Musta hevonen

Minusta tuntuu, että useimmat bloggaajat harrastavat valokuvausta, käsitöitä, sisustamista tai vähintään kahta edellisistä, sekä mahdollisesti vielä puutarhanhoitoa, muotia (asukokonaisuuksien suunnitelua itselle/lapselle), omien reseptien tekoa ja jakoa, tai jonkinlaista nettimarkkinointia tai vähintään sellaisten kautta shoppailemista ja siitä raportointia. Näiden harrastusten hedelmät sitten tietysti taltioidaan blogiin valokuvin.

Minä en tee mitään edellämainituista. En osaa laittaa ompelukoneeseen lankaa, en erota eri virkkauslajeja, enkä tiedä miten pelastaa tilanne, kun silmukat karkaavat neuloessa (minulla on ollut yksi kaulaliina kesken nyt kai 15 vuotta). Minua ei kiinnosta sisustus eikä asustus, minulla ei ole pihaa eikä parveketta, huonekasvien hengissäpidossa on tarpeeksi haastetta. Nettishoppailuni rajoittuu huutonetin kestovaippoihin, joista en koe tarvetta raportoida, enkä niissäkään ole erottanut materiaaleja toisistaan kuin vasta nyt pakon (=vaippaihottuman) edessä. Ruokaa kyllä laitan hyvin soveltaen, ja aikoinaan laitoin jotain smoothiereseptejä blogiin, mutta en enää koe sitä kovin mielekkääksi.

Mikä raskauttavinta: en laita blogiini valokuvia. En ota juurikaan valokuvia. Minulla ei ole edes kameraa ja puhelimeni on alkeellinen (=kamera löytyy, muttei laadukas, eikä siinä ole edes muistikorttia. Plus suurin osa kuvista on Watsonista, jonka kuvia en nettiin laita).

Kun aloitin bloggauksen, tunsin itseni pitkään mustaksi hevoseksi (en halua olla lammas) tämän takia. Minusta myös tuntui, että tämän takia en löytänyt omaa blogiporukkaani vaan kirjoittelin lähinnä muutaman kaverin iloksi. mTuntui, ettei ihmisiä kiinnosta teksti ilman kuvia, ja mikä tärkeämpää, minua ei kiinnostanut lukea blogeja, joiden pääpaino oli kuvilla. Juuri siksi, että halusin lukea. Ja pitäessäni blogia haluan kirjoittaa. 

Koen edelleen, että blogini pysyy melko marginaalisena (=pienen joukon seuraamana) juuri siksi, etten laita tänne kuvia. Tämä ei kuitenkaan minua haittaa. Pidän edelleen blogia siksi, että haluan kirjoittaa. Ja vaikka seuraan blogeja, joissa on paljon (hienojakin!) kuvia, en seuraa niitä kuvien vuoksi vaan siksi, että pidän niiden lukemisesta, siitä miten niiden pitäjät kirjoittavat. Tunnustan, että monesti saatan selata kuvien ohi niitä edes katsomatta (poikkeuksena Ghana/Afrikka-kuvat, joita tuijotan mielelläni!).

Ja huomaatteko, koin taas tarpeelliseksi tehdä tällaisen selonteon nyt, kun blogilleni on viime aikoina siunaantunut muutamia uusia seuraajia. Haluan näemmä tehdä selväksi, mikä täällä on meininki! :D Nytpähän tiedätte. Täältä on turha odottaa kuvia käsitöistä, asunnostani, vaatteistani (tai Watsonin vaatteista), kasveista, gourmet-aterioista (tai oudonvärisistä smoothieista) tai shoppailun hedelmistä. Tai edes luonnosta, Ghanasta ja taiteellisia otoksia elon hetkistä. Vaikka on toki mahdollista, että tännekin joskus joku kuva eksyy, takeita ei siitäkään ole.

Jatkan asioiden sanoittamista. Kuvittakoon kukin tekstini päänsä sisällä!

Beauty of the continuous change

Keväällä 2012 elämäni oli jo yli vuoden kestäneessä muutosten pyörteessä. Näissä tällaisissa on aina mahdotonta sanoa mistä se alkoi, niin tässäkin tapauksessa, mutta silminnähtävin alku pyörteelle oli ollut ero exästä vuotta aiemmin. Sen jälkeen elämä lähti viemään minua ja minä - yritin roikkua mukana minkä taisin. Päätä huimasi, ja olin huiman onnellinen.

Hurrikaanin silmä oli vuodenvaihde 2011-2012, jonka vietin Ghanassa. Tarkemmin sanoen: palasin sinne silloin pitkän tauon jälkeen. Ihmettelin etukäteen, mitä matka toisi tullessaan, sillä tunsin hyppääväni tuntemattomaan. Aavistelinkin, että matka olisi siirtymä, siirtymä vanhasta johonkin uuteen, mutta en osannut yhtään arvata, millaiseen (tai yritin, mutta arvasin ihan pieleen).

Matkan alussa kuvittelin tulleeni Ghanaan sanomaan hyvästi; kuvittelin kai sen sinetöivän vanhan vaiheen taakse jäämisen. Enpä enemmän väärässä olisi voinut olla. Matkan lopussa tajusin, että kun nyt olin saanut käytyä läpi ja päätettyä vanhan Ghanan tarinani, alkaisi uusi. Ei ilman Ghanaa, vaan aiempaa voimakkaammin kytköksissä siihen. Nyt Ghana ei enää ollut vain vapaaehtoistyövuoteni maa siltä vuodelta silloin joskus. Nyt se tulisi olemaan jotain paljon enemmän ja laajemmin.

Tulin Suomeen ja aloitin saman tien uuden työn, ensimmäistä kertaa kokonaan oman luokan opettajana. (Kutsun siihenkin sain matkani aikana, tekstarilla.) Yhtäkkiä koko elämäni oli muuttunut, ja tunsin muutoksen jatkuvan, vievän minua mukanaan, enkä tiennyt minne. Se oli pelottavaa ja ihanaa. Tunsin myös, että minä olin muuttunut, ja jatkoin muuttumista - ihan yhtä lailla tuntemattomaan suuntaan. (Tuosta työstä myös täällä.)

Ostin uudet lentoliput suunnilleen saman tien, toukokuulle. Olin Suomessa neljä kuukautta ja risat. Tuona aikana ehdin liittyä kirkkoon (prosessi oli kyllä ollut käynnissä jo pitkään), tavata Watsonin isän ( -> ihastua, aloittaa seurustelun), ja sopia, että jatkaisin työssäni myös seuraavana vuonna. Esimerkiksi.


Siihen työhön, joka vielä silloin oli sijaisuus, kuului oman nelosluokkani lisäksi aika monta tuntia seiskaluokan kuvista. Tykkään kuviksesta, mutten ole mikään taiteilija, ja tuntisuunnitelmien teko oli välillä haastavaa. Ghana-höyryissäni keksin kerran, että yksi työ voisivat olla länsiafrikkalaiset symbolit. Oppilaat voisivat suunnitella värillisen taustan ja valita sen päälle mustana tulevat symbolit. Työtä varten etsin tietoa adinkra-symboleista, joita etukäteen tunsin vain muutaman.

Samaan aikaan itselläni oli mielessä uuden blogin aloitus. Olin blogannut jo kolme vuotta, mutta kuten lienee tullut selväksi, tuossa ajassa oli muuttunut niin paljon, että halusin aloittaa jotain uutta. Adinkra-symboleita tutkiessani keksin, että voisin nimetä blogini sellaisen mukaan. Näin saisin nimen, joka kuvastaisi blogiani (sellaisen keksiminen on hankalaa!) ja samalla symboli linkittäisi blogin Ghanaan, joka oli aika olennainen osa ... noh, kaikkea.

Kävin siis symboleja läpi kriteereillä: 1) sopiva merkitys ja 2) kivan näköinen, jos mahdollista. Varsin nopeasti tajusin etsiväni merkitystä, joka sopisi elämäni/blogini keskeiseen ydinajatukseen: jatkuvaa on vain muutos. Elämän muuttuminen, minun muuttumiseni, ja sen aiheuttama jatkuva etsintä.

Löytyi muistaakseni kaksi sopivaa. En enää muista, mikä se toinen oli. Se, jonka valitsin, oli

Sesa Wo Suban

"Change or transform your character "

symbol of life transformation

This symbol combines two separate adinkra symbols, the "Morning Star" which can mean a new start to the day, placed inside the wheel, representing rotation or independent movement.

(http://www.adinkra.org/htmls/adinkra/sesa.htm)

Aloitin tuolloin Onsugarissa, jossa varsinainen symbolikin oli näkyvillä käyttäjäkuvanani. Ehkä pitäisi ottaa se tännekin, kun nyt täällä on sekä etusivulla että minun kuvanani vesiputous (vaikka tuossa käyttäjäkuvassa on tuo pikku-ukko, hii, huomaatteko! Se olen minä!) (ja putous on muuten Boti Fallsin toinen puolisko Koforiduassa).

Pidän siitä, miltä Sesa Wo Suban näyttää ja mitä se merkitsee. Pidän siitä, että sen nimi on twin kielinen ja tajuttavissa (monien merkkien viralliset nimet ovat yhdistettävissä niiden varsinaiseen merkitykseen vasta pitkällisten selitysten kautta, esim. siamilaiset krokotiilit). Pidän tuosta aamutähdestä, koska hassua kyllä, 11 vuotta sitten näytellessäni Peter Pan -musikaalissa yhtä kadonneista pojista, minulla oli esityksessä oma miekka, jonka nimesin Aamutähdeksi (tuolloin quenyan kielellä Tindomiel, joo, olin Sormusten Herra -fani). [Hassua muuten, että juuri nyt olen viimeiset pari viikkoa kuunnellut juuri Peter Pan -cd:tä Watsonin kanssa, nyt kun tuli puheeksi...]

Joten olen ollut erittäin tyytyväinen Sesa Wo Subaniin. 

Maame Esi pyysi kirjoittamaan blogini nimen taustaa. Ole hyvä. :)

Syyskampanja

Puhuin viikonloppuna syksystä ystävän kanssa. Mietin sitä, teenkö itselleni vain hallaa kun omaksun negatiivisen asenteen tätä vuodenaikaa ja erityisesti lähestyvää talvea kohtaan. Ystävä antoi synninpäästön: pakkopositiivisuus ei auta. Ja niinhän se on. Tunnetilat on hyväksyttävä ennen kuin niille voi tehdä yhtään mitään.

Mutta jotain olisi nyt tehtävä. Aurinkoisina päivinä kun kävelen tuolla raikkaudessa kärryt edessäni, on aika kivaa. Maailma on kaunis. Mutta lukuisina hetkinä rintaa puristaa ajatus seitsemästä edessä olevasta kuukaudesta. Tunnen irrationaalista katkeruutta siitä, että Suomen kesä on vain aivan liian lyhyt ja kerta kaikkiaan riittämätön, kun taas talvi on aivan liian pitkä. Ja pimeä. Ja kylmä. Ja pitkä, sanoinko jo? Irrationaalista katkeruus on siksi, että sillä ei ole järkevää kohdetta. Kenelle tai mille oikeastaan olen katkera, ja mitä saan sillä aikaiseksi? En mitään.

En kuitenkaan halua myrkyttää itseäni seitsemäksi kuukaudeksi: manata esiin huonoa mieltä ja syödä läsnäoloa valituksella. Viime talvena kokemaani ahdistusta auttoi valtavasti minun ja erään toisen ystävän itselääkitys: teimme listan meitä piristävistä asioista, ja aloimme tehdä niitä. Joka päivä ja joka viikko. Se auttoi välittömästi.

Nyt siis pitäisi kehittää ohjelma, jolla talvesta tulee miellyttävämpi. Viikonloppuna sanoin kaverille aloittavani syyskampanjan: alan keksiä asioita, mitä tahansa, syksyn piristykseksi. Laajennan sen täten talveen, aloitan nyt, ja pyydän ideoita keneltä tahansa tätä lukemaan osuneelta. 

Tässä tähän mennessä kasaan saamani hajatukset:

- Päiväretket toisiin kaupunkeihin. Kaksi jo sovittuna, toinen kaverin kanssa ja toinen sellaisen luo.
- Lupa muistella Ghanaa. Saattaa tulla näkymään blogissa (täällä ja ehkä myös hiljaisuudesta kärsineessä Aluguntuguissa).
- Lupa unelmoida. Ghanasta pääosin.
- PAKO tammikuussa??? Minne??? *
- Lisää tilaa hengelliselle elämälle, joka on jäänyt vähän vauva-arjen jalkoihin.
- Joku ihana hoito jossain kohtaa talvea
- Meditointia mahdollisimman usein, parantaa mielialaa...
- ...ja mahdollisesti joogailua Watsonin päiväuniaikoina? Vauvajooga?
- Joulusta nauttiminen
- Kirjoittaminen. On pari omaa projektia ja tietysti blogi. Eli saatan näpytellä tänne vähän aiheiden vierestäkin, jos se minua piristää.
- Kuoroperiodit, hoitaja Watsonille...
- ...ja voisin muutenkin pian ottaa jonkun Oman Illan, juoda ystävän kanssa lasin punaviiniä ja antaa mummin huolehtia tuosta yhdestä muutaman tunnin ajan. Ja toistaa tämän tarvittaessa.
- IHMISET. Paitsi vanhat ystävät, myös uudet tuttavuudet.


* Tammikuu on jo vuositolkulla ollut minulle vuoden vaikein kuukausi. Se on aivan lohduttoman pitkä ja pimeä. Maaliskuu on toiseksi pahin.  Sen vuoksi talvi painaa minua niin raskaasti: koska se ei suinkaan helpotu kuluessaan eteenpäin, vaan raskain osa on jälkipuolisko. Siksi kaipaan erityisesti piristysvinkkejä juuri tuonne joulun jälkeiselle puolelle talvea.

Päätin jo kerran, etten lähde tänä talvena ulkomaille, vaan säästän rahat Ghanaan. Tämä on uudelleenmietinnässä, sillä toistaiseksi ainoa idea tammikuusta selviytymiselle on ajatus paosta. We will see.

Minä siis hyväksyn syksyn ja talven aiheuttaman laskusuhdanteen, mutta yritän sen murehtimisen sijaan keskittyä näihin asioihin. Ja niitä tarvitaan lisää, 7kk on pitkä aika. Pliis, kaikki kynnelle kykenevät: auttakaa minua selviytymisvinkeillä! (En shoppaile, paitsi satunnaisesti kirppareilla, enkä tee käsitöitä, just for the info.)

Kirjoittamista buustatakseni teen myös jotain, mitä en ikinä ennen: kysäisen, olisiko jollakulla tätä lukevalla jotain toiveita / ideoita / kirjoitusvinkkiä aiheiden suhteen, siis jotain, mistä haluaisitte minun kirjoittelevan? Saa ehdottaa, en takaa toteutusta. (Niin, ja ehdotuksia saa toki tehdä myös noita yläpalkin kahta muuta blogia koskien, jos niikseen tulee.)

Nyt komentaja Watson vaatii minua luokseen. Arrivederci!

Taivaan valtakunnan saavuttamiseksi...

Neljän kuukauden ikäinen lapseni sai minut taas miettimään taivasta - "sillä sen kaltaisten on Jumalan valtakunta" (Mark. 10:14). Tultuani kristityksi moni on kysynyt minulta, uskonko sitten taivaaseen ja helvettiin. Vastaus on helppo, mutta kaikkea muuta kuin yksinkertainen.

Tietysti uskon taivaaseen, Jumalan valtakuntaan, ja kun uskon siihen, uskon myös vastakohtaan, helvettiin. Mutta se, millaisina niihin uskon, on toinen asia. En nimittäin todellakaan näe asiaa niin, että kun kuolemme, sielumme irtautuu ruumiista, hypähtää toiseen todellisuuteen (jossa saa mahdollisesti uuden ruumiin, tulkinnasta riippuen), menee tuomiolle, josta se käännytetään joko helvetin tuleen tai taivaan... öö, pilville?

Eräs ortodoksiteologi sanoi kerran näin: "Jumalan valtakunnassa ei ole aikaa eikä paikkaa, joten se on kaikkialla koko ajan." Tämä sopii hengästyttävän hyvin yhteen aiempien ajatuksieni kanssa taivaasta.

Minä nimittäin löysin pohjan omalle käsitykselleni taivaasta (ja helvetistä) jo paljon ennen kirkkoon liittymistäni. Ja nyt kauhistutan taas fundamentalisteja: löysin sen pohjautuen muihin uskontoihin. Minusta taivas on se, mitä buddhalaiset kutsuvat nirvanaksi ja hindut maailmansieluun sulautumiseksi. Ja samalla se on se, mitä kristityt kutsuvat kuolemanjälkeiseksi elämäksi. Kaikkea tätä, ristiriidattomasti. Koska Jumalan valtakunnassa ei ole aikaa eikä paikkaa, joten se on kaikkialla, koko ajan.

Uskon siis, että taivaan, eli Jumalan valtakunnan, voi saavuttaa hetkellisesti milloin vain. Mutta kyse on todellakin vain ohikiitävistä hetkistä. Ihmisen taipuvaisuus erehdyksiin (luterilaisten "perisynti") vie meidät erilleen siitä uudestaan ja uudestaan.

Juuri tämä erillisyys voikin sitten johtaa helvettiin. Helvetti on äärimmäistä etäisyyttä Jumalasta. Eli enemmän kuin taivas, se on minusta selvästi osa tätä maanpäällistä elämää. Tavallaan haluaisin sanoa, että se on ihmisten omaa tekoa. Mutta se nostaisi esiin kysymyksen siitä, mikä "paholainen" sitten on, enkä ole vielä valmis käsittelemään tätä aihetta. Mutta ihmisillä on vapaa tahto. Ja sitä voi käyttää kääntymällä joko kohti helvettiä tai kohti taivasta - Jumalan valtakuntaa.

Entä kuolemanjälkeinen elämä? No, uskon, että lopulta jokin osa meistä vapautuu taistelusta ja sulautuu maailmansieluun / pääsee nirvanaan / on taivaassa eli Jumalassa, miten sen kukin haluaa ilmaista. Ja ei, en usko että Jumala rankaisee ketään lähettämällä mihinkään erilliseen helvettiin. Mutta uskon, että mahdollisesti monella voi elämän jälkeen olla vielä opittavaa, ja täytyy palata toiseen ihmiselämään jatkamaan oppituntia (ja kokemaan mahdollisesti myös vielä helvettiä). Eli taas kauhistus: uskon myös jonkinlaiseen sielunvaellukseen/jälleensyntymään. En kylläkään niin mustavalkoisesti kuin hindut, enkä ole vielä valmis selittämään tästäkään enempää (jatkoa kyllä seurannee jossain vaiheessa).

Joka tapauksessa. Uskon, tai sanotaan mieluummin että voimakkaasti koen niin, että täydellisellä läsnäololla saavuttaa kosketuksen Jumalaan, hetkellisen taivaan. Ja myös rakkaudella, sehän on Jumalaa. Niinpä Jeesuksen lausahdus on mielestäni erittäin selkeä: lasten kaltaisten on Jumalan valtakunta. Pienet lapsethan ovat täysin tässä ja nyt ja suhtautuvat elämään hyvin raikkaasti ja rakkaudellisesti.

Tämä sopii myös ortodoksinen näkemys siitä, että pienet lapset ovat vielä synnittömiä, täydellisen puhtaita ja hyviä. Heillä on kyllä taipumus aikanaan erehtyä, joutua erilleen, mutta he eivät vielä ole tehneet virheitä. Senpä vuoksi heille ei sanotakaan ehtoollisella "Syntiensä anteeksi saamiseksi", vaan "Taivaan valtakunnan saavuttamiseksi".

Tunteet ja ennakkoluulo

Törmäsin viime viikolla yks kaks yllättäen kantamaani ennakkoluuloon. Vein venäläiselle ystävälleni kassillisen Watsonille pieniksi jääneitä vaatteita. Jostain syystä ajattelin, että ystävä olisi venäläisenä jotenkin laatutietoinen eikä ehkä haluaisi kovin käytetyn oloisia vaatteita. Laitoin kuitenkin kaikki kassiin ja ajattelin, että hän saa itse valita.

Ystäväni, joka arvostaa kierrätystä kuten minäkin, valitsi kaikki vaatteet. En käsitä, miksi kuvittelin, ettei hän huolisi jotain niistä, sillä kaikki olivat vielä ihan hyvässä kunnossa. Miksi liitin venäläisyyteen mielikuvan jonkinlaisesta nirsoudesta – vaikka kyseessä oli tuttu ihminen, joka vielä itse halusi Watsonin vanhat vaatteet, kun sitä häneltä aiemmin tiedustelin? On terveellistä saada omat ennakkoluulonsa näkyviksi. Meillä kaikilla niitä on, halusimme tai emme.

Toinen asia, johon olen lähipäivinä törmäillyt, ovat syysiltojen kunniaksi syvenevät tunteilut. Ei tule enää sellaisia kuohuntoja ja myrskyjä kuin hormonien kourissa kesällä – tämä on erilaista. Nyt fiilistelen milloin mitäkin asiaa tippa linssissä. Kyynel nousee silmään niin pienistä murheista kuin kaikenlaisista haikeiden tunnelmien aiheuttajista.

Viimeisin tapaus sattui tänään, kun rupesin mietiskelemään yllä mainitun ystävän tulevaa vauvaa. Muistelin, mitä vaatteita lahjoituskassissani oli, ja kun mietin, miten vasta äsken Watsonin päällä olleet tutut vaatteet kohta ovat ystävän lapsella, huomasin tihrustavani itkua keskellä kaunista syyspäivää kärryjä työnnellessä.

Useimmin kuitenkin löydän itseni vedet silmissä kovin kipeäksi äityneen Ghana-ikävän takia. Moni asia nostelee sitä pinnalle tämän tästä juuri nyt, niin moni tuttu pääsee sinne tänä syksynä. Minä en tiedä, milloin taas palaan.

Ikävä ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen täällä. Päin vastoin, juuri nyt elämäni on aivan kohdillaan, en toivoisi minkään olevan toisin. Uskon, että nyt minun on tarkoitus olla täällä (ehkä pitkäänkin). Kuitenkin ikävä on, koko ajan. Syksy ja lähestyvä talvi voimistavat sitä. Ja vaikka tietoisuus siitä, että nyt paikkani on täällä, on helpottava, liittyy siihen myös kolottava epätietoisuus: milloin paikkani sitten on taas Ghanassa?

Kun on kaksi kotia, ei ikävälle vain voi mitään. Mutta kuten jo totesin: me olemme matkalla, kuljemme kohti.

Osa porukkaa

Kaksikymppisenä valitin usein, että vaikka elämässäni tuli ja meni paljon ihmisiä, en oikein koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään kunnon porukkaan. Muistan, kuinka kerran heitin, että varmaan se oma porukka löytyy vasta toisista puistomammoista sitten, kun on lapsia. (Tosin tämäkään ei tuntunut kovin todennäköiseltä, kun "eihän siinä ole muuta yhteistä kuin pelkkä äitiys.")

Ei tarvinnut odottaa niin kauan. Ei edes lapsen tuloon asti: nykyään on niin monta ihanaa isoa ja pientä porukkaa, joihin tunnen todella kuuluvani. Ovat yläasteystäväni, joiden kanssa on lähennytty uudestaan ja jaettu yhdet häät, kolmet ristiäiset ja monta kummin titteliä. On "Wanha Hyvä Porukka", jonka nimen minä ja lukiokaveri olemme itsellemme antaneet (kyllä, vain meille kahdelle). Ovat Saksan siskoni, joista kolme vieraili täällä juuri elokuun lopussa (tanssimme pihalla azontoa). On kuoroni, josta kirjoitin viimeksikin. Jopa täällä virtuaalimaailman puolella, jossa en aikoinaan ollenkaan tajunnut, miten ihmiset onnistuivat löytämään jonkin interaktiivisen blogiporukan, huomaan yhtäkkiä olevani osa mahtavien bloginaisten joukkoa!

Ja nyt päästään, jos nyt ei vielä ihan hiekkalaatikon reunalle, niin ainakin kestovaipparinkiin: yhtäkkiä olen siinä siunatussa tilanteessa, että lähelläni asuu kolme muutakin pienen, puoliksi afrikkalaisen lapsen äitiä, joihin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua viime vuosien kuluessa. Eikä meitä todellakaan yhdistä pelkkä (etno)äitiys, vaan yhteistä löytyy vaikka millä mitalla.

Saana on entinen ICYE-vaihtari ja ekohippihihhuli kuten minäkin. N on minun laillani opettaja, ja meille molemmille ovat uskonasiat (ja gluteeniton ruokavalio! hih) tärkeä osa elämää. L on tuorein tuttavuus ja, ah, aivan samassa tilanteessa kuin minä; kolmen kuukauden ikäisen lapsen yhä opiskeleva yksinhuoltaja. Lapsemme - kaksi taaperoa ja kaksi vauvaa - ovat ihastuttava, hihityttävä ryhmä, joiden toivomme kasvavan samanlaiseen ystävyyteen kuin meidän äitien välille on syntynyt.

Mikä ilo ja riemu löytää itsensä yhtäkkiä osana (taas uutta) upeaa porukkaa! Syödä yhdessä neljällä suunnalla valnistettuja herkkuja herkkuja ("mä alotan terveelliset elämäntavat heti tän viikonlopun jälkeen"); puhua lasten toilailuista, kirppareista ja imetyksestä; jakaa niitä kestovaippoja ("monta sulla on? Mistä sä ostat?"); kuunnella Azontoa (Watson ja minä emme ole ainoat fanit) ja niin edelleen, niin että päivä hujahtaa vilauksessa. Ja on aika sopia afrobeibien uusi mieltä lämmittävä tapaaminen.

Minua on painanut lähestyvä talvi. Se on vain aina liian pitkä. Mutta pitää vain muistuttaa itseäni näistä ihanista porukoista, joihin saan kuulua, niin kyllä se siitä.

Uskon mukaista elämää?

Luen parhaillaan lahjaksi saamaani kirjaa Valamon vanhuksen kirjeitä, jossa on nimensä mukaisesti Valamossa eläneen munkin, isä Johanneksen kirjeitä rippilapsilleen 30-50 -luvuilta. Kyseessä ovat siis hartaan hengellisen miehen ohjeet hänelle kirjoittaneille ihmisille. Isä Johanneksen lyhyet kirjeet ovat täynnä ajattelemisen arvoisia kohtia, joiden nostattamiin ajatuksiin varmaan tartun täällä useamminkin.

Jo kirjan alussa olevasta esittelystä kuitenkin löytyi pysäyttävä kohta. Siinä yksi Isä Johanneksen rippilapsista toteaa, että "hänen silmissään usko ilman sen mukaista elämää ei ollut minkään arvoista."

En nyt lähde spekuloimaan, mitä munkkivanhukselle tarkoitti uskon mukainen elämä. Sen sijaan selitän, miten itse sen ymmärrän. Minä nimittäin olen tästä lauseesta aivan samaa mieltä.

En todellakaan näe asiaa niin kuin ehkä jotkut päiviräsäset: että jos uskoo Jumalaan, täytyy yrittää noudattaa sanasta sanaan Raamatun ohjeita, tai on luuseri. Eihän siinä edes olisi mitään mieltä, sillä Raamattuhan on monessa kohtaa ristiriidassa itsensä kanssa ja kaikkihan me tiedämme nämä kivitysneuvot summuut. En myöskään ajattele niin, että jokaisen täytyisi rukoilla päivittäin, lukea Raamattua tai mitään sellaista.

Jos ajatus otetaan käsittelyyn sellaisenaan, sehän on oikeastaan varsin yksinkertainen: jos uskot johonkin tosissasi, ei elämäsi ole minkään arvoista, ellet toimi uskosi mukaan. Oli se sitten uskoa Jumalan johdatukseen, lähimmäisenrakkauteen tai siihen, että vaikkapa lihansyönti on epäeettistä.

Minulle Jumala on - rajusti yksinkertaistettuna - se rakkauden voima, joka on kaikessa elävässä ja johdattaa meitä oikeaan suuntaan, jos vain avaamme sille silmämme. Koen, että Jumala löytyy läsnäolossa, siinä, kun on täysin tässä hetkessä. Kun löytää yhteyden Jumalaan, ymmärtää myös, mikä itselle on hyväksi. Se on sitä johdatusta. (Toki johdatusta on myös sellaista, joka tuupataan silmille silloin, kun läsnäolo ei onnistu. Se juuri on minulle merkki ylitsevuotavasta universaalista rakkaudesta: että meitä johdatetaan silloinkin, kun emme osaa hakeutua läsnäoloon. Mutta siitä lisää toiste.)

Minä siis koen, että tavoittelemalla läsnäoloa löydän yhteyden Jumalaan ja jumalalliseen johdatukseen. Koen, että kääntymällä kohti rakkautta sen sijaan, että valitsisin negatiivisen lähestymistavan, toimin Jumalan hengessä ja kuljen kohti Jumalaa. Koen, että kun lähestyn Jumalaa, oivallan myös paremmin mikä on hyvää ja oikein, sekä löydän oikean suunnan jota kohti kulkea.

Sitten on asioita, jotka tulevan minun ja Jumalan väliin. Kansankielellä: minun ja läsnäolon väliin; minun ja oman sisäisen, todellisen itseni väliin; minun ja rakkauden väliin; minun ja onnellisuuden väliin. Sellaisia asioita ovat ne, jotka tempaavat minut tästä hetkestä tai saavat toimimaan omia eettisiä periaatteitani vastaan. Jos siis annan näille asioille valtaa elämässäni, en elä uskoni mukaisesti. Tai jos olen oivaltanut, mikä on hyvä, enkä silti tee niin, toimin uskoani vastaan.

Tätä seuraakin paketin ehkä vaikein kohta: oman epätäydellisyyden hyväksyminen. Ihminen on taipuvainen erehtymään. Ja silti universaali rakkaus ei koskaan jätä meitä, ei vähene, ei soimaa. Tiedän jo paljon siitä, miten tulisi elää, jotta toimisin uskoni mukaan - enkä kuitenkaan osaa ylläpitää tällaista elämää. Välillä lipsun enemmän, välillä vähemmän, mutta aina takuuvarmasti mokaan jotakin. Mutta ikinä ei kuitenkaan pitäisi alkaa perfektionistisesti rangaista itseään epäonnistumisesta. Päin vastoin: täytyy vain aina uudestaan antaa itselleen anteeksi ja aloittaa uudestaan. Sekin on osa uskon mukaista elämää. Tiedostaa oma epätäydellisyytensä; pyrkiä silti hyvään ja hyväksyä jumalallinen rakkaus, sellaisena kuin olen.

Isä Johanneksen kirjeissä toistuu yksi ohje, joka kristinuskon keskeisimpiä kantavia ajatuksia. Pelkästään sen noudattaminen on uskon mukaista elämää tärkeimmillään - ja niin vaikeaa, että joka ikinen ihminen takuuvarmasti epäonnistuu siinä jatkuvasti. Tämä onkin mielestäni se kaikkein tärkein asia, joka ihan kaikkien, uskontokunnasta riippumatta, kannattaisi ottaa osaksi jokapäiväistä "kilvoittelua" (jos ortodoksitermi sallitaan ;).

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. (Matt.7:1) - Ettei ajattelisi ja sanoisi kenestäkään pahaa; ei olisi koskaan tietävinään paremmin; ei asettuisi kenenkään yläpuolelle. Ei niidenkään, jotka eivät näytä elävän oman uskonsa mukaan. Siinä kylliksi haastetta yhdelle elämälle.

Vuosi sitten lokakuussa

12.10.2012 heräsin aamulla puoli kuudelta, jotta kämppis varmasti vielä nukkuisi. Hiivin pimeässä vessaan ja tein raskaustestin. Sen olin edellisenä iltana käynyt erikseen keskustasta ostamassa, koska en halunnut mennä lähiapteekkiin, josta olin ostanut edellisen testin – sen, jonka tulos oli epäselvä.

Tällä kertaa tuloksessa ei ollut mitään epäselvää. Clear Blue -testin hehkuvan sinisestä plussasta ei voinut erehtyä. Olin raskaana.

Päivä oli perjantai. Kuljin töissä kuin unessa ja kirjoitin hämmentyneenä facebookiin Sigur Ros -sitaatin: ”But the best thing God has created is a new day.”

Niin sain tietää Watsonista, jonka kutsumanimeksi tosin siinä vaiheessa – heti ensi päivinä – tuli Pikku Sydän.

Seuraavana keskiviikkona alkoi syysloma ja minä lähdin kuoroleirille. Ensimmäiselle treeniperiodille uuden kuoroni kanssa. Järkyttävä väsymys oli alkanut jo ennen testin tekoa, ja toki jatkui myös nyt, kun olisi pitänyt olla sosiaalinen ja tutustua kanssakuorolaisiin. Simahdin joka ilta kymmenen pintaan, enkä tietenkään nauttinut pisaraakaan alkoholia. Ehkä juuri siksi viihdyn kyseisessä kuorossa edelleen niin hyvin: minusta tuli osa porukkaa, vaikka olin väsynyt absolutisti.

Tuon leirin ruokailut olivat välillä melko niukat, kun taas minä olin supernälkäinen. Lautasellinen kasviskeittoa tuntui joinakin päivinä aika heppoisilta eväiltä. Onneksi minulla oli omiakin mukana. Tämä ongelma tosin poistui leirin loppupuolella, kun pahoinvointi alkoi ja ruokahalu väheni kummasti. Jouduin skippaamaan yhteisen retken – ja uskoutumaan huonetovereilleni todellisesta syystä levon tarpeeseen (he hoitivat selittelyn muille). En ollut sitä ennen kertonut kuin Pikku Sydämen isälle ja parille lähimmälle ystävälle, en edes vanhemmilleni.

Leirin viimeisenä aamuna kaikilla oli huono olo. Niin myös minulla, joka olin painunut nukkumaan yhdentoista jälkeen. Muistan elävästi, mitä tuskaa tuotti kävellä hotellilta aamiaispaikalle, ja sitten kuinka tsemppasin itseäni selviämään lauttamatkasta. Muut olivat kai liian krapulaisia ihmetelläkseen, mistä minä olin olotilani hankkinut.

Silloin, viime vuoden lokakuussa, olin hämmentynyt, peloissani ja niin pahoinvointinen, etten saanut päätä selväksi pitkään aikaan (minua kuvottaa edelleen, kun se olo palaa elävänä mieleen). En osannut kuvitella elämää vauvan kanssa, Pikku Sydämen kanssa. Pelkäsin, että olin tehnyt elämäni pahimman virheen toivomalla tällaista, ja takerruin siskoni sanoihin: ”toi on parasta, mitä naiselle voi elämässä tapahtua” - takerruin siihen, että tuon täytyi pitää paikkansa.

Se piti paikkansa. Nyt en voisi kuvitella elämää ilman Watsonia. On hassua muistella miten vaikeaa silloin oli asennoitua tulevaan (vaikka olin vuosia toivonut lasta!). Miten pelkäsin niin paljon – mitä? Sitä pientä, ihanaa ihmistä, jonka kanssa nyt saan elää jokaisen kauniin päivän? Uskomatonta!

Koska sillä hetkellä kun Watson tuli ulos, hänestä tuli paras ja luontevin asia, joka ikinä on loksahtanut osaksi elämääni. Kun hän mönki vatsani päällä, olivat liikkeet aivan samat kuin ne, jotka olin vielä hetki sitten tuntenut vatsassa; ja kun myöhemmin katsoin vanhoja ultraäänikuvia, näin niissä ihmeen selvästi Watsonin itsensä.

Watson oli mukana myös viimeisimmällä kuoroperiodilla, siis vuosijuhlissa. Siellä olivat myös Watsonin kummitädit, ne, jotka saivat tietää hänestä heti ensimmäisellä viikolla. Nyt tuntuu kuin heistä olisi aina ollut tarkoituskin tulla Watsonin kummeja. 
 

Olen kirjoittanut Pikku Sydämen odotuksesta myös täällä. 
Edit: ...ja täällä.  

Kylmää ja lämmintä

Tähän aikaan vuodesta tuntuu, että kaikki hokevat – joko blogeissa tai muuten – miten ihana vuodenaika syksy on. Oikeastaan ehkä heidän lempivuodenaikansa, he jatkavat. Ja jos äänessä on joku, joka on ollut Afrikassa, lisätään aina, että kyllä näitä Suomen vuodenaikoja vaan tulisi ikävä, jos asuisi siellä!

Tällaista alustusta luonnollisesti seuraa oma näkemykseni.

Syksy on todella kaunis vuodenaika. Ja silloin on aina jotenkin pakahduttava olo. Joskus aikoinaan minäkin ajattelin, että on syksy vaan ihana. Sitten, parina viime vuonna, onkin tuntunut, että olen kadottanut rakkauden siihen täysin, että se on oikeastaan aika hirveä. Nyt tänä vuonna kesä loppui kiireettä ja olen ehtinyt rauhassa tunnustella syksyä ja miettiä, mistä siinä oikein on kyse.

Huolimatta syksyn henkeäsalpaavasta kauneudesta ja ainutlaatuisesta syysolosta rinnassa en voi sanoa syksyä enää ihanaksi. Nyt tuntuu, että se on ennen kaikkea loppumista. Kuolemista. Ja että sisälläkin jotain kuolee syksyllä. Tietysti jotain, minkä kuuluukin kuolla ja sitten joskus syntyä uudestaan, mutta silti. Se miten voimakasta kaikki on syksyisin – värit, ilman kirpeys, kaiken todellisuus – tuntuu liittyvän tietoisuuteen loppumisesta. Ja se syysolo, kipeän todellinen, on juuri sitä samaa: elää täysillä viimeisen hetken kaikkea, mikä päättyy, takertuu siihen hetkeen niin voimakkaasti kuin voi, ja samalla jo kipeästi kaipaa sitä, mikä on ohi ja toisaalta niin kaukana edessä.

Jotakin sellaista.

Lisäksi syksy onnistuu aina lyömään vyön alle, yllättämään housut kintuissa. Vaikka niin kuvittelin olevani tällä kertaa tilanteen tasalla, havahdun yhtäkkiä siihen, että olen yhä liikkeellä kesätakissa ja ilman säärystimiä, vaikka on aivan liian kylmä - ja vasta parin päivän päästä tajuan oikeasti vaihtaa syystakkiin ja säärystimiin, koska kyse ei ollutkaan vain yhdestä viileästä päivästä. Taas ihmettelen, että on yhtäkkiä lokakuu, melkein joulu. Tajuan, että pitkä kylmä kausi ei ole enää vain jotakin edessä häämöttävää, se on jo alkanut.

Ja tästä kaikesta johtuen syksy ei ole lempivuodenaikani. Se on jotenkin liian kipeä. Siinä on jotain liian surullista. Ja vaikka tiedän, että (minäkin) ikävöisin vuodenaikoja hirveästi jos asuisin Ghanassa, niin tällä hetkellä sanon, että vielä vuodenaikojakin enemmän pidän siitä paikallaan pysyvästä lämmöstä, joka siellä on.

Tuossa päivänä muutamana kommentoin jotakin Ghanaan lähdössä olevan Maame Esin blogissa, jäin miettimään, ja tajusin jotain. Olen tässä miettinyt, että sitten kun Watsonin kanssa alkaa jaksaa matkustaakin, niin mihin me ensin menemme. Pohdiskellut jotakin Euroopan reissua. Ja sitten olen käynyt itseni kanssa jo vuosia sitten alkanutta keskustelua lentäen matkustamisesta: se on ekologisesti niin väärin, että jos kerran matkustelen kuitenkin Ghanaan silloin tällöin, olen vähän sitä mieltä etten saisi matkustella lisäksi huvin vuoksi Euroopassa (tämä on siis jo vanha aatos, jonka kanssa painin edelleen). Mietiskelin myös säästöjäni ja veronpalautuksiani ja sitä, mihin haluan ne käyttää. Sanoin itselleni, että mitä jos vain säästäisin niitäkin rahoja sen aikaa, että voin sitten lähteä Watsonin kanssa Ghanaan, kun sen aika on.

Tuntui, kuin sisälläni olisi laitettu valot ja lämmöt päälle. Kuulin sen pienen sisäisen äänen, joka yleensä tukahtuu jonnekin egon, järjen ja toisten odotusten alle, ja joka vastaa vain silloin kun siltä kysyy oikeilla sanoilla. Se huusi: ”KYLLÄ!!!”

Nyt tuntuu siltä, että miten kauan ikinä siihen meneekään, me olemme jo matkalla.

Taustaa

Tämä on vanhasta blogistani: hengellinen "elämäntarinani".

elokuussa 2012:  Rajan yli

Kaksi ja puoli vuotta sitten kiinnostuin puhtaasta ravinnosta ja aloitin satunnaiset raakaruokakokeilut. Varmaan lähes kaikki ystäväni tietävät nämä ruoan suhteen harjoittamani eriasteiset hihhuloinnit ja veikkaan että tuskin kukaan heistä pitää minua mitenkään vajakkina niiden takia.

Samaan aikaan aloin myös meditoida satunnaisesti. Luulen, että vähintään puolet kavereistani tietää senkin, että ko. toimintaa edelleen harjoitan, ja että elämänfilosofiassani keskeisiä ovat läsnäolo, myötätunto ja "kaikella on tarkoitus" -hokema. Nämä ravintoasioita astetta henkisemmät ulottuvuuteni ehkä saavat jotkut hymyilemään huvittuneesti tai pitämään minua vähän hippinä, mutta ei sillä tavalla, että se kumpaakaan osapuolta (tai niiden välistä kunnioitusta) millään tapaa haittaisi.


Kuitenkin jo paljon ennen edellämainittuja maailmankatsomuksessani tapahtui paljon merkittävämpi muutos. Viisi vuotta sitten, syksyllä 2007 aloin uskoa, tavallaan uudestaan, Jumalaan. (Uudestaan, koska lapsena uskoin, mutta vain tavallaan, koska tapa uskoa oli aivan erilainen kuin aiemmin.)


Veikkaan, että viime aikoihin asti kovin moni tuttuni ja kaverini ei tiennyt tästä mitään. En nimittäin itse puhunut asiasta kovinkaan monelle. Osin siksi, että se oli koko ajan työn alla ja hyvin henkilökohtainen, mutta suurelta osin myös sen takia, että pelkäsin ihmisten hyvin helposti käsittävän minut väärin jos tunnustaisin tällaisen asian. Minulla kun on tunne, että Jumalaan uskominen on monille sama kuin Joulupukkiin: ei kai nyt kukaan aikuinen ihminen tosissaan enää hei?!

Tämä johtuu siitä, että sana Jumala tulkitaan alakoululaisittain pilven päällä istuvaksi hepuksi, joka hallitsee maailmaa valtikallaan, nostattaa myrskyjä ja rankaisee syntisiä. Tiedoksi: tämä ei ole se Jumala johon minä uskon. Itse asiassa näiden samaisten mielleyhtymien takia en voinut pitkään aikaan edes käyttää Jumala-sanaa, mutta nyttemmin olen saanut siitä karistettua nuo lapselliset mielikuvat, halleluja.


Vuosiin en juuri hiiskunutkaan uskomisestani, joka kuitenkin oli oma asiani. Kuitenkin se oli tärkeä asia, ja kaikkein lähimpien kanssa kyllä jaoin mietteeni sen suhteen. Ajattelin, että näin se tulee aina olemaankin: usko ja henkisyys ovat jokaisen oma asia, eikä minun tarvitse aiheuttaa väärinkäsityksiä puhumalla niistä ihmisille, jotka voisivat sen takia kuvitella minusta jotain, mikä ei ole totta.

Ajattelin myös kulkevani omaa tietäni ilman tarvetta järjestäytyneelle uskonnolle, toisin sanoen mihinkään kirkkoon kuulumiselle. Toisin kuitenkin kävi. Johdatus, jonka olen nähnyt elämässäni jo pitkään ja joka olikin ensimmäisiä syitäni hyväksyä ajatus jostain korkeammasta voimasta, toi minut ortodoksiseen kirkkoon; huomasin olevani kotona ja kappas vain, tänä pääsiäisenä minusta tuli ortodoksi. (Okei, se oli aika paljon monimutkaisempi prosessi, mutta hyvin luonteva, ja luontevuudessaan yllättävä.)

Kirkkoon liittyminen sai miettimään uudestaan tätä "en pidä melua uskostani" -käytäntöä. En minä nyt ainakaan halua salata sitä, mihin uskontokuntaan kuulun. Okei, voin siis sanoa ihmisille, että olen ortodoksi, siinä kaikki, ja usko itsessään on edelleen henkilökohtaista, sillä selvä. Vai onko?

Ortodoksisuuden mukana onkin tullut niin paljon ihanaa ja hyvää, joka näkyy elämässä eri tavalla kuin uskon(non)asiat koskaan aiemmin: paastot, ikonit, muidenkin juhlien kuin joulun merkitys osana vuotta, kirkossa käynti itsessään ja kaikki siihen liittyvä... No okei, voin sanoa ihmisille, että nämä asiat ovat osa ortodoksista elämäntapaa, mutta uskominen itsessään on silti sisäinen asia, ja sisällä pidettävä asia, thank u very much!

Mutta kun. Kirkkoon liittyminen ja kaikki sen mukana tullut on tietysti se mikä näkyy ulospäin, mutta kaikkein tärkeintähän on juuri se, mitä sisällä tapahtuu. Oikeastaan kaikki ulospäin näkyvä on vain kehykset sille, mistä tässä todella on kyse. Ja se, mistä on kyse, on minulle valtavan tärkeää ja merkityksellistä. Se on tärkeä osa elämääni ja tärkeä osa minua. Joten tuntuu vähän väärältä, etten voisi sanoa ääneen sitä, että paitsi että kuulun kirkkoon, minä myös uskon Jumalaan.


Ja nyt tullaan asian ytimeen: raakaruokahihhulointi voi olla hihhulointia, mutta se on trendikästä. Meditaatioon ja sen sellaiseen voi liittyä hihhulihtavia mielikuvia, onhan kyse henkisyydestä, mutta samalla sekin on vaihtoehtoisella tavalla cool. Kristinusko - ei ole. Tästä ei pääse yli eikä ympäri. Kristinusko kantaa sellaista vuosituhansien taakkaa, että minä en sille mitään voi. Mutta samalla se kantaa coolien länsimaisten mielikuvia, jotka eivät läheskään aina vastaa todellisuutta. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muslimit eivät ole naisia alistavia itsemurhapommittajia, myöskään kaikki kristityt eivät ole ääni väristen Jeesuksen pelastusta julistavia tosikkoja.

Minä kristittynä en koe minkäänlaista tarvetta niin sanotusti käännyttää yhtään ketään. En koe myöskään tarvetta ruveta tässä, tai ylipäätäänkään, hirveästi selittämään, millä tavalla ja millaiseen Jumalaan minä nyt sitten uskon (joskin mielelläni siitä keskustelen asiasta kiinnostuneiden kanssa). Minä en oman uskomiseni perusteella tuomitse yhtään kenenkään toisen tapaa uskoa tai olla uskomatta yhtään mihinkään. Mutta minusta minulla on oikeus sanoa, että uskon Jumalaan, olen kristitty, ja että se on (jo pitkään ollut) minulle tärkeä asia.


Olen kyllästynyt siihen, millaisia mielikuvia Jumalaan uskomiseen ja kristinuskoon liitetään. Jos jonkun kohdalla ne mielikuvat nyt jyräävät koko aiemman käsityksenne minusta, niin suoraan sanottuna olen aika pettynyt. Olen kyllästynyt siihen, että melkein kaikesta muusta saa puhua niin paljon kuin sielu sietää, mutta näistä asioista pitäisi olla hiljaa, vaikka ne olisivat olennainen osa elämää. Olen kyllästynyt siihen että kaikkien niiden asioiden keskellä, mille vaaditaan oikeuksia (yleensä ihan syystä), tuntuu ettei uskolle ole oikeuksia.

Ja sen verran nyt menen siihen mihin varsinaisesti uskon, että puhun nyt siis uskosta jumaluuteen rakkauden ja valon voimana, en mihinkään ikivanhojen tekstien pohjalta vedettyihin sääntöihin tai muuhunkaan järjellistettyyn (ja siten järjettömään) versioon ylemmästä tahosta, joka pelastaa jotkut ja toisia ei. Joulupukkitarinoilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Puhun Jumalasta mysteerinä enemmän kuin selittäjänä. En hae tällä tekstillä hihhulin leimaa otsaani, vaan yritän - ehkä epätoivoisesti - tuoda päivänvaloon juuri sen tosiseikan, että hengellisyys on todellakin henkilökohtaista ja sellaisena jokaisen kohdalla omansa laista, eikä mikään valmis paketti, jonka joko ostaa tai ei osta.

Jos siis haluan vaikkapa täällä omassa blogissani pohtia kaiken muun muassa jotain uskonasiaa niin aion sen tehdä. Kyllä, uskonasiat ovat omia asioitani - joten saan tehdä niille mitä haluan, myös kirjoittaa ja puhua niistä!


Tämän kirjoittamalla, ja julkaisemalla, menin niin vahvasti kaikkien mukavuusrajojeni yli, etten ole varmaan ikinä tehnyt mitään vastaavaa. No, nyt tein.

AAMEN.