keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Pari tarinaa Capesta

Ghanan kaupungit minulle, osa 5: Cape Coast



Minun on tunnustettava, että tunnen Cape Coastia vielä Kumasiakin huonommin – en siis ihan oikeasti ollenkaan. Nyt jos olisin Ghanassa, olisin jo sopimassa Maame Esin kanssa viikonloppuvisiittiä ja tutustumiskierrosta! Koska en ole, kerron niistä kokemuksista, joita minulla sieltä jo on.


Kävin Capessa ensimmäisen Ghanan vuoteni aikana kai kahdesti – ainakin, mutta en muista siitä oikein mitään. Noilla visiiteillä ajatukseni taisivat olla pahasti jossakin muualla. Ihan mukavalta paikalta se vaikutti.

Toinen kyseisistä vierailuista ajoittui uuteenvuoteen -08. Istuimme hostellin kattoterassilla, ja hidas myyjätyttö palveli meitä niin vastahakoisesti, että se oli aivan hervottoman hauskaa.

”I'd like a coke.”
”We only have it warm, not cold.”
”What about Fanta?”
”Also not cold.”
”What cold drinks do you have?”
”Star.”

Siinä se. Joimme olutta. Vettä ei saanut lainkaan, koska tyttö ei jaksanut hakea sitä alhaalla olevasta kaupasta. Muistaakseni haimme lopulta itse.

Illalla menimme Oasikseen, josta Maame Esi joskus kirjoitti. En pitänyt paikasta lainkaan. Minua ahdisti suurimman osan illasta. Ainoa hyvä puoli oli se, että se oli meren rannalla, ja terassille saattoi mennä vain tuijottamaan merta.


Huvittava yksityiskohta tuosta illasta: suunnatessamme Cape Coastiin silloin minulla oli voimakas tunne, että törmäisin sinä iltana toisiin suomalaisiin. (Sellaista ei koskaan tapahtunut.) Kun sanoin siitä toisille, he lähinnä tuhahtivat. Mutta juuri Oasiksen terassilla kuulin yhtäkkiä vierestäni selvää suomea. Huvittuneena käännyin puhujien puoleen ja sanoin ”Suomi Finland perkele”.

Kyseessä oli pariskunta, joka oli muutaman kuukauden aikana matkustanut maata pitkin Etelä-Afrikasta aina Ghanaan saakka, ja aikoivat jatkaa rannikkoa eteenpäin. Kerroin, että minä olin asunut nuo samat kuukaudet Accrassa lastenkodissa, enkä ollut matkustanut oikein muualle kuin tänne Capeen. Tuijotimme hetken toisiamme ja se, miten vähän toisiamme ymmärsimme, oli käsinkosketeltavaa. Maanmiehet eivät olleetkaan samalla aaltopituudella. Tuntui oudolta ajatella, että tyypit vain reissasivat Oasis-tyylisestä paikasta toiseen, aina pintaa raapaisten, näkemättä koskaan syvemmälle. Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi joku haluaa matkustaa, olla liikkeessä ja nähdä paljon. Mutta minä en kuitenkaan tekisi niin, kun voin käyttää saman ajan elämällä jossain, missä opin oikeasti tuntemaan ympäristöni ja ihmiset.

Minun oli tarkoitus mennä Capeen vielä reissuviikkoinani ennen Suomeen lähtöä ja käydä ainakin Kakumin luonnonpuistossa, mutta jälleen kerran toisin kävi. Aika lailla hetken mielijohteesta hyppäsinkin asemalla suoraan Takoradiin menevään bussiin ja suuntasin saman tien Busuaan asti. Palaamme siihen myöhemmin.


Aion mennä Kakumiin myös 2011. Menin taas suoraan Busuaan. Ajattelin tulla sieltä muiden vapaaehtoisten kanssa siihen samaiseen Oasikseen viettämään uuttavuotta, mutta viime hetkellä tajusin, etten halunnut. En ollut nauttinut uudestavuodesta siellä aiemminkaan. Sitä paitsi päiväni olivat rajoitetut ja halusin olla Busuassa. Jäin siis sinne. Enkä mennyt Kakumiin.


2012 en enää edes ollut tosissani menossa Kakumiin, tai Capeen. Taisin sanoa B:lle, että olisihan siellä kiva käydä, mutta en minä sinne kuitenkaan ikinä mene. Hahaa, TOISIN KÄVI! Olin juuri tutustunut silloisen poikaystäväni veljeen - siis Watsonin nykyiseen setään, Kofiin (W:n isä oli Suomessa). Hän pyysi minut mukaan jonkun kirkkoporukkansa retkelle Kakumin luonnonpuistoon ja Cape Coastin linnaan.

Päivä oli hupaisa. Menin Kofin perheen luo (siis Watsonin mummolaan, eh, onpa outoa) yöksi, koska lähtö oli todella aikaisin. Heräsimme auringon noustessa - ja lähtemisessä tietysti kesti. Lopulta tulimme asemalle melkein viimeisinä, saimme bussista huonoimmat paikat, ja sitten tietysti meni vielä puolitoista tuntia bussin lähtöön, kun odoteltiin jotakuta vielä meitäkin myöhäisempää.

Matkustin siis täysin tuntemattoman porukan kanssa täydessä bussissa. Perille pääsyyn ei mennyt kolme tuntia, kuten kuviteltiin, vaan neljä, osittain siksi, että onnistuimme ajamaan Kakumin risteyksen ohi. Bussissa oli kuitenkin hauskaa ja Kakum, kun sinne päästiin, upea. Minä oikeasti kävelin jokaisen osan sitä hullua riippusiltaa. Minulla on todella paha korkean paikan kammo, mutta ylös mennessä yksinkertaisesti päätin olla pelkäämättä ja siitä myös pidin kiinni. Välillä oli tosin pakko laulaa, etteivät ajatukset eksyisi väärille teille, esim. alaspäin.


Sitten Cape Coast Castleen, vanhaan orjalinnoitukseen. Olin ollut siellä jo -07, mutta uusikin vierailu oli silti vaikuttava. Paikan historia kaikkine kamaline faktoineen siitä, montako orjaa oli vankina missäkin loukossa, on todella pysäyttävä (niin kuin varmaan minkä tahansa vastaavan paikan). Uskon jonkinlaiseen kollektiiviseen muistiin, vaikka se nykyihmisellä usein aika hukassa onkin. CCC:ssa minuun on molemmilla kerroilla iskenyt tukehduttava, puristava olo, jota on toisaalta vaikea ja toisaalta hyvin helppo kuvailla:

”How do you find this place?” (kysyi joku seurueemme jäsenistä.)
”Well, it doesn't make me feel proud to be white.”


Paluumatkalla bussimme hajosi. Istuimme tuntikaupalla pienen huoltoaseman pihalla hämärtyvässä illassa. Vielä aamulla minulle täysin tuntematon porukka alkoi olla jo kuin vanhoja tuttuja. Lopulta saimme tyhjän trotron viemään meidät Accraan (tosin kaikki eivät mahtuneet, osa sai jonkin muun kyydin) ja olimme perillä yömyöhällä.

Itse Cape Coastia en tuolla reissulla nähnyt käytännössä lainkaan. Ruokailutkin hoidettiin eväsbokseista bussissa. Käytännössä Cape Coast on minulle se paikka joka bussimatkalla Takoradiin mittaa jäljellä olevan matkan pituutta: ”mitä, eikö me olla vielä edes ohitettu Capea?!” tai vastaavasti: ”No niin, nyt Cape, ei mene enää ihan niin kauaa...” Seuraavan ja toiseksi viimeisen osan aiheena ovatkin isot T:t, Takoradi ja Tamale (ei sillä, että niillä olisi mitään yhteistä keskenään).

Välissä: Watsonin toimistolta

Heh. Olin juuri aikeissa laittaa Cape Coast -aiheisen tekstin tänne, ja kävin vain välissä vilkaisemassa makkarissa päiväunilla olevaa Watsonia. Tai siis miten niin unilla? Hän oli pinnasängyssään mahalleen kääntyneenä, pää pystyssä. Jäin seuraamaan tapahtumien kulkua. W touhusi aivan onnellisena omiaan: tutki sängyn päädyssä olevia unileluja ja tuttia, tähyili ikkunaan päin, vääntyili ja yritti nousta pystyyn... Edelleen huoneesta kantautuu jotain pientä tohinaa mutta Watson itse ei ole vielä päästänyt ääntäkään. Ihan kuin hän haluaisi käyttää ”päiväuniajan” hyväkseen touhutakseen omiaan.

Pirteänä hän on niin iso. Yrittää päästä eteenpäin, nousee hetkeksi konttausasentoon, kaataa lelulaatikon ja tyhjentää sen tutkiakseen sitä, kierii paikasta toiseen pois kaikilta alustoilta. Nauraa vitseilleni (tosin vitsi voi parhaimmillaan olla hyvinkin ytimekäs, vaikkapa ”Atsiih”). Ja sitten väsyneenä nukahtamaisillaan hän on niin niin pieni. Tuhisee ja ynisee rinnalla, nukahtaa syliin, kasvoilla se sama ilme kuin jo ensimmäisinä päivinä.


Nyt hän huutelee. Cape Coast seuraa kohta.


maanantai 16. joulukuuta 2013

Kotikylä kukkuloilla


Ghanan kaupungit minulle, osa 4: ABURI




Aburi on niin paljon, että tuntuu, etteivät sanat riitä. Mutta yritetään.

Paikkana se on helppo kuvailla, sillä se on hyvin pieni, oikeastaan vain kylä. Aburi sijaitsee kukkuloilla Accrasta pohjoiseen, ei lainkaan kaukana, vain puoli tuntia (tai alle) Madinasta trotrolla. Kylän keskusta koostuu kolmesta kadusta, joiden varrella on kauppoja, joitakin ruokapaikkoja ja pikkuinen tori. Niiden ympärillä on sitten asuinaluetta, enimmäkseen hyvin yksinkertaisia mökkejä. Aburissa on oma pankki, postitoimisto ja parikin koulua ja kirkkoa, muttei ainakaan vuosi sitten käteisautomaattia. Keskimmäisen kadun päässä on pieni asema, josta lähtee trotro ja takseja Accraan. Aseman takaa löytyy Aburin vetonaula: kasvitieteellinen puutarha. Joskus juhlapäivinä siellä on hirveä vilske, koko paikka täynnä väkeä, musiikkia ja meininkiä. Mutta arkipäivinä niin puutarhassa kuin kylässäkin on melko hiljaista. Kylän reunalla, autotien puolella on Art Market, käsityötori, paljon pienempi ja rauhallisempi kuin Accrassa.

Siinä faktat Aburista. Sitten alkaa se vaikeasti sanoitettava osuus. Se, mitä kaikkea Aburi onkaan minulle.



Olen käytännössä kaikesta siitä velkaa omalle Maamelleni, Afrikan äidilleni. Juuri hän se minut sinne ensimmäisen kerran lähetti, silloisen poikaystäväni mukaan asioille, kun meidän oli vaikea löytää yhteisiä, rauhallisia hetkiä. Hoidettavaksi annettu tehtävä oli matkan varrella eikä vienyt kuin hetken, sitten F vei minut puutarhaan. Se oli aikaa, jolloin tapahtui paljon, olo oli ylikuormittunut ja Accran häly väsytti. Puutarha oli jotain niin kaunista ja rauhallista, että tuntui kuin sisälläkin olisi auennut samanlainen tila kuin siellä ympärillä.

Aburista tuli jonkinlainen vakiopaikka. Kävin siellä monta kertaa, F:n kanssa, ystävien kanssa, vierailulla olleiden perheenjäsenten kanssa ja yksinkin. Puutarha oli pakopaikkani, kylästä alas kukkulalle aukeava maisema jotain aivan ihanaa, ja käsityötorilta löytyi tuliaisia paljon miellyttävämmin kuin Accrasta. Tuona aikana Aburiin myös avattiin uusi ravintola, josta minä ja F pidimme todella paljon, ja josta niin ikään tuli suosikkipaikkamme.

Kun olin palaamassa pidemmältä reissultani, oli viimeinen pysäkki juuri Aburi ja missio juurikin tuliaisten haku. Rahat olivat jo lopussa, kun yhden kojun veistäjäpoika äiteineen tarjoutui vaihtamaan lenkkarini ja paitani tekemiinsä esineisiin. Loistava diili – olin lähdössä Ghanasta pois parin viikon päästä ja olisin muutenkin antanut turhat tavarat pois ennen sitä. Vaihdoin läpsyihin ja jatkoin matkaa mukanani paitsi puuesineet, myös hassunhauska muisto repun kaivelusta ja kauppojen teosta siinä kojulla, tien varressa. Join vielä limun uudessa suosikkiravintolassani ennen kuin palasin lastenkotiin viimeiseksi kahdeksi viikoksi.



Tullessani Ghanaan vuonna 2011 oli aika kohdata menneisyys. Olin ollut yhteydessä F:ään vaikka olimmekin eronneet, ja hän oli tullut vastaan lentokentällekin, mutta paljon oli silti puhumatta. Menimme tietysti Aburiin, kävimme kuulumisia läpi puutarhan suojissa. Lempiravintola oli yhä siellä, se olikin varmaan ainoa vakkariruokapaikka, joka ei ollut kadonnut kolmen ja puolen vuoden aikana. Istuessamme siellä syömässä alkoi soida tavattoman mukaansatempaava biisi. Kysyin siitä F:ltä: kyseessä oli 4x4:n Waist & Power, tuon vuodenvaihteen bilebiisi nro 1.

Tuon kuukauden mittaisen vierailun tullessa päätökseensä oli selvää, että se oli ollut aivan liian lyhyt. Minun oli palattava töihin Suomeen, mutta ostin melkein saman tien lennot takaisin Ghanaan kesäksi -12. Minulla ei vain ollut minkäänlaista suunnitelmaa, missä asuisin ja mitä tekisin koko kaksi ja puoli kuukautta. Ideoita tuli ja meni, mutta lopulta vain muutamaa viikkoa ennen lähtöä kysyin, keneltäpä muulta kuin F:ltä, mahtaisiko hän löytää minulle jonkun majapaikan ainakin vierailuni ensimmäisiksi viikoiksi. Olin ajatellut, että hän ehkä tietäisi vaikka paikan, josta vuokrata huone halvalla, ja josta voisin sitten viikon-parin jälkeen lähteä matkustelemaan enemmän.

F vastasi:
”How about Maame's cousin's house in Aburi?”



Olisin voinut kiljua riemusta. Rakkaaseen Aburiin! Ja taas kerran Maamen ansiosta. F vaati, että hän ja tuo serkku tulisivat hakemaan minut Accrasta heti lentoni laskeuduttua, vaikka se olikin myöhään ja Aburi melko kaukana. Siellä he sitten olivat, odottivat minua kiltisti puolitoista tuntia entisestäänkin myöhässä laskeutuneelta lennoltani. Pidin uudesta emännästäni heti ensinäkemältä. Annoin hänelle täällä nimen Manager, joten käytän sitä tässäkin.

Hän ei tietenkään ollut oikeasti Maamen serkku, vaan entisen miesystävän sukulaistyttö, mutta väliäkö hällä. Meistä tuli heti ystävät, ja ensimmäisen viikkoni jälkeen sovimmekin, että jäisin hänen luokseen koko ajaksi ja tekisin reissuni sieltä käsin. Sain myös toisen idean: vapaaehtoisvuoteni kokemusten jälkeen minua kiinnosti, voisiko pienimuotoista vapaaehtoistyötä tehdä ilman järjestösekoiluja ja niin, että voisi oikeasti hyödyntää omaa osaamistaan eikä vain palloilla rahankerjuupyyntöjen kohteena. Managerin isä tunsi paikallisen koulun rehtorin, joten marssin hänen terveistensä kera koululle kyselemään, olisiko kiinnostusta jonkinlaiselle yhteistyölle yhden koulutetun opettajan kanssa. Olihan sitä, ja ne kaksi kuukautta kävin antamassa mm. tukiopetusta ja kuvistunteja yhdelle ihanalle kolmosluokalle.



Aburista tuli koti. Vanha toiveeni oli viimein toteutunut: sain asua pienessä, rauhallisessa kylässä, enkä missä tahansa kylässä vaan rakkaassa Aburissa. Sadekauden aikana siellä oli ihmeen raikasta, jopa viileää, ja aivan erilaista kuin kuumassa, kaoottisessa Accrassa. Sanottakoon kuitenkin, että kävin Madinassa useita kertoja viikossa ja pidemmälläkin Accrassa säännöllisen epäsäännöllisesti. Pikkukylässä eläminen on toisinaan myös pitkäveteistä. Yksi Aburin hyviä puolia onkin juuri se, miten lähellä se on Accraa. Aburissa asuessa sai samalla nauttia myös rakkaasta Accrasta, silloin kun itse halusi.

Suhde ihanaan puutarhaan sai uusia ulottuvuuksia, kun tutustuin Managerin ompelijaystävään, joka asui siellä. Siis talossa puutarhan sisällä. Hänen isänsä oli ilmeisesti (ollut?) siellä töissä. Minä (ja erinäiset ystäväni) aloimme ravata ompelijan luona tämän tästä. Ensimmäisellä kerralla meidät pysäytettiin portilla, ja ompelijan täytyi selittää porttivahdille puhelimessa, että kyllä, nämä todella ovat hänen ystäviään ja asiakkaitaan tulossa käymään. Sittemmin saimme mennä ja tulla vain käden heilautuksella.

Vakkariravintolasta tuli oikeasti vakkari. Tunsin omistajan ja työntekijät oppivat fiksaamaan minulle mukautetun kasvisriisiannoksen. Kun vietettiin viimeistä iltaani Aburissa, juhlimme missä muuallakaan kuin tuossa ravintolassa. Olimme suunnilleen ainoat asiakkaat ja omistaja soitti toivomiamme biisejä. Tanssimme La Paz Toyotan ehkä sata kertaa. Nyt paikan omistaja tuskin enää edes muistaisi minua.


Rintaa puristaa kun kirjoitan tätä. Ikävä on suunnaton. Noiden kahden ja puolen kuukauden ajan olin todella kotonani siellä. Aina, kun suunnittelen Ghanaan menoa, kuvittelen automaattisesti meneväni ainakin ensiksi asumaan sinne, Managerin luo. Ja hän varmaan loukkaantuisi pahasti, jos en menisi. Vasta tätä kirjoittaessa tajuan, että Aburi on tavallaan jopa enemmän koti kuin Accra; Accrassa asuin pidempään, mutta pieni paikka on helpompi kokea todella tuntevansa. Kiintyä. 

Sanat riittivät tähän asti. Nyt niitä ei enää ole.



Huomautukset:

F on minulle nykyään kuin veli. Taidankin tästä mennä tekstaamaan hänelle siitä, miten kauhea ikävä tuli.

Seuraava osa on Cape Coast.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Koff Town, Ghanan Twin Peaks

Ghanan kaupungit minulle, osa 3: KOFORIDUA



Koforidua on kahden kukkulan kaupunki Accrasta jonniiverran pohjoiseen (vrt. Tampere). Tunnelmallinen pikkukaupunki, jos tarkemmin määritellään. Rehellisyyden nimissä on sanottava, etten aina rakastanut Accraa tai ainakaan siellä asumista: hetkittäin toivoin, että olisin asunut Koforiduassa, ajattelin jopa, että se olisi ollut täydellinen paikka viettää tuo vuosi (tai siis 9 kuukautta). Se oli niinä hetkinä, kun Accran hajanaisuus, kaaos ja järkyttävä meteli olivat vain liikaa.

Tuolloin – puhumme nyt siis siitä vuodesta 07-08 – Koforiduassa asui toinen suomalainen vapaaehtoinen, joka oli Ghanaan mennessä minulle pintapuolisesti tuttu ja tuon vuoden jälkeen yksi ”siskoistani”. Vierailin hänen luonaan muutamia kertoja (sinne meni trotro suoraan Madinasta), mutta en luonnollisestikaan oppinut tuntemaan ”Koff Town”ia kunnolla. Sain kuitenkin käsityksen sen viihtyisästä tunnelmasta. (Tuo suomalaissisko sen sijaan kaipasi välillä kovastikin sieltä pois; siellä oli hänen mielestään tylsää.)

Accraan verrattuna Koforidua oli, ja on, paitsi hiljaisempi, selkeämpi ja, noh, kaikin puolin enemmän pikkukaupunki, myös paljon vehreämpi. Aina taustalla siintävät kukkulat sen varmaankin tekevät. Koforiduan nähtävyys ovat Botin vesiputoukset, jotka ovatkin todella kauniit. Kävin siellä jo -08, jolloin tein oppaan kanssa pidemmänkin lenkin putouksia ympäröivässä sademetsässä. Se oli sanalla sanoen uuvuttavaa. Opas, 60-70 -vuotias pikkuruinen ukkeli, kipitti puskassa kepeästi kuin apina, ja kiipesi ylempänä kukkulalla olevalle ”sateenvarjokivelle” (lähes pystysuoralta tuntuvaa rinnettä) samalla hampaitaan tikulla kaivellen. Minä puuskutin perässä – ja perillä oli kaiken hien arvoista. Alaspäin aukeava maisema oli upea, olisin voinut istua siellä miten pitkään vain.


Heinäkuussa -12 palasin Boti Fallseille vierailemassa olleen serkkuni kanssa. Hän ihastui paikkaan totaalisesti, hänelle se oli samanlainen voimia antava, lähes maaginen kokemus kuin minulle pari muuta paikkaa (joista kuulette kyllä). Putouksilla oli vielä tuolloin hiljaista; sinne oli kuitenkin rakenteilla isompikin turistirysä ravintoloineen ja myymälöineen. Katsellaan, millaista Botin putouksilla sitten on...

Samalla tuli tietysti vierailtua uudestaan myös Koff Townissa. Kokemus oli jälleen todella positiivinen. Minä yksinkertaisesti pidän Koforiduan tunnelmasta, ja olen edelleen sitä mieltä, että se voisi olla mukava paikka viettää pidempikin aika. Tuolla reissulla kävimme myös paikallisella torilla, joka oli selkeä ja kompakti, mutta josta silti – tietysti – sai kaikkea, kuten Ghanan toreilta vähän aina.

Tuolla kertaa Kofosta helpon päiväreissun kohteen teki se, että asuimme siihen nähden kätevästi suunnilleen Accran ja Kofon puolivälissä – Aburissa. Se onkin tämän Ghanan kierroksen seuraava määränpää!

lauantai 14. joulukuuta 2013

Kummallinen Kumasi

Ghanan kaupungit minulle, osa 2



Kaikki rakastavat Kumasia. (Lähes) aina, kun tutustuu Ghanassa asuneeseen suomalaiseen, tämä on ollut Kumasissa tai sen lähellä. Aina, kun tapaa ghanalaisia täällä, he tuntuvat olevan Kumasista. Ja aina, helkkari soikoon aina, kun edellämainittujen kanssa asiasta keskustelee, mielipide on sama: Kumasi on niiiin ihana! Paljon ihanampi kuin Accra! Accrassa on ihan kamalaa! Kyllä se Kumasi on vaan kunnon kaupunki!

Ei minulle. Rakkauteni Accraan tuli jo tunnustettua, nyt siirrytään käsittelemään jotain vielä ristiriitaisempaa: suhdettani Kumasiin.


Kävin Kumasissa keväällä 2008 tehdessäni pienen reissun ympäri Ghanaa. En pysynyt laskuissa mukana siinä, montako kertaa eksyin tuon parin päivän visiitin aikana. Varmasti enemmän kuin 10, mahdollisesti yli 20. Kumasi on aivan kaamean sekava. (Siitäs saitte, Accran mollaajat!) Yritin muun muassa mennä käymään Länsi-Afrikan suurimalla torilla (?) Kejetiassa ostaakseni kankaita. Kiersin vaikka kuinka pitkään sen halvatun torin ulkoreunoja – ja se on iso – enkä löytänyt sisäänkäyntiä. Kun lopulta pääsin livahtamaan jotain railoa pitkin torille, se oli niin suuri, etten ikinä löytänyt edes kankaita myyvälle alueelle (kun kysyin neuvoa, löysin vain vaatteita). 

Ja arvatkaa mitä? Sama kävi Kumasin Art Centerin kanssa! Paitsi, etten oikeasti koskaan päässyt sisään asti. Eikä Kumasissa tullut vastaan lukuisia avuliaita ihmisiä, joilta kysyä. Tuli vain omituisia hiippareita, jotka olivat juttelevinaan mukavia, mutta halusivatkin vain myydä käsitöitään. Jumaleissön, Accrassa sentään myyjätkin ovat rehellisiä tyrkyttäjiä!

Tuolloisesta vierailusta ei siis jäänyt kovin hyvä maku suuhun. Niinpä en ollutkaan aikeissa palata, mutta kuten jo hokemaksi alkaa muodostua: toisin kävi. Kesällä 2012 minä ja Saksan siskoni B saimme kuulla ystävämme ja ”pikkuveljemme” M:n muuttaneen Busuasta Kumasiin. Suunnitellessamme pientä reissua minun viimeiselle viikolleni Ghanassa, päätimme suunnata Kumasiin ystäväämme tapaamaan.


Ja nyt tarinassa seuraa KÄÄNNE.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana, kävellessämme asemalta etsimään majapaikkaa, ohitsemme ajavasta autosta yhtäkkiä huudettiin minun nimeäni. Auto pysähtyi, ja siitä astui esiin tuttuni vuosien takaa, vuoden 2009 ICYE-seminaarista; ainoa ihminen, jonka (M:n lisäksi) Kumasista tunsin, ja jonka olin luullut olevan kyseisellä hetkellä Euroopassa. Mainittakoon, että Kumasi on väkiluvultaan vähintään Accran kokoinen, ja että minä olin tietääkseni muuttunut aika paljon vuodesta 2009. Millä todennäköisyydellä?

Löydettyämme (asiaankuuluvien sattumusten jälkeen) majapaikan lähdimme etsimään ruokaa. Löysimme sen sijaan musiikkivideon kuvaukset, jotka olivat meneillään eräällä kadulla. Ollessamme menossa ohi meidät värvättiin mukaan tanssimaan. Ei, emme todellakaan olleet suin päin suostuvaisia ja syöksymässä kameroiden eteen – olimme vasta käyneet suihkussa, hiukset märkinä, emmekä todellakaan parhaissa vaatteissamme. Mutta videon tekijät olivat taitavia suostuttelijoita, ja siellä me sitten tanssimme azontoa paikallisten (ammatti?)tanssijoiden kanssa. Tutustuimme videota tekevään muusikkoon, Dada K.D.:hen, joka vei meidät kuvausten jälkeen syömään (katuruokaa autossa) ja yksille erittäin hienoon baariin. Olo oli melko absurdi. Millä todennäköisyydellä?? - Sanottakoon vielä, että tuo video ei ilmeisesti kuitenkaan valmistunut, ainakaan minä en ole sitä koskaan netistä löytänyt. Mikä lienee pelkästään hyvä asia.


Seuraavana päivänä tapasimme ghanalaisen, joka asui Suomessa ja tunsi ystäväni siellä, mutta jota en ollut koskaan ehtinyt tavata, ennen kuin nyt kun molemmat olimme Ghanassa. Lyhyellä matkalla hostellilta tapaamispaikkaan törmäsin taas kahteen tuttuun. Toisen en ollut tiennyt asuvan Kumasissa. Toinen oli suomalainen (!) joka oli saapunut Ghanaan päivää aiemmin (!!) ja koska minä taas olin lähdössä muutamaa päivää myöhemmin, olimme olettaneet, ettemme ehtisi tavata. No, TOISIN KÄVI. Milläköhän todennäköisyydellä?!

Lopun päivää vietimme ystävämme M:n kanssa, ensin hänen luonaan. En tiedä mitä olimme odottaneet, mutta emme taaskaan sitä, mitä saimme: kävi ilmi, että M:n veli oli erittäin suosittu ja hyvin toimeen tuleva pastori, ja tämän talo sen mukainen. Olo oli taas kerran absurdi. Huvittava yksityiskohta oli se, että olimme etukäteen sopineet, että B:n poikaystävä E voisi jäädä seuraavaksi yöksi M:n luokse, jotta meidän muiden majapaikkakustannukset pienenisivät. E:tä, joka siis ei tuntenut M:ää ennestään, ei yhtäkkiä haitannut enää lainkaan...


Illaksi lähdimme keskustaan syömään. Ravintolan etsintä oli taas seikkailu sinänsä, mutta ruokaa saatiin. Sitä seurasi eeppinen vääntö jatkosta: M olisi enemmän kuin mitään muuta halunnut lähteä bilekaupunginosa Bantamaan, mutta me muut olimme järkyttävän väsyneitä. Olisimme halunneet käydä jossain lasillisilla, mutta sopivaa paikkaa ei löytynyt (Kumasi, prkle!). Päädyimme hostellille, ja hetken näytti siltä, että sekä M että E jäisivätkin yöksi sinne (änkeämään meidän huoneisiimme), mutta lopulta he lähtivät taksilla kotiin. Minkä jälkeen he soittelivat onnettomina meille, koska kävi ilmi, että kukaan taksikuski ei suostunut ajamaan heitä perille, koska reitti M:n taloon kulki pelätyn kaupunginosan poikki. Lopulta kuski kuitenkin löytyi ja pojat pääsivät perille.

Viimeisenä päivänämme oli ohjelmassa pahamaineinen Kejetia. Kun sinne asti aamupalaseikkailujen jälkeen selvittiin, olimme jo aika väsyneitä, ja yhtäkkiä tajusin kirkkaan totuuden: nyt, kun viimein olimme Kejetian sisäänkäynnillä, en halunnut sinne ollenkaan. Minun olisi pitänyt ostaa muutama juttu, mutta päätin mieluummin jäädä istumaan erään puodin edessä olevalle penkille, ja toinen Saksan ystäväni – hänenkin nimensä alkaa M:llä – päätti jäädä kanssani.

Istuimme siinä varmaan pari tuntia, kun muut hoitivat ostoksiaan. (B osti 300 paitaa erääseen katulapsiprojektiin.) Tuona aikana ohitsemme kulki myyjiä koreineen, ja aina välillä kävimme kadun varressa katselemassa siinä olevia kojuja. Saimme kumpikin ostettua kaiken tarvitsemamme liikkumatta kymmentä metriä enempää. Ja vielä parempaa: kun meille tuli jano, ohi meni juomamyyjä. Kun alkoi tehdä mieli mangoa, viiden minuutin päästä paikalle purjehti täysi vadillinen. Se oli erittäin hyvä aamupäivä.


Sen jälkeen minä, saksalaiset, E ja 300 paitaa hankkiuduimme bussiin. B unohti itselleen ostamansa vaatteet taksiin, joka toi hänet ja paidat bussiasemalle. Minä ostin M:lle puheaikaa, jotta hän voisi pitää meihin yhteyttä. Hän otti sen kirjaimellisesti ja lähetteli seuraavien päivien aikana meille kaikille kymmenittäin ikävöintiviestejä.

Bussimatka Accraan kesti kai jotain 6-7 tuntia, nuo ajanmääreet tuppaavat unohtumaan. Sinä aikana radiossa ilmoitettiin, että presidentti John Atta Mills oli kuollut, ja ennen kuin bussi saapui Accraan, oli John Mahama nimitetty uudeksi valtionpäämieheksi.

Että sellainen reissu. En edelleenkään tiedä, mitä mieltä olen Kumasista. Mutta meillä oli kivaa, ja kyllä minä nyt ymmärrän, miksi Kumasi on monien mielestä niin kiva kaupunki. Suosittelen lämpimästi istumashoppailua Kejetiassa.


PS. Kumasin sijainnista: Jos Ghanaa vertaa Suomeen, se on melkein saman kokoinen ja mallinen, jostain Rovaniemen kohdalta vaan poikki (eli Ghana on lyhyempi). Jos Accra olisi Helsinki, Kumasi olisi suurinpiirtein Jyväskylä. Erittäin suurinpiirtein, tiedän että mittasuhteet heittävät. Ja tämän sarjan seuraava osa on sitten Tampere!

perjantai 13. joulukuuta 2013

Vääränlainen pääkaupunki

Pakolliset taustaselitykset:

1) Ikävöin Ghanaan ja uhkailin jo aiemmin kirjoittaa sen kunniaksi muisteloita.
2) Moni on tehnyt syksyn aikana katsauksia menneeseen, tarinoita Afrikasta. Minunkin on tehnyt mieli, mutten ole löytänyt oikeaa muotoa.
3) Viime päivinä päässäni on alkanut kehittyä idea: ”juttusarja” Ghanan kaupungeista. Mutta ei mikään turistiopas (en todellakaan kykenisi sellaiseen, sen tulette huomaamaan) vaan kertomukset niistä kaupungeista, joissa olen ollut, siitä, mitä ne ovat olleet minulle. Kun Maame Esi sitten kyseli Accrasta, se oli varsinainen potku persauksille: tuumasta toimeen. Niinpä nyt alkaa tällainen muutaman osan projekti, haaste siis minulle, jolle tämänkään mittakaavan pitkäjänteisyys on ainakin blogissa vierasta. Olkaa hyvät:


Ghanan kaupungit minulle – osa 1: ACCRA



Kun päätin lähteä Afrikkaan vuonna 2007 (siitä on kuusi vuotta! Yli kuusi vuotta! Kelatkaa nyt), toivoin ensin elämää kylässä enemmänkin kuin kaupungissa. Toisin kävi. Valitsin kohteen mielekkään kuuloisen vapaaehtoistyöpaikan perusteella, enkä päässyt esittämään muita toiveita. No, se ”mielekäs vapaaehtoistyö” on toinen tarina, mutta kuten kaikki tiedämme, päädyin Ghanaan – Accraan. (Sitä ehkä ette tienneet, että ykkösvaihtoehtoni oli Uganda, ja Ghana vasta numero kaksi. Jotenkin olin kuvitellut pääseväni ensisijaiseen paikkaan ja oletin olevani menossa Itä-Afrikkaan. Toisin kävi tässäkin asiassa.)

En siis päätynyt asumaan pikkukylään, vaan Ghanan pääkaupunkiin, jossa on lähteistä riippuen 2-5 miljoonaa asukasta. Paremmin ei olisi voinut käydä. No, enhän minä siellä kaupungissa-kaupungissa asunut, vaan Accran laitamilla, omakotitaloalueella, jos tuollaista termiä voidaan Ghanan suhteen käyttää. Sellaisella alueella, jossa on sekaisin niin rikkaiden lautasantennipalatseja kuin vähemmän rikkaiden aaltopeltikattoisia tönöjä. En edes ole ihan varma, kuinka pitkä matka meiltä oli keskustaan, mutta veikkaan, että n. 15-20 kilometriä. Matkaan meni tunnista kahteen (yleensä puolitoista ja todella harvoin vain tunnin) riippuen liikenteestä, kohdalle osuvasta trotrosta, ja sellaisista seikoista kuten ”perjantai”, ”joulu” tai muu julkinen kaaos ”erityispäivä”. 
 

Niin, se Accran keskusta. Sehän on siis siellä missä on iso asema Tema Station, paikallinen ”kauppakeskus” (pikemminkin tori) Makola Mall, sitten se aukio missä on niitä ravintoloita, ja sitten lähettyvillä postitoimisto ja Independence Square ja Kwame Nkrumah -museo. Älkää kysykö, mihin suuntaan mikäkin on. En koskaan oppinut mitään sellaista, vaikka kävin tuona vuonna keskustassa melko usein. Kysyin vain aina neuvoa joltakulta.

Sitten on Osun kaupunginosa, jossa on länsimaalaistyylinen supermarket ja hirveä määrä ravintoloita ja baareja ja jotain tyyliin sopivia pikkuliikkeitä. Osussa käsityöt (veistokset, laukut, korut ym.) maksavat aina muutaman cedin enemmän kuin muualla. Siitä alueesta en erityisemmin välitä, mutta tuli sielläkin silti käytyä, koska yllättävän usein joko koti-ikävä iski tai menin vain muiden perässä. Osu oli lähempänä meidän nurkkia kuin varsinainen keskusta, mutta ei mitään hajua kuinka kaukana ja mihin suuntaan ne ovat toisistaan. (Olen minä kartastakin yrittänyt katsoa, mutta en jotenkin osaa yhdistää sitä todellisuuteen.)

Sitten tietysti Labadi, joka on lähellä Osua, mutta rannan puolella... Siellä on ICYEn toimisto, ja siis ranta. Ei kovin kiva sellainen, mutta ranta kuitenkin, valtameren ranta. Osaan kävellä Labadin asemalta kumpaan tahansa – siis toimistoon tai rannalle – ja sieltä huitaisee nopeasti trotrolla Osuun, mutta missäs päin se keskusta siis olikaan...

...kun siis keskustassakin pääsee rannalle, niin täytyyhän niiden olla jotenkin samassa linjassa? En minä hahmota, etäisyydestä ei hajuakaan. Keskustan ranta ei ole uimaranta vaan roskainen takamaa, johon voi pistäytyä Art Centerin vierestä. Mutta on sielläkin se valtameri. Niin, Art Center, jossa myydään käsitöitä. Inhoan sitä paikkaa! Sinne jos jalallaan astuu, ei saa hetken rauhaa. Myyjät suunnilleen repivät käsivarresta kojuihinsa ja yrittävät saada maksamaan ylihintaa kaikesta. En ole käynyt siellä enää myöhemmillä visiiteilläni, vaan tehnyt kaikki ostokset Aburissa (josta lisää toiste).


No niin. Näiden paikkojen lisäksi on tietysti ”37” - siis 37 Military Hospital -sairaalan mukaan (siellä pressa Atta Mills kuoli, by the way) nimetty iso asema ja sen ympäristö, josta löytyy mm. länsimainen supermarket (meidän aikanamme Osun marketti ja tämä olivat ainoat, ja tämä oli lähempänä joten sinne mentiin itkemään koti-ikävää). Sitten on Circle, joka on myös ison aseman ympäristö, tori, ravintoloita ja sen sellaista. La Pazissa on paitsi tori ja asema, myös Accran ortodoksinen kirkko ja suuri asuinalue, vähän kuin se jossa minäkin asuin. Ja sitten on Kaneshie, jossa on myös iso asema ja tori... Heh heh. Alkaako kyllästyttää? Minua pelkästään näiden paikkojen mainitseminen melkein itkettää, niin ikävä minulla on niitä.

Accrassa on myös slummeja. Agbobloshien jamssitorin yhteydessä on suuri ja ruma alue, jossa laumoittain ihmisiä asuu käytännössä kadulla. Kävin siellä monesti, mutten koe olevani oikea ihminen kertomaan siitä kattavammin; en osaisi sanoa mitään asiantuntevaa.

Ja sitten on Madina. Arvatkaa vaan: iso tori ja asema, ei juurikaan ravintoloita. Madina oli minun lähi”ostarini”, hyvin iso sellainen. Siellä on oma postitoimisto, joten ei tarvinnut lähteä Circleen jonottamaan tai opetella, missä se keskustan posti olikaan. Madina on Accran pohjoisosassa joten sieltä lähtee trotroja kauemmaskin. Minulle Madina on ”kotinurkat” - usein kaipaan vain sitä, että voisi lähteä trotrolla sinne hengailemaan. Siellä osaan jopa suunnistaa (mikä ei tietenkään tarkoita, etteikö sielläkin voisi joskus tulla eksynyt olo).

Madinan ja ”varsinaisen Accran” välissä on kaksi mainittavaa asiaa: Legonin yliopistoalue (aikanaan oli mentävä sinne nostamaan käteistä, nykyään Madina ja jopa vanha asuinalueeni ovat täynnä automaatteja), sekä nykyisin Accra Mall, kokonainen ”länsimainen” ostoskeskus, jossa on järkyttävän kallista. Se avattiin 2008, jolloin kävin siellä kerran syömässä (olin sairas ja norjalainen ystäväni halusi hemmotella minua, se tuli tarpeeseen). Nyttemmillä visiiteilläni olen käynyt siellä, ja suhteeni siihen on ristiriitainen. Toisaalta se auttaa koti-ikävään, toisaalta inhoan sellaista meininkiä täälläkin.


Eli kyllä. Accra on järkyttävän sirpaleinen. Tätä siellä, tuota tuolla. Ja aivan kuten Maame Esi kirjoitti, joka paikassa on aina ruuhka. Perjantaisin, jouluna (lue: joulukuussa) ja minä tahansa erityispäivinä on hulluutta lähteä liikenteeseen. Valtava osa Accran muistoistani (joita taas on valtava osa koko Ghanan muistoista) koostuu juuri istumisesta eri kulkuvälineissä, joissa oli tietysti järkyttävän kuuma. Monesti tuo ruuhkassa istuminen on ottanut minua päähän pahemman kerran.

Ja minä rakastan sitä hullua, sirpaleista kaupunkia. Rakastan sen kaaosta, tunnelmaa, pölyistä ilmaa; sen ihmisiä joita moni ghanalainen dissaa kuten helsinkiläisiä täällä. Pitäisikö minun osata selittää tämä rakkaus? Voiko rakkautta selittää? Jos nyt jotain syyntapaisia yrittää etsiä, niin ensinnäkin valtameri, enough said. Sen rannalle tosin mahtuu muitakin kaupunkeja, mutta mikään niistä ei vain ole... Accra. En minä tiedä mikä siinä on. En tosiaan rakasta sitä niiden yökerhojen, hotellien ja supermarkettien takia, joissa en oikeastaan edes käy. Accra oli kotini, ja sitä se tulee jollakin tapaa aina olemaan – sellaisena kuin on; ristiriitaisena, ruuhkaisena, kaoottisena, sekavana, ja uskomattoman kauniina, rakkaana paikkana.

Moni länsimainen sanoo, ettei Accra ole ”oikeasti afrikkalainen” kaupunki. Muistan, kuinka tämä ärsytti minua ja ystäviäni (saksalaisia ja italialaisia). Se on afrikkalaisen maan pääkaupunki. Eikö nyt ole vihoviimeinen asema entisten siirtomaaisäntien nykyisiltä asukkailta tulla sanomaan, mikä on ”oikeasti afrikkalaista”?



Tästä piti tulla vähemmän yleisluontoinen ja enemmän henkilökohtaisia muistoja täynnä oleva teksti, mutta kuten aiheensa, tämäkin on mitä on. Älkää menkö harhaan: tämä ei todellakaan ollut mikään kaiken kattava kuvaus Accrasta, vaan kuvaus nimenomaan vain minun Accrastani, niistä paikoista jotka minä jokseenkin tunnen. Ja kai jotain on tarttunut mieleen, kun tiedän jonkin verran sellaisesta, mistä lähdetään mihinkin suuntaan: Tema Stationilta nimensä mukaisesti Temaan eli itään, Kaneshiesta länteen (kuten Takoradiin), Circlestä pohjoiseen (esim. Kumasiin). Mutta sitten taas – esimerkiksi se Immigration Office ja suurlähetystöalue – kyllä minä ne tiedän, mutta en nyt ihan osaa tarkalleen selittää, että missä ne ovat... Ai miten sinne pääsee? No sen kun kysyy joltakulta mihin trotroon hypätä ja missä jäädä pois!

Korvaukseksi näennäisestä yleisluontoisuudesta vielä yksi henkilökohtaisuus tähän loppuun. Watsonin isä on Accrasta, liekö siinä yksi syy siihen, että minussa heräsi kiinnostus häntä kohtaan ihmisenä silloin aluksi. (Ei mikään hyvä syy, kun ihmissuhteen aloituksesta puhutaan, ja pieleenhän se meni: emme ymmärtäneet toisiamme lainkaan, tai ainakaan tarpeeksi kasvattaaksemme lapsen yhdessä.) Kun hän sanoi olevansa Accrasta, minä melkein jo huudahdin että sieltä minäkin olen! Taisin sitten kuitenkin sanoa, että ihanaa, kun tuntuu että kaikki aina ovat Kumasista ja inhoavat Accraa.

Lisää Kumasista (ja ainakin kolmesta muusta paikasta) jossakin seuraavista reportaaseista. Pysykää kanavalla, tai poissa, jos minun epäasiantuntevat selostukseni Ghanan kaupungeista eivät nappaa!

perjantai 6. joulukuuta 2013

Oi, maamme

Itsenäisyyspäivä. Mitä kirjoittaisin? Vuosi sitten kirjoitin näin:

Mitä tänään tarkoittaa vapaa Suomi? Voisiko se olla maa, jossa vallalla on ihmisyys eivätkä raha ja markkinavoimat? Jossa tärkeää on voida hyvin eikä tuottaa paljon? Jossa vapaita ja arvokkaita ovat myös ne, jotka ovat tulleet tänne muualta? Maa jossa ei tarvitsisi pelätä ahdasmielisyyttä ja jonka kauneutta ei kukaan yrittäisi omistaa yksinoikeudella eikä tuotteistaa myytäväksi?

Toivon, että voisi.



Vielä joitakin vuosia sitten olin ihan älyttömän ylpeä omasta kotimaastani. Onhan Suomessa puutteensa, mutta niinhän kaikessa ja kaikissa. Rakastin kuitenkin palavasti omaa maatani kaikkine yrmyyksineen ja tympeyksineen. Rakastin sen uskomatonta kauneutta ja sellaisia asioita, joita vain meillä on, joita ei välttämättä osaa arvostaa ennen kuin asuu hetken muualla.

Ja rakastanhan minä edelleen monia asioita täällä. Mutta viime aikoina tuntuu melkein, että päivä päivältä ajatuksiini Suomesta liittyy yhä enemmän myös ahdistusta. Syy tähän on ahdasmielisyys.

Minulla on ollut tunne, että vielä kymmenen vuotta sitten täällä oli jotenkin avarakatseisempi ilmapiiri, ja että viime aikoina vihapuheesta on yhtäkkiä tullut hyväksyttyä. Nyt, kun mietin asiaa, tunne perustuu siihen, että kymmenen vuotta sitten kaveriporukkani enemmistö koostui seksuaalivähemmistöjen edustajista. Tuolloin heillä meni hetken hyvin: Suomi oli mm. ensimmäisten joukossa hyväksymässä samansukupuolisten välisten parisuhteiden rekisteröinnin. Nyttemmin Suomi on tippunut homojen kohtelussa takaisin keskiajalle, ja vaikka Keski-Euroopan katoliset maat myöntävät homoille jo oikeuden avioliittoon, täällä sitä ei vain heru. Pride-kulkueisiin hyökkäillään ja telkkariin otetaan ahdasmiesimpiä mahdollisia ihmisiä selittämään, kuinka he vastustavat "homosaatiota".


Nykyään ystäväpiirissäni on myös paljon maahanmuuttajia ja monikulttuurisia perheitä, jollainen omanikin on. Yhtäkkiä huomaan eläväni ahdistavan rasistisessa maassa. Luulen, että ulkomaalaistaustaiset ovat koko ajan eläneet tässä tulanteessa, johon homotkin on nyt heitetty takaisin: ahdasmielisessä Suomessa. Kuten Maryan Abdulkarim eilisen Hesarissa sanoo: valkoihoiset kantasuomalaiset eivät sitä välttämättä huomaa, koska rasismi ei heitä koske.

Nyt minäkin huomaan, koska elämäntilanteeni on muuttunut. Ja yhtäkkiä pelkään. Pelkään lapseni tulevaisuuden puolesta. En pelkästään hänen identeettisensä kehityksen, josta Saana hyvin kirjoitti. Pelkään hänen onnellisuutensa ja turvallisuutensa puolesta.

Koulussa jokaiselle suomalaislapselle opetetaan, että toista ei saa haukkua, kiusata, nimitellä. Sitten kasvamme aikuisiksi, ja sananvapauden nojalla saa tehdä mitä vain. Saa haukkua, huudella ja nimitellä. Ja yleensä kukaan ei siihen puutu. Mikä ihme tämä tällainen yhteiskunta on?

Totuus on, että tällä hetkellä mietin päivittäin muuttoa Suomesta pois. Minusta kenenkään ei pitäisi joutua pelkäämään kotimaassaan. Kuten ystäväni kommentoi Maryan Abdulkarimista kertovan jutun linkkiin facebookissa: todella monet reagoivat rasismista puhumiseen hokemalla, että Suomi on tasa-arvoinen maa toisin kuin islamilaiset maat jne - mutta todellisuudessa on ihan yhtä paha joutua pelkäämään syrjintää täällä rasisimin perusteella kuin jossain muualla jostain muusta syystä.


En kaipaa tähän tekstiin kommentteja siitä, kuinka moni ulkomaalainen tulee elämään pummilla suomalaisten verorahoilla. Varmaan joku tuleekin, nyt ei ole kyse siitä. Kyse on siitä, että mikään ei oikeuta halventamaan toisia ihonvärin perusteella (sen enempää kuin seksuaalisen suuntautumisen tai muunkaan erottelevan tekijän). Mikään ei oikeuta yleistämään niin, että jos joku tummaihoinen on joskus ollut tyhmä jossain, se oikeuttaa tuntemattomat haukkumaan ihmisiä, joiden elämästä he eivät tiedä mitään. Se olisi yhtä väärin kuin jos minä yleistäisin, että kaikki suomalaiset ovat idiootteja, koska jotkut ovat käyttäytyneet idiootisti.

Niinpä en yleistäkään. Suomi on myös kaikki ne ihmiset, jotka hyväksyvät ja ymmärtävät, ovat avarakatseisia ja fiksuja. Kaikki ne, jotka äänestävät maahanmuuttajaehdokkaita ja taistelevat sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Suomi on myös kaikki minun läheiseni, ystäväni ja rakkaani, jotka hyväksyvät minut, lapseni ja lähipiirini sellaisina kuin olemme, ja Suomi on kaikki ne tuntemattomat, jotka hymyilevät lapselleni ja kehuvat suloiseksi; kaikki ne, jotka osoittavat omat pelkoni turhiksi suhtautumalla hyväksyvästi ja rakastavasti.

Sitä Suomea minä tänään juhlin. Ja jatkan sen miettimistä, mitä itsenäisyys ja vapaus Suomelle tänä päivänä tarkoittaa.


Tekstiin upotetut linkit ja muutama muu:

HS 5.12.13: "Suomi on rasistinen maa"
Emma: Rotupetturi
Saana: Lapsen identiteetin kehitys
Saana: Ylpeä suomalainen
Nykypäivä 18.11.13: Henrik Dettman: Suomi on rasistinen maa
Karjalainen 12.11.13: Lieksan perussuomalaisten johtaja: Emme kokoonnu samassa tilassa somalialaisten kanssa

 Sekä vielä vanhempi juttu, erittäin pätevä kirjoitus taannoisen Umayya Abu-Hanna -jutun tiimoilta: 
Yle Uutiset 6.1.2013: Lottovoitto on lunastettu

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Rapakon takaa

Tulin iltapäiväkävelyltä Watsonin kanssa. Paitsi, että se tuntui yökävelyltä. Tuonne ulos kun katsoo (tai mikä pahempaa, MENEE) ei voi tehdä kuin yhden päätöksen: ei enempää tätä hetkeä, takaumaa kehiin!

Kaksi vuotta sitten tähän aikaan olin Kuubassa. Kuoromatkalla. Nyt kaikki, joilla on vielä ennakkoluuloja kuoroharrastuksesta (esim. tylsää, nörttiä, noloa): tarvitseeko sanoa, että olette väärässä? Me olimme Kuubassa! 

Kyseessä oli festivaalimatka ja se kesti kymmenen päivää. Matkan alussa minä ja ystäväni nautimme kuohuviiniaamiaisen Helsinki-Vantaalla. Hetkistä myöhemmin oli vaihto Pariisissa, jossa en löytänyt muuta ruokavaliooni (viljaton-maidoton) sopivaa välipalaa kuin sipsejä. Kymmenen tunnin lennolla Havannaan ainoa minulle sopiva elintarvike olivat juomat. Join kaksi pikkupunaviinipulloa ja söin eväspähkinöitä. Hauskaa oli!

Kuubaan saavuimme paikallista aikaa alkuillasta, mutta meille oli jo aamuyö. Jatkolentoa oli kuitenkin aikaistettu ja lähdimme hotellilta jo aamuneljältä. Aamiaiseksi oli sandwichejä, joita en voinut syödä. Join tuoremehua.

Lensimme siis maan sisäisen lennon Baracoaan hyvin mielenkiintoisella pikkuruisella koneella. Onneksi olimme niin väsyneitä, ettemme jaksaneet edes pelätä. Ja Baracoa otti meidät avosylin vastaan. Aivan ihana pieni ja vieraanvarainen kylä oli pesäpaikkame ensimmäiset kolme päivää, jotka oli viisaasti varattu vain aikaerosta toipumiseen. Toisin sanoen: lomailuun!


Se oli varsinainen unelmaloma. Omin päin matkustaessa en ikinä majoittuisi niin hienoon hotelliin - siellä oli uima-allas ja upea näkymä Baracoan lahdelle. Päivät käyskentelimme kylässä, teimme patikkaretken luonnonpuistoon, vierailimme ihanalla tyhjällä rannalla ja hieman lämmittelimme harjoittelemalla pari tuntia jossain välissä.

Minilomaa seurasi bussimatka Santiago de Cubaan. Matka kesti kai jotain 7 tuntia, jonka aikana bussi ajoi kiemurtelevaa vuoristotietä, pidimme tauon Guantanamon kaupungissa (joo, juuri siinä Guantanamossa) ja pysähdyimme johonkin satunnaiseen kaupunkiin vessatauolle - ja laulamaan tien viereen. Tähän mennessä ennestäänkin hyvä yhteishenkemme alkoi olla hioutunut varsin läheiseksi.

Sitten hektinen kilpailuviikko Santiagossa. Konsertteja, harjoituksia, työpaja paikallisen kuoron kanssa. Mutta myös rantapäivä, tanssitunti paikallisen ryhmän johdolla, iltoja ravintoloiden kattoterasseilla, mojitoja ja daiquireja. Osa meistä osallistui psykedeeliselle sikarintekokurssille. Minä en, mikä on siitä hyvä, ettei tarvitse edes yrittää selittää sitä videoiden perusteella aivan käsittämätöntä tilaisuutta. Niin ja odottelua, paljon odottelua. Yhteishenki ei enää ole riittävä sana matkan tuolle vaiheelle, se oli pikemminkin avio-onnea.


Kuubasta sananen; eihän tuossa ajassa kovin laajaa kuvaa ehtinyt saada, mutta muutama asia jäi mieleen. Yleisvaikutelma: outo yhdistelmä kommunistisysteemiä ja trooppista manana-meininkiä (en saa sitä viivaa n:n päälle...). Toisaalta ihmeellinen siisteys, toisaalta köyhyys ja ränsistyneisyys. Huijaaminen toki myös, mitä helpottaa turistien sekoilu kahden valuutan välillä: paikallinen peso vs. turistipeso, jota ulkomaalaisten on käytettävä. Kaduilta: hevostaksit, paikalliset bussit eli avolavat joihin ihmiset sulloutuivat, vanhanajan autot, joihin lukeutui se bensanhajuinen taksi, jolla huristeltiin rannalle Santiagossa. (Muut olivat kauhuissaan, minulle tuli kotoisa olo...) Vallankumoustekstit muureissa, mainosten täysi puuttuminen. Mistään ei saa mitään amerikkalaista. Cokiskin on paikallista Tucolaa.

Castro päätti elättää Kuuban sokerilla, joka on edelleen pääasiallinen vientituote. Paljon muuta suurtuotantoa ei löydykään. Viljellä saa vain omiin tarpeisiin. Hyvä puoli: kaikki on käytännössä luomua ja lähiruokaa. Huono puoli: Kuubassa kärsitään aina välillä nälkää, vaikka rikas maaperä, meri ja ilmasto mahdollistaisivat vaikka mitä. Ainoat yksityisyrittämisen sallitut muodot ovat kotiravintolat (kaikista saa samat ruoat) ja pienimuotoinen kaupustelu: hedelmät, hiuslaitteet / muu pikkukrääsä, sekä iiiihana  hunajatahna, jota myydään lähtikääröissä. Oi, naminam.

Minuun teki suurimman vaikutuksen Kuuban maisemat; luonto ja sen kauneus. Saarivaltioon mahtuu kaikkea: kaupunkia, unelmarantaa, vuoristoa, sademetsää. Jos pääsen sinne joskus uudestaan, matkustan saaren päästä päähän bussilla, enkä lennähdä läntisestä Havannasta itäiseen Baracoaan kuten tuolloin. Tulevaa matkaa varten on kuitenkin joko opiskeltava tai hankittava sopivaa seuraa: Kuubassa ei olisi järkeä matkustella ilman yhtä espanjantaitoista  mukana menossa, ainakaan jos haluaa yhtään muuta kuin maata siellä hotellin uima-altaalla. Muutama kuorolainen yhdisti matkaan oman seikkailunsa ennen/jälkeen virallisen osion, ja olivat saaneet paljon irti kotimajoituksessa nukkumisesta.

Näin siis ainakin kuorolaisen silmin syksyllä 2011. En leiki asiantuntijaa, nämä ovat vain vaikutelmia. Viime vuonna hirmumyrsky Sandy riepotteli juuri Santiagon aluetta pahasti, joten en tiedä missä kunnossa seutu nyt on.


Matkan loppupuolella esiinnyimme tärkeässä konsertissa, joka oli myöhään eräänä iltana. Meidän piti olla ensimmäinen esiintyjä, laulaa siis koko ensimmäinen puolisko konsertista, ja olimme valmiina ja virittäytyneinä klo 23. Jolloin toisen, paikallisen kuoron johtaja ilmoitti, että hänellä on vatsavaivoja, hänen on päästävä aikaisin kotiin, ja marssi ohitsemme lavalle, kuoronsa mukanaan.

En halua kuulostaa eurooppalaiselta snobilta, joka ei ole valmis joustamaan, koska en todellakaan ole sitä. Koko kuoromme oli ollut erittäin joustava ja vain nauranut kaikille paikalliseen elämään kuuluville viivytyksille koko matkan ajan. Mutta jos kuoro, orkesteri tai mikä tahansa esiintyvä ryhmä on menossa lavalle tiettyyn aikaan, on todella asiatonta keneltäkään toiselta ohittaa tuolla tavoin. Se tiesi meille tunnin lisäodotusta, mikä olisi kenelle tahansa valtava haaste esiintymisvireen ylläpitämiseen, ja siis kello oli 23 illalla. Me ratkaisimme asian marssimalla ulos ja bussiin. Ja sitten tietysti kunnon drama queenin elkein suostuimme palaamaan puoliajan jälkeen, kun festivaalin johto tuli maanittelemaan. Se oli dramaattista, kuulkaa! :D Ja paikallisen ystäväkuoromme jäsenet, jotka olivat tulleet kuuntelemaan meitä, itkivät kun näytti siltä, että me emme laula lainkaan. Niin että ehkä meidän ulosmarssimme sopi hyvin väliamerikkalaiseen henkeen...

Palatessamme hotellille (joskus yöllä) olimme todella oudossa mielentilassa draaman ja sitä seurannen konsertin jäljiltä. Adrenaliini vissiin virtasi, tuntui kuin kello olisi ollutkin vasta sen 23. Joku haki kiskasta rommia, ja siinä se ilta sitten vierähti, hotellin pimeällä terassilla. Muistan kuinka havahduin siihen, että kello on viisi, kyllä mä nyt ihan oikeasti lähden nukkumaan. Yleensä minä olen se, joka simahtaa puoliltaöin...

Seuraava päivä oli jokseenkin huvittava. Sanottakoon, että olimme väsyneitä. Silti vedimme onnistuneen keikan jossakin musiikkikoulussa. Luulen, että se sikarikurssi ajoittui tuohon päivään, joka oli viimeinen Santiagon päivä. Jostain syystä kukaan ei jaksanut enää illalla lähteä tanssimaan, kuten oli suunniteltu...

Palasimme vielä päiväksi kiertelemään Havannaa. Sitten lensimme Pariisiin, jonne saavuimme tietysti taas kauhean jetlagin kourissa. Sieltä muut lähtivät Suomeen, minä toiseen kotiin Ghanaan. Koko Kuubanmatka oli siis vain alkusoittoa. Mutta millaista soittoa! Kyllä täältä pimeydestä ajatus lennähtää sinne hyvin mielellään.


Ps. Tuo matka oli minun tekemäkseni keskimääräistä levottomampi - juuri siksi että se oli kuoromatka... se niistä nörttimielikuvista ja uudenlaisia ennakkoluuloja tilalle!

Kuuba on muuten ainoa Amerikan valtio, jossa olen käynyt. Siis kummankaan Amerikan. Ja sekin on oudosti siinä Etelän ja Pohjoisen välissä!