tiistai 28. tammikuuta 2014

Projekti Eikoskaan

Sain kuningasidean.

Kerroin taannoin, mistä kaikesta useimmat bloggaajat kirjoittavat, ja kuinka minä en tee mitään niistä asioista enkä niistä myöskään kirjoita. Noh, mikä olisikaan hupaisampi projekti tälle vuodelle, kuin haastaa itseni kirjoittamaan juuri noista aiheista! Mikä tietysti tarkoittaa, että minun on myös jollain muotoa tehtävä niitä. Tai ainakin löydettävä omasta elämästäni jotain, mikä lasketaan niiksi.

Tänä vuonna täällä siis tullaan todistamaan
- käsitöitä
- sisustamista
- puutarhanhoitoa
- muotia (asukokonaisuuksien suunnitelua itselle/lapselle)
- omien reseptien tekoa ja jakoa
- netin kautta shoppailemista ja siitä raportointia
- valokuvia kaikista edellämainituista


O-OU!! Mihinköhän olen ryhtymässä. Tästä voi tulla hervottoman hauskaa tai sitten ei yhtään mitään, jolloin projekti kuopataan hiljaisuudessa. Toivokaamme edellistä vaihtoehtoa.

Muoti on vaikein, puutarhanhoito taas... no siis minkä puutarhan?! :D Reseptit melkeinpä helppo osuus. Pariin muuhunkin on jo jonkinlainen idea. Pidätän itselläni oikeuden päättää tekemisten järjestys.

Tämä siis ihan vaikka siksi, että kun kuitenkin aina päädyn tekemään kaikkea, mitä ei pitänyt, voin yhtä hyvin tehdä sen järjestetysti ja dokumentoida koko scheissen.


Ghana-sarjan viimeinen osa tulee kun tulee. Suomen kaupungit saavat odottaa. Nyt alkaa trendibloggailu á la Pikku Square, eli tästä tulee trendikkyys olemaan kaukana!


PS. Jos joku keksii jotain, mikä listalta selvästi puuttuu, lisäyksiä saa ehdottaa!

Elämä ennen?

Eilen illalla laitettuani W:n nukkumaan minut havahdutti ajatus: mitä ihmettä minä oikein tein ennen Watsonia? Siis ihan konkreettisesti tein? Töitä toki, ja opiskeluja, mutta tarkoitan silloin, kun olin kotona. Mitä minä tein kaikki ne hetket? Tuntuu aivan absurdilta ajatella sitä nyt. Itseäni hiljaisessa asunnossa. Vaikka tekisin samoja asioita nyt - surffaan netissä tai luen, vaikka, tai vain kuuntelen musiikkia - joka hetki on erilainen, koska tärkeintä on pitää silmällä tuota yhtä, olla valmiina reagoimaan ja tarpeen tullessa, niin no, reagoida.

Plus että näistä sohvalla istumisista, surffailuista, lukemisista on tullut vain hetkiä kaiken muun välissä. Syöttämisten, pesemisten, vaipan (ja vaatteiden...) vaihdon, nukutusten, kävelyjen. Vaarojen ääreltä pois nostamisten, leikkimisten, nauratusten (puolin ja toisin). Kaikki tämä kuulostaa tylsältä, ainakin minusta kuulosti silloin, kun etukäteen mietin arkea lapsen kanssa. Mutta kun ne eivät olekaan vain jotain syöttöjä, pesuja ja nukutuksia. Ne ovat sitä kaikkea W:n kanssa.

Niin että ei kai ihmekään jos ihmettelen, mitä tein aiemmin. Nythän tämä on yhteiselämää. W:n ehdoilla.


Murheiden ollessa pahimmillaan sain yllättäen lohdutuksen. Aioin ensin kirjoittaa siitä tänne, mutta tarina meni niin "hihhuliksi", että päätyi tuonne hengelliseen yksikköön. Jos hihhulismi ei saa sinua kiroilemaan ja tekemään mielesi vääntää joltakulta niskat nurin, voit lukea asiasta sieltä. 

maanantai 27. tammikuuta 2014

Enkelin ilmestyminen

Sitä voisi kutsua maailmankaikkeuden positiiviseksi voimaksi joka ohjaa oikeaan suuntaan. Buddhalaiset puhuisivat varmaan bodisattvoista. Joku puhuu vain hyvästä sattumasta. Minä puhun nyt tällä kertaa samasta asiasta nimellä enkelit. Universaalin rakkauden ilmentymät maanpäällisessä maailmassa, jotka ohjaavat ja auttavat meitä.

Minun elämässäni enkeli on toiminut joka kerta jonkun tavallisen ihmisen, ja aina ystävällisen naisen, kautta. Kolme kertaa neljästä tuo nainen on ilmestynyt kuin tyhjästä ja myös kadonnut elämästäni saman tien jättäen sen uusille raiteille. Noilla kolmella kerralla enkeli on kertonut minulle (tavallisen tallaajan suulla) tismalleen, miten minun tulisi toimia, jotta asiat menevät hyvin. Se yksi kerta oli hieman erilainen, mutta kerron siitäkin.


Ensimmäinen enkeli, vuonna 2005. Minulla on suuri innostus laulun harrastamiseen, mutten oikein pääse eteenpäin opettajani kanssa. Yhtäkkiä ilmestyy sijainen, jonka kanssa on erilaista laulaa. Iloinen, tuikkivasilmäinen nainen. Hän jää mieleen niin positiivisesti, että soitan jälkeenpäin ja pyydän yksityistuntia. Käyn naisen luona laulamassa. Hän ymmärtää tismalleen millaisissa asioissa kaipaan ohjausta laulamisen suhteen, mutta on itse muuttamassa Poriin. Hän kuitenkin tuntee opettajan, joka voisi sopia minulle. Hän tekstaa minulle yhteystiedot kommentoiden: "Sinä tarvitset nyt hyvän opettajan." Sellainen se onkin, jonka hänen kauttaan löydän. Hän olisi edelleen opettajani jos ehtisin joskus laulutunnille, ja hän on opettanut minulle paljon muutakin kuin vain laulamisen tekniikkaa.

Toinen, vuonna 2006. Olen töissä opettajana ja epävarma suunnista. Jäädäkö töihin vai pyrkiäkö opiskelemaan, ja jos niin mitä? Filosofiaa? Suomea? Luokanopettajaksi? Yhtäkkiä kouluumme ilmestyy sijainen, joka opiskelee vielä Helsingin OKL:ssä. Iloinen, tuikkivasilmäinen nainen. Juttelemme kaikenlaista ja ajaudun kertomaan mietteistäni tulevaisuuden suhteen. Hän kannustaa minua pyrkimään OKL:ään. Niin myös teen, ja huolimatta lähes itsetuhoisen huonosta lukemisesta pääsen sisään. OKL on ollut helkkarin rasittava tie, mutta aivan selvästi sellainen, joka minun on täytynyt kulkea. Sitä paitsi sitä kautta on löytynyt kaikki muu, jopa linkki, joka vei minut Ghanaan.

Keväällä 2012 olin lukenut hieman liikaa Paulo Coelhoa ja pyysin Jumalalta/universumilta/miten haluatkin sitä kutsua, että saisin nähdä oman enkelini ja/tai puhua sen kanssa. Pyysin myös suojelua matkalle, jolle olin lähdössä. Tämä oli siis se hieman erilainen tapaus. Jossakin vaiheessa Ghanassa oloa tajusin, että kaveripiirissä oli eräs tyttö, joka ilmestyi paikalle aina, kun tarvitsin apua: seuralaista kiperään tilanteeseen, tukea jonkin hankalan asian kohtaamiseen. Sattumoisin tuo tyttö näytti aivan samalta kuin enkeli unessa, jonka olin nähnyt ennen matkalle lähtöä. Kerran sanoin hänelle, miten ihanaa oli että hän oli aina paikalla kun tarvitsin apua johonkin. Hän heitti vitsin: "olen oikeastaan enkelisi ja täällä vain sinua varten!". Totta kai uskon, että se oli aivan tavallisen saksalaisen tytön aivan tavallista läppää. Ja totta kai uskon, että samaan aikaan se oli se kyseinen enkeli, jonka olin halunnut tavata, joka suojeli minua koko matkani ajan, ja puhui minulle tuon taviksen kautta. Se oli hieman pidempi ja muutenkin hieman erilainen kohtaaminen kuin muut, ilman suoria toimintaohjeita; sitä en kuitenkaan koskaan unohda, mitä enkeli sanoi minulle tuolloin vielä viimeisenä, kun olin lähdössä Ghanasta Suomeen.

Neljäs kerta oli tänä aamuna. Lapseni isä on yhtäkkiä alkanut esittää toiveita yhteishuoltajuudesta, joka olisi meidän tilanteessamme surkea ratkaisu, koska hän ei aio jäädä Suomeen. Olen stressannut, itkenyt ja huolehtinut asiaa, tietenkin myös pyytänyt apua Jumalalta. Ja läheisiltäni: lakialaa hieman tunteva sukulaiseni oli nyt bongannut netistä perheasioita hoitavan lakimiehen, jonka sitten vinkkasi minulle. Otin yhteyttä lakimieheen, tai siis naiseen. Hän oli ystävällinen ja avulias, kuunteli tilanteeni ja puhui niin asiantuntevasti mutta ihmisläheisesti, että viikon minua painanut huoli ja murhe hellitti otteensa. Puhelun päätyttyä nainen soitti vielä erikseen uudestaan, ja - niinpä niin - neuvoi minulle selkeästi, miten minun tulee toimia. Kuinka ollakaan, tämä lakinainen on itse jäämässä eläkkeelle, joten mikäli asianajajaa tarvitsen, hän ei hoida juttuani vaan ohjasi minut ottamaan yhteyttä firmansa nuorempaan työntekijään, joka tarvittaessa hoitaa asiaani.


Oloni on kevyt ja huojentunut. Yksi puhelu, tuon tuntemattoman naisen rauhalliset sanat, ottivat huolen pois noin vain. Kadoksissa, tai ainakin hakusessa ollut luottamukseni johdatukseen on taas tässä. Tiedän, että nämä kaikki, tämänaamuinen mukaan lukien, ovat ihan tavallisia arkielämän tilanteita, joita sattuu jokaiselle. Se ei tee niistä minulle yhtään vähempää ihmeitä. 

Ortodoksisen kirkon oppien mukaan, taaskin erästä pappia lainaten, "Jumala antaa jokaiselle kasteessa suojelusenkelin, ja se siitä."  Minä koen hieman toisin, ja siitä olen vain iloinen. Minun ei tarvitse sanoa "se siitä, turha sitä on miettiä". Koen, että jumalallista energiaa, joka meitä johdattaa, on kaikkialla, ja tarvittaessa se ottaa näkyvän tavan toimia tavallisten ihmisten kautta. Enkä usko, että siihen tarvitaan kastetta.

lauantai 25. tammikuuta 2014

Subjektiivista dokumentointia

Yksinhuoltajan murheet jatkuvat. Tekisi mieleni kirjoittaa kaikki auki (toki vähän siistimmässä muodossa kuin miltä se pään sisällä tällä hetkellä tuntuu), jakaa, keventää. Mietin, missä menee yksityisyyden raja. Ainakaan toista ihmistä en ala blogissa mollaamaan (niin kuin ystäville otan vapauden valittaa silloin, kun on paha olo ja raivo päällä). Faktat voisi toki listata, mutta haluanko yksityiselämäni tällä hetkellä kipeimmän kohdan olevan periaatteessan kaikkien näkyvillä, kenen tahansa luettavissa? No en tietenkään.

Bloggaus on antoisaa, mutta kaikkeen sitä ei voi käyttää, vaikka tavallaan huvittaisikin. Rehellisyys on ainoa tapa viestiä niin, että se ehkä antaa jotain jollekulle, mutta yksityisasioilla retostelu ei ole sen coolimpaa täällä kuin tosi-tv:ssäkään. Rajanveto on välttämätöntä.

Elämä ei ole pelkkää riemua. Tällä hetkellä olen vihainen, surullinen, pettynyt, neuvoton, huolissani ja uupunut. Sen halusin kuitenkin jakaa, rehellisesti.

Parempaa huomista itse kullekin.


Koska kurjat aiheet vaativat loppukevennyksen: en ikinä väsy kertomaan, kuinka joku YLEn radiotoimittaja joskus luonnehti jonkin Beethovenin sinfonian olevan subjektiivista dokumentointia, toisin sanoen henkilökohtaista tilitystä.

tiistai 21. tammikuuta 2014

Taistelu nokkamukista ja vähän muutakin

Watson rakastaa: vessapaperia. Muutakin paperia, kuten musiikkiopiston tiedotetta, neuvolan lappuja, kuoron mainosjulistetta, tyhjiä kirjekuoria, lahjapaperia. Nurkkia, joihin voi ryömiä. Joulukalenterin luukkujen repimistä irti. Lelulaatikon kaatamista. Makeaa, sileää hedelmäsosetta. Kurkkua. Nokkamukia, yli kaiken nokkamukia ja siitä juomista.

Ja sitten kaikkea kiellettyä: muovipusseja, pistorasioita, minun kännykkääni, johtoja, lautasia pöydällä, tavaroita hyllyssä. Pesukoneen poistoletkua. Vaippapyykkikorille ryömimistä. Keinutuolin jalkoja.

Hän ei rakasta pukemista pakkaskelin ulkoiluun eikä sitä, että jotain otetaan kädestä pois (esim. johto tai muovipussi). Eikä muhkuraista juuressosetta. Hän sulkee suunsa, irvistää, tuhisee, pärisyttää. Minä yritän huijata tuomalla nokkamukia lähemmäs ja sujauttamalla soseen suuhun juuri ennen sitä. Se onnistuu yleensä kerran. Sen jälkeen hän tietää, kiskoo mukia huulet yhteen puristettuina, taistelemme ruokapöydän yllä mukista kunnes minua alkaa naurattaa.

En tiedä, onko minulla ollut kenenkään kanssa näin hauskaa. Hän yrittää syödä nenäni ja minä hihitän. Hän tajuaa, että se on hauskaa, ja tekee sen uudestaan, uudestaan. Hän rupeaa hekottamaan kesken omien puuhiensa, ilman näkyvää syytä. En pysy pahalla tuulella, jos sellaisella olin. Kun hän kiljahtelee riemuissaan ja minä kiljahdankin takaisin, hän riemastuu. Kiljumme toisillemme kuin pienet apinat. Parasta se on kun hän koikkuu vessanpytyn päällä ja minä istun vastapäätä, entisellä meditaatiotyynyllä, tämänhetkinen elämä on vähemmän meditatiivista ja enemmän jotain muuta. Läsnäoloon on monta reittiä.

Minulla on taas murheita, sitä harvinaista lajia, joita ei voi olla kuin yh:lla. Mutta minulla on myös sellainen aarre, joka menee ohi kaikesta. Kaikesta.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Taakse- ja eteenpäin

Sanotaan, että vauvan syntymän jälkeiset ensikuukaudet menevät koomassa ja sumussa. Ehkä näin on, sillä vaikka tuolloin muistan ajatelleeni ettei tämä mitään koomaa ole vaan elämän parasta aikaa, en näin jälkeenpäin kuitenkaan muista sitä selvinä erillisinä päivinä, vaan epämääräisenä putkena. Ihan pelkkää sumua se ei kuitenkaan ollut, sillä:

Tänään olin menossa bussilla kaupunkiin, kun näin epämääräisesti tutun näköisen, teini-ikäisen pojan. Mietin hetken mistä tunnistin hänet, ja sitten tajusin: poika istui kesällä aina läheisen päiväkodin pihalla keinussa, kun minä rullasin Watsonin kärryjen kanssa siitä ohi kävelylle. Yllättäen tuo muisto kesäisistä päiväkävelyistä aiheutti valtavan onnen humahduksen. Se vain, että on joskus (aivan hetki sitten!) ollut mitä ihanin kesä, ja minä olen kärräillyt keskellä vihreyttä, aurinkoa ja kesän tuoksuja vastasyntyneen vauvani kanssa. Muisto siitä olosta, siitä yksinkertaisesta onnesta, sai jopa tammikuussa sydämen paisumaan ilosta.

Paluumatkalla rullasin kotiin samaisen leikkipuiston ohi, sitten samojen naapuritalojen, joista yhden parvekkeella näin silloin kesällä pari kertaa vanhan miehen keskellä ihania vaaleanpunaisia kukkia. Onni läikähti sisällä vielä uudestaan saman päivän aikana.


Bussireissun kohteena oli ystävän koti, jossa vietimme ihanan iltapäivän uusien ystävien kanssa. Kuohuviinimalja uuden vuoden kunniaksi, vauva-arjen ja yksinhuoltajien salaisten toiveiden jakamista. Mikään ei olisi voinut olla parempaa. Tuntui oikeastaan, että vasta nyt jotenkin juhlistettiin tätä alkanutta vuotta.

Vuoden alku onkin saanut aikaan uuden olotilan. Ihan yksinkertaisesti sellaisen olon, että uusi aikakausi on alkamassa, jotain uutta, muutosten tuulia. Viimeksi tällainen olo oli vuodenvaihteessa 11-12, ja silloin kaikki totisesti meni uusiksi ja kunnolla. Aina tämä tunne ei ole liittynyt vuoden vaihtumiseen, sillä muistan sen edellisen kerran kesältä -10. Elämä jaksottuu omia aikojaan.

Ystävän koti on meren äärellä. Jo parvekkeella vauvaa nukuttaessa meren läheisyys rauhoitti. Samalla satoi lumi, sekin kuin metafora uuden alulle.


Ghanan kaupungit -sarjassa tulee enää yksi osa, ja ennakkotiedoista poiketen se ei ole Takoradi/Tamale. Sen jälkeen saatan kirjoittaa Suomen kaupungeista tai sitten en. Hyvää, kaunista, ihanaa, rauhallista tai sitten myllerryksentäyteistä, rakkaudellista, siunattua vuotta 2014 kaikille! Valoa ja rakkautta, monia armorikkaita vuosia!

perjantai 3. tammikuuta 2014

2012 - EI KUN 2013 !!!

 edit. Niin, kyllä, nyt on 2014 eli viime vuosi oli -13... heh HEH.


Meinasin tehdä vuosikyselyn, mutta koska joka toiseen kysymykseen olisi tullut jotain Watsonista, teenkin toisen jutun. Tämä kiersi aikoinaan Livejournalissa: ota ensimmäinen lause viime vuoden joka kuukauden ensimmäisestä blogitekstistä. Tulos: vuosi paketissa. Minä siis kaivoin alkuvuoden tekstit vanhan blogin puolelta. Helmikuulta ei ollut tekstejä, siksi tyhjä rivi.

*

- It was a detour... a shortcut!

Lähiaikoina minulta on jo muutama ihminen kysellyt, miksen ole päivittänyt blogejani.
Sain tietää Pikku Sydämestä joskus lokakuun puolivälissä.
Since Onsugar has made commenting impossible, I'm forced to move.
Minulla on addiktio, joka vaikuttaa elämänlaatuuni selkeästi.
On aamu, kello jotain kahdeksan ja yhdeksän väliltä.
Moni viisas ihminen, esimerkiksi Richard Rohr, on puhunut siitä, kuinka ollakseen onnellinen tulisi elää jokainen päivä uutena, tehdä jokainen asia kuin ei olisi tehnyt niitä koskaan ennen.
Viime päivinä minulla on ollut sellaisia huolia, joita ei voi olla muilla kuin yksinhuoltajilla.
Tähän aikaan vuodesta tuntuu, että kaikki hokevat – joko blogeissa tai muuten – miten ihana vuodenaika syksy on.
Olen jo pariin kertaan hehkuttanut sitä, miten mukavaa on ollut löytää interaktiivinen bloggaaminen.
Tulin iltapäiväkävelyltä Watsonin kanssa.

*

Siinä se. Aika kuvaava katsaus oikeastaan. :) Haastan kaikki halukkaat samaan.