Aikoinaan vanhan blogin puolella esittelin Ghanan ystäväni blogissa käyttämilläni lempinimillä. Nyt, kun ystävät tuntuvat vilahtelevan teksteissä taas tämän tästä, päätin esitellä heidät, jotka täällä Suomessa ovat minulle rakkaita. Tässä eivät luonnollisestikaan ole kaikki elämäni ihanat ihmiset, mutta ne, jotka todennäköisimmin tulevat joskus esiintymään blogiteksteissä. Ystävä, tunnistatko itsesi? (Afrobeibi-ihmiset eivät ole tässä listassa, kuten eivät myöskään blogitutut.)
Bestis - minua kaksi kuukautta vanhempi, rakas rakas ystävä, tuttu jo yläasteelta. Nimi on hieman harhaanjohtava, koska ei tosiystävistä kukaan ole "parempi" tai "huonompi"; helppouden vuoksi otan nyt kuitenkin vapauden käyttää tätä nimeä. Bestiksen kanssa olen aina jakanut kaiken; oman haasteensa nykyään asettaa se, että hän asuu yli tunnin ajomatkan päässä ja pyörittää lapsiperheen arkea; se ei kuitenkaan ole este, ainoastaan hidaste. Kummityttöni äiti ja tyttöni kummitäti.
Kämppis oli oikeastaan kämppis vain muutaman kuukauden ennen Watsonin ilmaantumista kuvioihin. Todellisuudessa hän on paljon enemmän, ja tämä(kin) nimi on vain helppoussyistä valittu. Kämppiksen olen tuntenut jopa Bestistä pidempään. Filosofointiseuraa ja vakkarikuski Bestikselle ajeluun.
Wanha Hyvä Ystävä on nimestä huolimatta uudempi ystävä kuin Bestis ja Kämppis - hänet olen tuntenut vasta kohta 13 vuotta... Huomaan että ystävyyttämme on todella vaikea kuvailla auki. Larpit, bileet, mitä oudoimmat sattumukset, läppävika, Kauhea Kankkunen.
Kultu - oho, mekin ollaan tunnettu jo ihan järkyttävän pitkään, jo yläasteen aikaisesta teatteriharrastuksesta. Yhdessä vaiheessa vain oli muutaman vuoden tauko, mutta niin vain elämä heitti meidät taas toistemme tielle. - Pitäisikö meidän siis muuttaa Kultulinnaan?! kysyi Kultu ja lähti Tampereelle. Kultun kanssa voin puida niin henkisyyksiä, Jeesuksen viikunavihaa, kuin sitä, kumpi voittaa, Gandalf vai Dumbledore.
Kolibri - tämä sirkuttaja ilmestyi elämääni maailman epätodennäköisimmässä paikassa, OKL:ssä. Epätodennäköistä se oli siksi, että opettajaopinnot eivät todellakaan ole meitä varsinaisesti yhdistävä tekijä. Muita sellaisia kyllä löytyy hengästyttävän paljon. Juuri Kolibri on vastuussa minun lempinimestäni (Pikku Square).
Prinssi - Jokaisella pitäisi olla oma prinssi! Prinssi luonnollisesti tuli kuvioihin silloin, kun oli vähän vaikeaa, ja pelasti minut. Yhdenlainen sielunkumppani, vaikka joissain asioissa ei sitten taas voidakaan toisiamme ymmärtää. Prinssi on myös se oopperaseuralainen, jota vuosia kaipasin elämääni. Eikä pelkkä seuralainen, vaan (vähintään) yhtä intohimoinen asian suhteen kuin minä. Viime viikolla Don Giovannin katsomossa aloimme molemmat äänettömästi spiikata mukana, kun luetteloaaria alkoi...
Pappi? - Hän varmasti vihaisi tätä lempinimeä - jos luet tätä, keksi itsellesi parempi! En vain keksinyt muuta, ja kun hän on pappi - no, koulutukseltaan, ei missään muussa mielessä. Ehkä juuri siksi nimi onkin paitsi periaatteessa totuudenmukainen, myös äärimmäisen ironinen. Pappi on uudehko tekijä ystävälistalla, mutta hänen kanssaan ystävyys lennähti heti hyvin syväluotaavalle tasolle.
Naapuri asuu, yllätys yllätys, naapurissani. Oikeasti. Ei samassa rapussa tai edes osoitteessa, mutta tuossa viereisessä talorykelmässä. Emme suinkaan ole täällä tutustuneet, vaan vuonna -06 aloittaessamme molemmat Ylioppilaskunnan Soittajien kakkosviulussa. Seuraavana vuonna hän mailasi minulle Ghanaan: "tääl on ihan kauheeta kun ennen oltiin yhessä ne huonoimmat mut nyt oon yksin"... :D Nykyään hän ei enää ole huonoin tai edes millään muotoa huono. Siksi arveluttaakin, että lupauduin vappukeikalle soittamaan hänen viereensä ties kuinka monen vuoden viulutauon jälkeen. Mutta joka tapauksessa: nykyään Naapuri (siskoineen ja joskus serkkuineenkin) vaikuttaa ennen kaikkea Watsonin ahkerana viihdyttäjänä ja minun saunaseuranani.
Kaima on etunimeltään sama kuin minä. Tutustuimme, kun hän jouluna -11 lähetti minulle sähköpostia: "Hei, kuulin ICYEstä että olet ollut Ghanassa Tämännimisessä Lastenkodissa vuonna 07-08. Olen menossa sinne ensi helmikuussa ja mietin voisitko kertoa siitä jotain." Vastasin: "Moi, olen siinä lastenkodissa parhaillaan!" - Tapasimme Suomessa ja sitten taas Ghanassa ja siinä sitä oltiin: ystäviä. Nykyään Kaima ilahduttaa minua vahtimalla Watsonia - palkatta..!
Karhunkaataja tuskin esiintyy blogiteksteissä kovin usein, mutta oli pakko ottaa hänet mukaan 1) koska hän on niin hyvä ystävä ja 2) koska hänellä oli valmiina niin hyvä nimi! (Minä olen hänelle Puluntappaja, by the way. Joskaan nimet eivät liity toisiinsa. Ja blogissa pitäydyn mieluiten edelleen Pikku Squarena...) KK on Kuusamon lahja pääkaupunkiseudulle, ja MINULLE! Koulutettu vyöhyketerapeutti, muuten. Jos joku kaipaa sellaisen palveluja, ottakaa yhteyttä minuun s-postitse! ;)
Tädit Ruskea ja Sinipunainen - rakkaat kuorotoverit ja W:n kummitädit. (Ortodoksiset sellaiset - Bestis miehineen ovat luterilaisia.) Miten he siihen päätyivät on oma tarinansa. Mutta vitsit, mikä tiimi he ovatkaan! Annoimme itsellemme tätikolmikon nimen Watsonin kirkotuksessa, minä olen siis se Vihreä...
Lisäksi minulle on kaksi siskoa, jotka meinasin ensin nimetä ammattiensa perusteella Kampaajaksi ja Teologiksi, mutta eihän se nyt käy. Nuorin on tietysti Kultapilli hoettuaan koko lapsuutemme "Kultapilli ensin!" päästäkseen ekana milloin mihinkin. Kuka tai mikä tuo Pilli on, ei taida olla vieläkään selvinnyt edes hänelle itselleen. Tuo pieni blondi kiitää yliopistolla, puhuu käsittämättömän
nopeasti ja on koko ajan siinä sivussa tehokkaampi kuin minä
uuvuttavimpinakaan aikoinani.
Keskimmäinen on Britney, vaikkei ehkä siitä riemastukaan. Mutta itsepä on kanssani heittänyt aiheesta läppää teini-iästä tähän hetkeen. Hän taas on tumma ja kaunis, tykkää salitreenistä (erityisesti aikaisin aamulla) mutta myös "epäilyttävistä" luontaisvalmisteista (kuten juotavasta savesta), ja meikkaa minut ja laittaa hiukseni tarvittaessa vaikka vuosijuhlakuntoon, sillä itse olen noissa asioissa aivan onneton.
Molemmat ovat aivan erilaisia kuin minä (ja silti joskus hämmentävän samanlaisia); niitä joille suutahdan paljon kavereita helpommin; tätä nykyä ihmeen ymmärtäviä ja aidosti avuksi jos minulla on vaikka paha olla; Watsonin palvovia tätejä - ja superrakkaita. (PS. Käytä matikkaa ja päättele, monesko lapsi minä olen!)
tiistai 25. helmikuuta 2014
lauantai 22. helmikuuta 2014
Ylpeys ja ennakkoluulo?
Vastoin ennakko-odotuksiani "nolo" räppitekstini on kerännyt yli 50 lukukertaa. Sen sijaan ooppera-aiheinen kirjoitus on avattu vain reilu 10 kertaa. Ymmärrän, että eri ihmisiä kiinnostavat eri asiat, mutta samalla minua ärsyttää. Jos olisit lukenut oopperatekstini, olisit nähnyt myös tämän kappaleen:
"Yleisin oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa."
Muutama päivä sitten meillä kävi kylässä Bestis lapsineen. Poika Leijonamieli, 4,5 vuotta, halusi laittaa cd-soittimen päälle. Sanoin, että laita vaan, mutta siellä on sisällä oopperalevy, josta sinä et varmaan tykkää. Poika halusi silti kokeilla ja niin Don Giovanni laitettiin soimaan taustalle. Jonkin aikaa kuunneltuamme Leijonamieli huomautti minulle:
"Minä kyllä pidän tästä musiikista."
"Yleisin oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa."
Muutama päivä sitten meillä kävi kylässä Bestis lapsineen. Poika Leijonamieli, 4,5 vuotta, halusi laittaa cd-soittimen päälle. Sanoin, että laita vaan, mutta siellä on sisällä oopperalevy, josta sinä et varmaan tykkää. Poika halusi silti kokeilla ja niin Don Giovanni laitettiin soimaan taustalle. Jonkin aikaa kuunneltuamme Leijonamieli huomautti minulle:
"Minä kyllä pidän tästä musiikista."
tiistai 18. helmikuuta 2014
Vai tulee ukko illalliselle (reprise)
Tulkoon nyt tämän epävirallisen, sattumalta alkaneen musiikkitrilogian kolmaskin osa - se ooppera-aiheinen, jolla jo lauantaina uhkailin. Minulla oli nimittäin perjantaina toinen vapaailta kahdeksaan kuukauteen: olin ystäväni Prinssin kanssa kansallisoopperassa katsomassa Mozartin Don Giovannia.
Kun alkusoitto pärähti käyntiin, tuntui kuin olisi tullut kotiin. Tunne vain voimistui esityksen edetessä. Tajusin, miten mieletön juttu tämä on: Don Giovanni on niin tuttu, että se - kuten myös pari muuta, ainakin Mozartin Figaro ja Puccinin Tosca - tulevat aina olemaan minulle se koti, johon palata; jota on fyysisestä maailmasta niin vaikea löytää.
Tavallaan kasvoin sisään oopperaan, koska vanhempani ovat muusikkoja. Isä soitti vuoden oopperan orkesterissa, kun olin 9-vuotias, kotona kuunneltiin toisinaan oopperamusiikkia, ja kävimme joskus baletissa. Totta kai olin jossain vaiheessa lapsuutta sitä mieltä, että oopperalaulajien ääni kuulostaa oudolta. Mutta sitten jossain toisessa vaiheessa halusin itsekin laulajaksi, jotta saisi pitää hienoja pukuja. Ja siis Yön Kuningattaren aaria Taikahuilusta oli tietysti maailman coolein. Eräänä vappuna minä ja perhetuttujen lapset lauloimme sitä itsekin ja ihmettelimme, miten muka on niin vaikeaa päästä niin korkealle...
Puccinia muistan rakastaneeni lukioikäisestä asti. En tiedä, montako kertaa olen nähnyt Toscan. En ole varmaan vielä kertaakaan pystynyt kuuntelemaan E Lucevan Le Stelle -aariaa itkemättä.
Yleisimmät oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa.
No, jotkut luulevatkin, että Mozartin teokset ovat pelkkää hilipatipippan-sekoilua ilman mitään syvyyttä. Sekään ei pidä paikkaansa. Figaron häissä kukaan ei kuole. Silti kreivittären aaria Dove sono i bei momenti on koskettavimpia tietämiäni kappaleita, jossa nainen suree aviomiehensä muuttumista kylmäksi vuosien myötä. Ei mitään kovin pateettista ja melodramaattista siis, vaan ihan tätä samaa ihmisyyttä, suoraan 1700-luvulta. (Dove sonon linkitin elämäni biiseihin, siksi tässä yksi Figaron hauskoista hetkistä.)
Mozartiin hurahdin vasta 2005 juurikin Figaron myötä. Sitten seurasikin ziljoona eri dvd-taltiointia Figarosta, Donkkarista ja muista, matka Zürichiin katsomaan fanitettuja laulajia livenä La Finta Giardinierassa, ja vuonna -06 näin sitten Donin ensi kertaa livenä ihan täällä Suomessa. Silloin se kiilasi Figaron ohi tai vähintään rinnalle lempioopperani paikalle.
Don Giovanni kun on suurin piirtein täydellinen ooppera. Donissa on kuolemaa, kostoaikeita, melodraamaa, petosta ja rakkautta. Mutta siinä on myös tilannekomiikkaa, huumoria, aitoa ihmisyyttä ja lumoavaa musiikkia. Musiikki tuo esiin jokaisen sävyn ja vivahteen jokaisesta eri tunnelmasta - ja mahtavista hahmoista. Saa nauraa vedet silmissä Leporellon vitseille, naureskella kuivasti lällylle tenorille, seurata veret hyytyneenä vaikuttavaa loppukohtausta ja, jos on tunteellinen kuten minä, myös itkeä ihanalle Donna Elviran aarialle Mi tradì quell'alma ingrata.
Don oli aikoinaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottava (kuten itse asiassa Figarokin): oopperassa nimihahmo järjestää suuret juhlat, joihin kutsutaan kaikki yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Isäntä kehottaa jokaista tanssimaan ihan mitä haluaa, ja juhlassa soikin päällekkäin salonki- ja maalaistanssimusiikkia. Don G julistaa: "Nämä bileet ovat avoinna kaikille, viva la libertá!". Se oli siihen aikaan iso juttu.
Tässä onkin sopiva kohta kertoa tarina tatuoinnistani. Suunnittelin sen itse: pätkä nuottiviivastoa nuotteineen jostakin hyvästä kappaleesta. Päädyin juurikin tuohon pätkään, jossa Don laulaa "Viva la libertá!". Nuotit viittaisivat itsestään selvästi musiikkiin ja sen merkitykseen elämässäni, jos kertoisin mikä teksti niihin kuuluu, se viittaisi vapauteen - ja pohjimmiltaan koko höskä perustuisi Mozartiin ja lempioopperaani. Samalla tatska kuitenkin olisi humoristinen, sillä vapauden ylistyksen taustalla olisikin Casanovan kotibileet.
(Mutta minullahan ei siis ole tatuointia. Juttu kaatui siihen, kun näin ystäväni vasta ottaman tatskan, jossa kelmun alla lainehti veri. Bestis totesi, että tatuointihan on siis avohaava... Tiesin tuolla hetkellä, että minä en sellaista koskaan ota. Voi vain kysyä, miksen tajunnut tuota aiemmin.)
Donkkari ja ooppera ylipäätään ei siis todellakaan ole mitään patsastelua. Paitsi tekstiin (ja musiikkiin!) kirjoitettu huumori, on myös paljon "oopperaläppää" jolle ei vedä vertoja mikään muu, edes räppi. Osaatko imitoida munatonta tenoria? Tai selittää Figaron häiden juonen jollekin, joka ei sitä tunne? Entä syväanalyysi Puccinin Turandotin libretosta (älä unohda Pingiä, Pangia ja Pongia)? Ja mitäs jos vaikkapa Donkkari siirretään nykyaikaan - millainen olisi Leporello, entä Zerlina ja Masetto? Minä tiedän vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin (tosin se syväanalyysi voi tuottaa hieman ongelmia, koska Turandot on niin uskomattoman pinnallinen. Niin ja se Figaron juonen selitys taitaa minullakin kaatua siihen pinniin - kuka sen lähettikään ja kenelle?!).
Otsikon "reprise" viittaa siihen, että kirjoitin samalla otsikolla livejournaliini vuonna 2006 nähtyäni Donin ensi kertaa. Pätkä on suoraan kansallisoopperan tekstityksestä - siellä pyörii edelleen sama ohjaus (lähtien vuodesta 1993, jolloin isäni oli soittamassa), jonka olen nähnyt nyt kolmesti. Lause edeltää kuuluisaa loppukohtausta, jossa Donin murhaama mies nousee haudastaan ja, punkyhtye Rancidin sanoin, "raahaa Don Giovannin helvettiin". Kyllä, tämä on todellakin melodramaattista, mutta vielä kertaakaan ei ole naurattanut - musiikki tekee tästä maailman vaikuttavimman oopperakohtauksen.
Tämä Mozartin ja Donkkarin ylistämiseen keskittyvä teksti voi antaa jollekin blogiini eksyneelle ooppera-asiantuntijalle sen kuvan, että olen nähnyt pari Mossea ja Puccinia ja jakelen lausuntoja oopperasta niiden perusteella. Näin ei kuulkaas todellakaan ole. Olen nähnyt kymmenittäin oopperoita, ja rakastan monia erilaisia: paitsi Tsaikkaria ja Mussorgskia, myös Wagnerin Ring-sarjaa, jonka neljä osaa kestävät yhteensä noin 20 tuntia. Verdiä sen sijaan inhoan. La Traviata on huonoin koskaan näkemäni ooppera. Tai no, Vantaan musiikkiopiston Pyymosa vuodelta -99 ehkä vetää sille vertoja. En ole ihan varma.
Edellisen kuoroni kanssa pääsin myös esittämään oopperaa. En tosin mitään Mozartia ja Puccinia, vaan hyvin paljon pienempiä ja kepeämpiä juttuja, ja siis ei suinkaan solistin, vaan kuoron roolissa. Mutta ne olivat yksiä elämäni hauskimmista projekteista. Ehkä joskus lisää tai sitten ei.
Oopperaa tuntemattomille pikku vinkki (ja satunnaista nippelitietoa): jos joku alkaa puhua Figaron häistä, älä ala hoilottaa sitä pätkää "Fiiiigarooo, Figaro Figaro Fiiiiigarooooo...." - se ei nimittäin ole Figaron häistä, vaan Sevillan parturista. Oopperat perustuvat 1700-luvulla kirjoitetun näytelmätrilogian eri osiin, ja niissä on osittain samat henkilöt. Mutta Rossinin1800-luvulla säveltämä Parturi tapahtuu ennen Mozartin 1700-luvulla säveltämää Figaroa, Mosse kun omi suoraan trilogian keskimmäisen osan. (Siitä viimeisestä osasta on ilmeisesti tehty ooppera 1970-luvulla, mutta se ei tainnut menestyä, kun en siitä mitään tiedä.) Alkuperäisen trilogian kirjoitti Beaumarchais, libreton Mozartin oopperaan (kuten muuten Doniinkin) teki Lorenzo da Ponte.
Ja tämä on PAKKO kertoa: osaan jostain syystä ulkoa yli puolet Leporellon luetteloaariasta, jossa luetellaan Don Giovannin naissaavutuksia. Kyseessä on siis italiankielinen baritoniaaria. Ja kyllä, osaan sen osan, jossa luetellaan numerot: Italiassa 640, Saksassa 221, 100 Ranskassa ja Turkissa 91, mutta Espanjassa 1003.
Niille, jotka eivät oopperamusiikkia korvissaan siedä, se Rancidin biisi - tätä minä kuuntelen luupilla putkeen, kun olen oikein oikein pahalla tuulella:
Kun alkusoitto pärähti käyntiin, tuntui kuin olisi tullut kotiin. Tunne vain voimistui esityksen edetessä. Tajusin, miten mieletön juttu tämä on: Don Giovanni on niin tuttu, että se - kuten myös pari muuta, ainakin Mozartin Figaro ja Puccinin Tosca - tulevat aina olemaan minulle se koti, johon palata; jota on fyysisestä maailmasta niin vaikea löytää.
Tavallaan kasvoin sisään oopperaan, koska vanhempani ovat muusikkoja. Isä soitti vuoden oopperan orkesterissa, kun olin 9-vuotias, kotona kuunneltiin toisinaan oopperamusiikkia, ja kävimme joskus baletissa. Totta kai olin jossain vaiheessa lapsuutta sitä mieltä, että oopperalaulajien ääni kuulostaa oudolta. Mutta sitten jossain toisessa vaiheessa halusin itsekin laulajaksi, jotta saisi pitää hienoja pukuja. Ja siis Yön Kuningattaren aaria Taikahuilusta oli tietysti maailman coolein. Eräänä vappuna minä ja perhetuttujen lapset lauloimme sitä itsekin ja ihmettelimme, miten muka on niin vaikeaa päästä niin korkealle...
Puccinia muistan rakastaneeni lukioikäisestä asti. En tiedä, montako kertaa olen nähnyt Toscan. En ole varmaan vielä kertaakaan pystynyt kuuntelemaan E Lucevan Le Stelle -aariaa itkemättä.
Yleisimmät oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa.
No, jotkut luulevatkin, että Mozartin teokset ovat pelkkää hilipatipippan-sekoilua ilman mitään syvyyttä. Sekään ei pidä paikkaansa. Figaron häissä kukaan ei kuole. Silti kreivittären aaria Dove sono i bei momenti on koskettavimpia tietämiäni kappaleita, jossa nainen suree aviomiehensä muuttumista kylmäksi vuosien myötä. Ei mitään kovin pateettista ja melodramaattista siis, vaan ihan tätä samaa ihmisyyttä, suoraan 1700-luvulta. (Dove sonon linkitin elämäni biiseihin, siksi tässä yksi Figaron hauskoista hetkistä.)
Mozartiin hurahdin vasta 2005 juurikin Figaron myötä. Sitten seurasikin ziljoona eri dvd-taltiointia Figarosta, Donkkarista ja muista, matka Zürichiin katsomaan fanitettuja laulajia livenä La Finta Giardinierassa, ja vuonna -06 näin sitten Donin ensi kertaa livenä ihan täällä Suomessa. Silloin se kiilasi Figaron ohi tai vähintään rinnalle lempioopperani paikalle.
Don Giovanni kun on suurin piirtein täydellinen ooppera. Donissa on kuolemaa, kostoaikeita, melodraamaa, petosta ja rakkautta. Mutta siinä on myös tilannekomiikkaa, huumoria, aitoa ihmisyyttä ja lumoavaa musiikkia. Musiikki tuo esiin jokaisen sävyn ja vivahteen jokaisesta eri tunnelmasta - ja mahtavista hahmoista. Saa nauraa vedet silmissä Leporellon vitseille, naureskella kuivasti lällylle tenorille, seurata veret hyytyneenä vaikuttavaa loppukohtausta ja, jos on tunteellinen kuten minä, myös itkeä ihanalle Donna Elviran aarialle Mi tradì quell'alma ingrata.
Don oli aikoinaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottava (kuten itse asiassa Figarokin): oopperassa nimihahmo järjestää suuret juhlat, joihin kutsutaan kaikki yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Isäntä kehottaa jokaista tanssimaan ihan mitä haluaa, ja juhlassa soikin päällekkäin salonki- ja maalaistanssimusiikkia. Don G julistaa: "Nämä bileet ovat avoinna kaikille, viva la libertá!". Se oli siihen aikaan iso juttu.
Tässä onkin sopiva kohta kertoa tarina tatuoinnistani. Suunnittelin sen itse: pätkä nuottiviivastoa nuotteineen jostakin hyvästä kappaleesta. Päädyin juurikin tuohon pätkään, jossa Don laulaa "Viva la libertá!". Nuotit viittaisivat itsestään selvästi musiikkiin ja sen merkitykseen elämässäni, jos kertoisin mikä teksti niihin kuuluu, se viittaisi vapauteen - ja pohjimmiltaan koko höskä perustuisi Mozartiin ja lempioopperaani. Samalla tatska kuitenkin olisi humoristinen, sillä vapauden ylistyksen taustalla olisikin Casanovan kotibileet.
(Mutta minullahan ei siis ole tatuointia. Juttu kaatui siihen, kun näin ystäväni vasta ottaman tatskan, jossa kelmun alla lainehti veri. Bestis totesi, että tatuointihan on siis avohaava... Tiesin tuolla hetkellä, että minä en sellaista koskaan ota. Voi vain kysyä, miksen tajunnut tuota aiemmin.)
Lempitoteutukseni videota ei saa suoraan laitettua, joten tässä linkki:
Otsikon "reprise" viittaa siihen, että kirjoitin samalla otsikolla livejournaliini vuonna 2006 nähtyäni Donin ensi kertaa. Pätkä on suoraan kansallisoopperan tekstityksestä - siellä pyörii edelleen sama ohjaus (lähtien vuodesta 1993, jolloin isäni oli soittamassa), jonka olen nähnyt nyt kolmesti. Lause edeltää kuuluisaa loppukohtausta, jossa Donin murhaama mies nousee haudastaan ja, punkyhtye Rancidin sanoin, "raahaa Don Giovannin helvettiin". Kyllä, tämä on todellakin melodramaattista, mutta vielä kertaakaan ei ole naurattanut - musiikki tekee tästä maailman vaikuttavimman oopperakohtauksen.
Tämä Mozartin ja Donkkarin ylistämiseen keskittyvä teksti voi antaa jollekin blogiini eksyneelle ooppera-asiantuntijalle sen kuvan, että olen nähnyt pari Mossea ja Puccinia ja jakelen lausuntoja oopperasta niiden perusteella. Näin ei kuulkaas todellakaan ole. Olen nähnyt kymmenittäin oopperoita, ja rakastan monia erilaisia: paitsi Tsaikkaria ja Mussorgskia, myös Wagnerin Ring-sarjaa, jonka neljä osaa kestävät yhteensä noin 20 tuntia. Verdiä sen sijaan inhoan. La Traviata on huonoin koskaan näkemäni ooppera. Tai no, Vantaan musiikkiopiston Pyymosa vuodelta -99 ehkä vetää sille vertoja. En ole ihan varma.
Edellisen kuoroni kanssa pääsin myös esittämään oopperaa. En tosin mitään Mozartia ja Puccinia, vaan hyvin paljon pienempiä ja kepeämpiä juttuja, ja siis ei suinkaan solistin, vaan kuoron roolissa. Mutta ne olivat yksiä elämäni hauskimmista projekteista. Ehkä joskus lisää tai sitten ei.
Oopperaa tuntemattomille pikku vinkki (ja satunnaista nippelitietoa): jos joku alkaa puhua Figaron häistä, älä ala hoilottaa sitä pätkää "Fiiiigarooo, Figaro Figaro Fiiiiigarooooo...." - se ei nimittäin ole Figaron häistä, vaan Sevillan parturista. Oopperat perustuvat 1700-luvulla kirjoitetun näytelmätrilogian eri osiin, ja niissä on osittain samat henkilöt. Mutta Rossinin1800-luvulla säveltämä Parturi tapahtuu ennen Mozartin 1700-luvulla säveltämää Figaroa, Mosse kun omi suoraan trilogian keskimmäisen osan. (Siitä viimeisestä osasta on ilmeisesti tehty ooppera 1970-luvulla, mutta se ei tainnut menestyä, kun en siitä mitään tiedä.) Alkuperäisen trilogian kirjoitti Beaumarchais, libreton Mozartin oopperaan (kuten muuten Doniinkin) teki Lorenzo da Ponte.
Ja tämä on PAKKO kertoa: osaan jostain syystä ulkoa yli puolet Leporellon luetteloaariasta, jossa luetellaan Don Giovannin naissaavutuksia. Kyseessä on siis italiankielinen baritoniaaria. Ja kyllä, osaan sen osan, jossa luetellaan numerot: Italiassa 640, Saksassa 221, 100 Ranskassa ja Turkissa 91, mutta Espanjassa 1003.
Niille, jotka eivät oopperamusiikkia korvissaan siedä, se Rancidin biisi - tätä minä kuuntelen luupilla putkeen, kun olen oikein oikein pahalla tuulella:
lauantai 15. helmikuuta 2014
Outolempi: Räppiläppä
Ihan kuin se ei riittäisi, että jostain syystä en voi vastustaa Gandalf-vitsejä ja Kauhea Kankkunen -trilogiaa. Minulla on myös kolmas kumma rakkaus, ehkä oudoin kaikista. Jo yli kymmenen vuotta olen rakastanut hiphop/rap -aiheista huumoria. Ja siis äärimmäisen käytäntöpainotteista sellaista. Olisin varmaan ollut edellisessä elämässä räppäri, jos rap olisi tarpeeksi vanha musiikinlaji, jotta olisin ehtinyt kuolla ja syntyä uudestaan. Oliko vuonna -84 jo kunnon räppiä ja jengitaisteluja, joissa edellinen minäni olisi voinut kuolla? Tuskin.
No niin, asiaan. Niin uncoolia kuin se saletisti onkin, aion tehdä juuri sen, mitä ensimmäisen kappaleen perusteella pelkäsit: kertoa koko surullisenhuvittavan räppi-historiani.
Se alkoi lukiossa. Suomenkielinen räppi oli juuri lyönyt läpi ja oli naurettavinta mitä tiesin. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) tein kaverilleni juurikin oman räpin, jolla kannustin häntä kertomaan tunteistaan ihastukselleen. Se perustui niiden kahden silloin pinnalla olevan suomiräppärin biisiin Kelaa sitä ja siinä oli ties kuinka monta säkeistöä. Muistan siitä yhä otteita:
Toi olkaa jo olla aika noloo
sun pitää vaa tarttuu sen ... kätee
Seuraava mahdollisuus räppäilyyn koitti uuden harrastukseni, larppauksen, parissa. Nyt seuraa monta nolonkuuloista juttua putkeen mutta huomatkaa kaksi asiaa: 1) itseironinen suhtautumiseni 2) MINULLA OLI HELKKARIN HAUSKAA.
Eli, minä ja Wanha Hyvä Ystäväni (okei, tuolloin vielä aika uusi ystävä) saimme päähämme mennä Harry Potter -maailmaan sijoittuvaan larppiin pelaamaan keitäs muita kuin Harrya ja Ronia. Kaveri oli Harska, minä Ron. Intellektuelleina nuorina ilmaisutaitolukion opiskelijoina keksimme hieman soveltaa hahmojamme. Harrysta ja Ronista tuli räppäyksen harrastajia. Kuinka ollakaan, Ron oli ilmeisesti jonkinlainen primus motor ja Harry kerrankin sidekick. Teimme peliä varten oman laadukkaan räpin, joka räppäyksen hengelle uskollisena oli juurikin v*ttuilutarkoitukseen tehty, eli haukuimme siinä Harryn arkkivihollista, Draco Malfoyta.
Esitimme pelissä räpin Dracolle. Se perustui Bring it on -elokuvan soundtrackilla olevaan kappaleeseen U.G.L.Y. (tekijänä tuntematon duo Daphne&Celeste), eikä kyseinen biisi vaatinut juurikaan muita muutoksia kuin että laulamisen sijasta huusimme sanat aggressiivisella räppimeiningillä. Dracoa onneksi larppasi kaverimme, mutta sen sijaan Hermionena oli aivan uusi tuttavuus. Jostain (melko käsittämättömästä) syystä hänestä kuitenkin tuli pelin jälkeen pitkäksi aikaa hyvä kaverini.
Räppärin urani lähdettyä näin koreasti käyntiin päätin sitten teemabileiden ystävänä pitää teinihiphop-bileet. Olin tuolloin juuri täyttänyt 18, eli nyt puhutaan siis kypsästä aikuisesta huumorista. Kaikkien vieraiden oli kirjoitettava vieraslistaan räppi-nimensä, minä olin MC Muikku. Bileitä varten tein jopa oman "pitkäsoiton" nimeltä Teinin elämää - eli puolikkaan c-kasetillisen verran omia räppibiisejä. No, melkein omia: ne toimivat niin, että laitoin taustalle soimaan jonkin renkutuksen ja räppäsin siihen päälle. Esim. t.A.T.u.:n biisin Not Gonna Get Us päälle räppäsin oman teokseni Miehet on sikoja.
Jostain syystä silloinen poikaystäväni ei oikein arvostanut räppärin uraani. Vaikka ko. poikkis luonnollisesti tippui kelkasta (toki aivan muista syistä... myös), räppiläppä oli ehkä hieman taka-alalla joitakin vuosia kenties kiinnostavampien asioiden ja hauskempien juttujen tieltä. En kuitenkaan ole päässyt eroon tästä oudosta taipumuksesta.
Oikeaa rap/hiphopmusiikkia en ole koskaan kuunnellut - ennen kuin ghanalaisen (ja nigerialaisen) afropopin myötä löysin myös joitakin korvaa miellyttäviä afrikkalaisia hiphop-artisteja. Ainoa asemansa suosikkinani vakiinnuttanut on Eazzy:
En oikeasti pidä rapmusiikkiin kuuluvasta "boastailusta" ja lesoamisesta (joka läpänheitossa on se paras osa) - periaatteessa. Mutta esimerkiksi nämä Eazzyn biisit vain ovat niin ... hyviä? Jotenkin vaan joo! Minä pidän. Tulen hyvälle tuulelle. On vaan hyvä meininki!
No, takaisin siihen läppään. Koska olen Gandalf-vitsien ystävä, voitte arvata riemuni, kun eräs toinen ystävä taannoin kunnostautui kyseisten vitsien bongailussa netistä - ja löysi tämän:
I'll expecto my patronum on your face, you little snitch!
Miten minä sitten nyt näitä fiilistelen? Miksi yhtäkkiä sain tämän mahtavan idean jakaa nämä ehkä uskottavuuteni kannalta arveluttavat yksityiskohdat elämästäni julkisesti? Minun piti oikeasti kirjoittaa tänään oopperasta!
Noh, tiedättekö uuden suomalaisen sketsisarjan Siskonpeti? Se on laadultaan hieman epätasainen, välillä loistava ja välillä melko tylsä. Arvannette, kumpaan sarjaan tämä upea video mielestäni kuuluu:
Mitä sullon nois pusseissa?!
Totesin tänään (jossain pussibiisin ...hoilottamisen? räppäilyn? välissä) että nämä minun outouteni varmaan vaikuttavat siihen, että elämänkumppanin löytäminen tuntuu melko haasteelliselta. Toisaalta olen rasittavan kiihkomielinen maailmanparantaja, klassista tippa linssissä kuunteleva tunteilija ja henkisyyttä keskeisessä arvossa pitävä "uskis"; toisaalta kuitenkin tätä käsittämätöntä läppää aivan yhtä kiihkeästi rakastava urpoilija. En oleta, että mahdollisen puolison pitäisi olla samanlainen (oletettavasti mahdotonta), mutta luonnollisesti pitäisi olla sellainen, joka rakastaisi yhtä lailla molempia puoliani. Noh, kaikki on mahdollista, eikä mitään etsimällä löydy. Onneksi olen näin kolmenkympin kynnyksellä jo päässyt yli siitä teini-iän harhaluulosta, että ihminen tarvitsisi elämässään jonkin toisen puoliskon. Minulla ainakin on kaksi hyvin erilaista puoliskoa itsessäni jo ihan omasta takaa!
No niin, asiaan. Niin uncoolia kuin se saletisti onkin, aion tehdä juuri sen, mitä ensimmäisen kappaleen perusteella pelkäsit: kertoa koko surullisenhuvittavan räppi-historiani.
Se alkoi lukiossa. Suomenkielinen räppi oli juuri lyönyt läpi ja oli naurettavinta mitä tiesin. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) tein kaverilleni juurikin oman räpin, jolla kannustin häntä kertomaan tunteistaan ihastukselleen. Se perustui niiden kahden silloin pinnalla olevan suomiräppärin biisiin Kelaa sitä ja siinä oli ties kuinka monta säkeistöä. Muistan siitä yhä otteita:
Toi olkaa jo olla aika noloo
sun pitää vaa tarttuu sen ... kätee
Seuraava mahdollisuus räppäilyyn koitti uuden harrastukseni, larppauksen, parissa. Nyt seuraa monta nolonkuuloista juttua putkeen mutta huomatkaa kaksi asiaa: 1) itseironinen suhtautumiseni 2) MINULLA OLI HELKKARIN HAUSKAA.
Eli, minä ja Wanha Hyvä Ystäväni (okei, tuolloin vielä aika uusi ystävä) saimme päähämme mennä Harry Potter -maailmaan sijoittuvaan larppiin pelaamaan keitäs muita kuin Harrya ja Ronia. Kaveri oli Harska, minä Ron. Intellektuelleina nuorina ilmaisutaitolukion opiskelijoina keksimme hieman soveltaa hahmojamme. Harrysta ja Ronista tuli räppäyksen harrastajia. Kuinka ollakaan, Ron oli ilmeisesti jonkinlainen primus motor ja Harry kerrankin sidekick. Teimme peliä varten oman laadukkaan räpin, joka räppäyksen hengelle uskollisena oli juurikin v*ttuilutarkoitukseen tehty, eli haukuimme siinä Harryn arkkivihollista, Draco Malfoyta.
Esitimme pelissä räpin Dracolle. Se perustui Bring it on -elokuvan soundtrackilla olevaan kappaleeseen U.G.L.Y. (tekijänä tuntematon duo Daphne&Celeste), eikä kyseinen biisi vaatinut juurikaan muita muutoksia kuin että laulamisen sijasta huusimme sanat aggressiivisella räppimeiningillä. Dracoa onneksi larppasi kaverimme, mutta sen sijaan Hermionena oli aivan uusi tuttavuus. Jostain (melko käsittämättömästä) syystä hänestä kuitenkin tuli pelin jälkeen pitkäksi aikaa hyvä kaverini.
Räppärin urani lähdettyä näin koreasti käyntiin päätin sitten teemabileiden ystävänä pitää teinihiphop-bileet. Olin tuolloin juuri täyttänyt 18, eli nyt puhutaan siis kypsästä aikuisesta huumorista. Kaikkien vieraiden oli kirjoitettava vieraslistaan räppi-nimensä, minä olin MC Muikku. Bileitä varten tein jopa oman "pitkäsoiton" nimeltä Teinin elämää - eli puolikkaan c-kasetillisen verran omia räppibiisejä. No, melkein omia: ne toimivat niin, että laitoin taustalle soimaan jonkin renkutuksen ja räppäsin siihen päälle. Esim. t.A.T.u.:n biisin Not Gonna Get Us päälle räppäsin oman teokseni Miehet on sikoja.
Jostain syystä silloinen poikaystäväni ei oikein arvostanut räppärin uraani. Vaikka ko. poikkis luonnollisesti tippui kelkasta (toki aivan muista syistä... myös), räppiläppä oli ehkä hieman taka-alalla joitakin vuosia kenties kiinnostavampien asioiden ja hauskempien juttujen tieltä. En kuitenkaan ole päässyt eroon tästä oudosta taipumuksesta.
Oikeaa rap/hiphopmusiikkia en ole koskaan kuunnellut - ennen kuin ghanalaisen (ja nigerialaisen) afropopin myötä löysin myös joitakin korvaa miellyttäviä afrikkalaisia hiphop-artisteja. Ainoa asemansa suosikkinani vakiinnuttanut on Eazzy:
En oikeasti pidä rapmusiikkiin kuuluvasta "boastailusta" ja lesoamisesta (joka läpänheitossa on se paras osa) - periaatteessa. Mutta esimerkiksi nämä Eazzyn biisit vain ovat niin ... hyviä? Jotenkin vaan joo! Minä pidän. Tulen hyvälle tuulelle. On vaan hyvä meininki!
Eräs ystävä sanoi, että "toi on niin sun ghanalainen alter ego!" ... Jaa-a :D Mutta ehdottomasti kohteliaisuus.
No, takaisin siihen läppään. Koska olen Gandalf-vitsien ystävä, voitte arvata riemuni, kun eräs toinen ystävä taannoin kunnostautui kyseisten vitsien bongailussa netistä - ja löysi tämän:
I'll expecto my patronum on your face, you little snitch!
Miten minä sitten nyt näitä fiilistelen? Miksi yhtäkkiä sain tämän mahtavan idean jakaa nämä ehkä uskottavuuteni kannalta arveluttavat yksityiskohdat elämästäni julkisesti? Minun piti oikeasti kirjoittaa tänään oopperasta!
Noh, tiedättekö uuden suomalaisen sketsisarjan Siskonpeti? Se on laadultaan hieman epätasainen, välillä loistava ja välillä melko tylsä. Arvannette, kumpaan sarjaan tämä upea video mielestäni kuuluu:
Mitä sullon nois pusseissa?!
Totesin tänään (jossain pussibiisin ...hoilottamisen? räppäilyn? välissä) että nämä minun outouteni varmaan vaikuttavat siihen, että elämänkumppanin löytäminen tuntuu melko haasteelliselta. Toisaalta olen rasittavan kiihkomielinen maailmanparantaja, klassista tippa linssissä kuunteleva tunteilija ja henkisyyttä keskeisessä arvossa pitävä "uskis"; toisaalta kuitenkin tätä käsittämätöntä läppää aivan yhtä kiihkeästi rakastava urpoilija. En oleta, että mahdollisen puolison pitäisi olla samanlainen (oletettavasti mahdotonta), mutta luonnollisesti pitäisi olla sellainen, joka rakastaisi yhtä lailla molempia puoliani. Noh, kaikki on mahdollista, eikä mitään etsimällä löydy. Onneksi olen näin kolmenkympin kynnyksellä jo päässyt yli siitä teini-iän harhaluulosta, että ihminen tarvitsisi elämässään jonkin toisen puoliskon. Minulla ainakin on kaksi hyvin erilaista puoliskoa itsessäni jo ihan omasta takaa!
perjantai 14. helmikuuta 2014
Elämäni soundtrack
Olkoon tämä vaikka ystävänpäivän kunniaksi. Ja sen, että The Biisi vain yhtäkkiä tulee radiosta ja saa veren kiertämään. 14 (?) kappaletta jotka ovat jollakin tapaa tehneet niin lähtemättömän vaikutuksen, että kulkevat yhä mukanani, niin että jos ne kuulee pitkästä aikaa, menee jotain suoraan, no vaikka sydämeen.
Meinasin ensin tehdä jonkinlaisen listan, siis laittaa järjestykseen, mutta nämä ovat jo niin valikoituja että se on mahdotonta. Näiden merkitys ei ole jossain "sanomassa" joten turha kuunnella mistä nyt on kyse, eivätkä ne enää liity edes pelkästään mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaikka moni on alunperin jostain sellaisesta matkaan tarttunut. Nämä ovat vain biisejä, minun biisejäni.
Siis tässä suloisena sekamelskana - minun elämäni:
Uusimmatkin valinnat ovat parin vuoden takaa. Sitä tuoreemmista suosikeista ei vielä voi tietää, mitkä ovat tulleet jäädäkseen. Jos jokin olennainen on unohtunut, lisään myöhemmin. Rajasin valinnat yhteen kappaleeseen yhdeltä artistilta (paitsi Mozart, mutta nuo laulut ovat jo poimintoja kahdesta kokonaisesta oopperasta, jotka eivät olisi mahtuneet tähän sellaisinaan), muuten tämä olisi tulvinut yli äyräiden.
Ei löytynyt Youtubesta: Rajaton - Älä mene pois
Meinasin ensin tehdä jonkinlaisen listan, siis laittaa järjestykseen, mutta nämä ovat jo niin valikoituja että se on mahdotonta. Näiden merkitys ei ole jossain "sanomassa" joten turha kuunnella mistä nyt on kyse, eivätkä ne enää liity edes pelkästään mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaikka moni on alunperin jostain sellaisesta matkaan tarttunut. Nämä ovat vain biisejä, minun biisejäni.
Siis tässä suloisena sekamelskana - minun elämäni:
Uusimmatkin valinnat ovat parin vuoden takaa. Sitä tuoreemmista suosikeista ei vielä voi tietää, mitkä ovat tulleet jäädäkseen. Jos jokin olennainen on unohtunut, lisään myöhemmin. Rajasin valinnat yhteen kappaleeseen yhdeltä artistilta (paitsi Mozart, mutta nuo laulut ovat jo poimintoja kahdesta kokonaisesta oopperasta, jotka eivät olisi mahtuneet tähän sellaisinaan), muuten tämä olisi tulvinut yli äyräiden.
Ei löytynyt Youtubesta: Rajaton - Älä mene pois
lauantai 8. helmikuuta 2014
Shamppanjaa ja luomukarkkeja
Kirjoitin eilen Projekti Eikoskaan -sarjaan osan ruokaresepteistä. Siitä tuli inhorealistinen kauhukertomus väsyneen yksinhuoltajan selviytymiskeinoista, kun ei jaksa laittaa kahta ruokaa päivässä. Illallisen korvikkeita olisin dokumentoinut, mutta ne olivat niin säälittäviä ja kokonaisuus - siis se teksti - niin ankea, että päätin, etten halua tuhlataa piristävää kuningasideaani (enkä teidän aikaanne) sellaiseen.
Sen sijaan teen tämän postauksen, joka on alkuperäisestä listasta puuttunut rengas. Ruokapostaus odottakoon antoisampaa hetkeä.
Hyvänä avauksena toimi tämänpäiväinen afrobeibi-miitti (siis kaveriporukan tapaaminen, suom.huom.). Nyt on meneillään sen jatkot. Alla niihin johtaneen WhatsApp -keskustelun pätkä:
Kaveri vasemmalla,
Ottaisitko kanssani shamppanjaa? Mä muistin myös et mulla on minipullo
[valokuva pullosta]
Mul menee viel hetki W huutaaa
Kippis
Toisin sanoen: Nautin iltapalaksi minipullosta aitoa shamppanjaa, seuranani ystävä WhatsAppin kautta! Me mm. kuvailimme toisillemme juomien makuja ("kuiva, hieman kirpeä" - "hieman hapokasta, kirpsakkaa ja semimakeaa"). Ruokapuolena samaisen ystävän tekemä muffinssi, toisen leipomaa mangopiirakkaa sekä Punnitse&Säästä -luomukarkkeja! Vilja- ja maitoallergikon elämän ei tarvitse olla kurjaa. Shamppanja sitäpaitsi oli mamalahja sukulaisilta saatuani lapsen. Mikä olisikaan parempaa kuin nauttia sen yh-arjen piristykseksi.
Life is what you make of it!
Kuva tulee kohta.
Sen sijaan teen tämän postauksen, joka on alkuperäisestä listasta puuttunut rengas. Ruokapostaus odottakoon antoisampaa hetkeä.
Projekti Eikoskaan: LIFESTYLE
Vuosi sitten, kun oli ankeaa, tein ystäväni kanssa onnellisuusreseptin. Se oli pitkä lista, mutta kuuluu tiivistetysti näin: tee asioita, jotka piristävät sinua. Miksipä en siis tekisi niin nytkin, kun on ollut väsymystä, ankeutta ja sen sellaista? Ei siis tällä kertaa listaa, vaan suoraan käytäntöön: piristäviä asioita.
Hyvänä avauksena toimi tämänpäiväinen afrobeibi-miitti (siis kaveriporukan tapaaminen, suom.huom.). Nyt on meneillään sen jatkot. Alla niihin johtaneen WhatsApp -keskustelun pätkä:
Kaveri vasemmalla,
Minä oikealla! :D
Ottaisitko kanssani shamppanjaa? Mä muistin myös et mulla on minipullo
[valokuva pullosta]
Hei mahtava idea, just aattelin etten kehtaa yksin juoda!
No nyt juodaan yhdessä!
Oota haen sen. W ei oo tosin viel nukahtanu. Se on ihan ylikierroksilla
Se on varmaan ihan väsy!
Toivottavasti sammuu.
Mul menee viel hetki W huutaaa
Ei hätää :D
No ni haen viinin. Joitko jo omas :'(
En juonu, tossa se odottaa lasissa.
Huom vaatetus on mulla puutteellinen mutta mielikuva mekosta
toimikoon tässä tilanteessa
No sama täällä. Oota avaan pullon
No ni!!!
No ni!!!
En saa kuvattuu mut lasis on
Jeee!
Kippis!!!
Kippis!!!
Kippis
Kilistin puhelimen kans
Mmm nam
Ihanaa
Toisin sanoen: Nautin iltapalaksi minipullosta aitoa shamppanjaa, seuranani ystävä WhatsAppin kautta! Me mm. kuvailimme toisillemme juomien makuja ("kuiva, hieman kirpeä" - "hieman hapokasta, kirpsakkaa ja semimakeaa"). Ruokapuolena samaisen ystävän tekemä muffinssi, toisen leipomaa mangopiirakkaa sekä Punnitse&Säästä -luomukarkkeja! Vilja- ja maitoallergikon elämän ei tarvitse olla kurjaa. Shamppanja sitäpaitsi oli mamalahja sukulaisilta saatuani lapsen. Mikä olisikaan parempaa kuin nauttia sen yh-arjen piristykseksi.
Life is what you make of it!
Kuva tulee kohta.
maanantai 3. helmikuuta 2014
Kierrätyskämppä
Projekti Eikoskaan: SISUSTUS
Yksi tärkeimmistä ns. ideologisista valinnoista minulle on, että en ostaisi juurikaan uutta. Ei uusia vaatteita, tavaroita, koruja ja niin edelleen - ei myöskään huonekaluja, eikä varsinkaan "sisustustavaraa".
Suurin osa ihmisistä sisustelee ne "välttämättömät" hankinnat käymällä Ikeassa. Minäkin kävin siellä kerran, vuonna 2006 muuttaessani ensimmäiseen yksinomaan vain minun omaan kämppääni. Toista kertaa en mene. Ikea on viimeinen paikka, josta hankkisin mitään, ihan jo sen epäekologisuuden/eettisyyden (minusta ne ovat yksi ja sama asia) takia, sekä tietysti siksi, että Ikea-kalusteet näyttävät samalta joka kodissa. Minulla myös on huonoja kokemuksia niiden laadusta (esim. yksi kaappi hajosi käsiin).
(Sivuhuomautus: Minulle on turha tulla perustelemaan, miksi juuri sinulla "on oikeus" shoppailla Ikeassa - jos shoppaat niin shoppaat, se on sinun valintasi, mutta minua ei kiinnosta kuulla siitä.)
Kun sain vuosi sitten tietää olevani muuttamassa n. 11 neliön huoneesta 62 neliön kolmioon, tajusin olevani haasteen edessä. Käydessäni katsomassa asuntoa totesin, että käytössä olevat tavarani riittäisivät ehkä yhteen huoneeseen, ja varastossa olevatkin kenties korkeintaan toiseen. Luulin joutuvani väkisin ostamaan uutta, mutta päätin kuitenkin ensin yrittää muita reittejä.
Se kannatti. Olen joutunut ostamaan tähän asuntoon tasan yhden uuden huonekalun ja pari pienempää juttua. Kaikki muu on suurimmaksi osin ilmaisena perittyä, varastossa seissyttä tavaraa, sekä muutamia kirppislöytöjä. Haluan myös korostaa, etten tunne eläväni missään jätelavalla, vaan koen saaneeni (lahjaksi!) kodin, joka ei ehkä ole viimeisten trendien mukainen, mutta minusta kaunis ja minun näköiseni. Mikä on ihan hyvin ottaen huomioon, että kaikki tavara on toisilta perittyä.
Asiaan: kerron teille, mistä kamppeeni sain. Jos vaikka joku löytäisi listalta hyvän vinkin. Jos ei, niin ei. Kuvituksena niitä varsinaisia sisustuksellisia yksityiskohtia, koska en halua esitellä koko kotiani kuin naistenlehdissä konsanaan. Suurin osa on lahjaksi saatuja, rakkaudella käyttöön otettuja, tähän kotiin sopivia. En koskaan toivo lahjaksi materiaa (päin vastoin), mutta välillä niitä silti tulee, ja nämä ovat olleet juuri kohdallaan. Kuvien laatu on sama kuin puoliälyttömän puhelimeni: riittävä minulle :'D
 |
| Seinällä W:n lahjaksi saamia tossuja ja Muchan juliste |
Olohuone
- Sohva ja nojatuoli (samaa sarjaa), matto, pöytälamppu, pikkupöytä ja stereotaso perhetuttujen varastosta
- Kirjahylly ja toinen pikkuhylly vanhempien varastosta (käytössä jo 10 vuotta)
- Keinutuoli tädin varastosta (ja lampaantalja hierojaltani; se oli menossa kirppikselle, ja hän antoi sen minulle W:n synnyttyä)
- Stereot vanhemmilta, joilla olivat käyttämättöminä
- Cd-torni serkun eteenpäin antama
- Kattolampun löysi isäni taloyhtiöni roskisten luota juuri ollessaan lähdössä ostamaan minulle uutta lamppua, koska reissu kierrätyskeskukseen ei tuottanut tulosta. Tässä yksilössä oli jopa toimivat energiansäästölamput valmiina.
 |
| Roikkuvan lyhdyn sain lahjaksi pomoltani jäädessäni äitiyslomalle. |
Makuuhuone
Sänky on minulle aikoinaan uutena ostettu (taisi olla vuonna 2008). Se on ihan hyvä, mutta liian pehmeä. Jos jollain on 120-leveä jämäkkä sänky käyttämättömänä, vinkatkaa ;)
- Kirjoituspöytänä isän vanha tietokonetaso (myös tuoli on ostettu uutena - vuonna 1999!)
- Tumma kaappi edesmenneen isoisovanhemman, "Elsa-mummon" tms. peruja
- Watsonin sänky lainassa ystävältä
- Matot kirppislöytö (2 pientä valkoista mattoa muistaakseni 4e)
- Bassojakkara (toimii tällä hetkellä vaatepuuna) on RSO:n vanha, ystäväni uudelleen verhoilema, ja toivottavasti pääsee vielä oikeaan käyttöönsä!
- Lamppu perhetutuilta
 |
| Tyyny oli joululahja äidiltä. |
Lapsenhoitohuone
- Vieraspatja (runkosellainen) on tutulta, joka sai ystävältään tämän kaikki huonekalut pitkään (ehkä ikuiseen) lainaan, sekä luvan antaa niitä muiden käyttöön. Samoin matto sekä kaunis pöytälamppu, joka ei sitten valitettavasti toiminutkaan, mutta tämähän on sisustuspostaus ja toimimaton lamppu jos mikä on SISUSTUSelementti!
- Samasta lähteestä on muuten myös pieni laatikollinen "avainpöytä", joka on oikeastaan olkkarin puolella
- Hoitopöytä ystävältä
- Kukkapöytänä toisen ystävän kirjoituspöytä, joka ei tällä hetkellä käytössä hänellä, vaan lainassa minulla
- Uudenveroinen musta kaappi/hylly oli jätetty naapurissa asuvan ystäväni rappuun kera lapun: "Saa ottaa!". Otimme ja roudasimme tänne.
- Lamppu perhetutuilta
 |
| Mekot seinäkukkasina. |
Keittiö
- Pöytänä on vanha tuvanpöytä jostain äitini suvusta
- Tuolit: 2 tutun ulkomaille muuttaneen ystävän, 2 löytyi niin ikään tuolta roskisten edestä
- Watsonin tuoli ystävältä
- Astiat lähes kaikki kavereiden/sukulaisten varastoista, muutamia lahjaksi saatuja
- Jalkalamppu on ainoa isompi esine, joka tänne on ostettu uutena.
 |
| Naamion sain vaihtokaupoissa teini-ikäiseltä veistäjäpojalta aikanaan Ghanassa, siitä taisin kirjoittaakin. |
Vessa ja eteinen
- Vessan matot olivat murheenkryyni, kunnes naapuri-ystävä löysi kaksi hyväkuntoista pikkumattoa jälleen kerran taloyhtiömme roskiksilta. Yhden lisää bongasin kirppikseltä.
- Suihkuverhon ostin uutena.
- Eteisen matot minulla on ollut ties miten pitkään. Yhden maton lisää eteiseen ja toisen vessaan ostin Tiimarin konkurssialesta.
- Eteisen jakkarat ovat siskoni vanhat.
 |
| Tuliainen Italiasta |
Jonkun mielestä voi kuulostaa karmivalta huolia käyttöön esimerkiksi roskisten luota löytyneitä esineitä. Huomautus: en ole mikään hamsteri, joka haalii kaiken, mitä tuolla pyörii. Taloyhtiöllämme on outo traditio, että ihmiset jättävät hyväkuntoista (ja toki myös huonompaa) tavaraa jatkuvasti roskisten luo (en tajua, mikseivät vie kierrätykseen tms, mutta kai he a) luottavat siihen, että joku huolii b) elävät kertakäyttökulttuurissa). Jos ottaisin sieltä kaiken, en enää itse mahtuisi kämppääni. Löydöt ovat siis todellakin valikoituja.
Myös sukulaisilta ja tutuilta olen saanut sitä, mitä olen tarvinnut. Paljon tarjottua tavaraa olen torjunut. Vinkki: Ei käytössä olevia, mutta täysin käyttökelpoisia huonekaluja on ihmisten varastot pullollaan. Jos etsit jotain, on todella sen arvoista kysäistä ensin, josko joltakulta löytyisi. Vastaan voi tulla aarteitakin, ja usein täysin ilmaiseksi.
 |
| Isoäitini antoi meille kauan sitten Wienistä käytettynä hankkimansa ikonin, kun Watson syntyi. |
Miksi huolia käytettyä, kun voisi itse valita uutta?
- Rahan säästö, du-uh
- Ympäristön säästö. Kerskakulutus on tyhmintä, mitä tiedän, enkä voi ymmärtää kertakäyttökulttuuria
- Irti materiasta -ajatus. Minä koen vahvasti sen, että mitä enemmän elämä pyörii tavaran ympärillä, sitä huonompi on henkinen vointi. Jotenkin ostaminen ja omistaminen tukehduttaa. Joku voisi luulla, että jouduin miettimään kaikkea entistä enemmän, kun minulta puuttui niin paljon tänne muuttaessa. Väärin! Kaikki kamppeet löytyivät nopeasti ja kivuttomasti, ja paljon vähemmällä omistautumisella kuin jos olisin lähtenyt tekemään shoppailukierrosta. Materia vei, ja vie, paljon vähemmän tilaa elämästä. Näin siis minun kohdallani, en tuomitse niitä, jotka kokevat asian toisin.
Nyt minulla on haussa korkeampi kukkapöytä - ikoneille, jotta ne pysyisivät turvassa pian pystyyn kampeavalta Watsonilta ja jotta voisin jatkossakin polttaa tuohusta... Jos jollain lojuu nurkissa niin meitsi tulee hakemaan!
sunnuntai 2. helmikuuta 2014
Sinne ja takaisin, mukana myös Watson
Joku reissaa lapsen kanssa Ghanassa, toinen kotimaassa. Seikkailua se on joka tapauksessa. Ja koska tämä blogi on lipsunut niin pahasti sen "äitiysblogin" puolelle, joka siitä ei koskaan pitänyt tulla, niin annetaan mennä nyt tämäkin tarina.
Torstaina minä ja Watson suuntasimme Valamoon, jossa minulla oli edessä kuoron levytys, Watsonilla laatuaikaa tätinsä kanssa, joka oli lupautunut lapsenvahdiksi. Tällä reissulla mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olin etukäteen huolissani parista asiasta: miten pärjäisimme kaikki samassa huoneessa ilman omaa kylppäriä; olisiko niin kylmä, ettei vauvaa voi nukuttaa päivisin ulkona, ja saisiko siskoni hänet nukkumaan sisällä; saisinko kylmässä rintatulehduksen; sekä hieman siitäkin, että meidän levyttäessämme suljettujen ovien takana minua ei saisi kiinni millään, jos tarvetta siihen olisi.
Suorastaan ihmeenomaisesti olimme valmiit tasan 17.00, jolloin kuorokaverini piti tulla meitä hakemaan. Olimme onnistuneet valvottamaan Watsonia tuohon asti, jotta hän nukkuisi autossa. Viideltä odotimme valtavan tavarakasan kanssa (vauvan kanssa ei pysty matkustamaan kevyesti, tai jos joku pystyy, kertokaa ihmeessä miten sen teette) asuntomme alaovella simahtamispisteessä oleva lapsi turvaistuimessa valmiina. Silloin saapui viesti, että kuskimme olisi 20 minuuttia myöhässä.
Varasuunnitelmaa kehiin. Watson vaunuihin, sinne kaikki mahdolliset kankaat ympärille, sillä oli kylmä ja lapsella vain autoon sopivat vaatteet päällään. Vauvan nukutus pihalla toisen meistä vahtiessa kamakasaa. Lopulta kuski saapui, Watson siirrettiin heräämättä autoon ja vaunutkin mahtuivat kyytiin - pääsimme matkaan.
Watson heräsi liian pian, koska oli ehtinyt nukkua vaunuissa, ja sai raivarit, koska löysi itsensä tuntemattoman auton pimeällä takapenkillä siskoni (eikä minun) kanssa. Pidettiin tauko, jolla Watson ei huolinut maitoa ja jonka jälkeen minä jatkoin takapenkillä kitisevän lapsen kanssa ja mm. imetin häntä liikkuvassa autossa, mikä on luonnollisesti paitsi turvallisuusriski, myös laitonta. Idea kuitenkin oli minun ja tavoitteena oli päästä perille jotensakin ihmisten aikaan.
Me olimmekin Valamossa "jo" kymmenen jälkeen, mutta kävi ilmi, että Watsonin sänky oli vasta matkalla toisen kuorokaverin autossa (joka siis oli ystävällisesti luvannut lainata matkasänkyä). Watson oli herännyt saavuttaessa ja ehti sänkyä odotellessa virkistyä ja aloittaa uuden paikan ihmettelyn. Kun sänky sitten puolen tunnin odottelun jälkeen saapui, meni vielä tunti, ennen kuin sen käyttäjä suostui nukahtamaan siihen. Verkkoseinäinen matkasänky kun tietenkin oli ihmettelyn arvoinen sekin.
Ensimmäinen levytyspäivä oli hyvin täysi, kiireinen ja minun osaltani melkoisen stressaava. Oli myös niin kylmä, ettei W voinut nukkua ulkona. Sisälläkin piti pitää ylimääräistä vaatekerrosta päällä. Juoksin joka tauolla suoraan lapsen luo, joka kyllä pärjäsi ihan hyvin vahtinsa kanssa, mutta minun oli silti syytä imettää joka välissä, pumpata lisää maitoa varalle ja hoitaa milloin mikäkin asia. Ja sitten taas seisomaan levytyssessioon (jossa vauvan nostelusta kipeä selkä alkoi ärtyä oikeasti häiritsevästi). Koska tauot menivät lapsesta huolehtiessa ja seuraavaan sessioon ohjeistaessa, en itse ehtinyt levätä lainkaan.
Meillä käytetään kestovaippoja - nykyään koko ajan. Siis kotona, kylässä, kaupungilla, yöllä ja päivällä. Niiden käyttö on minusta todella helppoa, vaivatonta ja mukavaa, enkä suoraan sanottuna yhtään lainkaan ja ollenkaan käsitä, mitä vaikeaa ja hankalaa joku siinä näkee. Siksi tuntui luontevalta ottaa vaipat mukaan myös reissuun, kun se kuitenkin oli vain muutaman päivän mittainen - jotkuthan kestoilevat ties mitkä etelänmatkat 24/7! Yöksi pakkasin kertsit, koska paksut yövaipat veisivät niin paljon tilaa laukussa, mutta muuten otin mukaan läjän kestovaippoja. Ajattelin, että likaiset vaipat kulkevat muovipussissa takaisin siinä missä puhtaatkin, eli niiden kanssa ei pitäisi tulla mitään ongelmaa. Ainoa hankaluus voisi aiheutua siitä, jos W saisi vatsataudin.
Tässä kohtaa en ollut ihan kaukaa viisas. En ollut tajunnut, että kestojen käyttöä (vauvalla, ei niinkään varmaan taaperolla) hankaloittaa se, jos ei ole omaa kylppäriä. Jos vaippa vaihdetaan vessassa, pitää joka kerta roudata mukaan pussi likaista vaippaa varten, ja tuo likainen, mahdollisesti huuhdeltu, eli lätimärkä, vaippa sitten takaisin. No, tästä nyt ei vielä aiheutunut muuta kuin pientä ylimääräistä vaivaa, eikä lapsenvahtikaan valittanut.
Ja toisen päivän aamu alkoi sitten sillä, että Watson sai sen vatsataudin. Vaikka tauti ei sitten onneksi ollut ollenkaan raju, vaan laantui heti ikävän alun jälkeen pelkäksi vatsan kipristelyksi, oli tässä vaiheessa pakko lähettää sisko autolla kauppaan ostamaan varmuudeksi kertsejä. En usko että ketään huvittaisi läträtä kestojen kanssa ilman omaa vessaa, jos lapsen maha on sekaisin. Minä jäin luonnollisestikin pois levytyksestä seuraamaan lapseni vointia, joka siis onneksi tosiaan ei sitten kuitenkaan ollut kovin paha.
Siinähän se päivä sitten vierähtikin. Minusta se tuntui lähes yhtä intensiiviseltä kuin jos olisin ollut mukana levyttämässä. Sisko sentään sai hetken rauhaa palkaksi muutoin palkattomasta vahdintyöstään. Minäkin sain ilokseni päivän päätteeksi palkaksi kaksi kaunista hetkeä: saunahetken kuorokaverien kanssa illalla, kun W. oli jo hieman pirteämpi, sekä vielä skumppahetken muiden saatua levynteon päätökseen ja W:n mentyä yöunille.
Sunnuntai toi myös jonkinlaisen kaivatun päätöksen reissulle, kun lauloimme liturgian [ortodoksinen sunnuntaijumalanpalvelus, suom. huom. :) ] ja pääsin ehtoolliselle [uskalsin mennä, vaikka aina jännittää vieraassa paikassa vilja-allergikkona pyytää vieraalta papilta "vain Kristuksen veri" ja vaikka olin unohtanut hameen kotiin ja minua hävetti olla luostarin kirkossa housuissa, toim. huom.]. Lopputunnelma olikin melkein kuin olisin päässyt mukaan levytykseen. Kotimatka sujui onneksi täysin kivuttomasti, W. veti sikeitä suurimman osan ajasta, valoisalla matka taittui äkkiä ja huristelimme etelään ilman taukoja.
Vaikka Valamossa sain kuitenkin aika monta hetkeä kuoron kanssa ja nautin jokaisesta täysin siemauksin, kotiin tultua tuntui, kuin olisin ollut kiinni lapsessa koko reissun ajan. Niin kai tavallaan olinkin, sillä stressi kaiken sujumisesta ei kuulu normaaliarkeen, mutta oli tuolla jatkuvasti taustalla. Kuitenkin oli myös ilahduttavaa huomata, että arjen murheisiin olin saanut etäisyyttä: vaikka kotiin tullessa tuntui uuvuttavalta muistaa ne taas, sainpa samalla tajuta, miten paljon energiaa ne yhä vievät ja että se ei tosiaankaan ole normaali asiaintila, vaan siitä on täysi oikeus pyrkiä pois.
Tämän reissun hedelmät ovat seuraavat:
Antoisaa oli joka tapauksessa. Kuten kuorossamme sanottaisiin: haluaisin kiittää, ja kiitänkin, kaikkia asianosaisia. Myös Kadonnutta Lammasta.
Torstaina minä ja Watson suuntasimme Valamoon, jossa minulla oli edessä kuoron levytys, Watsonilla laatuaikaa tätinsä kanssa, joka oli lupautunut lapsenvahdiksi. Tällä reissulla mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olin etukäteen huolissani parista asiasta: miten pärjäisimme kaikki samassa huoneessa ilman omaa kylppäriä; olisiko niin kylmä, ettei vauvaa voi nukuttaa päivisin ulkona, ja saisiko siskoni hänet nukkumaan sisällä; saisinko kylmässä rintatulehduksen; sekä hieman siitäkin, että meidän levyttäessämme suljettujen ovien takana minua ei saisi kiinni millään, jos tarvetta siihen olisi.
Suorastaan ihmeenomaisesti olimme valmiit tasan 17.00, jolloin kuorokaverini piti tulla meitä hakemaan. Olimme onnistuneet valvottamaan Watsonia tuohon asti, jotta hän nukkuisi autossa. Viideltä odotimme valtavan tavarakasan kanssa (vauvan kanssa ei pysty matkustamaan kevyesti, tai jos joku pystyy, kertokaa ihmeessä miten sen teette) asuntomme alaovella simahtamispisteessä oleva lapsi turvaistuimessa valmiina. Silloin saapui viesti, että kuskimme olisi 20 minuuttia myöhässä.
Varasuunnitelmaa kehiin. Watson vaunuihin, sinne kaikki mahdolliset kankaat ympärille, sillä oli kylmä ja lapsella vain autoon sopivat vaatteet päällään. Vauvan nukutus pihalla toisen meistä vahtiessa kamakasaa. Lopulta kuski saapui, Watson siirrettiin heräämättä autoon ja vaunutkin mahtuivat kyytiin - pääsimme matkaan.
Watson heräsi liian pian, koska oli ehtinyt nukkua vaunuissa, ja sai raivarit, koska löysi itsensä tuntemattoman auton pimeällä takapenkillä siskoni (eikä minun) kanssa. Pidettiin tauko, jolla Watson ei huolinut maitoa ja jonka jälkeen minä jatkoin takapenkillä kitisevän lapsen kanssa ja mm. imetin häntä liikkuvassa autossa, mikä on luonnollisesti paitsi turvallisuusriski, myös laitonta. Idea kuitenkin oli minun ja tavoitteena oli päästä perille jotensakin ihmisten aikaan.
Me olimmekin Valamossa "jo" kymmenen jälkeen, mutta kävi ilmi, että Watsonin sänky oli vasta matkalla toisen kuorokaverin autossa (joka siis oli ystävällisesti luvannut lainata matkasänkyä). Watson oli herännyt saavuttaessa ja ehti sänkyä odotellessa virkistyä ja aloittaa uuden paikan ihmettelyn. Kun sänky sitten puolen tunnin odottelun jälkeen saapui, meni vielä tunti, ennen kuin sen käyttäjä suostui nukahtamaan siihen. Verkkoseinäinen matkasänky kun tietenkin oli ihmettelyn arvoinen sekin.
 |
| Levyntekopaikka |
Ensimmäinen levytyspäivä oli hyvin täysi, kiireinen ja minun osaltani melkoisen stressaava. Oli myös niin kylmä, ettei W voinut nukkua ulkona. Sisälläkin piti pitää ylimääräistä vaatekerrosta päällä. Juoksin joka tauolla suoraan lapsen luo, joka kyllä pärjäsi ihan hyvin vahtinsa kanssa, mutta minun oli silti syytä imettää joka välissä, pumpata lisää maitoa varalle ja hoitaa milloin mikäkin asia. Ja sitten taas seisomaan levytyssessioon (jossa vauvan nostelusta kipeä selkä alkoi ärtyä oikeasti häiritsevästi). Koska tauot menivät lapsesta huolehtiessa ja seuraavaan sessioon ohjeistaessa, en itse ehtinyt levätä lainkaan.
Meillä käytetään kestovaippoja - nykyään koko ajan. Siis kotona, kylässä, kaupungilla, yöllä ja päivällä. Niiden käyttö on minusta todella helppoa, vaivatonta ja mukavaa, enkä suoraan sanottuna yhtään lainkaan ja ollenkaan käsitä, mitä vaikeaa ja hankalaa joku siinä näkee. Siksi tuntui luontevalta ottaa vaipat mukaan myös reissuun, kun se kuitenkin oli vain muutaman päivän mittainen - jotkuthan kestoilevat ties mitkä etelänmatkat 24/7! Yöksi pakkasin kertsit, koska paksut yövaipat veisivät niin paljon tilaa laukussa, mutta muuten otin mukaan läjän kestovaippoja. Ajattelin, että likaiset vaipat kulkevat muovipussissa takaisin siinä missä puhtaatkin, eli niiden kanssa ei pitäisi tulla mitään ongelmaa. Ainoa hankaluus voisi aiheutua siitä, jos W saisi vatsataudin.
Tässä kohtaa en ollut ihan kaukaa viisas. En ollut tajunnut, että kestojen käyttöä (vauvalla, ei niinkään varmaan taaperolla) hankaloittaa se, jos ei ole omaa kylppäriä. Jos vaippa vaihdetaan vessassa, pitää joka kerta roudata mukaan pussi likaista vaippaa varten, ja tuo likainen, mahdollisesti huuhdeltu, eli lätimärkä, vaippa sitten takaisin. No, tästä nyt ei vielä aiheutunut muuta kuin pientä ylimääräistä vaivaa, eikä lapsenvahtikaan valittanut.
Ja toisen päivän aamu alkoi sitten sillä, että Watson sai sen vatsataudin. Vaikka tauti ei sitten onneksi ollut ollenkaan raju, vaan laantui heti ikävän alun jälkeen pelkäksi vatsan kipristelyksi, oli tässä vaiheessa pakko lähettää sisko autolla kauppaan ostamaan varmuudeksi kertsejä. En usko että ketään huvittaisi läträtä kestojen kanssa ilman omaa vessaa, jos lapsen maha on sekaisin. Minä jäin luonnollisestikin pois levytyksestä seuraamaan lapseni vointia, joka siis onneksi tosiaan ei sitten kuitenkaan ollut kovin paha.
 |
| Levytysaikataululle kyytiä. |
Siinähän se päivä sitten vierähtikin. Minusta se tuntui lähes yhtä intensiiviseltä kuin jos olisin ollut mukana levyttämässä. Sisko sentään sai hetken rauhaa palkaksi muutoin palkattomasta vahdintyöstään. Minäkin sain ilokseni päivän päätteeksi palkaksi kaksi kaunista hetkeä: saunahetken kuorokaverien kanssa illalla, kun W. oli jo hieman pirteämpi, sekä vielä skumppahetken muiden saatua levynteon päätökseen ja W:n mentyä yöunille.
Sunnuntai toi myös jonkinlaisen kaivatun päätöksen reissulle, kun lauloimme liturgian [ortodoksinen sunnuntaijumalanpalvelus, suom. huom. :) ] ja pääsin ehtoolliselle [uskalsin mennä, vaikka aina jännittää vieraassa paikassa vilja-allergikkona pyytää vieraalta papilta "vain Kristuksen veri" ja vaikka olin unohtanut hameen kotiin ja minua hävetti olla luostarin kirkossa housuissa, toim. huom.]. Lopputunnelma olikin melkein kuin olisin päässyt mukaan levytykseen. Kotimatka sujui onneksi täysin kivuttomasti, W. veti sikeitä suurimman osan ajasta, valoisalla matka taittui äkkiä ja huristelimme etelään ilman taukoja.
Vaikka Valamossa sain kuitenkin aika monta hetkeä kuoron kanssa ja nautin jokaisesta täysin siemauksin, kotiin tultua tuntui, kuin olisin ollut kiinni lapsessa koko reissun ajan. Niin kai tavallaan olinkin, sillä stressi kaiken sujumisesta ei kuulu normaaliarkeen, mutta oli tuolla jatkuvasti taustalla. Kuitenkin oli myös ilahduttavaa huomata, että arjen murheisiin olin saanut etäisyyttä: vaikka kotiin tullessa tuntui uuvuttavalta muistaa ne taas, sainpa samalla tajuta, miten paljon energiaa ne yhä vievät ja että se ei tosiaankaan ole normaali asiaintila, vaan siitä on täysi oikeus pyrkiä pois.
 |
| Simahdus kotimatkalla. |
Tämän reissun hedelmät ovat seuraavat:
- Ei reissukestoilua (ainakaan meille), ellei kohteessa ole omaa kylppäriä ja mielellään myös vaippojen pesumahdollisuutta.
- Jos ajattelet "eihän mikään muu voi mennä pieleen kuin tuo yksi asia", niin muista, että se yksi asia voi todellakin tapahtua
- Vierailusta jäi "valamonnälkä" - kiireisen vierailun jälkeen on hinku päästä sinne rauhassa, ajan kanssa, ilman ylimääräistä hässäköintiä
- Pienen lapsen kanssa tiukat aikataulut eivät toimi, eivätkä mitkään suunnitelmat toteudu sellaisinaan. Jos kyseessä on reissu, jossa aikatauluista lipsuminen ei haittaa (esim. kuoron harjoitusperiodi) toimii vauvan mukanaolo paremmin.
- Watsonin sai kyllä - siskonikin - pakkasilla nukkumaan vieraassa paikassa sisällä (vaunuja apuna käyttäen), mutta kiinteitä ruokia hän ei juuri huolinut, edes ennen mahavaivaansa
- En saanut rintatulehdusta.
Antoisaa oli joka tapauksessa. Kuten kuorossamme sanottaisiin: haluaisin kiittää, ja kiitänkin, kaikkia asianosaisia. Myös Kadonnutta Lammasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)