perjantai 25. huhtikuuta 2014

Elämää puutalossa ja muita mielikuvia

Kuten olen maininnutkin, minusta tuntui aikoinaan hankalalta löytää blogimaailmasta omia ihmisiäni; sitä virtuaalista porukkaa, jonka mainostettiin tekevän bloggaamisesta niin ihanan interaktiivista. Silloin tuntui, että kaikki blogit, joita silmiini osui, olivat - koska muoti-, vaate- ja sisustusblogeissa en suostunut edes vierailemaan - ns. "elämää vanhassa puutalossa" -blogeja. Jokin niissä ärsytti määrittelemättömällä tavalla.

Nyt kun mietin asiaa, ärsytyksen pystyy jäljittämään. Selitänpä ensin, mistä ilmiössä on kyse. Se, että blogin kirjoittaja asuu vanhassa puutalossa, ei vielä tee hänestä elämää vanhassa puutalossa -bloggaajaa. Mutta on olemassa ne blogit, joita mainostetaan tämän kaltaisilla lauseilla: siis blogin esittelytekstissä lukee "elämää vanhassa puutalossa" tai jotain sen tapaista. Ja sehän ei varsinaisesti tarkoita yhtään mitään. Näissä blogeissahan ei raportoida varsinaisesti mistään siihen puutaloon liittyvästä, kuten vaikka jostain remonteista, vaan ne kertovat vain kirjoittajan elämästä. Ja elämä nyt on elämää, elettiin se puu-, tiili-, kivi- tai betonielementtitalossa.

Siinähän ei tietenkään ole mitään pahaa: enhän minäkään kirjoita sen kummemmasta kuin omasta elämästäni. Minulla ei olekaan mitään em. blogien sisältöä vastaan. Kyse on markkinoinnista. Ei kukaan otsikoi blogia "elämää opiskelijasäätiöltä vuokratussa 70-luvulla rakennetussa kerrostalossa". Mutta elämää vanhassa puutalossa on mielikuvamainontaa. On siis niin ihku ajatus, että tän blogin kirjottaja niinku asuu semmosessa romanttisessa niinku, no vanhassa puutalossa! Ja sit tulee syksy ja tää niinku fiilistelee tääl kynttilöiden äärellä ja paahtaa omenia takassa. Just. Tulee tunne, kuin tällaiset bloggaajat olisivat järjestäneet elämänsä sinne vanhaan puutaloon vain päästäkseen laittamaan siitä mielikuvia nettiin. *


Mielikuvat ovat nyt pinnalla, koska keskustelin niistä vastikään Wanhan Hyvän Ystävän kanssa. Keskustelu alkoi kahviromantiikasta. Ilmiö on jo pitkään herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita, ja nyt WHY (vitsi mikä lyhenne, by the way!) auttoi sanoittamaan asian. Samoin kuin jo pitkään on romantisoitu suklaata, tällä hetkellä tunkee joka tuutista kahviromantiikkaa. Siis juurikin mielikuvia kahvista arjen luksuksena, ihanana oikeutettuna sellaisena. Kahvi liitetään hetkiin, joihin saa pysähtyä ja jotka tekevät elämästä monisävyisempää, nautinnollisempaa.

Kuulostaa aika pieneltä asialta, mutta pysähdypä miettimään: kahviromantiikalla on tällä hetkellä jotenkin ihan uskomattomat mittasuhteet. Se pahin kahviromantisointi ei ole liioitellussa (mainos)kuvastossa, vaan pienissä jokapäiväisissä kommenteissa. Kahvia jossain tietyssä paikassa, kahvia tietynlaisesta mukista, jonkun tietyn kahvilan take away -muki, minä ja aamukahvini, pelkän kahvimukin kuva Facebookissa, kahvihetki Kangasalla... Olen itsekin sortunut kahvin romantisointiin sen satamiljoonaa kertaa täysin vahingossa, tiedostamatta sitä edes.

Minulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että ihmiset nauttivat kahvista. Mutta tätä romantisointia vastaan on, sitäkin selkeämmin nyt, kun sain WHY:n avulla ajatuksesta kiinni. Mielikuvissa on kyse tarpeen luomisesta: saadaan ihmiset kuvittelemaan, että kahvi saa meidät pysähtymään ja nauttimaan elämästä. Että kahvi tekee elämästä jotenkin parempaa. Että kahvia siis pitää saada. Eli todennäköisesti koko kahviromantiikka on markkinataloudesta lähtöisin, mainostajien alulle panemaa.

Ja kuten WHY muotoili: todellisuudessahan kahvi vedetään pimeänä arkiaamuna kiireessä naamaan, että saataisiin kofeiinia vereen ja sillä päivä käyntiin. Tai sitten väsyneenä ja oikeastaan nälkäisenä iltapäivällä kesken duunipäivän, että jaksaisi kotiinpääsyyn asti. Siinä ei ole mitään romanttista. Toki vapaahetki valoisana päivänä ikkunan äärellä hyvä kirja ja kahvikuppi kädessä voi olla idyllinen - mutta se taas ei johdu siitä kahvista, se johtuu ihan siitä hetkestä itsestään.

Eniten tässäkin romantisoinnissa minua kalvaa se, että kun jostain asiasta tyrkytetään tarpeeksi mielikuvia, käy niin, että ihmiset alkavat järjestää mielikuvien mukaisia hetkiä jotka muka ovat elämän kokemista täydemmin. Että mennään ja ostetaan se tietynlainen kahvi ja nautitaan se tietyssä paikassa ja sitten ajatellaan että koenpa minä nyt tässä ihanan kahvihetken. Vaikka todellisuudessa kokisit sen vain jotain näkymätöntä tahoa varten joka ikään kuin on kutsunut sinut tällaiseen leikkiin. Tajuan itsekin, että alan kuulostaa aivan vainoharhaiselta, mutta tällainen kokemusten feikkaaminen on vastenmielisintä mitä tiedän. Siksi varmaan ahdistun aika ajoin Facebookissa niin paljon...


Älä hyvä ihminen loukkaannu tästä pavunjauhannasta, jos kuulut niihin, jotka haluavat nauttia lattensa Starbucksin kupista (tai mustan Resitenttinsä siitä kaikkein ihkuimmasta muumimukista) vain, koska se tuntuu kivalta ja vähän spessulta. Olen tästä ärtynyt vain, koska itsekin olen narahtanut noiden mielikuvien mukaan menosta. Ei tämä oikeasti ole mikään ongelma, edes minulle varsinaisesti. Joten jatkakaa kahvihetkienne viettämistä siellä vanhassa puutalossa, elämää ihmetellen, villasukat jalassa viileällä lautalattialla tassutellen. Ei se ketään satuta ja hyvähän se vain on, jos se jonkun iloiseksi tekee.


* Bestis, jos luet tätä: selvyyden vuoksi - sinä et siis todellakaan kuulu tähän puutalobloggaajaporukkaan.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Maailma väreissä

Kun ihminen toipuu masennuksesta/sydänsurusta/milloin mistäkin laskusuhdanteesta, käytetään usein ilmausta "alkaa nähdä maailman väreissä". Sillä kuvastetaan sitä, että siirtyminen pahasta olosta parempaan, kevyeen olotilaan, siis siihen normaaliin elämään, tuntuu yhtä voimakkaalta muutokselta kuin mustavalkoisen todellisuuden muuttuminen värilliseksi. Mustavalkoisuus onkin toimiva vertaus masentuneelle tai muutoin selvästi normaalia huonommalle olotilalle.

Tulin tuossa Helsingistä, katselin ulos bussin ikkunasta. Ihmettelin, miten on niin hyvä olo, että se tuntuu fyysisenä muutoksena kehossa. Sitten tajusin. Maailmassa oli yhtäkkiä värit. Bussin ikkunasta näkyi vihreää, keltaista, sinistä, kirkkaita kauniita värejä. Tajusin, että tämä älyttömän pitkä talvi on oikeasti käytännössä mustavalkoinen. Ja jos mustavalkoisuus toimii mm. symbolina masennukselle, niin, no. Niin.

Meinasin viime kesän alkaessa kirjoittaa siitä, miten periaatteessa uskon, että onnellisuus löytyy aina tästä hetkestä, eikä mistään "sitten kun". Mutta että käytännössä se onnellisuus on vain NIIN paljon helpompi löytää heti kun tulee kesä, valoa, lämpöä ja, niin, värejä. Tuolloin ajattelin jotenkin käsitellä blogissani tätä ristiriitaa: miten onnellisuuden edellytykset on hankala löytää aina tästä hetkestä, kun se "tämä hetki" on vain NIIN paljon kivempi kesällä.

No, nyt kun lähestyn asiaa uudestaan, alkaa tuntua, että ei tässä ole mitään ristiriitaa, mitään piilotettua totuutta. Asia on juuri näin mustavalkoinen: kesällä on helpompi olla onnellinen kuin talvella, talvella ei ole oikeasti mahdollisuutta löytää sitä onnellisuutta ah-niin-tässä-ja-nyt tuosta vain siinä missä kesällä. On toki varmasti niin, että jos on vaikkapa itsensä kanssa ongelmia talvella, niin eivät ne ongelmat mihinkään häviä kesän tullen. Mutta sellainen olemisen taustalla oleva hyvä olo nyt vain on helpommin saavutettavissa kesällä. Alan uskoa, että kaikki elämänoppaiden kirjoittajat, jotka saarnaavat onnesta tässä ja nyt olosuhteista riippumatta, asuvat jossain Kaliforniassa.

Toki uskon ja tiedän, että se valo sieltä omasta sisimmästä on löydettävissä aikana kuin aikana. Mutta jos ei ole mahdollisuutta viettää koko talvea tyynyillä vuoratussa meditaatiokammiossa, on varsin valoton elämä joka tapauksessa vastassa, noh, minun mielestäni aivan liian monen kuukauden ajan. Mustavalkoisuus on masentavaa. Mutta ehkä talvi vain on tarkoitettu p*skan läpikäymiseen. Kai sekin pitää joskus tehdä.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Pääsiäistä (XB!)

Tämä kirjoitus menee epäilyttävyyden puolesta sekä kategoriaan "hengelliset" (--> kuuluisiko toiselle puolelle) että "mahdollisesti provosoivat" (--> entä jos joku loukkaantuu), mutta menköön.

Juhlin ortodoksista pääsiäistä neljättä kertaa, vasta kolmatta kertaa kunnolla. Muistan, kuinka ortodoksisuutta lähestyessäni pohdin, onnistuisinko kiepauttamaan jutun ympäri niin, että pääsiäisestä todella tulee se vuoden suurin juhla, joka siihen mennessä aina oli ollut joulu. Asia jotenkin epämääräisesti huoletti: entä jos muutos ei tapahdu luonnostaan. No, huoli oli täysin turha. Pääsiäisen riemu on niin ihmeellisen läpitunkeva, ettei minun ole kertaakaan tarvinnut mitenkään yrittää tehdä siitä suurinta juhlaa. Se on sitä ihan itsessään, itsestään.

Riemu tulee läpi kaikesta, vaikka olisi mahatautitoipilas eikä pääsisi yökirkkoon, kuten tuli tuossa todistettua. Minä, entinen ateisti, voisin vain toitottaa toitottamasta päästyäni: Kristus nousi kuolleista! Kristus nousi kuolleista!! Kristus nousi kuolleista!!! Ilo ei tule jostain järjellisestä ajatuksesta, että joku mies jossain on kuollut joten minä pääsen jonnekin taivaaseen taijotain. Uskossa ei ole minulle ollenkaan kysymys mistään sellaisesta. Siinä, kuten tässä ilossakin, on kyse jostain syvemmästä, jostain jolle ei ole järjellistä selitystä, ei edes sanoja. Jostain, joka vain on. Ihmeestä.




[Sivuhuomautus: Hesarin kuukausiliitteessä oli viimeksi loistava mielipidekirjoitus muistaakseni joltain teologian dosentilta siitä, miten Jumalaan uskomista ei voi verrata johonkin tonttuihin/keijuihin uskomiseen, koska Jumala ei ole mikään taruolento muiden joukossa. Kirjoittaja mainitsi, ettei tunne ketään, joka olisi aikuisena alkanut uskoa vaikka hammaskeijuun, mutta kyllä paljon ihmisiä jotka ovat alkaneet uskoa Jumalaan. Jumala on mysteeri, ja "häneen" (persoonapronomini riittämätön) uskominen ei ole valinta uskoa johonkin hahmoon, vaan pohja koko maailmankuvalle.]


Nyt tuntuu aivan käsittämättömältä, että olen joskus periaatteessa "viettänyt pääsiäistä" ilman mitään sisältöä. Siis tiput, munat ja rairuoho ovat tietysti kivoja, mutta nehän ovat vain koristeita. Ei kukaan pidä lomaa ja syö juhlaruokaa tipujen tai pupujen kunniaksi (ainakaan minun käsittääkseni). Joulusta löysin ateistiaikoinanikin sisältöä: lähimmäisenrakkaus, välittäminen, rakkaiden pariin hiljentyminen löytyvät jopa jouluevankeliumista, vaikkei sitä lukisi uskonnollisena tekstinä vaan tarinana perheestä, joka yöpyy tallissa, mutta jota rakkaus lämmittää. Pääsiäinen taas - jos sitä juhlii ilman hengellistä sisältöä, niin mitä oikeastaan juhlitaan?

Tämän ei ole tarkoitus olla ironista vähättelyä, vaan en oikeasti tajua. Te, jotka mahdollisesti juhlistatte pääsiäistä ilman uskoa: MITÄ te oikeastaan juhlitte? Mikä on teille pääsiäisjuhlan aihe? Onko kyseessä vain isot teemabileet ja jos näin, niin mikä se teema on, siipikarjako, vai vain kevät ylipäätään?

Sillä enhän minä sitä silloin uskonnottomana kokenut mitenkään juhlivani. Perhe söi yhdessä, koska nyt sattui olemaan yhteisiä lomapäiviä. Lapsuudesta tuttuja muna- ym. perinteitä jatkettiin, koska se oli hauskaa. Jotakin sellaista. Eikä se ole minusta mitenkään väärin. Vielä ensimmäistä ortodoksista pääsiäispalvelustani edeltäneenä pitkänäperjantaina (jolloin en ollut enää ateisti, mutten vielä kristittykään) olin oopperassa ja baarissa, enkä edelleenkään pidä sitä minään "syntinä". Silloin tuntui siltä, ja olinhan erittäin rakkaan ystävän seurassa. (Seuraavana vuonna sama ystävä muuten tuli kanssani Suuren Perjantain illan Kristuksen hautauspalvelukseen.)


Siskoni sanoo, että hänelle hengellinen ja maallinen juhla ovat jotenkin erikseen, mutta minulle eivät ole. Juhla tulee riemusta, joka tulee uskosta. Ne ovat yksi ja sama. Joka tapauksessa - on se vain ihanaa, että nyt on, mitä juhlia. Vaatii aktiivista muistelemista tuo aika ennen, ja on vaikea käsittääkään, miten monta pääsiäistä olen viettänyt ilman sen kummempaa ilosanomaa. Ehkä siksi riemu onkin niin voimallinen nyt, kun sille viimein on tilaa. 

Ja siis enhän minä vielä viisi vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan itseäni huutamassa täydestä sydämestäni, että Kristus nousi kuolleista. Ihaninta elämässä on se, miten se yllättää. Koska tämä toimii, tämä sopii, tämä on juuri oikein - minulle.

Ihanaa pääsiäistä kaikille, mihin uskoitkaan ja mitä juhlitkaan (tai olit uskomatta ja juhlimatta)!


Kristus nousi kuolleista!
Christ is risen!
Hristos voskrese!
Christo è risorto!
Hristós anésti!
Kristus är uppstånden!
Kristus on ülestõusnud!
Kristo anyan! Ampa, wanyan! Totisesti nousi!
 

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Bloggaamisen sietämätön vaikeus

Hiljaista on. Ajatus blogimerkinnästä pyörii päässä lähes päivittäin, yhtä jo aloitinkin, turhan sekavaksi meni. Aiheet, joista meinaan alkaa kirjoittaa, jotenkin kaatuvat liikaan henkilökohtaisuuteen / epämääräisyyteen / sanojen puutteeseen / yksinkertaisesti tunteeseen, että en halua tästä tekstiä blogiini. Ja välillä teksti, jollaisen voisin haluta blogiini, ei vain innosta tarpeeksi. En tiedä onko minulla jokin uuden suunnan määrittely kohta käsillä tämän blogin kanssa, vai meneekö tämä writer's block ohi itsestään.

Ja arvatkaa miten nyt ärsyttää, että kirjoitan kirjoittamisesta, bloggaan bloggaamisen vaikeudesta? Siis niin turhaa. Mutta menköön. Tuleepahan ilmoitettua itsestäni taas täälläkin.


Hankalia aiheita blogin suhteen ovat esim seuraavat:
  • Tunteet (kuinka paljon niitä haluan näpyttää kaikkien nähtäville?)
  • Äitiys (olisi kiva dokumentoida kaikki Watsoniin liittyvä talteen muistoksi, mutta toisaalta en osaa määritellä, mitä haluan jakaa, ja mikä taas menee jo ärsyttävän äitiysbloggaamisen puolelle)
  • Arki (sama ongelma - mitä jakaa, mitä ei - ja lisäksi: mikä on kiinnostavaa? En halua, että tästä blogista tulee pelkkä romulaatikko täynnä tyhjänpäiväistä jauhantaa. Blogit, joiden tarkoitus on dokumentoida (vaikka jonkun lapsiperheen) arkea, ovat asia erikseen. Minä haluaisin, että tämä olisi blogi, jossa jokaisella tekstillä on edes jonkinlainen aihe.)
  • Jonkin mahtavan oivalluksen selittäminen täällä niin, että muutkin tajuaisivat sen "oikealla tavalla" (jos kirjoitan jostakin, minkä itse olen oivaltanut Suurena Totuutena, en halua vahingossa esim. loukata jotakuta esittämällä asian liian kärkkäästi)
  • Yhtä lailla asiat, jotka ärsyttävät minua (samasta syystä)
  • Hengellisyyttä käsittelevät/sivuavat jutut. Välillä tuntuu, että oli virhe perustaa niille oma paikkansa. Nyt jätän tekstejä kirjoittamatta ihan siksi, etten osaa päättää, kummalle puolelle ne kuuluisivat. On mulla kuulkaa ongelmat!!!

Loppukevennykseksi tarina Watsonista.

Olimme keskiviikkona tulossa kotiin kaupungista, jossa W. oli hengannut tätinsä kanssa ja minä iki-ihanassa graduryhmässä. W oli nukkunut päikkärit turhan aikaisin, joten hän alkoi olla väsynyt, ja oli hieman tyytymätön bussissa kököttäessään rattaissaan. Annoin matkan ratoksi käteen maissinaksun, ja hän järsikin sitä onnellisena. Kunnes silmät alkoivat painua kiinni. Kun hän jossain mutkassa vähän havahtui, naksusta haukattiin taas pala. Ja taas luomet lurpahtivat. Tämä toistui monta kertaa: Watson oli jo torkahtanut, mutta havahtui taas haukkaamaan naksuaan. No, lopulta hän toden teolla simahti, ja viimeiset kymmenen minuuttia tuhisi kärryissä pää olalla, naksu tiukasti käteen puristettuna. Hän ei herännyt, kun nostin hänet vaunuista pois - eikä irrottanut otetta naksustaan. Vasta eteisessä Watson havahtui hereille. Ensimmäinen asia, jonka hän teki: jatkoi naksun syömistä.

Tällaisia nämä mun aiheet on.
Sitten kohti pääsiäistä.