sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Maame Esi -lainaus: Ikävästä

Maame Esi teki listan ikävän aineksista. Tässä minun listani.



Ystävät. "Lapset."*

Banku. Redred. Fufu. Waakye. Riisipallot. Kenkey, jopa kenkey.

Maamen redred. Sen Busuan ravintolan redred. Kokrobiten kallis banku ja kamalan tulinen kastike. Julien banku joka oli jotenkin ihmeellisen hyvää. Se vuohenlihasoppa jota tarjotaan fufun kanssa ja kaikki obrunit inhoavat paitsi minä. Kirkonjälkeiswaakye. Watsonin mummon tekemä kenkey. Se että voi sanoa "söin kenkeyä" [kenkiä].

Paahdettu maissi kadun varrelta. Paahdettu plantain kadun varrelta. Friteerattu jamssi kadun varrelta ja se ihana kastike.  Popcorn siitä hupsusta koneesta kadunvarrelta. Sokeripopcorn! (Tietysti kadunvarrelta.) Keitetty muna auton ikkunasta. 

Afrikkalainen makea limppari. Plantain chips. Vesipussit. Se miten myyjät huutavat myydessään tuotteitaan. Tunne, kun on kuumassa trotrossa ja saa kylmän juoman myyjältä ikkunasta suoraan käteen.


Istua ulkona "auttamassa" ruoanlaitossa. Ne jakkarat. Pyykinpesu ulkona käsin, ilman kiirettä.

Kadunvarsikojut. Torit. Kulkea torilla. Tehdä ostoksia torilla. Kankaat.

Ällömakea smirnoff jossain spotissa tai rantabaarissa, kun ympärillä on ihan ihan pimeää ja vain spotin valot loistavat. Busuan ranta kun on ihan pimeää ja vain kalastusveneiden valot loistavat meren yllä. Busuan ranta kun aurinko paistaa ja on kuuma. Hiekka. Seisominen siinä, mihin aallot nousevat ja mistä ne sitten laskevat pois, niin että varpaat uppoavat märkään hiekkaan. Uiminen valtameressä.

Valtameri.

Busua. Aburi. Aburin puutarha. Julien talo. Madina. Vanha asuinalueeni. Atomic Junction. 37. Circle. Kaneshie. Takoradi. Agona. Matkustaa bussilla Takoradiin, sieltä trotrolla Agonaan ja sieltä jaetulla taksilla Busuaan.

Matkustaa trotrolla ylös kukkulalle illalla kun on jo pimeää ja katsella Madinan valoja. Se kiemurteleva vuoristotie. Maleksia Aburissa päivällä kun on kamalan kuuma ja tehdä kätevästi kaikki ostokset niillä kahdella kadulla. Aburin postitoimisto. Aburin metodistikoulu. Madame Jennifer. Christine ja se nuori ope, joka opetti minulle twitä. 

Trotrot. Jaetut taksit. Yksityiset taksit ja taistelu hinnasta.

Mennä trotrolla kirkkoon La Paziin. Voida sanoa ihmisille että mä menen mun omaan kirkkoon, se on La Pazissa, ja kaikki ymmärtävät yskän koska on sunnuntai ja kirkkopäivä ja totta kai sä menet omaan kirkkoon vaikka sinne olisi 1,5 tunnin matka. Accran ortodoksinen katedraali. Isä Kwame. Diakoni Basil. Se hassu libanonilainen, joka auttoi viisumin pidennyksessä. 

Se kun menee käymään länsimaisessa supermarketissa ja kun tulee sieltä pois ja kaikki on taas oikein. Reitti trotrolla Labadiin rannalle, vaikkei se kauhean kiva ranta olekaan. Matilda. Kävely Labadin asemalta ICYEn toimistolle moikkaamaan niitä.

Voida tehdä retki luonnonpuistoon, sademetsään. Olla lähdössä reissuun trotrolla ja vailla aavistustakaan siitä, mitä kaikkea matkalla tapahtuu ja milloin perille päästään. Odotella tien varressa kun auto on hajonnut. Se kun uusi auto tulee, aina se tulee.

Meteli. Musiikki. Tanssi. Se kun voi tanssia missä vain. Laulaa ääneen trotrossa. Kuumuus. Hiki. Ilta- ja aamusuihkut ämpärillä. Päivällä värien kirkkaus, illalla täydellinen pimeys. Punainen hiekka joka tarttuu jalkoihin. Hinkata jalkoja viileässä vedessä. Läpsyt, slippers. Se miten tosissaan sataa, kun sataa. Aurinko.

Ainakin niitä minä ikävöin.


*eiväthän ne enää mitään lapsia ole, mutta siis ne kuitenkin. "Minun" "vanhat" "lapseni".


2004: Junalla Euroopassa

Siitä on nyt kymmenen vuotta. (Uskomatonta.) Kirjoitin ylioppilaaksi (neljän lukiovuoden jälkeen; se yksi kaivattu Älläkin toteutui). Juhliini tuli noin sata vierasta. Illalla minä ja kaverini emme lähteneetkään baariin vaan lojuimme huoneessani ja hypimme öisillä pikkuteillä. Se oli hyvä päivä.

Yo-lahjaksi olin toivonut vain rahoitusta suunnitteilla olevalle interrail-reissulle. Toive toteutui ja parin viikon päästä minä ja sattumalta seuraksi tarttunut lapsuuden kaveri (ei mikään läheinen ystävä) lähdimme laivalla Tukholmaan, josta junailu alkaisi.


Voidakseni kirjoittaa reissusta kaivoin esiin vihon, johon tein muistiinpanoja sen ajan. Löytö oli pettymys: vihosta löytyy lähinnä budjettilaskelmia ja junissa pelattuja sanapelejä. Kuitenkin muistan, että esimerkiksi kirjoitimme paluumatkalla oman biisin matkastamme. En tiedä missä se on, kai se sitten tehtiin jollekin erilliselle paperille, joka on joutunut hukkaan. Interrail-lippuakaan ei enää löytynyt, vaikka se pitkään oli tallessa vihon välissä.

Sen verran tietoa muistiinpanoista kuitenkin herui, että matkustimme 16.6.-5.7. Reitti oli seuraava:

Helsinki - Tukholma - Kööpenhamina - Berliini - Praha - Wien - Salzburg - (Innsbruck - ) Wien - Venetsia - Verona - Rooma - Firenze - München - Hagen - Kööpenhamina - Malmö - Tukholma - Helsinki.

Tukholmaan siis menimme ja sieltä tulimme laivalla. Paksulla kirjoitetuissa paikoissa olimme yötä, lisäksi nukuimme yöjunissa Prahasta Wieniin, Wienistä Venetsiaan, Veronasta Roomaan ja Firenzestä Müncheniin. Innsbruckiin teimme päiväreissun Salzburgista käsin, Münchenissä emme tehneet mitään muuta kuin vaihdoimme junaa.


Olin tuota ennen matkustanut sukulais- ja kuoromatkojen lisäksi vain kerran omin päin, kun kävin kaverin kanssa Roomassa. Silloin meillä oli ollut valmis lento- ja hotellipaketti, joten reilaus oli jotain todella uutta. Samalla se oli vähän sellainen oman elämän haltuunotto; lukio oli juuri loppunut ja oma elämä alkamassa. Se, että opetteli liikkumaan yksin (tai kaksin) tuntemattomissa paikoissa, oli hyvä alku.

Olimme hankkineet Retkeilymajajärjestön kortit, joilla sai majoittua järjestön hostelleissa, jotka olivat edullisia. Pidemmän päälle tulimme siihen tulokseen, että olisi ehkä ollut kätevämpi vain majoittua missä milloinkin: hostellit olivat yleensä melko hankalilla paikoilla ja toisinaan täynnä, joten jouduimme soittelemaan niihin etukäteen aina edellisestä kaupungista tai jopa maasta. Wienissä emme mahtuneet hostelliin lainkaan, joten lähdimme yks kaks yllättäen junalla eteenpäin Salzburgiin, jossa oli tilaa. Prahassa emme menneet järjestön hostelliin (en muista oliko siellä sellaista), vaan johonkin ihan muuhun, jossa saimme samalla hinnalla mielettömän sviitin omalla kylppärillä (vain koska yksinkertaisemmat huoneet olivat täynnä; ne olisivat ilmeisesti olleet puoli-ilmaisia).

Toisaalta hostellien perässä ravaaminen oli mainio tapa nähdä kaupungeissa muutakin kuin turistikohteita. Tuli otettua bussia, metroa ja apostolinkyytiä milloin mihinkin kaupungin kolkkaan. Erityisesti mieleen on jäänyt Firenzen hostelli, joka oli upealla paikalla.



Kokemattomiahan me olimme: me esimerkiksi olimme pakanneet aivan liikaa, mutta "käteviä reissuvaatteita", joissa emme oikeasti viihtyneet, koska olimme jättäneet ykkösvetimet kotiin. Tämä johti siihen, että ostelimme aika paljon uusia vaatteita matkan varrelta, jolloin rinkat painoivat entistäkin enemmän. Myös ruoan metsästys oli välillä hankalaa, kun emme olleet tottuneet reissun päällä olemiseen: söimme ulkona, mutta yritimme etsiä edullisia paikkoja, mikä johti välillä nälässä vaeltamiseen, välillä melko epäterveellisiin ratkaisuihin. Ylioppilaslahjaksi saadussa budjetissa oli onneksi myös joustovaraa, joten loppujen lopuksi päädyimme herkuttelemaan paljon suunniteltua enemmän. Ja sehän taas oli pelkästään kivaa.

Muistan reissussa ajatelleeni, että olin kuvitellut meidän tapaavan paljon enemmän uusia ihmisiä. Nyt en ymmärrä, mistä tämä ajatus tuli. Jo menomatkalla laivassa päädyimme jotenkin tutustumaan laivan baarissa soittaneen bändin poikiin. Berliinissä yövyimme ystävän luona, joka vei meidät muusikkokaveriensa bileisiin. Italiassa vietimme aikaa muiden reissaajien kanssa, jotain eri maista olevia tyttöjä siinä oli, ja lisäksi sattuman kautta kaksi suomalaista poikaa: veljekset, jotka olivat myös reilaamassa ja joiden kanssa teimme diilin mennä syömään heidän vanhempiensa pihapuusta omenia (emme koskaan menneet). Lisäksi olemme vihkoon kerättyjen sähköpostiosoitteiden perusteella (silloin ei vielä ollut Facebookia...!) tavanneet useita ihmisiä junissa.

Emme noudattaneet tarkasti alkuperäisiä matkasuunnitelmia. Rooma ei alunperin ollut matkakartalla ollenkaan; päätimme mennä sinne vasta ollessamme suuntaamassa Itävallasta kohti Italiaa. Ilmeisesti olimme hostellisäätöjen takia viettäneet hieman vähemmän aikaa juuri esim. Itävallassa ja huomasimme ehtivämme vielä mainiosti Roomaan. Se oli silloin lempipaikkani koko maailmassa (enhän ollut vielä käynyt Ghanassa). Siellä ollessa olen raapustanut vihkoon mielenkiintoisen merkinnän: "Via Nazionale 85 - alushousut?". Olimme tuossa vaiheessa kyllästyneet pesemään alkkareita nyrkkipyykillä ja päätimme ostaa uusia. Juuri, kun olimme miettineet mistä niitä löytyisi, näimme kadulla alusvaateliikkeen mainoksen, jossa oli tuo osoite. Ihme kyllä jopa löysimme perille ja saimme alkkareita.



Aika kiirettähän me pidimme - enää en kiertäisi tuollaista reittiä kolmessa viikossa, vaan jäisin mieluummin muutamaan paikkaan fiilistelemään enemmän. Mutta silloin se oli hyvä. Oli tarve olla liikkeellä.

Tuo tarve johtui osittain siitä, että olin hirvittävän ihastunut (oikeastaan ensi kertaa todella rakastunut, mutten tajunnut sitä vielä) ystävääni, ja tilanne oli melko sekava. Tuo ihastus, ystävä ja sielunkumppani, oli suositellut minulle Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, joka olikin mukana matkalukemisena. Luin sitä maailman kauneimmissa kaupungeissa keskellä ihanaa kesäkuuta ja imin itseeni joka sanan Wilden tekstistä, joka on upeudessaan kuin kauneimmat näkemäni maalaukset. Lähetin ensirakkaudelle matkalta viestin, joka koostui kahdesta lainauksesta kyseisestä kirjasta: "You poisoned me with a book once... As beautiful as a persian carpet, and as unreal." Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa ihan toisen lainauksen: "The world is changed because you are made of ivory and gold. The curves of your lips rewrite history."

Paluumatkalla Hagenissa (tai itseasiassa me taisimme kyllä olla jossain pikkukaupungissa Hagenin lähellä, mutten muista missä!) saimme majapaikan reissukaverini perhetutuilta. Muistan, kuinka ihanaa lepoa se oli kuluneiden viikkojen jäljiltä: kestitys ja huone, josta ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa eikä lähteä klo 12 mennessä. Sitten tulimmekin mahdollisimman suoraan takaisin pohjoiseen, emme jaksaneet enää kierrellä missään.

Viimeisen yön vietimme Malmön asemalla; juna Tukholmaan lähtisi aamulla. Olimme järkyttävän väsyneitä ja itse asemarakennus meni kiinni yön tunneiksi tyyliin 24-05, joten emme voineet nukkua jossain nurkassa, kuten olisimme halunneet. Nuokuimme laiturilla penkeillä ja olimme melko hysteerisiä. Muistan, kuinka joku hieman humalainen mies tuli selittämään meille, että Britit eivät ole osa EU:ta (ilmeisesti hän päätteli tämän siitä, ettei heillä ole euroa) ja melkein suuttui minulle, kun en ollut samaa mieltä. Se äijä olikin ainoa ihminen jonka sinä yönä näimme. Seuraava päivä Tukholmassa oli "hieman" väsynyt, emmekä jaksaneet enää pahemmin katsella ympärillemme. Paluumatkalla laivassa olisimme antaneet mitä vain hytistä, mutta eihän meillä sellaista ollut.


En muista varmasti, kumman äiti meidät haki asemalta (luulen, että minun), mutta sen muistan, miten kummalliselta tuntui istua autossa matkalla kotiin. Kuuntelimme auton cd-soittimella biisiä, joka minulla oli soinut päässä koko matkan. En tainnut osata kertoa äidilleni reissusta mitään. Kai minä sitten myöhemmin kerroin, en ole ihan varma.

Jos reilivihosta ei löydykään sen oman biisimme sanoja tähän laitettavaksi, niin sen sijaan siellä on runsaasti vinkkejä "seuraavaa kertaa" varten. Selvästi olen suunnitellut jatkoa reilaukselle mahdollisimman pian, kun olen kirjoittanut ohjeita paikkoihin, joihin haluan palata, ja ne on selvästi suunnattu jollekulle joka muistaa paikat: "ison kadun poikkikatu oikealle pian Mäkkärin jälkeen" tms. Tuo suunnitelma taisi kuitenkin kaatua aika pian, koska kun muistelen seuraavaa kevättä, olin silloin hakemassa au pair -paikkaa Italiasta. Sekään ei sitten kyllä toteutunut, kun minua pyydettiin jatkamaan töissä (ja oli siinä vähän muutakin), mutta se taas ei liity mitenkään tähän tarinaan. 


Ensi lauantaina tosiaan minua 11 vuotta nuorempi serkkuni kirjoittaa ylioppilaaksi. Lahjaa miettiessäni muistin oman lahjatoiveeni - rahat matkaan - ja mietin, onko kukaan sukulainen minun jälkeeni toivonut vastaavaa ja käynyt tekemässä omaa reissuaan. Sitten muistin, että totta tosiaan - vuonna 2012 kirjoittanut serkku toivoi matkarahoja Ghanaan ja tuli sinne katsomaan minua. On se hyvä, että suvussa on edes yksi hengenheimolainen.

Niin, ja se ensirakkaus: meni vielä puoli vuotta, että tajusimme mistään mitään, mutta kyllä me sitten saimme toisemme. Se olikin se toinen syy jättää lähtemättä au pairiksi - ja varmaan parempi niin. Vaikka ensirakkaus ei kestänyt, niin Suomeen jääminen sai minut lopulta tajuamaan, että lähtisin vuodeksi jonnekin vähän kauemmas kuin Italiaan.


Euroopasta puheenollen: äänestithän tänään EU-vaaleissa? Vielä ehtii!

perjantai 16. toukokuuta 2014

Bilehile?

Kuluvan vuoden aikana olen oivaltanut erinäisiä asioita. Omaksi yllätyksekseni ymmärsin esimerkiksi, että täysin päinvastoin kuin olen kuvitellut, minä en voi sanoa viihtyväni toisten ihmisten kotibileissä.

Olen jostain syystä kuvitellut olevani "sitä tyyppiä", joka tykkää bileistä. Siellähän tapaa uusia ihmisiä, näkee kavereita ja saa olla sosiaalisesti aktiivinen! Kaikki mun juttuja.

Ongelma onkin se, että yllämainitut eivät varsinaisesti toteudu useimmissa bileissä. Kokemukseni mukaan juttu menee yleensä niin, että ihmiset hengaavat niiden kanssa, jotka tuntevat valmiiksi; jos yrittää jutella uusien ihmisten kanssa, syntyy vaivaannuttavia tilanteita; jos paikalla on omia hyviä ystäviä, voi linnoittautua heidän seuraansa (mikä myös tuntuu vaivaannuttavalta, kun talo on täynnä muitakin) tai jos taas juhlissa on vain pinnallisempia tuttavuuksia, täytyy luovia porukasta toiseen, sillä tiivis lyöttäytyminen ei-niin-läheisen tyypin seuraan on taas kerran vaivaannuttavaa.

Kaikkien edellämainittujen lisäksi olen aina joko ali- tai ylipukeutunut, joko ainoa selvä tai ainoa joka puhuu tuntemattomille, ja yleensä minulla on vielä aivan liian kova nälkä siihen nähden, että kaikki tarjoilut ovat a) alkoholia b) sipsi- ja karkkilinjaa tai c) omaan ruokavaliooni sopimattomia. (Viimeinen ongelma on ratkaistavissa omilla eväillä, mutta jos tuo antimia pöydän tarjontaan, niitä pääsee maistamaan vain vähän, ja jos taas istuu mutustamassa omaa ruokaansa, tuntuu... niin, vaivaannuttavalta.)


Olenkin ymmärtänyt, että tykkään
1)  itse järjestää sellaisia juhlia, joissa vieraat ovat rentoa väkeä, jotka eivät vaadi viihtyäkseen humalaa tai oleta, että nämä ovat MEGABILEET IIIIIH!!!111
2) mennä illanistujaisiin, joissa väkeä on vähän ja tunnen heistä läheisesti ellen kaikkia niin useita. Silloin voin relata ja olla oma itseni, ja viihdyn.


Niin, ja 3) - tykkään myös SUKUJUHLISTA. Siis mitäh?! Enpä olisi uskonut kirjoittavani tätä lausetta. Monet kerrat nuorempana olen kokenut oloni ulkopuoliseksi suvun juhlissa ja ajatellut, etten koe sellaista yhtenäisyyttä kuin lapsena. Mutta nyt olen ilmeisesti päässyt yli siitä, että ihmiset muuttuvat, sillä sukujuhlissa on yhtäkkiä taas mitä parhain meininki.

Sukujuhlissa tunnen automaattisesti paikallaolijoista suurimman osan tai jopa kaikki. Kaikki muutkin tuntevat toisensa, joten ei tarvitse vääntää smalltalkia tai miettiä, mitä nyt sopii sanoa. Serkkuja näkee harvoin, joten kun kaikki ovat koossa, on ihan jo siitä ilosta hyvä tunnelma. Sukujuhlat ovatkin oikeastaan paras mahdollinen bileasetelma. Lisäksi niissä saa usein pukeutua oikeasti juhlamekkoon ja juoda skumppaa (inhoan humalahakuista juomista, mutta rrrakastan kuohuviiniä ja varsinkin aitoa shamppanjaa, toim. huom.). Ja parhaimmillaanhan kaikki juhlat ovat keväällä, kun aurinko paistaa ja kesä siintää tuulilasin takana.

Ei siis liene yllätys, että riemastuin tajutessani, että minua 11 vuotta nuorempi serkkuni kirjoittaa ylioppilaaksi. Luvassa on bileistä parhaimmat! Ensi viikon lauantaina tästäkin himahiireytyneestä kotiäidistä tulee päivän ajaksi bilehile. Ehkä laitan ne järjettömät kultahippukorkkarit, jotka hetken mielijohteesta ostin nettikirppikseltä. Ja pakkaan laukkuun läpsyt kotimatkaa varten...

lauantai 3. toukokuuta 2014

Arjen tragedioita

On tragedia, miten kaikkeen tottuu. Ihmisen välttämättömin ominaisuus on myös kirous: uskomattoman sopeutumiskykymme takia myös ihmeistä tulee "tavallisia", arkipäiväisiä.

Kuten nyt tuo yksi pieni W:llä alkava, joka parhaillaan viskelee lelujaan (ja kirjojani) ympäri kämppää. Joka kiskoo itse paidan rintamusta alemmas saadakseen maitoa. Joka tuhisee yöllä pinnasängyssään, parin metrin päässä minusta, ihan jokapäiväisenä - ja ihmeellisenä. Joka kasvaa silmissä, niin että silmät pitäisi muistaa pitää koko ajan apposen auki, että pysyisi kärryillä.

Koska se on pieni, mutta kuitenkaan ei. Ei enää sillä tavalla, kuin ystävän pariviikkoinen vauva, jota pitelen sylissäni aivan shokissa: tiedän, että Watson on viime kesänä painanut vähemmän kuin tämä nyt, mutta miten se onkaan jo unohtunut! Miten avuton hän hetki sitten oli ja miten itsenäinen hän on nyt (vaikka roikkuukin jalassani jatkuvasti niin että se suorastaan ärsyttää).

Se iänikuinen kysymys: missä välissä tämä tapahtui? Menikö minulta jotain ohi?

Ihan hetki sitten pari hyvää ystävää sai siskon- ja veljenlapsia. Muistan vauvauutiset, sillä niistä ei oikeasti ole kauaa. No, tänä vuonna nuo vauvat menevät kouluun. Se on kauhistuttavaa, koska jos seuraavatkin seitsemän, ei kun hitto, siis kuusi ja risat, vuotta menevät yhtä äkkiä, niin Watsonkin menee kouluun ihan justiinsa.


Vaan turhapa tuota on surra. Voi vaikka sulkea tämän pöhkön laitteen ja mennä tuohon leikkimään tuon kanssa juuri nyt. Tietoinen läsnäolo on mahdollista, ainakin jos ei usko kaikkea, mitä lehdissä lukee:

"Tutkijan mielestä arkikuvahaaste on kelpo tapa pysähtyä arjessa. Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka rinnastaa pysähtymisen tietoiseen läsnäoloon, jonka tavoite on olla läsnä hetkessä eikä antaa mielen vaeltaa jatkuvasti joko menneessä tai tulevassa." - HS, 1.5.2014

Siis tuo väitehän on aivan täyttä bullshittiä, ja saikin minut silmittömän raivon valtaan. On vaarallista kuvitella, että arkensa dokumentointi jotain yleisöä varten olisi tietoista läsnäoloa. Ehkä se voi toimia ensimmäisenä askeleena pysähtymiseen, mutta itse asiassa se, että tätä hetkeä eletään kameran linssin läpi, ja kuva ja siten myös kokemus luodaan facebook-yleisöä varten, on täysin päinvastaista kuin läsnäolo tässä hetkessä.

Inhosin Lonkaa jo hänen pitämällään kurssilla vuonna 2006, enkä voi sietää sitä, miten häntä hehkutetaan mediassa ja toisinaan myös kasvatusalan ihmisten toimesta. Minusta on vastenmielistä mennä antamaan tuollaisia omakeksimiään lausuntoja vakavasti otettaville sanomalehdille, kun ei selvästi asiasta mitään tiedä. Mutta kuten taannoisilla luennoilla tuli havaittua ja kuten eräs ystäväkin huomautti, kyseessä on ihminen, joka tykkää mieluummin puhua itsestään kuin asiaa. Traagisinta tässä kai on se, että HS ja muut mediat julkaisevat näitä "asiantuntijalausuntoja."