Yksinhuoltajan salaiset unelmat

Mielestäni yksinhuoltajan elämä ei niin kauheasti eroa niiden vanhempien elämästä, joita on kotona kaksi. Arki on arkea kaikille, eivät ketkään vanhemmat ole molemmat koko ajan yhdessä kotona hoitamassa kakaraa, ja parisuhteessa on omat murheensa joista minä olen vapaa kuin taivaan lintu. Ne yh:n ongelmat, joita suhteellisilla ei ole, ovatkin tiivistettynä seuraavat: 1) ongelmat, jotka liittyvät siihen, että lapsen isä on oma exä 2) yön pimeitä tunteja ei voi ikinä delegoida kenellekään toiselle  (eikä voi itkua ja hampaidenkiristystä sisältäneen päivän jälkeen lähteä tuulettumaan ja sanoa, että syötä sinä, paitsi jos saa oman äidin tai ystävän hätiin, mutta se vaatii etukäteisvarautumista). Kaikki muu menee ihan jees.

On kuitenkin eräs elämän osa-alue, joka ei (välttämättä) sisällä varsinaisesti ongelmia, mutta on erittäin voimakas erottava tekijä yksinhuoltajien ja parisuhteellisten vanhempien välillä. Jossain vaiheessa yksinhuoltaja haparoi ulos nunnan- tai munkinkammiostaan ja huomaa päässeensä yli pahimmasta "en enää ikinä ryhdy mihinkään romanttiseen" -vaiheestaan. Hän ehkä tapaa jonkun mielenkiintoisen ihmisen tai lähtee yksinkertaisesti sokkotreffeille tavatakseen joskus muitakin kuin (parisuhteellisia) muskarimammoja.


Ja tässä kohtaa hän poikkeaa vanhemmuuden valmiista muotista. Yhteiskunnassa, jossa neuvolan kaikki materiaalit yksittäistä lausetta lukuunottamatta on suunnattu pariskunnalle (ja vieläpä kantasuomalaiselle heterosellaiselle), ei vanhemmuuteen oletettavasti kuulu deittailu, tapailu, uuden suhteen haparoiva ja huumaava aloittaminen eikä mikään sellainen. Nämä eivät ole osa "normaalia vanhemmuutta", vaan jotain muuta, sitä yh-elämää.

Tiedän, että suurin osa tämän blogin seuraajista tuskin ajattelee noin, enkä väitä että se olisi jokin yleinen mielipide. Minulla nyt vain on tällainen Juttu näiden yhteiskunnan piilo-oletusten kanssa (tai pikemminkin niitä vastaan), mutta ei nyt takerruta siihen. Pointti on tällä kertaa käytännön puolella. Yh:na deittailu on oma maailmansa, joka eroaa sekä normideittailusta että pariskuntavanhempien elämästä radikaalisti.


Ensinnäkin on Se Tunne. Yksinhuoltajasta tuntuu, että deittailu ei ole ihan ensimmäinen aihevalinta lapsiperhetuttujen kanssa kuulumisia vaihtaessa (riippuu toki, kuinka läheisestä tutusta on kyse). Pariskuntavanhemmilla se vaihe on kaukana takana. Sitä seurasi rakastuminen, seurustelu, yhteenmuutto ja lopulta lapset. Se on osa kaukaista nuoruutta. Miten he suhtautuvat yksinhuoltajaan, joka alkaa tilittää treffikuvioistaan (tai vain halusta päästä treffeille)? Joskus on parempi olla ottamatta selvää.

Miten treffikuviot edes istuvat pikkulapsiarkeen? Aika huonosti. Jos haluat käydä treffeillä ilman lasta, hankit joka kerta lapsenvahdin. Pitää haluta aika tosissaan nähdä joku tyyppi uudestaan, että näkee sen vaivan. Jos taas otat lapsen mukaan deiteille, ne eivät oikeastaan ole enää deitit lainkaan. Toki uuden tuttavuuden kanssa voi käydä vaikka vaunukävelyllä, mutta kovin varteenotettavia tilanteita ne eivät ole esim. romanttisen kanssakäymisen aloittamiselle.

Mistä puheenollen, kolmas seikka: syyllisyys. Yksinhuoltajasta tuntuu, ettei saisi tapailla "vieraita ihmisiä", siis ilmeisesti jotain muita kuin lapsen toista vanhempaa, mikä on täysin absurdia, sillä tämä on jo totaalisen poissa laskuista (eikä ole tervetullut takaisin). Kun tästä sitten pääsee yli, pitää miettiä, miten deittailun yhdistää lapsen kanssa olemiseen. Näkeehän lapsi yh:n uusia kavereitakin, miksei siis myös uutta deittituttua (kunhan niitä ei tule ja mene pilvin pimein). Mutta jos asiat menevät romanttisuuksiin asti, mihin vetää rajat? Pitäisikö romanttinen kanssakäyminen karsia nollaan lapsen läsnäollessa, ainakin aluksi? Minkä verran aikaa deitin antaa viettää lapsen kanssa, ja kuinka usein? Tai kuinka usein lapsen kehtaa (tai edes onnistuu) tyrkätä hoitoon? Ja jos kaiken tämän ratkaisee, jää silti epämääräinen huono omatunto siitä, että elämä ei enää pyörikään pelkästään lapsen ympärillä, kuten tähän asti. Tekeekö se yh:sta huonomman vanhemman? Pariskuntavanhempien välisen suhteen huollon kyseessä ollessa tällainen kysymys olisi aivan naurettava.

Ja niistä lapsenvahdeista: hyvästi, yksityisyys. Aiemmin pystyit tekemään elämälläsi mitä ikinä halusit, ilman tilivelvollisuutta kellekään. Yhtäkkiä sinun on pakko selittää jotain vähintään lapsenvahdillesi. Jos se sattuu olemaan oma äiti, niin sitten joko kerrot treffikuvioistasi äidillesi tai valehtelet. Huomautettakoon, että osa äideistä toki on ihania ihmisiä, jotka eivät hiillosta kertomaan enempää kuin itse haluat, mutta silti tilanne on mikä on: jotain on sanottava, kun aiemmin saatoit ihan itse päättää, missä vaiheessa tällaiset asiat esiin otat. Valinnanvapaus on mennyttä.

On tietysti hienoa, jos on mahdollista jättää lapsi esim. iltahoitoon ystävälle: jos siis sinulla on ystävä, jonka seuraan olet jo ajoissa totuttanut lapsen, niin että nukutus ym. sujuu kivuttomasti (eli olet ennakoinut tilanteen joskus puoli vuotta sitten ja kouluttanut itsellesi treffilapsenvahdin) ja tämä ystävä vielä sattuu olemaan käytettävissä todella usein ja lyhyellä varoajalla (koska ööö, hänellä ei ole omaa elämää?). Tässäkin täysin utopistisessa tilanteessa joudut todennäköisesti tekemään tiliä treffeistäsi ystävällesi heti niiden päätyttyä, mikä voi olla kivaa tai sitten ei. Valinnanvapaus on siis edelleen mennyttä.


Mutta siis. Voi olla, että olemattomasta vapaa-ajasta huolimatta yksinhuoltaja tapaa jonkun jossain. Voi olla, että lapsenvahdinnan järjestäminen onnistuu yhdistelemällä kavereita ja sukulaisia, vaikka siinä joutusikin tekemään vähän tiliä menemisistään useammallekin taholle. Voi olla, että yh voittaa painimatsin syyllisyytensä kanssa; että lapsen kanssa hengailun saa suhteellisen kivuttomasti yhdistettyä tapailuun; että yh jopa jossain vaiheessa pääsee yli tunteesta, että kaikki tämä tekee hänestä huonomman vanhemman. Jos tämä kaikki toteutuu, niin mitä väliä sillä on, vaikka asiat ovat vähän monimutkaisia eivätkä mene minkään muotin mukaan? Sitten voi vain nojata taaksepäin ja nauttia elämästä. Ja kertoa siitä vaikka jossain vaiheessa niille pariskuntatutuillekin, jos haluaa.


Tämä teksti perustuu yleisluontoisiin ajatuksiin yksinhuoltajuudesta sekä anonyymien yksinhuoltajien tilityksiin. Se ei siis ole subjektiivista dokumentointia (eli henkilökohtaista tilitystä), eikä sen perusteella voida vetää johtopäätöksiä siitä, onko sen kirjoittajalla kokemusta asiasta, eli onko sitä nyt oltu trehveillä vai eikö ole. Jos siis jollain on puhtoinen mielikuva äitihahmosta, jolle mikään likainen deittailu ei sovi, niin saa siis ihan vapaasti pysyä siinä kuplassa, jossa pariskuntavanhemmat nojailevat toisiinsa takkatulen lämmössä ja yksinhuoltaja simahtaa sankarillisena sohvalle, koska on tänäänkin elänyt vain lastaan varten.

Uskonasiat megeen! (ja muita selkeytyksiä)

No niin. Päätin nyt sitten kuitenkin yhdistää erillisenä olleen hengellisen blogini tähän samaan. Sinne oli tullut kirjoitettua vain 7 tekstiä, jotka on nyt tuotu tänne. Kukin lukee sitten mitä itse haluaa.

Selkeytykseksi olen laittanut myös tuohon yläpalkkiin linkit ihan tämän blogin pääkategorioihin: Watsoniin, Ghanaan ja hengellisiin asioihin liittyvät tekstit löytyvät nyt niiden avulla eli jos haluat lukea tietystä aiheesta, sen kuin klikkaat menemään.

Rakas W.

Watsonin 1-vuotispäivä lähestyy. En nyt lähde taivastelemaan sitä, miten uskomatonta se on, vaan taivastelen sen sijaan lastani ihan noin ylipäätään. En tiedä mihin hän sijoittuu jollain 1-vuotiaiden taitoasteikolla, mutta tiedän, että hän on ihan mieletön tyyppi.

Hän ottaa muutamia askelia ja sanoo "äititii", mutta ei osaa kävellä eikä yhdistä tuota "sanaa" selkeästi minuun tai mihinkään muuhunkaan.
Sen sijaan hän osaa hienon sanan "a-a", "ä-ä", "m-m" tai "i-i", jonka äänneasu siis vaihtelee tilanteesta riippuen ja joka voi tarkoittaa koiraa, koiran haukuntaa, tiskikoneen/pesukoneen ääntä, jotain mitä hän haluaa, tai jotain muuta sillä hetkellä mielenkiintoista.

Hän osoittaa kukkia, puita, pensaita sekä asioita, joita haluaa minun antavan hänelle (naksupussia tai kaapin päällä olevaa nallea). Ja sanoo "a-a!".
Hänen lempiruokiaan ovat lohi, peruna, minun syömäni gluteeniton leipä pannulla paistettuna, kananmunan keltuainen, ja joskus mustikat. Yhtenä iltapäivänä tulimme kaupasta, hän alkoi tyhjentää kauppakassia ja levitti rasiallisen mustikoita lattialle. Keräsin ne, kävin huuhtomassa, toin takaisin ja sitten istuimme lattialla ja söimme kaikki mustikat.

Busseissa ja junissa hän tuijottaa vieraita ihmisiä ja vetää sitten heille hienoimman ilmeensä: silmät sirrissä ja huulet törröllä, niin että katsoja ei yleensä voi olla nauramatta.
Kun ystäviäni tulee kylään, hän pistää pystyyn mielettömän shown, flirttailee ja vitsailee.
Hän on aivan mielettömän huumorintajuinen. Hänen kanssaan saa oikeasti nauraa vedet silmissä.

Hän rakastaa musiikkia; hänellä on hyvä rytmintaju; hän osaa heiluttaa kättä tai päätä tuttujen kappaleiden rytmissä mukana.
Hän rakastaa tiettyä kesäradiokanavallamme Golden Classicsilla soivaa biisiä: se on instrumentaalikappale, siinä ei siis lauleta, enkä tiedä sen esittäjää tai nimeä. Watson tunnistaa sen: kun se tulee, hän virnistelee ja alkaa hytkyä riemuissaan. Minulla ei ole mitään hajua, miksi juuri tämä biisi on hänen suosikkinsa, itse en siihen olisi varmaan muuten kiinnittänyt mitään huomiota.

Hänen lempiasioitaan ovat huivin vetäminen pään yli (ja sieltä hihkuminen ja sitten kurkistaminen) sekä heittäytyminen johonkin pehmeään (tyynylle, peittokasaan tms).
Kolmas kova juttu on tyhjentäminen. Lelulaatikon, kirjahyllyn, sukkakorin, keittiön laatikoiden, vaatekaapin hyllyjen, mihin ikinä hän käsiksi pääsee. Nyttemmin hän on myös alkanut laittaa tavaroita paikkoihin: sukkia löytyykin vaippakorista, leluja hyllyiltä jne. Ehkä hän kohta siivoaa itse jälkensä? Vaikka sitten laittaisi tavarat eri paikkoihin kuin missä ne alunperin olivat...

Toissapäivänä hän vei taaperokärrynsä eteiseen ja lastasi sen täyteen minun kenkiäni.

Hän on iloinen, seurallinen ja rauhallinenkin - mutta jos harmistuu, hän hallitsee dramaattisen (teko)itkun, joka kuulostaa pahimmillaan humalaisen oksentamiselta.

Nyt hän tuli viereeni osallistuakseen tietokoneen käyttöön (hän on aiemmin mm. lähettänyt kaverilleni facebookissa chat-viestin: "AAAAAAAAAAAAAAqqw"), ja huudahtelee: "Hahahaa! Hohohoo! Hehehee!"


Vuosi sitten sanoin, etten malta odottaa että pääsen tutustumaan siihen tyyppiin, joka on tulossa. Että haluaisin jo saada tietää, millainen hän oikein on. Nyt tiedän jo paljon enemmän kuin silloin. Yhteiselo ja tutustuminen jatkuu yhä.