sunnuntai 31. elokuuta 2014

Nolo, tyhmä, lapsellinen, epäviehättävä ja vääränlainen

Kun olin 11-12 vuotias, luokallani olevat pojat alkoivat kiusata minua siksi, että olin hevoshullu ja minulla oli hörökorvat. Ketään muuta ei kiusattu samalla tavalla, ei edes parasta kaveriani, joka myös oli hevoshullu. Hän oli kuitenkin nätti. Minusta tuntui todella pahalta. Tuntui, etten ole sellainen tyttö, johon pojat ikinä ihastuisivat, minä en ole viehättävä.

Kun kirjoitin pahasta olostani tarinan, jonka opettaja luki, hän ei reagoinut siihen millään tavalla. Olin yksin ongelmani kanssa. Muutkin luokan tytöt vain naureskelivat tilanteelle eivätkä puolustaneet minua. En voinut kertoa heille miten pahalta minusta tuntui. En voinut kertoa kenellekään, koska kotona en voinut tunnustaa, etten ollutkaan suosittu, vaan nolo ja kiusattu. Kenelle tahansa kertominen olisi edellyttänyt tämän tunnustamista, joten teeskentelin, että kaikki oli hyvin.

Kun menin yläasteelle, toivoin että tilanne helpottaisi, sillä kiusaajapojat menivät toiseen kouluun. Luokallani oli kuitenkin muutama ilkeä tyttö, jotka alkoivat pian nälviä minua. Myös paras ystäväni alkoi hengata toisen tytön kanssa, muuttui kylmäksi ja minut "savustettiin" ulos porukasta. Tunsin, että olin vääränlainen nolo "pikkutyttö" enkä kelvannut sellaisena kuin olin. Sain uuden ystävän, mutta puolen vuoden intensiivisen ystävyyden jälkeen hänkin muuttui kylmäksi. Tunsin, että olin näyttänyt liian avoimesti, miten paljon pidin hänestä. En enää tehnyt niin jatkossa.

Ilkeät tytöt olivat samassa saksan ryhmässä kanssani ja nälvivät minua. Olin lauta, lehmä, yms. Kerran he laittoivat sinitarraa päähäni. Opettaja ei uskonut, eikä tehnyt mitään. Entinen paras kaverini ei puolustanut minua, "ei halunnut sotkeentua asiaan". Tunsin että olin arvoton ja vääränlainen. Tuntematon tyttö saksan ryhmässä kertoi rehtorille sinitarratapauksesta ja sitä selvitettiin kansliassa. Pelkäsin koko ajan, että tapauksesta ilmoitettaisiin kotiini. Se oli pahin pelkoni. Annoin ymmärtää, että kyseessä oli kertaluontoinen ärsytys ja se oli tällä selvä. Kotiini ei ilmoitettu. Olin helpottunut, koska vanhemmat eivät saaneet tietää, mitä tunsin olevani: nolo, luuseri, epäonnistunut, vääränlainen ja tyhmä, josta kukaan ei pidä.

Tietyt tytöt luokaltani jatkoivat nälvimistäni läpi yläasteen, ja siihen lähti mukaan useita poikia, joskus melkein koko luokka. 7. ja 8. luokat olivat pahimmat. Entinen paras kaverini sanoi: "Jos joskus tulet murrosikään..." - koska minulla ei ollut finnejä. Luokkani pahistyttö jatkoi samaa teemaa bilsan tunnilla: "Jos sulla joskus alkaa kuukautiset...". Kaikki nauroivat. Tunsin, että en ole naisellinen enkä normaali. Toivoin, että minulla olisi ollut finnejä, vyötärömakkaroita ja isot tissit. Olin kuitenkin laiha, siloposkinen ja kaiken lisäksi ihailin hippityyliä enkä viimeisintä muotia.

Kerran 8. luokan aikana aloin itkeä luokassa, koska kaikki nälvivät minua. Sanoin, etten jaksa enää sitä, miten minua kohdellaan. Luokkani oli hetken hiljaa, mutta kukaan ei reagoinut mitenkään. Opettaja - yläasteen lempiopettajani, tosi hyvä tyyppi - ei tarjonnut apua eikä jututtanut minua tai muita. Miksi hän ei tehnyt mitään? Miksi hän ei kysynyt, miten minä pärjään tai haluanko jutella?

9. luokan syksyllä minä ja silloinen bestikseni esitimme koulun juhlassa itsetekemämme vitsikkään tanssin. Poika luokaltani sanoi, että olin nolannut koko luokan. Jopa eräs kaverini sanoi tanssin olleen nolo. Minä olin ollut oma itseni ja minulla oli ollut hauskaa. Kommenttien jälkeen kaduin sitä.

Kyllä, olin saanut uuden parhaan ystävän. Häntäkin oli kiusattu. Olin hänestä valtavan onnellinen ja kiitollinen. 9. luokan marraskuussa aloimme molemmat seurustella. Minun poikaystäväni jätti minut kolmen viikon jälkeen (tunsin olevani epäviehättävä ja vääränlainen, enkä kelvannut omana itsenäni). Bestikseni jatkoi seurustelua - ja jätti minut yksin. Hän ei enää soitellut, kysellyt kuulumisia tai halunnut oma-aloitteisesti nähdä. Jos näimme, hän puhui vain poikaystävästään. Hänellekään en pidemmän päälle kelvannut omana itsenäni nyt, kun hän ei enää tarvinnut minua.

Kun menin lukioon, halusin palavasti kahta asiaa: että saisin olla oma itseni - ja että saisin olla se cool tyyppi, joka kelpaa muille. Josta kukaan ei tiedä, että omana itsenään hänestä ei pidetä, koska hän on nolo, tyhmä, lapsellinen, epäviehättävä ja vääränlainen.

Kaikki joutuvat teini-iässä kokemaan sitä, kun kaverit feidaavat sinut seurustelun takia tai joku sanoo jotain inhottavaa. Ehkä sen vuoksi olen tähän asti vähätellyt kokemaani, ajatellut, ettei ole mitään syytä rypeä siinä enää. Mutta ehkä olisin kestänyt paremmin kaverien feidailun ja satunnaiset tyhmät kommentit, jos minua ei olisi jatkuvasti kiusattu 5.-6. luokalta 9. luokalle asti.  Jos en olisi jatkuvasti joutunut kuulemaan vihjauksia siitä, että olen nolo, luuseri, tyhmä, lapsellinen, vääränlainen.

Suren vieläkin sitä, että nämä ihmiset kohtelivat minua tällä tavalla, eikä kukaan puuttunut siihen. Eivät kaverit, muut luokkalaiset, opettajat, ei kukaan, paitsi se yksi tuntematon tyttö 7. luokan saksanryhmässä, mistä olen hänelle vieläkin kiitollinen. Tunnen vieläkin, että jos olen oma itseni, minut hylätään tai minua pilkataan. Pelkään yhä, että olen epäviehättävä ja vääränlainen. Enkä vieläkään haluaisi puhua ihmisille tästä asiasta, koska se tuntuisi kuin paljastaisin, että minä todella olen omana itseäni vääränlainen.

Täytän tänä vuonna 30. Noiden tapahtumien jälkeinen aika on yli puolet elämästäni. Ehkä olisi aika pikku hiljaa hyväksyä tähän liittyvät tunteet. Ja itseni.


perjantai 22. elokuuta 2014

Itsensä hyväksymisestä

Haluan rakastaa itseäni. 

Siitä alkoi muutaman päivän intensiivijakso, jonka aikana paljon kamaa tuli ulos. En voi enkä edes halua kuvailla sitä prosessia tarkemmin tässä. Mutta jotenkin vaan heti kun olin alkanut sanoa noita yllämainittuja sanoja itselleni, jokin alkoi aueta.

Ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli se, että tunsin itseasiassa hirveää syyllisyyttä kaikesta, mitä exäni kanssa oli tapahtunut. Syytin itseäni koko hommasta, ja siksi olin niin vihainen hänelle. Veikkaan, että paljolti juuri tämän takia se katumuspsalmi kolahti niin kovaa. (Vaikka sen teksti on rajua, sen paino on mielestäni siinä, että Jumala voi ja haluaa puhdistaa meidät niiden asioiden jäljiltä, joita kadumme, ja tuoda meidät aina takaisin rakkauteen.) Neljän päivän henkisen oksentamisen jälkeen tajusin, mitä oli tehtävä: selvitettävä asiat exäni kanssa.


Noiden päivien aikana oli tullut ulos muutakin kuin purkamattomia tunteita exäasiassa. Syvimmän mahdollisen aallonpohjan kautta sisäistin viimein, miten en vieläkään todella rakasta ja hyväksy itseäni, ja miten nyt on jo todellakin aika muuttaa sen asian laita.

Olotila oli konkreettisen selvä: en jaksa enää yhtäkään päivää hyväksymättä itseäni. Tunsin myös kouriintuntuvasti, miten olennaisen tärkeää itseni hyväksyminen on. Ilman sitä ei ole mitään. Ilman sitä en voi olla onnellinen. Minun on voitava hyväksyä itseni riippumatta siitä, hyväksyvätkö muut minut; on voitava rakastaa itseäni riippumatta siitä rakastaako joku muu minua. Ja kaikki lähtee siitä, että hyväksyn kaiken itsessäni.

Jokaisella on varmasti eri asiat, joita on itsessään vaikea hyväksyä. Jokaisella on myös oma reittinsä löytää ne ja ottaa homma haltuun. Mutta väittäisin, että jossain muodossa itsensä hyväksyminen on asia, joka tulee vastaan meitä jokaista jossakin vaiheessa. Sitä voi paeta lukemattomiin asioihin. Sen puutteesta voi seurata lukemattomia eri ongelmia. Mutta lopulta kaikki palaa siihen, että on vain hyväksyttävä kaikki itsessään, sellaisena kuin on.

Se ei tarkoita muuttumattomuutta, sitä, että ei voisi tulla paremmaksi ihmiseksi. Päin vastoin: niin kauan, kun emme hyväksy jotain asiaa, emme voi myöskään muuttaa sitä. Ja kun asiat hyväksyy, ne saattavat joskus muuttua melkein itsestään, pelkästään sillä, että pystyy katsomaan niitä, hyväksymään ne  ja sitten hymyilemään niille ja päästämään niistä irti. Siitä ei kuitenkaan voi lähteä, että "mun nyt täytyy hyväksyä tää, jotta pääsen siitä eroon." Se kun ei ole hyväksymistä. Itseään hyväksyessä ei voi kuin... hyväksyä.  

Lienee sanomattakin selvää, että vaikka hyväksyminen on valinta, se ei ole mikään yhdessä yössä selvä keissi. Kyseinen valinta täytyy tehdä uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan... Kuten sanoin eräälle (pitää kai järjestää kisa bloginimiehdotuksista) : Kun olen 30 vuotta reagoinut asioihin vanhan mallini mukaisesti, niin vaikka olisin muuttanut sitä mallia, ne vanhat tutut, mitkä mihinkin tilanteeseen liittyvät tunteet tulevat nousemaan esiin samoissa tilanteissa varmaan seuraavat 15 vuotta. En voi muuta kuin syleillä niitä ja - no, hyväksyä ne ja muistaa, että ne ovat vain tunteita.


Tämä teksti ei oikeastaan kertonut meditaatiosta, mutta tähän tämän kesän meditointi johti. Tämä ei ole matkan loppu. Tämä on jonkin uuden alku.

Oli todella pelottavaa kirjoittaa jotain näin henkilökohtaista. Aion kuitenkin jatkaa rehellisellä linjalla; kirjoittaa aiheista, jotka koen omikseni ja joista haluan sanoa jotain. Kirjoitan varmaan jatkossakin meditoinnista, jos koen siihen liittyvän jotain, mitä haluaisin jakaa. Luulen, että en tule kirjoittamaan kovin paljoa Watsonista. Luulen myös, etten pidä uudenvuodenlupaustani ja julkaise tämän vuoden aikana sitä ei koskaan -sarjaa, mutta lupaan että kirjoitan ainakin jostain eikoskaan-asiasta ennen vuoden loppua.
Ja toivon mukaan monesta, monesta muusta jutusta.

torstai 21. elokuuta 2014

Mantra ja sen seuraukset

Meditoidessani, yrittäessäni hyväksyä Möykkyä ja keskustellessani asioista tuon yhden ihmisen kanssa (joka kohta tarvitsee bloginimen, hitto vie) minulle alkoi pari viikkoa sitten tulla tunne, että tarvitsisin meditaatiooni jotain säännöllistä. Siis että en vain istuisi tai tekisi mitä mieleen juolahtaa, vaan toistaisin jotain rutiinia. Alkoi tuntua, että se voisi viedä johonkin.

Eräässä kirjassa tuli vastaan mantra "Om Nama Shivaya". Lukiessani siitä mietin, että olisi tavallaan kiva, jos minullakin olisi vaikka joku mantra, vaikka "eiväthän nuo hindujutut oikein ole minua varten". Seuraavana päivänä luin Annamarikan blogia. Hän oli kirjoittanut juuri tuosta mantrasta. Eikä vain kertonut siitä ylipäätään, vaan myös, kuinka sitä voisi käyttää. Ajattelin vieläkin, että hitsi kun ei tämä Intia-homma ole minun juttuni, ja hitsi kun olisi niin iso vaiva hankkiutua jonnekin kurssille tms. missä joku opettaisi jotain sellaista tekniikkaa joka toimisi minulle ja mistä sellaisen kurssin edes löytäisi ja äääh.

Sitten menin meditoimaan. Minulla oli outo olo, että pitäisi kokeilla tuota mantraa. Vähättelin sitä, mutta olo vain kasvoi. Vähän kuin se sama ääni sisältäni, joka on antanut neuvoja, olisi vain huutanut että kokeile nyt, kokeile nyt - tai itse asiassa se ei edes huutanut noita sanoja, se hoki jo sitä mantraa. Om Nama Shivaya!

Joten annoin periksi. Istuin alas ja annoin mantran täyttää mieleni. Se oli ihanaa. Yhtäkkiä tuntui että sain yhteyden suoraan siihen valoon, joka meissä kaikissa sisällä on. Ja samalla tuntui, kuin viileä vesi olisi alkanut valua lävitseni ja puhdistaa minua. Ilmeisesti hindujutut voivat sittenkin olla minua varten. Ja tätä juuri minä rakastan. Ettei ole mitään lokeroita. Minusta ei koskaan pitänyt voida tulla kristittyä, sitten kävi ilmi että kotini on ortodoksisessa kirkossa. No, ortodoksina minun ei varmaan olisi "pitänyt" hurahtaa johonkin hindumantraan - mutta niin vain juuri se toimii minulle.


Tunne jäi päälle useiksi päiviksi. Siis se puhdistava vesi. Sitten esiin alkoi nousta eräs aika hankala asia: viha exääni kohtaan. Siis sama asia, jonka olin ihan ensimmäiksi saanut vastaukseksi, kun ekaa kertaa keväällä meditoin saadakseni apua vatsakipuuni. Mainittakoon, että vatsakivut eivät siis edelleenkään olleet helpottaneet. Ja nyt tulin taas erittäin tietoiseksi vihan tunteista. Kuten myös siitä, että minun on ihan, ihan pakko saada tehtyä niille tunteille jotain.

Vaikka olin koko kesän tiedostanut vaikeat tunteet exääni kohtaan ja yrittänyt käsitellä niitä, olin pitänyt ne "siinä sivussa". Nyt aloin hahmottaa, että ne itse asiassa olivat iso osa Möykkyä.

Tästä eteenpäin oloni alkoi käydä todella raskaaksi. Tunsin kyllä puhdistumisen tunnetta, mutta se ei ollut enää kevyt olotila. Olin niin uupunut, että sen tunsi fyysisestikin. Samalla tuntui, että minussa oli auennut jotain, kuin rinnassa olisi avoin haava johon mikä tahansa voi osua joka hetki.


Jatkoin meditointia, mutta lyhyemmissä pätkissä, koska tuntui niin raskaalta katsoa ja koskettaa sitä haavaa. Painotin enemmän rukoilua. Oikeastaan rupesin eräänä iltana (vatsakivun taas kiusatessa) lukemaan ortodoksista hartauskirjasta iltarukouksia, kun en muutakaan keksinyt. Lukiessani psalmia 51 (joka on ns. katumuspsalmi) tunsin vahvasti osuneeni oikeaan: teksti tuntui olevan paljon enemmän kuin vain lukemani sanat, se täytti minut kokonaan, ihan samalla tavalla kuin tuo kolmisanainen sanskritinkielinen mantra. En ymmärtänyt miksi, mutta huomasin erittäin voimakkaasti, että tämä rukous auttoi minua tässä meneillään olevassa puhdistushommassa.

Seuraavana päivänä kävin taas yhden loistavan keskustelun tuon ihmisen (se bloginimi nyt jostain vähän äkkiä!) kanssa.
"Mun pitäisi rakastaa itseäni."
"Sun pitäisi, ikään kuin jotain toista varten? Vai haluat rakastaa itseäsi?"
"...mä haluan rakastaa itseäni. Mä haluan rakastaa itseäni! Niinhän se on! Jos sanon pitäisi, niin samalla syytän itseäni siitä etten pysty! Mutta jos sanon haluan... niin siihen sisältyy jo rakkautta, koska haluaminen sisältää sen, että mä olen sen rakkauden arvoinen! Sä oot nero!"
"Kiitos, mutta kyllä sä tajusin tän ihan itse."

Ja niin minulla oli uusi mantra. Ei meditaatiomantra. Vaan mantra, jota sanoin itselleni ihan vain hetkissä, ja aloitin heti silloin kävellessäni hänen luotaan kotiin. Haluan rakastaa itseäni. 

keskiviikko 20. elokuuta 2014

Meditointi ja Möykky

Kesäkuussa juuri samaan aikaan kun aloitin meditoinnin uudestaan, tutustuin myös uuteen ihmiseen. Keskustelut hänen kanssaan inspiroivat minua meditoinnin suhteen entisestään. En usko sattumaan, uskon johdatukseen. Olin pyytänyt apua, olin saanut suuntaohjeet, ja olin ottanut ensimmäiset askeleet: sain nyt myös tukea matkan jatkamiseen.

Meditoidessani taas 1-2 kertaa päivässä aloin muistaa, mistä siinä on kyse: ei siitä, että keskitytään pakonomaisesti johonkin asiaan. Vaan siitä, että päästetään irti kaikista ajatuksista, annetaan itselle lupa vain olla - ilman, että mieli koko ajan juoksuttaa ajatuksia pään läpi. Kaikki mielikuvaharjoitukset ja mantrat vain tukevat tätä, helpottavat mielen talutushihnasta irti pääsyä; ja juuri sillä tavalla, että vain ollaan, on meditoinnin avulla myös mahdollista saada selkoa esim. todellisista tunteistaan tai haluistaan; koska pelkkä yksinkertainen läsnäolo sekä edellyttää että edesauttaa asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat.

Pian meditaatiohetket pitenivät 5-10 minuutista 15-20 minuuttiin. En tehnyt mitään tiettyä tekniikkaa. Joskus tein Valkoisesta lumpeesta oppimiani harjoituksia, joskus jotain muuta; usein vain istuin hiljaa ja annoin asioiden olla.


Nyt tulen hankalaan kohtaan, joka edellyttää henkilökohtaisten asioiden käsittelyä, ainakin jollain tapaa. Aloitin rehellisesti, joten jatketaan nyt sitten sillä linjalla. Kesän mittaan nimittäin tästä uudesta ihmisestä tuli vähän enemmänkin kuin vain meditointikeskusteluseuraa. Rakastuin häneen. Kävi ilmi, että tämä tilanne oli aivan järkyttävän pelottava, ja minulla nousi pintaan todella vaikeitakin tunteita asiaan liittyen.

Kerran meditoidessani sain taas vähän samanlaisen "viestin" itsestäni kuin vastaukset hankalissa tilanteissa. Oivalsin, tai "kuulin", että mitä ikinä tunteita ja oloja vastaan tulee, minun ei tarvitse kuin meditoida, ja se auttaa. Tämä oli aivan valtava lohdutus. Ja totta. Aina, kun uusi tunnekuohu tuli aallon lailla, jatkoin vain meditointia, ja aina se auttoi.

"Auttoi" ei tosin tässä yhteydessä tarkoita, että olot olisivat vain kadonneet sen sileän tien. Toisin päin: meditaatio auttoi minua hyväksymään ne, olemaan syyttelemättä itseäni niistä, ja sen myötä pikku hiljaa oivaltamaan, mitä niiden takana oli. Kävi selväksi, että minun oli oltava itselleni rehellinen, kaikista niistä oloista ja niiden syistä.

Tavallaan "oloista" puhuminen monikossa on vähän hämäävää, koska kaikki esiin nousset tunteet ovat olleet yhtä ja samaa vyyhtiä. Kutsun sitä Möykyksi. Möykky alkoi antaa itsestään merkkejä sitä mukaa, kun tajusin mitä tunsin toista ihmistä kohtaan, ja jossain vaiheessa pullahti sitten kunnolla keskelle rintaa, niin ettei sitä voinut enää työntää syrjään. Voitte kuvitella, että olin aluksi aivan kauhuissani. Mutta tällä kertaa (sillä kyllä, Möykky on minulle tuttu aiemmista ihmissuhteistani) päätin, etten edes yritä työntää sitä syrjään, enkä analysoida sitä järjellisesti.

Sillä Möykkyä ei voi purkaa pakottamalla. Puhki analysoiminen vain kasvattaa sitä. Aloitin siitä, että minun ei tarvitse tehdä sille mitään, vain hyväksyä se. Meditaation, rukousten ja itseni varsin kivuliaankin kohtaamisen avulla olen saanut purettua sitä haituvan kerrallaan. (Niillä haituvilla on pitkät juuret, jotka irtovat välillä niin syvältä, että sanonpahan vaan: voi huh huh.)


Möykyn ytimestä löytyi, tai on löytynyt jo aika montakin kertaa (koska näissä jutuissa tunnutaan tarvitsevan aina aika monta kertaa) totaalinen kyvyttömyys hyväksyä, arvostaa ja rakastaa itseäni. Tämä on melko absurdia, koska oikeastaan minä kyllä koen pitäväni itsestäni. Mutta juuri tässä on meditaation voima: sen avulla pääsee tietoista tasoa syvemmälle, tiedostamattomalle tunteiden ja kokemusten tasolle, jossa voi olla kuulkaa ihan mitä vaan. Sinne on voinut jäädä jälkiä lapsuudesta, nuoruudesta, ihmissuhteista, mistä tahansa kokemuksista, jotka ovat jostain syystä vaikuttaneet meihin syvästi. Juuri tämän takia sisäänpäin katsominen on niin helkkarin pelottavaa. Ja juuri tämän takia se kannattaa: se tarjoaa mahdollisuuden kohdata todellinen itsensä, totuus siitä kuka minä olen, ja hyväksyä se. Ja se taas on ihan kaiken alku. 

tiistai 19. elokuuta 2014

Pakomatkalla

Näin tänään pitkästä aikaa ystäväni Prinssin.

Minä: "Muistatko kun aikoinaan aina sanoit mulle, että mä juoksen pakoon?"
Prinssi: "Muistan."
Minä: "Mun on pitäny koko kesä kysyä sulta. Mitä mä sillon sun mielestä pakenin?"
Prinssi: "Itteäs."
Minä: "...sähän olit oikeessa!!!"

Tuli tänä kesänä tunne, että jotain olen paennut. Prinssin sanat muistuivat mieleen, ja toivoin, että hän vielä muistaisi mistä oli kyse, ja että hänellä olisi vastaus. Piti sitten tämäkin asia kuulla ystävältä, ennen kuin tajusin, että tuohan se vastaus aivan ilmiselvästi on.

Ehkä minun ei enää tarvitse paeta.

Meditointimatkalla

Tähän piti tulla selittelevä alkuselitys. Ei tulekaan. Tällä kertaa vain kirjoitan, en selittele. 


Aloitin meditoinnin joskus -09 ja jossain vaiheessa meditoin hyvinkin säännöllisesti, joskaan en orjallisesti mitään tiettyä tekniikkaa noudattaen. Meditoinneissani on aina ollut paljon itse etsimiäni ja löytämiäni tapoja, ja ne ovat toimineet minulle - yhdistettynä esim. buddhalaiseen Valkoinen lumme -ryhmän meditaation ja yksinkertaiseen chakrameditaatioon, ym. ym. ym.

Mitä käytännössä olen vuosien varrella saanut meditoinnista, ovat pelkistettynä seuraavat:
1) Löytänyt kykyä olla läsnä tässä ja nyt
2) Pystynyt hyväksymään itseäni ja tunteitani, ja antamaan itselleni asioita anteeksi
3) Löytänyt itsestäni, sisältäni, vastauksia hankalissa tilanteissa, neuvoja siihen, miten kannattaisi toimia. Siis päässyt käsiksi siihen, mikä on totta.

Tämän kesän alussa en ollut meditoinut säännöllisesti pitkään aikaan. Osittain toki siksi, että vauva-arki oli muuttanut elämääni enkä ollut löytänyt uutta rytmiä meditointiin. Osittain ihan siksi, että en pystynyt istumaan alas ja kääntymään sisään päin. Se on nimittäin helkkarin pelottavaa. Ja osittain myös siksi, että olin omaksunut ei-läsnäolevan elämäntavan, jossa räpläsin mieluummin kännykkää/konetta, katsoin telkkaria tai vaikka luin, kuin olin itseni kanssa itseäni kuunnellen.

Tiesin, että olin aika kaukana siitä läsnäolosta, joka olisi ollut hyväksi. En kunnolla tajunnut, mutta etäisesti aloin hahmottaa, että olin myös (täysin) menettänyt kyvyn hyväksyä itseni ja antaa itselleni asioita anteeksi. Pystyin kuitenkin edelleen silloin tällöin pienen meditoinnin ja itseni kuuntelemisen avulla saamaan sisältäni vastauksia hankaliin tilanteisiin. Niinpä, kun keväällä kärsin pahoista vatsakivuista, päätin etsiä neuvoa meditoiden. Eräänä iltana siis meditoin, kysyin mitä vatsakivun takana on, ja sitten menin nukkumaan.

Sängyssä maatessani sain vastauksen: ensin sisälläni kuohahti hirveä vihan tunne mölyäviä naapureita kohtaan (liioitellun suuri tunne mölyn määrään nähden). Sitä seurasi ajatus: En jaksa enää olla vihainen. En jaksa enää olla vihainen exälleni. 


Oli selvää, että se oli vastaus kysymykseeni, mitä vatsakivun takana oli. Haluan korostaa siihen, että tajuan kyllä, että fyysisiin ongelmiin on myös fyysisiä syitä. Tuolloin en syönyt säännöllisesti enkä monipuolista ruokaa. Kuitenkin pitkittyneissä ongelmissa joissa ei ole selkeää yhtä aiheuttajaa, uskon vahvasti henkisen puolen kasvattavan ongelmia tai jopa olevan niiden perimmäinen syy. Keho ja mieli eivät ole erilliset, vaan vahvasti sidoksissa toisiinsa.

Tuolloin pystyin tekemään pieniä asioita vähentääkseni katkeruuttani exää kohtaan. Nyt asiaa ajatellessa tuntuu, että se oli ns. ensiapua. Olo exän kanssa helpotti jatkuvasta kyräilystä neutraalihkoon tilaan. Vatsaongelmat vähenivät selvästi.

Kesällä ne kuitenkin palasivat. Meditoin taas vastausta etsien. Tällä kertaa se oli hieman hevimpää settiä: Minun täytyy antaa elämässäni lisää tilaa Jumalalle. 

Voin sanoa, että niin iloinen kuin olinkin, että vastaus tuli, olin myös melko kriisissä: mitä hittoa nyt teen? En tiennyt mistä aloittaa. Onneksi voin sanoa, että olen saanut lahjaksi kaksi aivan mieletöntä ystävää - Kultun ja Kolibrin - joiden kanssa pystyn jakamaan juuri tällaisia asioita. Kysyin molemmilta, mitä nyt tekisin, ja molempien vastaus (toisistaan tietämättä) oli sama: Ala meditoida päivittäin. Istu alas ihan vain pikku hetkeksi, älä vaadi paljoa, 5 minuuttia päivässä riittää. Kunhan teet sen joka päivä. Ei tarvitse tehdä mitään enempää, siitä se lähtee liikkeelle itsestään. 

He olivat oikeassa. Aloitin saman tien. Istuin alas, lupasin itselleni muutaman minuutin. Niitä meni ehkä 7-8. Ja saman tien olo alkoi helpottua. Sisälleni tuli lisää tilaa. Tuli tunne, että kaikki kyllä selviää, nyt olen matkalla. 


To be continued :D

perjantai 8. elokuuta 2014

Meditoinnista

Vanhaan blogiini yritin moneen otteeseen kirjoittaa jotain "henkisistä jutuista". Tiedättehän, meditoinnista, joogasta, läsnäolosta... rauhasta ja rakkaudesta, sen sellaisesta. Ajattelin, että haluan jakaa niitä, koska ne ovat minulle tärkeitä. Jokin siinä kuitenkin tökki. Aina tuli olo, että teksti kuulostaa siltä kuin yrittäisin "opettaa" jotain ja olisin olevinani kauhean valaistunut, vaikken todellakaan kokenut niin.

Kuten osa tämän blogin lukijoista varmaan tietää, olen sittemmin niin sanotusti ottanut haltuun yhden "henkisten juttujen" osa-alueen: suoranaiset uskonasiat, siis Jumalan, Jeesuksen ja kumppanit. Tästä aihepiiristä piti opetella kirjoittamaan ihan alusta alkaen, mutta se kannatti. Noista aiheista voi tässä blogissa lukea tunnisteella hengellistä.

On kuitenkin vielä paljon sellaista, mistä en ole tässä blogissa juurikaan kirjoittanut, koska se tuntuu hankalalta sanoittaa. En ole koskaan saanut ratkaistua sitä, miten saisin välitettyä jotain siitä, mitä meditointi, jooga, läsnäolo, kaikki sen sellainen, minulle oikein tarkoittaa.

Nyt sain radikaalin ajatuksen: mitä jos vain kertoisin ihan kirjaimellisesti, mistä siinä minulle on kyse - siis mitä oikeastaan teen?


Ajatus ei syntynyt tyhjästä eikä teknisesti ottaen edes ollut ihan omani. Sain sen luettuani Annamarikan ihanaa päiväkirjaa elämästä ja tantrafilosofiasta - ja inspiroiduttuani siitä. Inspiroituminen taas liittyy siihen, että olen tämän kesän kuluessa alkanut meditoida uudestaan pitkän tauon jälkeen (jonka aikana toki välillä yritin, mutta ei siitä oikein mitään tullut). Nyt olen sitten hakenut tähän hetkeen sopivaa tapaa, ja löytänytkin jo vaikka mitä. Juuri siksi haluaisin kirjoittaa meditoinnista myös tänne: siitä on tullut taas tärkeä osa elämääni, ja sellainen osa, jonka haluaisin jakaa.

Ehkä sellainen ärsyttävä opetusmaisuus tai muka-valaistuneelta kuulostaminen johtuvat juuri siitä, jos meditoinnista tai vastaavista kirjoittaa jättäen niiden ylle turhan coolin salaperäisyyden verhon. Jos mainostan meditointia ja joogaa tärkeinä osina elämääni, mutten ikinä selitä niistä mitään tarkemmin, annan nimenomaan sellaisen kuvan, kuin olisin vihkiytynyt johonkin omituiseen, esoteeriseen salaseuraan. Jos taas kerron tuskallisen rehellisesti, mitä oikeasti teen (esim. tempoilen ihan järkyttävästi ennen kuin onnistun istumaan edes viisi minuuttia aloillani), kuulostan ehkä vähemmän ylimieliseltä ja enemmän siltä mitä olenkin - pihalla olevalta hipiltä.

Haluaisin ainakin uskoa, että tätä asiaa voi lähestyä niin, että siitä tulee... no, helposti lähestyttävä. Joten tätä seuraavaksi. Be prepared. 


Mutta minkä tunnisteen näille jutuille nyt sitten laittaisi? Pelkkä "meditaatio" ei käy, jos päätänkin kirjoittaa joogasta. Hippikamaa? Peace and love? Ehdotuksia, anyone? :D