Joko tai

Kaveri kirjoitti facebookiin, kuinka ystävä kylässä sai hänet tajuamaan, että "on tärkeämpiäkin asioita kuin riittävät yöunet."

Se tuntui vittuilulta. Olin juuri herännyt Watsonin kitinään läpi yön joka ikinen kerta kun olin nukahtanut/nukahtamassa. En keksinyt koko maailmassa mitään, mikä voisi olla tärkeämpää kuin riittävät yöunet. Tuli tunne, että "voi hyvä ihme kun nuo lapsettomat on ylimielisiä eikä vaan tajua."

Sitten minä tajusin: niin. Onhan minulla Watson.

Makuuhuoneeni jakaa lapsi, joka saa minut välillä menettämään yöuneni siinä määrin, että muutun hirviöksi. Olen esim. useasti tiedustellut melko ikävään sävyyn ja kirosanoilla höystettynä lapseltani, miksi hän ei nuku. Ikinä, pahimpinakaan epätoivon ja väsymyksen hetkinä ei kuitenkaan yhtäkään kertaa ole käynyt edes mielessä, että "olisinpa käyttänyt ehkäisyä".

Koska en toivo niin. Watson on tärkeämpi kuin riittävät yöunet.

Facepäivityksen tehneellä ystävällä ei ole lapsia. En tiedä, miltä se hänestä tuntuu, mutta voi olla, että ei hyvältä. Voi olla, että moni hänen tilanteessaan oleva vapaaehtoisesti vaihtaisi yöunensa siihen pieneen ihmiseen, joka terrorisoi unirauhaa. Niinhän minäkin tein.

Tässä valossa oma ajatukseni siitä, että "nuo lapsettomat ei vain tajua" tuntuu vittuilulta. Jos kyseinen kaveri sattuisi joskus lukemaan tämän: pyydän anteeksi. Olit oikeassa. Jotkut asiat ovat tärkeämpiä kuin riittävät yöunet.

Mä lennän pakoon?

Jos joku ei ole sitä rivien välistä jo tajunnut: minulla on ollut todella rankka syksy. Painin jatkuvasti vaikeiden ja raskaiden tunteiden kanssa ja ihan vain itseni kanssa. Vaikka kaikki on käytännön tasolla ihan hyvin, sisäpuolella velloo, kuohuu ja myllertää koko ajan. Ja se tekee olosta melko painavan.

En leiki marttyyria. Tämä kuuluu elämään. Kaikilla on kevyitä vaiheita ja raskaita vaiheita. Niin sen kuuluu ollakin.

Tämän tiedostaminen ei varsinaisesti tee painimatsista vähemmän kuormittavaa. Veri, hiki ja kyyneleet on puserrettava ulos, jotta olo voisi keventyä. Ja niitähän riittää. Mistä niitä aina tuleekin lisää, juuri kun luulee vääntäneensä itsensä taas kerran täysin tyhjäksi ja puhtaaksi?


Tämänhetkinen reaktioni tähän kaikkeen on: haluan matkustaa! Ghanaan, Saksaan, Kuopioon - ihan mihin vain, really. Haluan vain päästä liikkeelle, ottaa etäisyyttä, katsella kaikkea vähän kauempaa. Hengähtää. Muistaa, millaista on olla liikkeellä, vapaa.

Auttaisiko se oikeasti? Olisiko etäisyyden ottaminen ratkaisu - vai pakenemista? Sillä kyllähän minä olen osannut lähteä, aina. Kun minulla oli raskas olo vuonna 06-07, järkeilin sen johtuvan siitä, etten viihdy elämässäni, ja lähdin Ghanaan elämään toisenlaista elämää. En tietenkään päässyt pakoon itseäni, mutta sain kuitenkin oivalluksia ja valaistumisia, jotka ovat olleet paljon enemmän kuin kullan arvoisia.

22-vuotiaalle konkreettinen lähtö auttoi. Vielä monta kertaa myöhemminkin olen kokenut lyhyempienkin pyrähdysten auttavan, vievän kohti eikä pakoon. Nyt en suoraan sanottuna enää tiedä. Olen kohta 30, äiti ja ikuisuusopiskelija. En varsinaisesti voi tai edes halua lähteä kokonaan pakoon. Ehkä tällä kertaa onkin kyse siitä, että käyn paskan läpi tässä ja nyt -jotta voisin myös olla onnellinen tässä, ja nyt. Ei huomenna jossain muualla.

Sitä en sitten tiedä, olisiko pikku karkumatka jonnekin paha asia. Vai voisiko se oikeasti jopa auttaa. Vaikka sitten vain akkujen lataamisessa, jos ei muussa.

Outolempi: Hömppäleffat ...+Austen

Kun etsii leffoja tylsän illan piristeeksi eikä oikein tiedä, mitä kannattaisi katsoa, Jane Austen on varma taikasana. Austen-leffat yleensä toimivat aina. Ne ovat kivoja ja nättejä historiallisia ihmissuhdetarinoita. Viime vuonna, kun olin paljon Watsonin kanssa kotona, katsoin kaikki ne perinteiset Austen-filmatisoinnit, jotka ilman suurta vaivannäköä tielleni osuivat. Ja filmatisointeja riittää: vaikka Austen kirjoitti vain kuusi romaania, leffoja ja minisarjoja niistä on tehty pilvin pimein. Paljon on vielä katsomattakin.

Minä myös rakastan sitä, kun jostain vanhasta klassikosta tehdään uusi, nykyaikaan sijoittuva tulkinta. Mikään ei ole parempaa kuin Mozartin oopperat tai Shakespearen näytelmät tähän päivään siirrettynä - kunhan siirto on toimiva. Hyvä klassikko on kiinnostava sekä omaan aikaansa sijoitettuna että nykypäivään siirrettynä. Viime aikoina olenkin tajunnut, mikä kultakaivos Austenin romaaneista tehdyt uudet versiot ovat.

http://ia.media-imdb.com/images/M/MV5BNzk1MjU3MDQyMl5BMl5BanBnXkFtZTcwNjc1OTM2MQ@@._V1_SX640_SY720_.jpg

Ihmissuhdetarinoita on helppo siirtää ajassa. Austenin kohdeyleisönä ovat alunperinkin olleet naiset, tarinoiden keskiössä romanttiset juonet. Joten kun tarinoista tehdään nykypäivään siirrettyjä leffoja, lopputulos on ilmeinen: naisille suunnattu romanttinen hömppä.

Iih! Kyllähän minä tietysti tykkään vakavasti otettavista elokuvistakin, kuten vaikka... no en nyt juuri keksi mitään... mutta siis nämä tyttöjen hömppäleffat ovat heikko kohtani. Mutta en minä niiden suhteenkaan mitenkään kaikkiruokainen ole: romanttista hömppää on maailma pullollaan, ja ikävä kyllä tuosta merestä jos lähtee summamutikalla onkimaan jotain katsottavaa, on hyvin suuri todennäköisyys että käsiin osuu floppi, jota ei pysty katsomaan loppuun asti. Juuri siksi Austen on valttikortti: toimiva alkuperäiskäsikirjoitus antaa myös uusintatulkinnalle hyvät mahdollisuudet onnistua. Sitä paitsi on hykerryttävän hauskaa katsoa, miten alkuperäistarina on siirretty uuteen muotoon: millainen on se-ja-se hahmo, kohtaus ja paikka tässä versiossa?


Tunnetuimpia hömppäversioita Austenista on Ylpeyteen ja ennakkoluuloon perustuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Siinähän Darcyna on legendaarisessa BBC-sarjassa alkuperäisenkin roolin tehnyt Colin Firth, joka tietysti on se oikea Darcy. Bridgetissä tämän etunimi tosin on jostain syystä vaihdettu: Fitzwilliamista on tullut Mark. 

http://ecx.images-amazon.com/images/I/51GAS3VCA2L._SY300_.jpg

Kun sain kuulla, että teiniklassikko Clueless perustuu Austenin Emmaan, korjasin välittömästi aukon sivistyksessäni ja katsoin sen. Se onkin onnistunut yhdessä asiassa, joka monelta uudelta Austen-tulkinnalta menee vähän ohi: ironiassa. Austenin tavassa kirjoittaa on paljon ironiaa ja piikkejä, mutta useimmat romanttiset komediat eivät pysty tekemään tälle täyttä oikeutta. Cluelessissa ongelma on ratkaistu tekemällä koko leffasta törkeän itseironinen. Toimii.

http://ia.media-imdb.com/images/M/MV5BMTgxODIxODE2MF5BMl5BanBnXkFtZTgwOTA4NjQxMTE@._V1_SX640_SY720_.jpg

Taannoin tielleni osui (kaikista paikoista alunperin Ghanassa) erittäin hömppä elokuva From Prada to Nada. Kun jossain kohtaa tajusin, että katson uutta versiota Järki ja tunteet -teoksesta, keskittymiseni hyppäsi jostain 50 prosentin paikkeilta sataan. Olihan leffa toki täyttä hömppää, mutta jostain syystä jäi kuitenkin mieleen niin, että etsin sen myöhemmin Suomessa käsiini ja katsoin uudestaan, katsottuani vain vähäsen aiemmin jälleen kerran Ang Leen loistavan (modernisoimattoman) filmatisoinnin samasta teoksesta. From Prada to Nada oli toisellakin katsomisella täyttä hömppää, mutta jätti jälkeensä hyvän mielen. Siis onnistunutta hömppää.

http://www.fabuloussavers.com/new_wallpaper/From_Prada_To_Nada_Movie_freecomputerdesktopwallpaper_1024.jpg

Nyttemmin innostuin löydettyäni niin ikään hömppäversion Järjestä ja tunteista: leffan nimeltä Scents and Sensibility. Pettymys oli karvas: siinä, missä From Prada to Nada on tyylilajissaan erittäin onnistunut, Scents and Sensibility floppaa törkeästi. Pääosasiskosten näyttelijät vaikuttavat ihan pystyviltä, mutta sekä ohjaus että moni muu näyttelijä on niin huono, etteivät Dashwoodin tytöt pysty pelastamaan ainuttakaan sirpaletta surkeasta kokonaisuudesta. Näyttelijöiden väliset kemiat ... no, niitä ei ole, ja dialogi on töksähtelevää ja epäuskottavaa. Kohtaukset, joiden pitäisi sisältää suuria tunteita, jäävät latteiksi.

http://inthekan.net/wp-content/uploads/2012/12/scents-and-sensibility-thumb.jpg

Juuri tämä epäonnistunut ja -miellyttävä katselukokemus sai minut miettimään, mikä tekee eron huonon ja hyvän hömpän välille; mikä saa toisen uudelleentulkinnan onnistumaan ja toisen aiheuttamaan katsojassa pelkkää myötähäpeää. Näiden kahden, tyylilajiltaan saman, mutta tasoltaan räikeän erilaisen kohdalla löytyy paitsi selviä eroja ohjauksessa, dialogissa ja näyttelijänsuorituksissa, myös eräs toinen todella merkittävä ero.

From Prada to Nada on paljon uskollisempi alkuperäiselle tarinalle. Siinä ei ole oikaistu niistä mutkista, jotka voivat tuntua hankalilta: tyttöjen isä todellakin kuolee, omaisuuden todella ilmestyy perimään joku muu (leffassa veli isän aiemmasta suhteesta - herkullinen asetelma!) ja tytöt todella joutuvat muuttamaan luksusalueelta räikeän erilaisiin olosuhteisiin. Elokuva hyödyntää alkuperäistekstistä paitsi romanttisen juonen, myös asetelman, jossa mukavaa elämää viettäneet tytöt joutuvat sopeutumaan konkreettisen erilaiseen elämään.

Juuri tässä onkin tehty ratkaisu, joka tekee elokuvasta aidosti mielenkiintoisen: tytöt muuttavat tätinsä luo meksikolaisalueelle, jossa elämä on silminnähden erilaista kuin aiemmin. Kulttuurinen asetelma tuo tarinaan oman vivahteensa. Sen ansiosta uusintaversiolla on jotain omaa, uutta annettavaa. Ja koska tyttöjen isä on todella kuollut, muutos on pysyvä. Se, että on tehty komediaelokuva, ei ole saanut tekijöitä pelkäämään ja hylkäämään tätä alun perin tärkeää pointtia: elämässä voi käydä näinkin, ihan yllättäen.

Scents and Sensibility sen sijaan ohittaa tämän kokonaan.Isä joutuu vankilaan ja perhe menettää rahat, mutta ei taloa. Vain äiti joutuu muuttamaan, tytöt asuvat kuten ennenkin ja pahin shokki on tv:n menetys. Ainoa käytännön ero aiempaan on se, että joudutaan töihin - mutta tässäkin tytöt onnistuvat ohittamaan pahimmat vaihtoehdot kuten pikaruokaloissa työskentelyn. Kovin suurta shokkia ei synny. Jostain syystä tässä versiossa myös tarinan intohimoisin osa - Mariannen rakkaus Willougbyyn - on muutettu niin, että John W. on vain random poikaystävä, jonka Marianne ihan mielellään pistää vaihtoon heti kun parempi ilmaantuu. Melko outoja ratkaisuja.

http://doridrohd.files.wordpress.com/2012/07/aishwaryaraibrideandpre.jpg

Jotenkin tuon oikeasti huonon version nähtyäni minua ei enää hävetä se, että tykkään From Prada to Nada:sta. Ja kun voin myöntää, että pidän siitä, voin myöntää myös, että nautin suunnattomasti kyseisen tyylilajin elokuvista - kunhan ne ovat hyvin tehtyjä, ja varsinkin jos ne ovat Austen-versioita!

Vinkkejä otetaan siis vastaan! Näkemättä on vielä ainakin minulle suositeltu Bride and Prejudice. Netistä löytyy tietoa valtavasta määrästä nykyversioita. Jos tiedät jonkun, joka on katsomisen arvoinen ja saatavilla ilman kohtuutonta vaivannäköä (tai sen vaivannäönkin arvoinen), vinkkaathan minulle!

Darcy on käynyt uimassa.
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/9/97/Pride_and_Prejudice_Colin_Firth_Wet_Shirt.jpg

Sivuhuomautus: Tämä oli 100. teksti tässä blogissa. Ei tullut tämän kummempaa juhlapostausta. :)

Nimityksistä

Facebookissa syntyi hiljattain keskustelua ihonväristä puhumisesta. Se alkoi ilmauksen "musta mies" käytöstä: siitä, onko luontevaa puhua esim. blogissa tai fesessä tällä ilmauksella seurustelu- tai elämänkumppaniin viitaten. Aloin miettiä, miksi ilmaus tietyissä tilanteissa pistää minulla silmään, vaikka on ilmiselvää, että sitä ei ko. yhteydessä käytetä leimaavassa tarkoituksessa.

Ihonväri on ominaisuus siinä missä muutkin. Ihminen voi olla musta/tumma, valkoinen/vaaleaihoinen, silmälasipäinen, vihreäsilmäinen, pitkä, lyhyt, pisamanaamainen, isonenäinen, hoikka tai tukeva. Ja niin edelleen. Se, jos jostain ominaisuudesta ei saa puhua, on outoa. Minä koen kuitenkin vieraana myös sen, jos jokin ominaisuus nostetaan jatkuvasti esille. Vai koenko? Onko se outoa vain, jos korostettava ominaisuus on ihonväri? Olisiko outoa puhua koko ajan sinisilmäisestä miehestään? Olenko omaksunut yhteiskunnan vääristyneen asenteen, jos ihmettelen sanan "musta" käyttöä (eli ylireagoin?), mikäli se on sana, jota asianosaiset itsekin käyttävät ja jota pitävät luontevana ja normaalina?

Syy siihen, että kiinnitän tähän huomiota, on tietysti se, että minulla itselläni on luonnostaan erilainen ilmaisutapa. Jos kertoisin blogissa/feseessä/muussa somessa rakkaastani, en mielelläni nostaisi esiin tiettyä ominaisuutta. Tätä miettiessäni palasin lukemaan livejournalia, jota ensimmäisenä Ghanan vuonna kirjoitin kavereilleni. Puhun siellä silloisesta (mustasta) poikaystävästä vain nimellä tai alkukirjaimella, ja joskus sitten erikseen kerron jotain hänestä: "hän on vakava" tms, mutta en nosta edes tällaista hallitsevaa luonteenpiirrettä pysyväksi kuvaukseksi siinä, missä en ihonväriäkään. Vaikka kyllä minä ja hän vertailimme ihojamme ihan luontevasti, ei se ollut mikään tabu.

Viime aikoina minun on on ollut hankala keksiä bloginimeä nykyiselle ... mikä se nyt on, kuvioissa olevalle ihmiselle. En halua korostaa juuri mitään yksittäistä ominaisuutta, mutta kuitenkin haluaisin nimen, joka kertoo hänestä jotain. Todella paradoksaalista. Jotenkin tämä minulla tulee siitä, että kun ihminen on tuttu ja rakas, haluaisin kirjoittaa niin, että kuvauksesta välittyy tuttuus ja rakkaus, ei mikään tietty piirre, joka sitten korostuu jatkuvasti. Toki jos kirjoittaisin hetkistä sen tutun ja rakkaan kanssa, voisin välillä mainita myös niitä ominaisuuksia, niin fyysisiä kuin luonteenpiirteitäkin. Jos hän olisi tummaihoinen, voisin mainita sen miten kaunis iho hänellä onkaan. Mutta en käyttäisi sitä jatkuvana kuvauksena, koska kokisin sen etäännyttävänä. Tämä on siis vain minun tapani, en pidä sitä mitenkään oikeana tai parempana kuin muiden tavat puhua.


Ihonväriin liittyy paljon arvoja ja latauksia. Ajatusleikkinä voi kokeilla toista ominaisuutta, johon myös liittyy keskustelua: lihavuutta. Osa ihmisistä ihannoi laihuutta siinä määrin, että pitää jo luontaista tukevuutta negatiivisena asiana. Minusta se on outoa, ja on täysin luonnollista, että joku on luonnostaan eri muotoinen kuin toinen. Kuvitellaan siis, että seurustelisin tukevan miehen kanssa, joka pitää tukevuudestaan ja puhuu siitä luontevasti, ilman ongelmia, mutta asiaa korostamatta. Mies ja minä emme erityisesti mieti asiaa, mutta pysähdymme välillä huomaamaan, miten olemme eri muotoiset ja miten mukavalta se tuntuu.

Olisiko tällöin luontevaa, että puhuisin blogissa, facessa ym. "tukevasta miehestäni"? "Minä ja tukeva mieheni teimme sitä ja tätä." "Tukeva mies odottaa minua kun tulen kotiin." Tukeva mies ja hoikka nainen istuvat käsikkäin sohvalla..." Minun korvaani tämä kuulostaa oudolta, mutta tarkoittaako se vain, että tässä(kin) olisi jäätä murrettavana?

Entä lapseni, joka oikeastikin on puoliksi afrikkalainen? Olisiko se okei, jos puhuisin jatkuvasti "mustasta/tummasta/mulatista/puoliafrosta lapsestani"? Siinä, missä aiemmin mainitut esimerkit herättelevät monenlaisia ajatuksia, tähän keissiin on oma reaktioni ehdoton ei. En missään nimessä haluaisi korostaa lapsen ihonväriä somessa tai muutenkaan. Minusta sen pitää olla asia, josta voi puhua - "sinulla on tosi kauniin värinen iho!"; "lapseni ja minä tapasimme muita puoliafroja lapsia", mutta jota ei koko ajan tarvitse mainita. Minusta lapsesta puhuessa tuollainen korostaminen olisi ehdottomasti väärin. Silloinhan kertomisistani saisi sen kuvan, että lapsen ihonväri on asia,  joka vaatii erityishuomiota - ja siitä tulisi erottava tekijä verrattuna muihin lapsiin.

Onko se verrattavissa puolisosta puhumiseen? Ei suorilta käsin, koska puolisolla voi olla asiasta oma, tasaveroinen mielipide. Voisinkin kyllä käyttää puolisosta yksittäiseen ominaisuuteen perustuvaa nimitystä siinä tapauksessa, että hän itse ehdottaisi ja jopa toivoisi sitä. Jos kysyisin, millä nimellä hän ehdottaa minun häntä blogissa kutsuvan ja hän itse vastaisi: "haluan ehdottomasti olla musta mies / silmälasipäinen hujoppi / sinisilmäinen pätkä / tukeva nallekarhu!" - mikäs siinä, kultaseni. Itse en kuitenkaan tätä valintaa ja määrittelyä tekisi, muuten kuin yksittäisenä mainintana. Samasta syystä kuin lapsen kohdalla: en pidä mitään tiettyä (varsinkaan fyysistä) piirrettä erityishuomiota vaativana seikkana.


Asiasta käydyssä fesekeskustelussa tuli esiin myös sukupuoli. Miksi on okei, jopa oletettavaa mainita, että kyseessä on mies, mutta ei sitten olisi okei sanoa musta? Minusta mieheen/aviomieheen/poikaystävään viittaaminen on lähinnä käytännön kannalta helppo ratkaisu; kertoo, kuka ja mikä on käytännössä kyseessä. Joku on kuitenkin saattanut huomata, että minähän en edes täällä blogissa käytä kyseisenlaisia ilmauksia. Puhun aina vain ihmisestä. En haluaisi ottaa kutsumanimeksi mitään, mikä sisältää edes sanan mies - minulle sekin tuntuu turhalta sen korostamiselta, että minulla nyt on MIES, wohou. (Toisten kohdalla en koe tällaista ilmiötä :D se koskee vain minua.) Ja toisaalta turhalta sukupuolen alleviivaamiselta; mitä sitten, jos siinä olisikin nainen? So what. (Taas kerran: tämä on oma ilmaisuvalintani; minusta on ihan luontevaa, että muut kutsuvat miehiään miehiksi, ja toki itsekin sitä irrallisissa lauseissa teen!)

Palataan alkuun. Miksi minusta tuntuu vieraalta ilmaus "musta mies", etenkin tietyissä yhteyksissä tai jatkuvassa käytössä? Vastaus: koska koen, että tällaisen "kutsumanimen" osaksi valittu piirre on väkisinkin määrittävä, vaikka en sitä niin tarkoittaisikaan. Kirjoitetulla tekstillä on lukijoita (ja puhutulla kuulijoita), ja tietyn ominaisuuden käyttäminen toistuvana kuvauksena - vaikka kuinka luonnollinen ja ihana ominaisuus se sitten olisikin - muodostuu väkisinkin jollain tapaa määrittäväksi. Jos siis valitsisin ihmisen kuvaamiseksi jonkin piirteen, miettisin tarkkaan, millä asialla haluan kyseistä ihmistä määrittää. En puhuisi tukevasta, lyhyestä, pisamaisesta tai mustasta miehestä/naisesta, oli kyseessä sitten puoliso tai ystävä. En puhuisi myöskään homokaverista, koska en haluaisi kyseisen seikan määrittävän kaveriani ihmisenä tekstiäni lukeville ihmisille sen enempää kuin itsellenikään.

Luonteenpiirteet saattaisivat toimia paremmin, mutta silti mieluiten säästäisin ilmaukset kuten "temperamenttinen/puhelias/hiljainen/vakava" yksittäisiin yhteyksiin, enkä vakiinnuttaisi niitä lempinimiksi. Valitsisin mieluummin vaikka jotain kuten "ihana mies", "luotettava ystävä" tai vaikka "vanha kaveri".

Tämä on siis vastaus vain siihen, miksi minä kirjoitan näin enkä jotenkin toisin. En kritisoi muunlaista tapaa toisilla, se on jokaisen oma valinta.


Kaikki palaa siihen, etten tiedä, miksi kutsuisin sitä tiettyä tyyppiä. Haluan luonnehtia ihmistä, ja silloin yksittäiseen ominaisuuteen nojaava kutsumanimi tuntuu omituisen leimaavalta. Kai hän oikeasti voisi olla vaikka Sinisilmä, eikä tuon piirteen korostaminen haittaisi ketään - se vain tuntuu jotenkin niin... lattealta. Haluaisin löytää sanan, jota voisin käyttää tästä ihmisestä nimen tapaan, käyttämättä hänen nimeään. Ehkä pitäisikin vain keksiä peitenimi: vaikka Viktor, Daniel tai Yrjö.



Edit. Minä itse. Mitä minä ajattelisin, jos joku kirjoittaisi minusta? Jos minulla olisi musta poikaystävä ja hän tekisi feseen merkintöjä "valkoisesta naisestaan", saisin hepulit. Toisaalta en loukkaantuisi, jos olisin kaverin blogissa vaikka "se rastapäinen ystävä". Ei näistä ota selvää.

Mietin tässä, että oikeastaan tämän tekstin otsikko pitäisi olla "Kuka pelkää mustaa miestä?" ;)

Vanhemmuudesta ja Jumalasta

Watson lähti juuri pihalle leikkimään isänsä kanssa. Melko siistiä. Sen kunniaksi minulla on ehkä 30 minuuttia ylimääräistä vapaa-aikaa, ja käytän sen mietiskelemällä syvällisiä vanhemmuudesta ja Jumalasta - täällä blogissa teidän iloksenne.


Vanhemmuudesta: tiedättekö kun sanotaan, että lapsi alkaa jossain vaiheessa nukkua "läpi yön"? You know, niin kuin silloin, kun ei vielä ollut lapsia: mentiin illalla nukkumaan ja herättiin aamulla. Jos joskus heräili siinä välissä, niin oli nukkunut "huonosti". No, tosiaan kuulemma jotkut lapset alkavat nukkua läpi yön jo nelikuisina, jotkut seitsenkuisina, jotkut 10-11 kk:n iässä ja jotkut yli vuoden vanhoina. Vauvakirjassa on kiva paikka varattuna sille merkkihetkelle: ensimmäinen kokonaan nukuttu yö meillä oli ________ .

Niin mietin tässä vain, että kun pienten lasten vanhemmat puhuvat läpi yön nukkumisesta,  niin tarkoittaako se oikeasti läpi yön - siis illalla nukahdetaan, aamulla herätään. Vai tarkoittaako se vanhempien kielellä, että lapsi ei heräillyt kauhean paljoa, eikä sitä tarvinnut syöttää. Onko vanhempien maailmassa läpi yön nukkumista se, jos lapsi herää esim. klo 24 (kun olet itse juuri nukahtanut), jolloin sinun pitää nousta tyynnyttelemään sitä, ja seuraavan kerran tyyliin kuudelta, jolloin sinun pitää nousta antamaan maitoa (jolloin se nukkuu vielä ehkä tunnin) tai nousta kokonaan. Esimerkkitapauksessahan on tavallaan nukuttu "läpi" "yön", koska heräämisiä ei ollut 24-06 välillä.

Mutta sitten taas, toisaalta. Kun ennen se läpi yön nukkuminen tarkoitti iltanukahtamisesta aamuherätykseen. Ja minä ihan oikeasti kuvittelen että jos sanotaan, että nukuttiin läpi yön, niin sitten yöunien aikana ei heräilty. Minun ei tarvinnut nousta sängystä kesken. No, näissä meidän tapauksissa tuo aamumaito on minulta vapaaehtoinen, voisin jättää sen pois ja vain alistua nousemaan aiemmin, bueno, no harm done, itse asiassa olisi kivakin saada se aiemmin päikkäreille, mutta kun olen aamulaiska. Sitä ei siis välttämättä lasketa. Mutta tuo jatkuva 24 aikaan herääminen kyllä keskeyttää minun yöuneni, enkä minä jumalauta silloin ole nukkunut läpi yön. Että voisiko joku kertoa, alkaako se lapsi jossain vaiheessa ihan oikeasti eikä millään koodikielellä nukkua sen koko yön läpi?


Mutta joo. Sitten kevyempiin aiheisiin, siis Jumalaan. (Seuraava asiasisältö voi kuulostaa siltä kuin se liittyisi edelläkirjoittamaani, mutta näin ei kuitenkaan ole.) Tiedättekö sen tunteen, kun opettelee jotain uutta opettajan johdolla, esimerkiksi soittamaan instrumenttia mutta tällaisia tilanteita voisi tulla monessa muussakin harrastuksessa tms. No, olet soittanut jotain kivoja konserttoja ja pidät niistä ja esität niitä mielelläsi vaikka jossain sukujuhlissa ym. Sitten opettajasi antaa sinulle uuden biisin. Se on aivan liian vaikea. Siis ihan kamalan vaikea, et sinä osaa sitä, etkä sitä voi oppia. Sanot sen opettajallesi, ja hän toteaa v-mäisesti, että kyllä tämä nyt on sinun tasoasi, tämä sinun täytyy seuraavaksi treenata, onhan siinä työtä mutta et sinä enää voi soittaa niitä Vivaldin konserttoja, ne ovat sinulle liian helppoja. Nyt olet valmis opettelemaan tämän uuden biisin.

Sinä intät ja intät että biisi on sinulle liian vaikea. Kyllähän sinä tiedät, että olisi upeaa osata soittaa jotain tuollaista, olisit tosi onnellinen jos osaisit, ja hemmetin ylpeä itsestäsi. Mutta sen opetteluunhan menisi i-kui-suus. Ja siinä on teknisiä juttuja joita sinä et vain hallitse. Ne ovat yksinkertaisesti Liian Vaikeita. Ihan totta! Ei onnistu! No way!

Mutta opettajasi on sitä mieltä, että jep jep, tämä on sinun tasoasi, tämä sinun täytyy seuraavaksi treenata. Ei kun hommiin.

Ja kun tietyt opettajat ovat aina oikeassa.

Yksinhuoltajan salaiset unelmat - osa 2

Kirjoitin jokin aika sitten yksinhuoltajana deittailemisesta. Nyt on tullut aika tehdä katsaus siihen, mitä käytännössä merkitsee, jos yksinhuoltaja etenee deittailusta uuden suhteen aloittamiseen. Kuten edellinen osa, tämäkin teksti perustuu anonyymien yksinhuoltajien tunnustuksiin, eikä siitä voida tehdä päätelmiä kirjoittajan henkilökohtaisesta elämästä.


Kuvittele uuden suhteen alku. Kaikki nuo ihanat, järjettömät hetket, jotka siihen olennaisena osana kuuluvat. Kuten nyt vaikka...

...se, kun päätätte tavata ex tempore:
"Hei, mun tekis ihan hirveästi mieli nähdä sua!"
"Niin munkin sua!"
 "Tuu tänne!"
...ei kun siis: "Mun lapsi nukahtaa illalla n. klo 21, tuu sitten tänne!"


...venähtäneet treffit, eli se, kun unohdutte toistenne seuraan tunti-, jopa päiväkausiksi:
 ...ei kun siis: "Paljonko meillä on aikaa?"
" Mun pitää olla kotona klo 20 päästämässä lapsenvahti kotiin."

No ei, voi yksinhuoltallakin olla venähtäneet treffit. Esim. sellaiset. että vietetään ensin romanttinen iltapäivä kaupungissa graduntekoon varatulla ajalla, kävellään käsi kädessä Espalla ja nojaillaan toisiinsa Tervasaaressa. Ja sitten napataan lapsi lapsenvahdilta ja mennään jatkamaan treffejä, joiden sisältö muuttuu lapsen kanssa leikkimiseksi, syöttämiseksi ja lopulta siihen, että yksinhuoltaja nukuttaa lasta sillä välin, kun toinen odottelee sohvalla siihen kuluvan ajan, eli 5-50 min. Sitten voidaan taas nauttia laatuajasta. Jos vielä jaksetaan.


..."Hei, en haluaisi että sä lähdet. Jää tänne yöksi!"
"Okei, mä jään."
Lapsi alkaa itkeä. Yksinhuoltaja käy rauhoittamassa ja palaa pussailemaan sohvalle.
Lapsi alkaa itkeä uudestaan. Ja uudestaan. Kunnes lopulta:
"Ehkä on parempi, että jäät yöksi joku toinen kerta..."

Kyllä se yökyläilykin onnistuu.
"Tota, lapsi on nukkunut vähän levottomasti, niin sun ei varmaan kannata tulla nukkumaan meidän makkariin..." Jolloin vaihtoehdot ovat: 
a) molemmat nukkuvat petauspatjalla olohuoneen lattialla, ja yksinhuoltaja hipsii siitä makkariin lapsen kanssa siinä vaiheessa, kun kitinä alkaa
b) toinen osapuoli nukkuu kapealla vieraspatjalla kuin kunnon katolinen koulupoika ainakin. Yksinhuoltaja ottaa jossain vaiheessa lapsen viereen ihan vain että saisi nukkua jonkun vieressä.

Valittu on jälkimmäinen vahtoehto, koska lapsi on kysesellä hetkellä ollut levoton ja itkeskelee öisin usein.
"Mä tuun sun viereen hetkeksi, siihen asti kunnes se ekan kerran itkee."
30 sekunnin kuluttua lapsi itkee.
"...okei, mä tuun vielä takaisin hetkeksi, jos saan sen rauhoittumaan..."


 Asia hankaloituu entisestään, jos toisellakin osapuolella on lapsia, jotka ovat hänen kanssaan sovittuina aikoina:
"Tällä viikolla mä en saa lapsenvahtia alkuviikosta, ja sulla taas on lapset loppuviikosta. Eli me voidaan nähdä kahdestaan... keskiviikkona iltapäivällä. Jos mun lapsenvahti voi olla pidempään gradunteon jälkeen. Tai jos mä lintsaan gradunteosta."

Tai sitten: saapuu odotettu viikonloppu; yksinhuoltajalla on vahti ja toinen vapaalla. Yksinhuoltaja pääsee kerrankin yökylään. Aamulla soi puhelin: toisen osapuolen lapsista toinen on sairas, toinen tarvitsee vahtia. Hei hei, vapaa viikonloppu.


Ja tiedättekö sen, kun rakkaasi on sairas, ja sinä et välitä vaikka se tarttuisikin, koska olette kuitenkin jo pussailleet. Menet siis hoitamaan häntä, lojutte sohvalla, juotte teetä, katsotte telkkaria.
...
"Mä en oikein voi ottaa sitä riskiä, että mun lapsi saa ton taudin..."
"Et niin. Nähdään sitten, kun olen terve."
Eli kymmenen päivän kuluttua. Jolloin lapsi onkin joka tapauksessa jo saanut syysflunssan.

 

Kevyen aiheen kunniaksi kiva biisi päivään

Mutta onhan se kivaa. On se kuitenkin ihan mahdollista nähdä lapsen kanssa tai kun se nukkuu. Ja kun se sitten on hoidossa, kahdenkeskistä aikaa ei ainakaan ota itsestäänselvyytenä.

Ja on vähän kevyempää olla yksinhuoltaja, kun ei ole kuitenkaan koko ajan yksin.