Girl Power

Olen kirjoitellut (ja varmaan puhunutkin livekavereille) näistä viime aikojen bileistä sen verran, että minua aletaan varmaan pitää jonain kevytkenkäisenä tyhjäpäänä. Niinpä päätin vähän avata täällä sitä, mitä kaikkea näihin biletunnelmiin ja ylipäätään tämänhetkiseen elämäntilanteeseen liittyy. Meneillään on nimittäin ei enempää eikä vähempää kuin niiden ihan samojen kelojen pyöritys eteenpäin, joita kivuliaasti aloin rullata auki silloin alkusyksystä.

Päästäkseni asiaan täytyy aloittaa kevyesti. Kaikki alkoi Eazzystä.

Kuuntelin ghanalaisen mahtimimmin voimaannuttavaa musaa loppusyksyn laskusuhdanteissa, ja se teki hyvää. Minähän en alunperin ole voinut sietää hiphop-musiikkia, mutta Eazzy ja Sarkodie olivat alusta alkaen poikkeus. Palattuani Ghanasta alkuvuodeta -12 ihmettelin itsekin, miten rakastan tuota musaa niin paljon. Ja tänä syksynä juuri Eazzyn musiikista uhkuva elinvoima sai minut uudestaan käyntiin. Siinä määrin, että jossain siinä loka-marraskuun harmaudessa puuskahdin Kultulle:

"En mä haluu pitää mitään oopperabileitä vaan RÄPPIBILEET!"


Siinä sitä oltiin. Bileiden alkuperäinen idea oli kuunnella koko ilta vain Eazzyn ja Sarkodien musiikkia, koska en tiennyt paljoa muuta hyvää räp-musaa.

Aloin kuitenkin vähän kaivella. Listalle päätyi perinteistä äijäräppiä, josta osa on ihan hauskaa, osa edelleen aivan sietämättömän kaameaa. Mutta mieleen muistui muutakin. Vitsillä pistin mukaan Sini Sabotagen toissakesän hitin Levikset repee. Ja sitten muistin, että joku oli minulle joskus soittanut M.I.A.:n musaa ja olin pitänyt siitä.

M.I.A.:n biiseistä suurin osa ei ole varsinaisesti räppiä, mutta monissa on hiphop-vaikutteita, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Bilelistalle päätyi pari biisiä. Mutta merkittävää oli se, että minä löysin M.I.A.:n.

Tiedättekö kun aina silloin tällöin, harvoin, vuosien väliajoin, törmää artistiin tai bändiin, joka vie jalat alta kuin kuumin mahdollinen lomaromanssi konsanaan? Minulle sellaisia ovat olleet Red Hot Chili Peppers ja muutama muu. Ja nyt M.I.A. Laitoin Bad Girlsin soimaan jonain vähän heikkona hetkenä, ja suorastaan tunsin miten naisenergia lähti virtaamaan minussa.

Ensimmäisten bileiden jälkeen kävikin selväksi, että toisten bileiden teema olisi nimenomaan mimmiräp.

Ja sitähän löytyi. En ollut tiennyt, että naisräppäreitä on niin paljon. Mutta samalla, kun kokosin virallista bilelistaa, kokosin siinä sivussa itselleni myös soittolistaa, johon tuli muutakin kuin räppiä; löytämiäni ja muistamiani hyviä biisejä, kaikki naisartistien esittämiä.


Koska jotenkin se mitä on meneillään on, että oma naisellinen energiani pääsee viimein virtaamaan vapaasti. Tämä on nyt vähän outo, ehkä "hippihihhuli" tapa ilmaista asia, mutta en osaa oikein muutenkaan sitä selittää. Jotenkin olen saanut aivan uudella tavalla otteen omasta naiseudestani ja naisellisuudestani. Ja mimmiräp huokuu naisenergiaa, siksi olen ollut niin innoissani.

Jollain tapaa tämä naiseusjuttu kattaa tosi monta asiaa. Se on nimenomaan oman naisellisuutenki löytämistä ja oman energian haltuunottoa. Kauan sitten larppiaikoinani sain itsevarmuutta tietynlaisesta maskuliinisuudesta, mutta nyt alan tajuta, että voin olla naisellinen ja sellaisena myös itsevarma. Sekä kaikkea muuta.

Yhtäkkiä voin viimein kunnolla nauttia siitä, mitä en ole ikinä ennen uskaltanut, ja osa sitä on, että voin laittaa minihameen päälle ja lähteä juhlimaan. Ilman että pitää koko ajan olla kamalan tosissaan ja miettiä, mitä muut nyt ajattelee. Voin myös olla ihan koukussa biiseihin, joita itsekään järjellä ajateltuna en pidä niin kauhean laadukkaina - koska niissä vaan on niin hyvät vibat. Voin pitää hauskaa omalla naisenergiallani. Ja tämä on ihan sikakivaa! :D

Milf? Wtf lol

Ensimmäisten kolmikymppisbileideni jälkeen törmäsin ensimmäisen kerran tuohon ilmaukseen: sä oot kyl kova bilemilfi. Nyt, toisista bileistä kaverin kanssa jutellessa, tämä vasta oppimani termi palautettiin mieleeni. MILF, kaveri naureskeli bilejutuilleni.

Tämä tarkoittaa siis a mother i'd like to fuck. 


Tänään rupesin vähän miettimään tätä. Ja sain feminismikohtauksen. Ihan oikeasti. Jos nainen on 30-vuotias, sinkku, käy joskus jossain juhlimassa ja on vauhdikas ja vähän flirtti, niin fine. 30-vuotiaalla naisella on varaa olla tätä. Mutta jos nainen on kaikkea tätä ja lisäksi äiti, niin on aivan okei että miehet ympäri nettiä (ja varmaan muutenkin) käyttävät hänestä tätä ilmausta: mother i'd like to fuck. 

Siis aivan helevetin epäkorrektia.


Miksi äitiys antaa oikeuden tällaiseen? Koska äiti, joka on jotenkin liian vauhdikas, liian menevä, liian hyvän näköinen (?!) on ylittänyt jonkun rajan, ja hänet saa silloin kuitata tällaisella termillä? Tietysti miehet (ja ei, en väitä että kaikki) kommentoivat kaikkia naisia tyyliin "panisin", mutta mielestäni on askel enemmän, että tällaista naista kuvaamaan kehitetään oma termi. Tuntuu aika esineellistävältä.

Ja kuten arvata saattaa, father i'd like to fuck eli filf loistaa poissaolollaan. Mikä se sellainen edes on? Jos mies on paitsi isä, myös menevä, hyvännäköinen tai vähän flirtti, se on ihan normaalia. Jos nainen on tätä, hän on milf. 


No mutta ei tässä taas auta kuin ottaa kohteliaisuutena. Oon sitten ihan kybällä milf, tai siis mylf, koska itseensä viittaaminen tässä olisi kai vähän outoa. Aina saa haluta, suckers. Dream on.

Bileet

Halusin tehdä jo ensimmäisistä, synttäripäivänä pitämistäni 30v-bileistä tekstin, mutta sensuroin sen ennen kuin ehdin aloittaakaan. En tiedä kuinka korrektia on kirjoittaa bilepostaus mutta teen sen nyt kuitenkin - nyt oli nimittäin 30v-trilogiani toinen osa, teemana mimmiräp - sloganilla Kovempaa!!

Varsinaisista bileistä ei ole tähän hienoja kohtauksia laitettavaksi. Mutta hauskaa oli. On niin kivaa, kun on kavereita, joiden kanssa voi tanssia. Jotka tulevat juhliin, vaikka se vaati valitsemista jättää väliin jotain muuta. Joiden kanssa on vaan niin hyvä heittää läppää, ihan jo koska tunnetaan niin hyvin. Ja jotka kestävät esim. sen, että heidät pakotetaan esiintymään Legolaksena.

Ja niitä, jotka itse pyytävät uusintaottoa viime bileiden Gandalf-visiitistä. ("Mut mulla ei oo partaa! Tai hei, onhan mulla tää karvaliivi!")

Ja sitten niitä, jotka vapaaehtoisesti auttavat kaikessa mahdollisessa - ensin ennen bileitä, ja sitten vielä tiskaamalla, kun muut suunnittelevat täyttä päätä jatkoja. ("Kattokaa, hobitit tiskaa. Kuin söpöä!!")


Niin niistä jatkoista siis.

"Nyt me lähdetään baariin!"
"Ai tohon lähelle?"
"Ei, ku Helsinskyyn!"
...
(autossa)
"Vai pitäiskö sittenkin mennä lähibaariin? Miten mä pääsen muuten yöllä kotiin? Mehän oltas siellä perilläkin kamalan myöhään? Mitä me nyt tehään? Ääää"
"NO MIHIN MÄ NYT AJAN?"
"Helsinskyyn!"
...
(melkein perillä)
"Voi ei, mua väsyttää! Mun täytyy lähteä ekalla bussilla takasin kotiin! Ja mulla on kamala nälkäkin!"
"Ota tästä näitä kuivahedelmiä..."
"Kiitos. Mut mä oon ihan poikki! Mitä me tehään! Ääää!"
"No, mitä me nyt tehään sitten?"
"Mennään tietysti baariin! WUHUUUU!"
...
(Narikassa)
"Ja sitten toi pipo pitäis jättää tähän."
"Mitä? EI! Tää on mun bilepipo!"
"No katsotaas..." (soittaa puhelimella) "Tässä on yksi neiti joka haluaisi pitää pipon osana asuaan, käykö se?" (nyökkää minulle) "Onnistuu."
"Jee! Bilepipo!!!"
Kaveri: "Niin siis onks toi oikeesti Watsonin pipo...?"
...
(3 tuntia myöhemmin)
"Oho, meidän ois pitäny kääntyä tosta..."
"Käänny, käänny!"
"...nyt noi pysäyttää meijät."
"Mitä, onks siel poliisit?! Eikä... Ei oo todellista... Sori!"
Poliisi: "Ja mitäs tässä oikein tapahtui?"
"Me ajettiin ohi, toi käski mun kääntyä ja mä käännyin."
"Puhallapas tähän kiva pitkä puhallus."
...
"No niin, en mä teille mitään sakkoja anna, mutta ensi kerralla ajakaa ohi ja palatkaa takaisin."

En vaan pääse yli siitä, miten hauskaa oli :D Kiitos rakkaat! Olette vaan parhaita.

Minne katosi videot?!

Ööö... Mitäs kettua?! Huomasin juuri, että kaikissa vanhemmissa postauksissani olevat videot ovat lakanneet näkymästä blogissa. MIKSI?! Mitä järkeä bloggerissa on olla tuo toiminto, että saa laitettua videoita suoraan youtubesta, jos ne lakkaavat näkymästä ajan kuluessa?! En suostu uskomaan, että kaikki nuo videot olisivat hävinneet youtubesta, koska kyseessä näyttää olevan KAIKKIEN vanhempien postauksieni KAIKKI videot.

En jaksa korjata niitä ja laittaa uudestaan :( Mutta yksi täytyi sentään päivittää ja laittaa taas näkyviin - se kaikista tärkein: nyt video taas löytyy tämän postauksen lopusta. Hauska lukea tuo postaus nyt, btw - Watsonin odotuksen viime metreiltä :)

Teinibiisit

Minä ja Kultu aloimme fesechatissa puhua siitä, millaista musaa kuuntelimme teini-iän angstissa. Mitkä biisit olivat ne, johon sai purettua omaa oloaan.

Kultu sanoi, että kuunteli aina Maija Vilkkumaata - ja antoi esimerkkejä teini-ikäiseen itseensä vedonneista angstipätkistä:

ja mä oon niinkuin en oiskaan niinkuin et toivoiskaan eikä mua vaanis kyyyyneleee-eee-eeeet

Muil on niiden salaisuudet
mä en kuule niitä mä en nää
joskus koetan sopeutua avautua kuunnelkaa mua
se on säälittävää
ne sanoo: vaikeaa? ahaa
ei susta huomaa
onko vaikeaa? ahaa
ei susta huomaa

Ja mitä ikinä mä teen se ei riitä
mä en koskaan oo niin kuin hän
hän sanoo sanan, kaksi
ja niin mä häviän

Minulla taas oli angstimusana Don Huonot.

ruoski minusta esiin se mies joka oon

hei mitä ihmettä sä haet täältä mikä kumma saa sut mulle moikkaamaan. kuvitteletko että meidän välillä on enää mitään... vedä käteen

kaikki tai ei mitään, tykkään olla sekaisin, ei mulle riitä mikään, oon viiden tähden sekopää

hei miks koitat saada mun laivan uppoamaan ennen kuin sitä on edes kastettukaan? hei miks sanot etten oo sulle hyvää seuraa jos ei tarjolla oo kerran parempaakaan? sä et tiedä mitään mun elämästä enkä mä sun


Kultu sanoi ensin, että "tää jotenkin sopii, että sulla oli tommosta ja mulla tämmöstä". Ja sitten: "Some things never change."

Jep. :D Me taidetaan edelleen sisimmässämme joltakin pieneltä osalta olla ne kaksi teiniä: angsti ja rage.

Kaikki sympatia näille pienille. <3


Mitkä olivat sinun teiniangstibiisisi?

Äitimyytti

NYT! Nyt aion avautua kaikesta siitä, mitä ei saa ääneen sanoa.

Keskustelin äitiystävien kanssa hieman aiheesta, joka aina säännöllisin väliajoin nousee esiin. Nimittäin siitä, kuinka sitä tuntee - säännöllisin väliajoin - alemmuudentunnetta äitinä, milloin mistäkin syystä. Tällä kertaa keskustelu alkoi, kun minä sain kauhean alemmuuskompleksin siitä, voitteko uskoa, että en tykkää järjestää "oikeanlaisia" lastenjuhlia. Siis minulla on 1,5 -vuotias lapsi, jolla on ollut tasan yhdet synttärit ja sitä ennen tietysti ristiäiset, ja minä koen jo nyt, että olen epäonnistunut äitinä koska en ole sellainen, että suunnittelisin kuukausitolkulla juhlien koristeita, menua ja ohjelmaa. Tarkemmin: juhlissani ei ole koristeita, menua ja ohjelmaa. Sen sijaan siellä on hyvät tyypit, jotain syötävää ja mukava tunnelma. Ja tämä riittää - siihen asti, kunnes törmään siihen, että muut tekevät toisin (oikein) ja minä en vain osaa.

Aloimme sitten vähän enemmänkin keskustella näistä tuntemuksista. Joita tietysti meillä kaikilla on, eri syistä. Keskustelun inspiroimana tässä oma henkilökohtainen tilitykseni.


Ennen lapsen saamista - raskaana ollessa ja jo sitäkin ennen - minulla oli mielikuvia siitä, millainen äiti olisin. Tässä joitakin asioita, joita tietoisesti tai tietämättäni oletin:
- Ottaisin raskaana olon tosi rennosti. En olisi sellainen idiootti stressaaja kuin jotkut. Olisin vaan koko ajan että JEE! Myytti 1: Raskaana oleminen on kivaa.
- Synnyttäisin mahdollisimman luomusti. Koska synnyttäminenhän on naiselle luonnollista ja jos sen silleen myös ottaa, niin kyllä se varmasti sujuu. Myytti 2: Oikea Nainen kestää luonnostaan kipua.
- Olisin rento hippiäiti. Kestovaipat, täysimetys, lapsentahtinen ruokailun aloitus, ja ennen kaikkea rento, stressitön asenne. Myytti 3: Luonnollinen ekoäitiys on rentoa ja stressitöntä.
- Valmistaisin lapsen ruoat itse. ("Siis sehän on ihan sikahelppoa soseuttaa jotain avocadoa ja sellasta, vähän ku tekis smoothieta itselle!") Myytti 4: ...no, palataan tähän tuonnempana.
- Menisin ja tekisin lapsen kanssa rohkeasti  vaikka mitä. En jäisi peloissani kotiin nyhväämään. En muuttuisi äitiyden takia tylsimykseksi, joka ei enää uskalla matkustaa eikä tehdä mitään kivaa. Reissaisin lapsen kanssakin. Myytti 5: Joko äitiys muuttaa kaiken (koko entinen elämäsi loppuu), tai se ei muuta mitään, koska et anna sen muuttaa. Voit hei ihan vapaasti valita kumpaa linjaa noudatat!


Millainen äiti sitten olen tähän asti ollut? Listan ohessa äitirealiteetit, jotka kumoavat äitimyytin minun kohdallani. Nämä realiteetit koskevat siis vain ja ainoastaan minun äitinä olemistani. Jokaisella on omat realiteettinsa.

- Stressasin raskaana ollessa ihan sikana. Voin aluksi todella huonosti, sitten hemoglobiinin romahtaminen vei mehut aika tehokkaasti, ja lopulta sain ennenaikaisia supistuksia - kaikki tämä varmasti osaltaan vaikutti mielialaan. Pelkäsin tulevaa, ja se heijastui nykyisyyteen - ja menneeseen: rupesin mm. jollain kahdeksannella kuulla kauhistelemaan sitä, olinko syönyt tarpeeksi folaattia raskauden alussa ja ennen raskautta. Ihan kuin sen asian murehtiminen olisi mitään enää auttanut. Loppuraskaudesta kuitenkin otin rennommin, kävin mahan kanssa kaupungilla ja näin kavereita. Realiteetti 1: Raskaana oleminen on ennen kaikkea sekä henkisesti että fyysisesti todella kuluttavaa.

- En kestänyt kipua p*skan vertaa. Minun kohdallani supistuksia tuli 26 tuntia ennen kuin synnytys virallisesti alkoi. Tämä on ensisynnyttäjillä todella yleistä. Tuntuu, että joka puolelta ympäriltä tulee se kuva, että naiset nyt yleisesti ottaen tosi hyvin jaksavat tämän 20-30 tuntia synnytystä edeltävää kipua, joka ei edes ole vielä mitään oikeaa kipua. Minä olin ihan hajalla jo muutaman tunnin jälkeen. Se oli kamalaa. Siinä vaiheessa, kun synnytys todella alkoi, olin jo aivan loppu. Ekat tunnit sinnittelin, sitten otin epiduraalin. Se oli todella ihanaa, enkä kadu sitä (vaikka olen ehtinyt potea tätä "tosinainen kestää kipua" muutamaankin otteeseen jälkeenpäin). Realiteetti 2: Minulla on alhainen kipukynnys, ja kestän kipua todella heikosti. Olen silti nainen. Ottakaa tai jättäkää.  

- No niin. Olen ollut aatteideni mukainen hippiäiti joissakin asioissa. Kestovaipat olivat käytössä vuoden ennen kun jäivät tauolle, joka on vasta vastikään päättynyt. Täysimetin puolivuotiaaksi, koska imetys sujui. En tiedä miten olisin jaksanut, jos se olisi ollut hankalampaa. Ruokailu aloitettiin hämmentyneenä neuvolan ohjeiden ja näiden lapsentahtisuusjuttujen ristiriitaisuudesta. En ollut tajunnut, että joutuisin sellaiseen odotusten ja mallien ristituleen. Ja että omalla, "rennolla" linjalla pysyminen olisi niin... stressaavaa. Realiteetti 3: Hippiäiteys on myös yksi kammottavan äärimmäisistä äitisuuntauksista, jotka esitetään toisilleen täysin vastakkaisina. Oman kultaisen keskitien vetäminen ei ole minulle helppoa ja rentoa, koska koen kauheaa painetta vastata joihinkin odotuksiin - joko äärimmäisen hippiyden tai neuvolan virallisen mallin vaatimuksiin. Se itselle sopiva tie ei välttämättä olekaan aina "oikeaa" hippiäiteyttä, eikä äärimmäinen hippiäiteys taas rentoa. Minä vain osittain kestovaippailevana ja muissa asioissa milloin minkäkin verran joustavana en varmaan enää mahdu mihinkään tosihippeyteen. Eikä se kuulkaa mitään. Elän omien realiteettieni mukaisesti, en minkäänlaisen myytin.


- Myytti 4 on se, että äiti tekee itse maistuvaa ruokaa - ja lapsi syö sitä. Realiteetti 4: lapseni ei syönyt tekemiäni soseita. Yritin jonkin aikaa. Sitten huomasin, että lapseni söi purkkisoseita. Kuvittele tilanne: sinulla on 7 kuukautta vanha vauva, joka on nelikuisesta saakka nukkunut todella levottomasti, niin että heräät joka yö vähintään 5 kertaa. On talvi, pimeää, lohdutonta, ja olet helevetin väsynyt. Soseutat lapsellesi terveellistä luomuporkkanaa, bataattia, kesäkurpitsaa ja niin edelleen. Lapsi ei syö. Lasta ei voisi vähempää kiinnostaa sinun soseuttamasi luomuruoka. Heität päivä toisensa jälkeen roskiin huolella valmistamasi ruoan. Lapsi elää maidolla. Sitten huomaat, että lapsi syö purkkiruokaa. Mitä teet? No, joku toinen varmaan jatkaisi sörsseleiden vääntämistä silmät ristissä. Minä en jatkanut. Annoin purkkiruokaa ja sormiruokaa. Tunsin tästä aivan valtavan huonoa omaatuntoa.

Sitten, lapsen ollessa jo 11-kuinen, meillä oli muskariporukan kanssa piknik. Minulla oli erinäisiä eväitä ja niiden joukossa lapselle maissinaksuja. Tarjosin muillekin. Eräs äiti sanoi:
"Ei kiitos, meidän poika ei syö valmisruokaa. Ei, hän ei ole koskaan syönyt mitään muuta kuin kotona tehtyä ruokaa. Paitsi leipää."
Minuun iski hirveä alemmuudentunne. Ja sitten, viimein, heräsi ääni, joka sanoi vastaan. Tuolla äidillä on se mies siellä kotona, jolle voi tyrkätä lapsen, kun ei enää jaksa. Minulla ei ole. Minä olen yh ja silti olen kestovaippaillut ja tehnyt sitä ja tehnyt tätä. Minun ei tarvitse antaa lapselleni pelkästään kotona tehtyä ruokaa. Minä olen antanut lapselleni (luomu)purkkiruokaa - ja maissinaksuja! - ja SE ON IHAN OKEI. Tuosta päivästä saakka en ole ollut ristiinnaulitsemassa itseäni purkkiruokien takia, vaikka ruoka-aihe on toki aiheuttanut vielä monta aallonpohjaa sen jälkeenkin.


- Viimeinen kohta on tavallaan kaikkein monimutkaisin. Päällisin puolin siihen liittyy vähiten ahdistusta. Olen säilyttänyt menevän elämänasenteeni lapsen kanssakin. Siitä saakka, kun W oli kuukauden, olemme liikkuneet, menneet ja tehneet. En ole hautautunut kotiin. En ole luonut itselleni pakonomaisia äitirutiineja, jotka estävät sosiaalisen elämäni ja kivoihin juttuihin osallistumisen. En ole sammaloitunut.

Ja kuitenkin! Paljon sellaista muuttui, mitä en osannut odottaa. Aiempi haluni muuttaa jatkuvasti on laantunut. Unelmani, ainakin lähitulevaisuuden suhteen, ovat muuttuneet. Minulla ei sittenkään ole ollut tarvetta matkustella Suomen ulkopuolella pienen lapsen kanssa - Suomen sisällä kyllä olemme reissanneet ihan kivasti. Osa minusta on alkanut nauttia enemmän paikallaan pysyvästä elämästä kuin aiemmin, ja tämä näkyy osassa unelmiani.

Ja vaikka en ole kokenut näiden ahdistusta suoranaisesti näiden asioiden suhteen, olen kuitenkin käynyt läpi suuren luokan eksistentiaalisen kriisin: juuri sitä koskien, että paljon on muuttunut ja paljon kuitenkaan ei. Minun on ollut vähän vaikea hyväksyä sitä, mitkä osat "vanhaa minää" ovat seuranneet mukana myös tähän enemmän paikallaan pysyvään "äitiminään". On ollut vaikea hyväksyä, että äitiminä saa olla myös levoton. Ja että se ei ole huono asia. Että minä saan pitää itsessäni myös niistä puolista, jotka eivät ole äitiyden myötä maagisesti seestyneet.

Toisin sanoen, realiteetti 5: Äitiys ei olekaan joko-tai: joko muutut maagisesti rauhaisaksi, tai sitten pysyt juuri sellaisena kuin olet. Asiat muuttuvat, enkä minä voi etukäteen tietää enkä päättää sitä, mitkä niistä muuttuvat ja miten. Monelta osin olen myös edelleen sama kuin ennen, enkä haluakaan päästä itsestäni eroon. Äitiys muuttaa minua, mutta se ei tee minusta jotakuta, joka en ole. Tämä ei ole joko-tai, tämä on sekä-että. 


Nämä minun mainitsemani 5 äitimyyttiä, ja 5 minun elämääni koskevaa realiteettia, ovat vain pieni raapaisu siitä, mitä kaikkia (melko käsittämättömiäkin) kuvitelmia ja odotuksia äitiyteen liitetään. Jokaisella on ne omat henkilökohtaiset myyttinsä, jotka piinaavat eniten, ja eritoten jokaisella on omat realiteettinsa - niitä on yhtä monta kuin äitejäkin. Ja niinpä totuus onkin se, että äitimyytit eivät ole mitään muuta kuin olematonta usvaa. Ei ole mitään oikeanlaista naista, äitiä ja äitiyttä. On yhtä monenlaista naista, äitiä ja äitiyttä kuin on naisia ja äitejäkin.

Tämän kun vielä oppisi muistamaan omassa jokapäiväisessä elämässä. Voisin vaikka lopettaa murehtimasta omaa tapaani järjestää lastenjuhlia.

Loppiaiskirkko

"Kuulin radiosta, että loppiainen on ortodokseille tärkeä juhla", sanoi kaveri.
"Joo, niin on."
"Ja silloin juhlitaan niitä kolmea itämaan tietäjää."
"...luterilaiset juhlii. Me juhlitaan Kristuksen kastetta..."
"Ai, niin siellä radiossa sanottiin!"

En tiedä, millä radiokanavalla on tehty tämä hyvää tarkoittava, mutta hieman huti mennyt kädenojennus toista valtionkirkkoamme kohtaan. Tänään se kuitenkin on, loppiainen, tuo outo juhla, jolloin luterilaiset jostain syystä muistelevat tietäjiä ja ortodoksit juhlivat Kristuksen kastetta ja Pyhän Hengen ilmestymistä. Milloin luterilaiset juhlivat Kristuksen kastetta, by the way? :D


-17 asteen pakkasessa minä ja rakas Watson kipitimme kirkkoon. Pari pysäkinväliä piti edetä bussilla, kun ei hameessa ja leggareissa olekaan enää niin iisi olla noissa säissä kuin 18-vuotiaana (mitä on tapahtunut?!). Matkalla tapasimme samassa kirkossa käyvän naisen, jonka kanssa on jossain vaiheessa alkanut moikata ja sitten jutella, sillä tavalla itsestään - ilman, että olemme koskaan esittäytyneet toisillemme.

Kirkossa W oli käsittämättömän kiltisti, katseli ympärilleen ja mietti.
"Kun pappi ojentaa ehtoollislusikan niin avaat sitten suun, näin!"
W nyökytteli kuuliaisesti ja teki kuten pitikin.

Vaikka liturgian perään tuli vielä vedenpyhitys, W jaksoi olla mukana. Joskin jonkun minulle tuntemattomaksi jääneen pyhän ikoni sai häneltä monta pusua sen jälkeen, kun vinkkasin, että niin voi tehdä.


Suureksi riemukseni tapasimme vielä ystäväni ja kummisetäni (joka kulkekoon siis blogissa nimellä Kummisetä). Hänestä siis tuli kummini, kun liityin kirkkoon keväällä 2012. Kummisetä on kiireinen ja näemme harvoin, joten olipahan kiva törmätä.

Ja olipahan kiva käydä kirkossa. Joskus sinne menee oikein kamalasti huojennusta kaivaten. Mutta melkein parasta on se, kun sinne vain menee sen kummempia miettimättä, kuten tänään ihan vain siksi että nyt on loppiainen ja onpa kurjaa kun ei ole edes meidän kuoron perinteistä loppiaispalveluskeikkaa mutta mennäänpä nyt sitten vain ihan peruskirkkoon - ja sitten tulee se sama fiilis kuin silloin ihan aluksi, kun aina alkoi miettiä että tuskin siellä ortodoksijumalanpalveluksessa nyt oikeasti tällä kertaa niin ihmeellistä on, ja sitten kun meni, niin tuli vain taas se ihmeellisen kevyt ja valoisa olo, kuin olisi kotona.

Niin kuin olikin. Ja onkin.


Tänään tajusin selkeästi sen, että liturgian suosikkihetkeni on se, kun ehtoollisella on käyty ja istun tai seison takana tai sivustalla, kun loput ihmiset etenevät ehtoollisjonossa. Kuoro laulaa niitä samoja tuttuja ehtoollisveisuja ja voi vain olla. Siinä on minulle jotain käsittämättömän ihanaa ja kaunista. Rauhaa.


Minun piti oikeastaan kirjoittaa loppiaisesta (ortodoksisessa kirkossa) jotenkin virallisemmin. Lähestyä sitä teologisesti. No en nyt lähestynyt. Eipä siitä hirveästi kovin moni edes saisi irti.

Päivän teologinen osuus tulkoon tässä - minua ilahdutti huomata, että edellisvuosien kuorokeikkojen ansiosta vedenpyhityksen ...veisu? Tropari? Mikä se nyt sitten onkaan, oli jäänyt tukevasti ulkomuistiin. Pääsin siis laulamaan kuitenkin:

Jordanissa kastettaessa sinua, oi Kristus
tapahtui, että ihmiset kumarsivat pyhää kolminaisuutta
Sillä Isän ääni todisti sinusta
nimittäen sinua rakkaaksi Pojaksensa
Ja Henki kyyhkysen muodossa
vahvisti sen sanan totuuden.
Kunnia olkoon sinulle, Kristus Jumala
joka ilmestyit ja valistit maailman.

 
Ei ne konkreettiset sanat, vaan se kokonaisuus, mysteeri - ja sen kautta kuitenkin sitten myös ne sanat.

W

Eilen päiväuniaikaan W halusi nukahtaa päälleni. Siis hän kiipesi makaamaan vatsani ja rintani päälle, jäi siihen mahalleen niinkuin vastasyntyneenä. Ja nukahti.

Halusin kirjoittaa tämän johonkin ylös, koska se oli niin käsittämätöntä ja koskettavaa. Hän on kyllä pari kertaa halunnut nukahtaa minuun nojaten, mutta nykyään pyytää usein jo päästä vierestäni (jossa nukutus tapahtuu) omaan sänkyynsä ja nukahtaa sinne. Ja sitten yhtäkkiä jotain tuollaista.

Siitä huolimatta passitin pikkuisen illalla yökylään mummille. Vähän silleen extempore. Hän on ollut nuhainen ja kiukkuinen ja järjestänyt monta raivokohtausta päivässä. Olen ollut vähän nuutunut. Joten mummola kutsui. Illalla meinasi iskeä syyllisyys. Päätin kerrankin passittaa senkin matkoihinsa, ja mitä paljastuikaan alta: aivan suunnaton omasta illasta nauttiminen! Kyllä kannatti. Valvoin pitkään, nukuin pommiin ja olipas kivaa leikkiä yksi ilta ja aamu sitä aikaa, kun niin saattoi tehdä ihan milloin halusi. Suosittelen kaikille vanhemmille!

Tänään W onkin sitten ollut hauskalla päällä. Mummolasta tultuaan hän sai vain yhdet raivarit (kun mummi lähti juuri hänen herätessään päikkäreiltä). Sen jälkeen meillä oli kiva ilta. Meillä on itse asiassa ollut tosi kivaa muutenkin lähiaikoina, sitä on vain vähän varjostanut jatkuva raivarien pelko (ja toteutuminen). Mutta tänään siis rennommissa tunnelmissa. Olimme ehkä molemmat olleet breikin tarpeessa.

W muun muassa
- laittoi tätinsä Britneyn tuliaisena tuomat kengät jalkaan, pakkasi paperikassiin rakennuspalikoita ja jääkaappimagneetteja ja meni ovelle ollen ilmeisesti lähdössä takaisin mummolaan, koska hoki "mummi, mummi!"
- vei ksylofonin soittokapulan biojätteeseen
- väritti paperisia biojätepusseja
- ammensi kylpyhuoneessa lavuaariin laskettua käsienpesuvettä kahteen sankoon, aivan onnessaan, ilkialasti

Ja mitähän vielä. Edit: Niin joo, komensi minut istumaan potalla. Ja roudasi kylpyammeen keskelle eteisen lattiaa ja istahti siihen.
Tämmöistä meillä. Olisi mulla jotain oikeitakin aiheita joista kirjoittaa, mutta ei meinaa millään jaksaa.