lauantai 28. maaliskuuta 2015

Zen, tyyni, tasainen, pehmeä ja oikeanlainen

Kirjoitin siitä, miten tietyt asiat ovat olleet olennainen osa kokonaisvaltaista paranemista tässä matkan varrella. Listalta löytyi tietysti jooga ja meditaatio. Nyt kerron asian toisesta puolesta. Sillä vaikka jooga ja meditointi ovat antaneet minulle valtavasti (ja antavat edelleen), on niihin liittynyt myös syvä sudenkuoppa, jota en ole edes nähnyt ennen tätä talvea.


Varhaisteini-iästä päälle kaksikymppiseksi painin jatkuvasti niiden luonteenpiirteideni kanssa, jotka esim. yläasteella tekivät minusta monen mielestä nolon, tyhmän, lapsellisen, epäviehättävän ja vääränlaisen. Välillä hyväksyin nämä puolet itsessäni - sen, että olen innostuva, kovaääninen, levoton, riehakas, vahvasti tunteva ja itseilmaisultani voimakas; välillä taas koin niiden takia edelleen syvää "vääränlaisuutta". Sainhan edelleen satunnaisesti palautetta siitä, että innostuin liikaa tai ilmaisin itseäni joidenkin mielestä liian vahvasti tietyissä tilantessa.

Sitten aloitin joogan. Löysin sen tunteen, kun on aidosti läsnä omassa kehossaan. Aloin meditoida. Se oli pelottavaa ja ihanaa. Sulkea silmät ja katsoa sisäänpäin.

Mutta se oli myös cool. Kerrankin joku juttu, josta olin innostunut, oli cool. Ei tietenkään kaikkien mielestä, mutta yksi tapa olla cool. Ja kuten kaikkiin eri tapoihin, tähänkin sisältyi vapaus olla välittämättä niistä, jotka eivät sitä ymmärtäneet. "Joogaelämä" suuntasi tasapainoon, hyvinvointiin ja mielenrauhaan. Totta kai se oli cool; totta kai se oli jotain ihailtavaa; jotain, josta saattoi ylpeänä kertoa toisille. "Nykyään herään joka aamu aikaisin joogaamaan. Nykyään istun joka ilta vartiksi meditoimaan." Vau.


Joogaelämästä syntyi joogaminä. Joogisten ihanteiden mukainen, siltä ainakin kuulosti. Minusta tuli rauhallinen. Opin, että on turha hötkyillä; parempi, että tunnen mitä tunnen lempeä hymy huulillani, suhtaudun myötätuntoisesti ja ilmaisen itseäni tavalla, joka sopii sille ihmiselle, jonka kanssa kommunikoin. Monesti ajattelin, että ilmaisen omat ajatukseni sitten myöhemmin paremmalla hetkellä. Se oli mielestäni tyyneyttä, mielenrauhaa.

Opin, että joogaa harrastaessa ei tee enää mieli bilettää. Minun ei siis tehnyt enää mieli bilettää. Mikä helpotus - ei enää tilanteita, joissa otan lasin viiniä, heittäydyn, olen kovaääninen ja pidän hauskaa, ja seuraavana päivänä ruoskin itseäni siitä, että olin taas niin ärsyttävä. "Ihan siinä sivussa ja aivan itsestään" kehoni pysyi hyvässä kunnossa - saatoin tuntea itseni kauniiksi ja hyväksyttäväksi.

"Ymmärsin", että minun ei tarvitse meikata, koska se on turhamaisuutta ja siis turhaa - minun ei tarvinnut yrittää olla viehättävä. Tämä voi tietysti olla hyväkin asia, mutta vastapainona ei tullutkaan tunne, että olisin viehättävä ilman yrittämistä: minun ei tarvinnutkaan olla  viehättävä, vaan ainoastaan sopiva ja miellyttävä. Ei riehakas, ailahteleva, levoton tai ärsyttävä. Vaan lempeä, tasainen, rauhallinen ja ymmärtävä. Pehmeä. Joustava.

Minun ei tarvinnut enää ottaa riskejä. Päästää itseäni irti. Menettää kontrollia.


Kuulostaa tosi natsilta, mutta en minä sitä silloin kokenut niin. En tehnyt mitään muodonmuutosta yhdessä yössä, vaan siloittelin itseäni sopivassa suhteessa. Niin, että se tuntui luonnolliselta. Lähimmille olen aina pysynyt riehakkaana itsenäni, vaikka usein tunsinkin, että olen varmaan sellaisena sikaärsyttävä.

Kuvittelin, että aidosti etsin ja myös löysin itseäni. En ymmärtänyt, että se, mitä löysin, oli vain tapa tuntea itseni hyväksytyksi. Olin löytänyt sellaiset normit, joita pystyin noudattamaan. "Vapautin" itseni tilanteista joissa olin pelännyt, ettei minusta pidettäisi, ja ominaisuuksista, jotka eivät miellyttäneet muita. Löysin "rauhaa" - tai siis valheellista tasaisuutta, joka oli turvallista.

En syytä tästä joogaopettajiani. En syytä myöskään itseäni. En osannut tuolloin muuta, ja tarvitsin tätä pakokeinoa, tätä hyväksytyksi tulemista. Minun täytyi kokeilla sitä. Mutta ei se minusta onnellista tehnyt.


Joogassahan ei oikeasti opeteta tukahduttamaan itseään. Mutta joskus joogaopetuksessa tai muissa henkisissä opatuksissa annetut neuvot ovat vähän epäselviä. "Opi valitsemaan mitä ajattelet." "Älä anna tunteidesi viedä sinua." "Suhtaudu positiivisesti." Nämä voivat olla hyvin totta, mutta ne voivat myös vääristyä aikamoisen pahasti, jos on jo valmiiksi jonkinlaista taipumusta pistää osa itsestään vakan alle. Paulo Coelho kritisoi pakonomaisesti rauhaa ja tyyneyttä korostavaa joogaopetusta uusimmassa romaanissaan Uskottomuus.

Joogaelämä, fyysiseen hyvinvointiin keskittyvä elämä, uskonnot... Minkä tahansa dogman, oli se sitten vanhinta vanhaa tai uusinta uutta, asettama turvallinen malli tarjoaa tunteen oikein tekemisestä, hyväksytyksi tulemisesta. Mitä tahansa näistä on tietysti mahdollista myös harjoittaa ilman mallin ostamista, aidosti omana itsenään.


Vapauduin joogaminästä hetkeksi vuonna 2011, kun erosin pitkästä suhteesta. Minun tekikin yllättäen mieli bilettää, olla levoton, kaikkea sitä. Meditoin edelleen, mutta en enää elänyt tiukkaa joogaelämää. Vähän aikaa uskalsin ihan oikeasti kuunnella itseäni.

Sitten sain parilta ihastukselta turpaan. Tulkitsin sen ilmeisesti niin, että "vapaa minä" ei taaskaan ollut aiheuttanut mitään hyvää. Palasin ajatukseen siitä, että "jos olen tyyni ja rauhallinen, luon myös ympärilleni tyyneyttä ja rauhaa". Vangitsin taas osan itsestäni.

Kirjoitin silloiseen blogiini näin:  I want to be balanced. I want to become as stabile as I can naturally become. I want to love softly and strongly. I want to live in harmony and peace, making people, also myself, feel good.

Mitä väärää tässä sitten on? Ensinnäkin se on suunnilleen yhtä mielekästä kuin jos ilmoittaisin, että haluan olla tummaihoinen. Minä kun en rakasta pelkästään pehmeästi ja lujasti, vaan myös räiskyvästi ja riehakkaasti. Minä en ole luonteeltani stabiili ja tasainen. Jos yritän väkisin elää näin, siitä ei synny harmoniaa. Juuri se onkin toinen virhe: harmonia ja tasapaino eivät tarkoita väkisin rakennettua rauhaa, vaan sen hyväksymistä, miten asiat todella ovat.


Tämä kaikki tuli näkyviin vasta tänä talvena. Aloin huomata, että minun teki mieli käydä lasillisella. Olla levoton. Enemmänkin. Olla vauhdikas, riehakas, kovaääninen oma itseni. Ja silti tuntea itseni viehättäväksi. Mutta ajattelin, että minulle olisi hyväksi olla joogaminä. Että minun kuuluu haluta VAIN istua kotona ja meditoida. Löysin itseni sanomasta: "Musta tuntuu et mun pitäis haluta sitä, mutta kun se tuntuu niin TYLSÄLTÄ!!!"

Aplodit. Kuulin viimein itseni. Joogaminänä en saanut nauttia levottomuudestani, omasta itsestäni. Tuosta havainnosta se vasta toden teolla alkoi. Kaikkien niiden asioiden saaminen päivänvaloon, joita joogaminä ei saanut olla - asioiden, jotka tekevät minusta minut.


Enkö siis voi etsiä tasapainoa ja harmoniaa, jos olen oma itseni? Tietysti voin. Ne vain eivät ole sitä mitä aiemmin luulin. Tasapaino tai harmonia ole jatkuvaa tasaisuutta ja pehmeyttä, vaan kaikkien omien puolieni kanssa elämistä niin, etten tukahduta niistä mitään. Rauha ei ole sitä, että tasoitan voimakkaat tunteeni tai en ilmaise niitä. Rauha on sitä, etten anna toisten mielipiteiden muuttaa sitä, mitä todella olen. Silloin minun tarvitse myöskään ylikorostaa itseäni ja hakea siten hyväksyntää toisilta. Voin vain... olla.

Siitä juuri joogan ja meditaation opeissa oikeastaan onkin kyse. Ei ole tarkoitus tulla tietynlaiseksi. On tarkoitus vain tulla siksi, joka minä todella olen. Vain olla. 


Elizabeth Gilbetin sanoin (lainaus on leffasta, koska Kanerva on pöllinyt kirjani):

"God's not interested in watching a performance of how a spiritual person looks and behaves. The quiet girl who glides silently through the place with a gentle, ethereal smile...who is that person? It's Ingrid Bergman in "The Bells of St. Mary's" – not me. God dwells within me...as me."

- Eat Pray Love


http://dietsinreview.s3.amazonaws.com/diet_column/wp-content/uploads/2012/12/julia-roberts-meditate.jpg



Itse asiassa jooga - kuten mikä tahansa tähän hetkeen pysäyttävä harjoitus - nostaa pintaan todellisia tunteita. Luulen, että minulle kävi niin, että kun pintaan nousi käsittelemättömiä ongelmia itseni ja luonteeni suhteen, reagoin siihen lipsahtamalla joogan tarjoamaan "tasapainoiseen" rooliin. Silloin oli vielä liian vaikeaa ja kipeää käsitellä sitä, etten pystynyt rakastamaan itseäni sellaisena kuin olin.

Joku voisi kysyä, mihin koko joogaa ja meditointia tässä kaikessa oikein tarvitaan. Jos kerran ne nostavat esiin vaikeita tunteita ja niihin voi eksyä roolittamaan itseään, miksi ollenkaan aloittaa niitä? Jooga ja meditointi auttavat pysähtymään tähän hetkeen, kääntymään kohti sisäistä, todellista itseä. Se on helkkarin pelottavaa, ja siksi varmaan syntyy vastustusreaktioita kuten minulle kävi. Mutta se on myös äärimmäisen antoisaa. Sillä tässä hetkessä ja omassa tuntemattomassa itsessä asuu myös aito onnellisuus, joka ei riipu mistään ympärillä olevista tekijöistä. Tuota onnellisuutta vain ei voi poimia ilman, että käsittelee myös tässä hetkessä olevat vaikeat tunteet - myös omaan itseensä liittyvät.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

EI HÄTÄÄ - SINÄ SELVIÄT, eli ne puuttuvat vinkit yksin odottaville

Ansku kirjotti odottamisesta ja synnyttämisestä Suomessa. Sivulauseessa ollut maininta neuvoloiden oppaista aiheutti yllättävän ja voimakkaan flashbackin kahden vuoden taakse. Sen mukana tuli myös tunnekuohu.

Noissa oppaissa kun sivuutettiin täysin se vaihtoehto, että joku voisi odottaa vauvaa ja valmistautua synnytykseen yksin, siis ilman puolisoa. Kaikki neuvot oli osoitettu pariskunnalle, ja tietysti normien mukaiselle, täysin suomalaiselle heterosellaiselle. Olen tainnut avautua tästä ennenkin. Raskausaikana koin tästä todella paljon pahaa mieltä. Odotus ja synnytys on paitsi ihanaa, myös rankkaa ja pelottavaakin aikaa - varmasti ihan kaikille, eikä varmaan ainakaan vähemmän yksin olevalle! Oppaiden ainoa satunnainen yksinelävien huomiointi oli lause, että "kannattaa sitten varmistaa, että on toimiva tukiverkko". Ai jaa, ihan tosi? Kiitos vinkistä.

Minusta tämä asia kaipaa kipeästi päivitystä. Yksin odottaminen ja synnyttäminen on nykyään jo ihan yleistä. Voisiko sinne oppaaseen kirjoittaa vaikka että "Yksin odottava: ei hätää. Sinä selviät."


Koska Suomen neuvolat eivät ilmeisesti koe tarvetta korjata tätä pikku puutosta - vastaavathan oppaat varmasti ihan mukavasti enemmistön tarpeita - päätin kirjoittaa tiivistetyn oppaan itse. Ei sillä, että tuntisin ketään yksin odottavaa juuri nyt, mutta jos sinä tunnet, niin laita hänelle vaikka tämän tekstin linkki.

Tämä on suunnattu lasta yksin odottaville / vauvan yksin saaneille naisille (ja heidän läheisilleen). Minulla ei ole kokemusta pikkulapsiaikana eroamisesta, yhteishuoltajuudesta, adoptiolapsen odottamisesta yksin, lapsen hankinnasta ystävän kanssa tms. Ainoa neuvo jonka voin antaa kaikille on tämän tekstin otsikostakin löytyvä yleispätevä vinkki.


YKSIN ODOTTAVA: EI HÄTÄÄ. SINÄ SELVIÄT.


Tiedätkö sen tunteen, kun menet neuvolan odotushuoneeseen, ja kaikki muut ovat siellä puolison kanssa? Kun menet perhevalmennukseen, ja kaikilla muilla on puoliso mukana tai vähintään sormus sormessa (ja muistetaan sanoa, että mies ei päässyt)? Kun menet raskausjoogaan, ja taas kaikilla on sormukset, paitsi sinulla? Kun menet tutustumaan synnytyssairaalaan, ja jälleen olet ainoa ilman puolisoa? Jep, minäkin tiedän sen fiiliksen. Vaikka tiedät järjellä olevasi ihan yhtä hyvä ja oikea odottava äiti kuin muutkin, tunnetasolla on koko ajan aika tyhjänä kumiseva olo. Viimeistään siinä vaiheessa, kun perhevalmennuksen vetäjä pyytää kaikkia pariskuntia esittelemään toinen toisensa, kertomaan miksi puolisosta tulee hyvä vanhempi, ja vilkaisee sitten sinuun päin ja sanoo että sinä voit esitellä itse itsesi.


- Älä pyytele itseäsi anteeksi. Äläkä jätä käymättä perhevalmennuksissa ym. sen takia, että et kehtaa olla aina se yksinäinen. Mene sinne, ole mitä olet, ja ole sitä itseäsi väheksymättä. Jos ja kun joudut kerta toisensa jälkeen siihen tilanteeseen, että ohjeita annetaan vain pariskunnille, esitä kysymyksiä ja anna palautetta. Entä jos olen yksin? Entä jos isä ei ole mukana? ENTÄ MINÄ? Sinä olet olemassa ja sinä ansaitset yhtä hyvää valmennusta kuin kuka tahansa muu. Vaadi sitä. Tule kuulluksi ja nähdyksi.

- Neuvolan oppaissa sanotaan, että miehen (puoliso on ilmeisesti aina mies) tulee hemmotella odottavaa äitiä "kuin prinsessaa". Jep, tiedän tasan tarkkaan miten paljon vituttaa kuulla tämä vinkki siinä vaiheessa, kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kammeta itsensä sohvalta hakemaan välipalaa; ei muuta vaihtoehtoa kuin kyykistyä itse ähisten nostamaan pudottamansa esineet; ei muuta vaihtoehtoa kuin lainata kaverilta kipukoukku, että pääsisi käsiksi siihen selässä jomottavaan kohtaan, jonka olosta ei ollut edes hajua ennen raskautta. Uutinen: yksin odottavallakin on oikeus hemmotteluun.

Vinkki: Opettele pyytämään. Mene viikonlopuksi vanhemmille niin usein kuin itse kestät porukoittesi seuraa. Kutsu kaveri kylään aina kun voit, ja pyydä: voisitko laittaa ruokaa. Voisitko hieroa selkää. Voisitko tuoda mulle jääkaapista kylmää mehua. Voisitko hemmotella minua. Älä leiki urheaa, saat olla sitä kuitenkin enemmän kuin edes haluaisit. Pyydä.

- Sama koskee aikaa vauvan syntymän jälkeen. Ei tarvitse olla kvanttifyysikko päätelläkseen, että "nukkumisvuoroja" on vaikea jakaa, kun on yksin. Vauva valvoo, sinä valvot. Hyvin yksinkertaista. Tässä kohtaa on hyötyä siitä, jos olet opetellut pyytämään jo odotusaikana. Mummi, ukki, tädit, enot, kummit, kaverit - pyydä heitä käymään päivisin ja pitämään vauvaa tunti tai pari, että saat nukkua. Se ei ole lapsesi heitteillejättöä, se on oman itsesi heittellejätön minimointia. Jos vauva tottuu tiettyihin hoitajiin jo varhain, siitä on hyötyä myöhemminkin, kun alat tarvita iltavahteja.

- Niin, jossain vaiheessa tajuat senkin, että et voi noin seitsemään vuoteen poistua illalla asunnostasi yksin ilman, että olet sopinut etukäteen lapsenvahdin. Uutinen: ei se mitään. Elämä on silti ihan kivaa. Ainakin, jos varmistat, että on muutama sellainen ihminen, jonka voi sopia etukäteen lapsenvahdiksi. Ja sitten on ihan oikeasti paljon juttuja, joita voi tehdä lapsen kanssakin.


- Takaisin synnytykseen valmistautumiseen. Aika harva haluaa mennä synnyttämään yksin, enkä sitä suosittelekaan. Sitä kun on vähän vaikea kuvitella etukäteen, ja on kullanarvoista, jos paikalla on joku, johon luottaa. Vinkki: Tätä kannattaa alkaa miettiä jo siinä vaiheessa, kun koko ajatus synnytyksestä tuntuu vielä ihan absurdilta. Kenet haluaisit mukaan? Vaihtoehtoja kannattaa olla pari, koska toisin kuin kuvitellulla puolisolla, kavereilla voi olla muitakin, oikeasti peruuttamattomia menoja.

Minä lähestyin asiaa ensin intuitiolla: kenet pystyisin kuvittelemaan sinne; kenen seurassa voisin kuvitella olevani niin intiimillä hetkellä. Minulla oli kaksi sovittua tulijaa ja yksi varavaihtoehto. Ne kaksi, joiden kanssa olin asiasta sopinut, olivat molemmat itse synnyttäneitä. Koin tämän tärkeäksi, halusin mukaan jonkun, joka tietää mistä on kyse. Ns. "varavaihtoehto" (jonka kanssa siis puhuin, että saanko pyytää häntä, jos molemmille synnyttäneille tulee este) ei ollut synnyttänyt, mutta oli paitsi läheinen ystävä, myös rauhallinen ihminen jolla oli elämänkokemusta ja lähihoitajakoulutuskin. On myös jotain ammatti-doulia, jotka voi palkata mukaan odotukseen ja synnytykseen, jos lähipiiristä ei löydy sopivaa henkilöä. Näistä ainakaan minä en kuullut neuvolasta, vaan tyyliin raskausjoogassa.

- Kiva ylläri: synnärillä tukihenkilölläsi ei ole samoja oikeuksia kuin vauvan isällä. Jep, vähän ontuvaa, kun hän kuitenkin on sinun ainoa tukesi ja turvasi. Ainakin virallisten ohjeiden mukaan vain ISÄT saavat jäädä osastolle yöksi, saavat ruokaa yms. Voi olla, että tukihenkilö saisi samat oikeudet jos niitä osaisi erikseen pyytää, mutta sanonpa vaan: eikö ole vähän vittumaista että kaikkea pitää erikseen pyytää? Voisivatko ohjeet vain kuulua että "isät ja tukihenkilöt saavat..." jne? (Sivumennen sanoen, voihan se lapsen toinen vanhempikin olla äiti...)

 Itse olin synnärin tutustumiskäynnillä ainakin todella hämmentynyt; sen aina yhtä ihastuttavan epävarmuuden kourissa, joka iski joka kerta kun menin johonkin, missä oli pelkkiä pariskuntia ja minä yksin - ja muutenkin kaikki oli uutta ja jännittävää. En olisi osannut siinä tilanteessa ruveta tenttaamaan tukihenkilön oikeuksista, vaan otin kaiken infon annettuna. Seuraava kerta synnärillä olikin synnyttäessä. Minäkö siinä polttojen lomassa alan kysellä, saisiko tukihenkilö jäädä yöksi? Vinkki: Uskaltaudu selvittämään asia etukäteen, ja jos tukihenkilöä sorsitaan isiin verrattuna, vaadi hänelle samoja oikeuksia. Et ansaitse rangaistusta siitä, että sinulla ei ole puolisoa.


- Uutinen: yksin synnyttävä ei voi saada perhehuonetta. Siis sitä yksityistä huonetta, jonka pariskunnat synnärillä saavat, jos maksavat ekstraa. Ilmeisesti jollain hämärällä mittapuulla sinä ja vastasyntynyt vauvasi ette siis ole perhe, koska perheille kai ne perhehuoneet kuuluvat? Minulle on hieman epäselvää, mitä väliä sillä on, maksaako siitä huoneesta yksi vai kaksi henkilöä, mutta kun ei niin ei. Sinä et saa valita. Sinä olet jaetussa huoneessa.

- Jaetun huoneen haittapuoli on se, että siellä ei saa vierailla kuin tiettynä aikana, joka on tunnin vuorokaudessa. Paitsi tietysti puolisot, jotka saavat olla siellä miten paljon haluavat. Jos sinulla ei ole puolisoa, sinulla ei periaatteessa ole ketään, joka saisi olla luonasi niin paljon kuin tahdot. Ellet taas kerran ala itse vaatia siinä synnytyksen jälkeisessä tosi energisessä tilassa, että esim. tukihenkilösi tai äitisi saisi olla kanssasi, kun muilla on ne isät. Kannattaa vaatia, vaikka vähän itkettäisikin. Itse asiassa kannattaa kysyä jo etukäteen, nyt kun tämän etukäteen tiedät. Minä en tiennyt.

- Vauva-ajasta tulet kuulemaan (ja olet ehkä jo kuullutkin) kahdenlaista kommenttia: Siis voi ei, siitä tulee ihan hirvittävän rankkaa yksin. Ja sitten: Ei se vauvan kanssa olo nyt niin hirveästi eroa siitä mitä se on pariskunnillakaan. Molemmat ovat helvetin ärsyttäviä kuulla (jälkimmäinen varsinkin silloin, kun se tulee parisuhteessa elävältä). Molemmat ovat totta. Jep, vauva-aika on vauva-aikaa, olit yksin tai kaksin. Tietyt asiat siinä eivät eroa parisuhdevanhemmuudesta. Tietyt asiat eroavat. Niiden takia se on välillä hirvittävän rankkaa, rankempaa kuin kaksin olijoilla. Mutta ei mitään, mistä et selviäisi. Ja sitten jos joskus tuntuu, että et selviä, sinulle on hyötyä siitä, että olet opetellut jo ajoissa pyytämään. 

- Jos lapsesi isä on mukana kuvioissa ja kiinnostunut osallistumaan, hän ei saa päivääkään isyyslomaa. Isyysloma on varattu ainoastaan äidin kanssa parisuhteessa eläville isille. Melko v-mäistä, eikä ainakaan kannusta isää osallistumaan. Koska kuitenkin tulet olemaan erittäin kiinni pikkuvauvassa, yritä järjestää niin, että ensimmäisten parin viikon ajan joku pääsisi ainakin käymään luonasi päivittäin. Ekoina päivinä on kivaa, jos se voi olla joka päivä sama, erittäin tuttu ja luotettava henkilö. Jos sinä ja lapsesi isä olette todella hyvissä väleissä, niin sitten ehkä hän, mutta jos jostain kumman syystä erostanne on jäänyt jotain kitkaa ilmaan, ei missään nimessä kannata laskea tämän vaihtoehdon varaan. Uutinen: synnytyksen jälkeen olet ihan sekaisin ja todennäköisesti erittäin itkuherkkä, joten kotiavun kannattaa olla joku toooodella läheinen ja luotettava.

Voisiko äiti, sisko, synnytystukihenkilö tai lapsesi tuleva kummi piipahtaa vaikka joka iltapäivä töiden jälkeen sen verran, että sinä saat syötyä ja käytyä suihkussa? Visiittori voi tehdä voileipiä valmiiksi jääkaappiin, käydä tullessaan kaupassa ja viedä lähtiessään roskat, koska ihan tosi, sinulla ei tule olemaan ylimääräisiä käsiä tällaisiin hommiin. Jos olet niitä tyyppejä, jotka saavat raskausaikana tehtyä pakkasen täyteen ruokaa, niin tosi hyvä sulle. Minä nimittäin en ollut.


- Uutinen: Kaiken tämän epäreilun shitin jälkeen voin kertoa, että sinulla on paljon myös etuja, joista parisuhdevanhemmat vain haaveilevat. Kun olet raskaana, kukaan ääliö ei odota, että jaksaisit sen lisäksi vielä esim. hoitaa kotitöitä tai tehdä muutakaan, mitä et halua. Kukaan ei vonkaa sinua sänkyyn siinä vaiheessa, kun esim. kärsit aamupahoinvoinnista 24 tuntia vuorokaudessa. Loppuraskaudesta saat nukkua kokonaisessa sängyssä mahasi (ja niiden neljän sen tukemiseen tarvittavan tyynyn) kanssa ja kääntyillä, vääntyillä ja ravata vessassa niin paljon kuin haluat, ilman että kukaan valittaa.

Kun vauva syntyy, sinun ei tarvitse yrittää olla hyvä puoliso samalla, kun yrität opetella olemaan äiti. Sinun ei tarvitse kuunnella kyselyjä siitä, milloin voit taas puuhastella lakanoiden välissä, siinä vaiheessa kun jälkivuoto ei näytä hiipumisen merkkejä ja tisseistä suihkuaa maitoa. Eikä niihin kymmeneen kuukauteen tuon ajan jälkeenkään, joiden aikana Ei. Vain. Tee. Mieli. Sinun ei tarvitse jaksaa perheriitoja siinä vaiheessa, kun vauvan katkonaisessa nukkumisessa on ihan tarpeeksi jaksamista. Sinun ei tarvitse vittuuntua siihen, että toinen ei jossain vaiheessa enää tajua "hemmotella sinua kuin prinsessaa", vaikka totta hemmetissä ansaitsisit sen, tai että toinen ei katso asiakseen nousta yöllä hoitamaan vauvaa, koska hänhän käy töissä.


Okei, sinun täytyy välillä kuunnella parisuhteessa olevien kommentteja siitä, miten "hekin ovat ensiviikonlopun ajan yksinhuoltajia, kun mies on työmatkalla" tai miten "on kamalan rankkaa kun mies on viikonlopun poissa!!!!!!", mutta sitten voi vain tyynesti sanoa että niin, kyllä mä tiedän millaista se on (eikä se ole koko aikaa mitenkään kamalan rankkaa).

Vinkki: kaiva jostain toinen yh kaveriksi. Ihan mistä vaan. Vaikka netistä. Mieluiten jo ennen syntymää. Kysele seurakunnasta, onko heillä yksinhuoltajien ryhmää (ihan sama oletko luterilinen, ortodoksi, ateisti tai vaikka muslimi, kunhan löydät kontaktin). Jos kuulet työpaikalla, että sinulle tuntematon tyyppi on yh, hankkiudu juttusille. Vertaistuki on ihan parasta. Se, kun joku tietää kaikessa, mistä on kyse ja millaista se on. Yksikin samassa tilanteessa oleva on kultaa.

(Ja tässä vielä vinkki yksinhuoltajien parisuhteellisille kavereille: Ole tukena. Jaa kokemuksiasi äitiydestä. Kun yh kertoo kokemuksesta, jollainen sinullakin on, kerro että sinullakin on. Kerro kaikista niistä asioista, jotka vauvan kanssa ovat ihan yhtä tuttuja myös parisuhdearjessa. Kerro kaikista niistä asioista, jotka parisuhdearjessa kuormittavat parisuhteen vuoksi. Mutta älä väitä, että tiedät, millaista yh:na on. Älä väitä, että yksin olo ei eroa parisuhdevanhemmuudesta. Jos kerrot, että sinua väsyttää, kun mies on paljon töissä, niin kerro se muistaen, että ystäväsi on aina siinä tilanteessa. Äläkä ikinä, ikinä sano, että nyt sinäkin olet hetken aikaa yksinhuoltaja, kun mies on työmatkalla. Se ei ole yksinhuoltajuutta.)


Ja kaikkein tärkein UUTINEN: Vaikka se on rankkaa ja vaikka se eroaa parisuhdevanhemmuudesta tiettyinä hetkinä tosi paljon, niin se on ennen kaikkea AIVAN IHANAA. Sinusta tulee perhe! Kelaa miten kreisiä. Sinusta pullahtaa jotain ulos ja yhtäkkiä oletTE perhe. Ja vitsi teistä tulee hyvä perhe. Saatte tehdä jutut ihan omalla tavallanne. Teillä tulee olemaan aivan sairaan hauskaa. Sinusta tulee vahva etkä sinä tule ikinä valittamaan siitä, että olet lapsen kanssa kahdestaan kaksi päivää, koska mies lähtee työmatkalle. Sinä et tule olemaan yksin, vaan elät tästä eteenpäin MAAILMAN HUIPUIMMAN TYYPIN kanssa. Elämässäsi tulee aina olemaan rakkautta, jonka vertaista ei ole mikään muu. Sinusta tulee äiti, ja usko huviksesi: sinusta tulee ihan sikahyvä äiti.

Yksin odottava: ei hätää. Sinä selviät.

Ja enemmänkin: sinulla tulee olemaan aivan törkeän siistiä. 

Minä tiedän.

torstai 5. maaliskuuta 2015

Siivoamisesta: gallup ja avautuminen

Olen aikonut kirjoittaa tästä jo monesti, mutten ole ... viitsinyt? Kehdannut? En tiedä. Olin jo haudannut aiheen, kunnes viime viikolla käytiin muuan keskustelu.

Ystävä 1: Siis edes mä en tajua tota, noilla imuroidaan JOKA PÄIVÄ!
Minä: MITÄ?!?!
Ystävä 2: No ei nyt joka päivä. Ehkä joka toinen...
Minä: Siis tajuatko että toi on jo ihan ylihygieenistä, ei se ole lapsillekaan hyvä?!
Ystävä 2: Ei siitä ole huolta, kun meillä ei kuitenkaan luututa niin usein!
Minä: ...meillä ei luututa koskaan.
Ystävä 1: No kyllä nyt LUUTUTA PITÄÄ! Siitä tulee sellainen tunne että on raikas koti!


Niin. Pitääkö luututa? Pitääkö imuroida kerran päivässä, viikossa vai kuukaudessa?

Olen epäsiisti ihminen. Olen aina ollut. En koe tarvetta siivota usein. Viihdyn epäjärjestyksen keskellä, usein jopa paremmin kuin liian siistissä kodissa. En pidä itseäni kuitenkaan järkyttävän sotkuisena. Olen nähnyt asuntoja, joissa lattiat ovat täynnä epämääräistä tavaramassaa ja tiskipöydällä on kuukauden tiskien lisäksi pullot, purkit ja pizzalaatikot. Meillä ei ole kuin muutaman päivän purkit.

Olisihan se ihan kiva että olisi pikkuisen siistimpää. Mutta en vain jaksa koko ajan siivota. En jaksa varata päivää sille, että siivotaan. Wohou miten hauskaa. Ja jos on vapaapäivä kotona, miksi pilaisin sen siivoamalla?! On niin paljon muuta, mitä haluan tehdä.

Tultuani äidiksi olen alkanut kokea tästä asiasta aivan kaameita paineita. Melkein kaikki äitiystäväni ovat näitä täytyy-imuroida-kerran-viikossa -tyyppejä. Koen koko ajan, että olen huono äiti kun en pidä kotia siistinä.

Eikä täällä edes ole niin kamalan sotkuista, koko ajan, ainakaan minusta.
Vaan sitä kotoisaa epäjärjestystä.


Selvittääkseni epäkelpoisuuteni tason tein gallupin aiheesta KUINKA USEIN TEILLÄ IMUROIDAAN JA LUUTUTAAN. Kyselyyn vastasi 20 ihmistä, joista suurin osa facebookissa, muutama suullisesti; lisäksi laskin mukaan yhden ystävän, jonka kanssa olen puhunut asiasta aiemmin. TÄSSÄ TULOKSET:

Imurointi

4 ihmistä imuroi useammin kuin kerran viikossa. Kahdella heistä on kissoja.
7 ihmistä imuroi noin kerran viikossa
6 ihmistä imuroi suunnilleen kerran 1-3 viikossa (keskimäärin kerran 2 viikossa).
ihmistä imuroi noin kerran kuussa.
1 ihminen ei imuroi koskaan, mutta vetää lattiat lastalla parin viikon välein.

Luuttuaminen

Luuttuamiskysymykseen annettiin epäselviä vastauksia tai ei vastattu lainkaan. Tästä voi vetää omat johtopäätöksensä. Suunnilleen näin se kuitenkin meni: 

3  ihmistä luuttuaa useammin kuin kerran kuussa.
4  ihmistä luuttuaa noin 1-2 kuukauden välein (2 sanoi pesevänsä joskus keittiön lattiaa useammin)
4  ihmistä luuttuaa selvästi harvemmin, 1-3 kertaa vuodessa.
1 ihminen sanoi luuttuavansa "aivan liian harvoin"
1 ihminen sanoi luuttuavansa "muuton yhteydessä tai jos sattuu vähän pidempi asumispätkä niin suunnilleen kerran vuodessa"
Loput 7 eivät vastanneet luuttuamiskysymykseen. Oletan, että osa heistä ei luuttua koskaan. 



Entä minä sitten? En ole mukana tilastoissa, vaan paljastan vastaukseni erikseen: meillä imuroidaan 2-3 viikon välein, saattaa lipsahtaa harvemminkin. (Muokkaus - selvennös: tavoite 2vkon välein, käytännössä 3-4.) Lattialuuttua ei edes ole, mutta olen pessyt koko keittiön lattian joitakin kertoja (tämän 2v asumiseni aikana) ja muistaakseni olohuoneenkin kerran. Niin, ja minäkin pesisin lattian muuton yhteydessä. (Muokkaus 2: Ennen Watsonia imuroin nykyistäkin harvemmin, ja kerran asuin vuoden pikkuyksiössä ilman imuria pelkän harjan kanssa.)

Johtopäätökset: En ole mitenkään poikkeuksellisen sotkuinen. On tuolla tilastossa muitakin samanlaisia.

Vapahdus!


Sinä, joka et vielä ole tilastossa: kuinka usein teillä siivotaan? Onko siivoaminen tai siivoamatta jättäminen ärsyttävää? Pitäisikö muiden tajuta siivota useammin (tai harvemmin)?