keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Voitoista ja häviöistä

Ensin häviöistä. Ei niistä muuta kuin että tässä on ehkä parhaiten ikinä onnistuttu sanoittamaan ylipäätään mikään asia maailmassa:

Kun mä sinut hain
mä mietin mitä vain voi tapahtuu
Iskin vaaleenpunaset lasit päähän
ja ruusun terälehtiä satoi taivaalta

--

Sit mä heräsin pää pyörällä 
ei oo avoautoo ajan talvisinkin pyörällä






Se on sellanen tunne kun lentokoneella nousee, hyppää
ja laskuvarjoo ei tullut mukaan


Ihan tälleen yleisesti ottaen ja menneitäkin muistellen.


***

No sitten niistä voitoista.

Syksyllä 2012 kirjoitin täällä näin:

" -- minun sisäiselle äänelleni ei ole mitään väliä, teenkö gradun vai ei. Se ei ole olennaista. Voin tehdä sen tai olla tekemättä, mutta se ei määritä sitä olenko onnellinen vai en."
Tämän sanominen on äärimmäisen luonnollista ja samalla valtava oivallus. Samalla kun sanon nämä sanat, tuhat kiloa nousee harteiltani. Keveyden tunne seuraa minua graduryhmään. Tajuan ensi kertaa, ettei vapauteni riipu siitä, teenkö gradun vai en. Minä olen jo vapaa. Vapaa valitsemaan mitä teen ja miten siihen asennoidun. Vapaa olemaan onnellinen, riippumatta gradusta.
Ja istuessani graduryhmässä tajuan ensimmäistä kertaa helpottavan asian: en tee tai jätä tekemättä gradua, koska minun täytyy. Mitä teenkin, teen sen koska haluan."

Minähän halusin - ja minä tein sen. 83 sivua, joista 4 lähteitä, joista yksikään ei ollut pelkkää täytettä. "Epätieteellinen" aihe, josta olin valtavan kiinnostunut, ja joka osoittautui aivan validiksi tieteellisen tutkimuksen(tapaisen) kohteeksi. Diskurssianalyysin haltuunotto, aina kommentistani "musta tuntuu kuin mut ois laitettu tekemään jotain mihin en todellakaan ole pätevä, tyyliin aivokirurgiaa!" aina palautteeseen "tää sun analyysi on niin hyvää." 
Sain ohjaajaltani ihan lupaavan arvion tulevasta arvosanasta - mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Olen jo päässyt kaikkiin tavoitteisiini - tai jopa ylittänyt ne; olen tehnyt gradun, jonka aiheesta olin ja olen aidosti innoissani; jonka takana seison ihan täysin ja josta olen järjettömän ylpeä.

Sen kunniaksi linkitän vielä toisen vanhan pätkän, muistelmia akateemiselta uralta. Kyseessä on "tiivistelmä akateemisen elämäni ensimmäisestä vuodesta" 2006-2007, ja se sisältää italian aineen, joka alkaa lauseella Frodo Baggins oli hobitti; animaatioelokuvan Urkin Pistin (ei ikävä kyllä katsottavissa), törmäämisen koulututtuun Kuopiossa, täysin opintoihin liittymättömän vahinkoretken Kyrölään sekä esi- ja alkuopetuksen juuret Ruotsi-Suomen historiassa. Ikävä kyllä mainitsen jättäneeni (vanhan livejournalini teksteihin perustuvasta) kirjoituksesta pois mm. selityksen pianosäestystentistä ja "jätkien kanssa" tehdystä ryhmätentistä, samoin kuin siitä, miksi en tehnyt kahtatoista sivua äidinkielen tehtäviä (merkinnöistä ei selvinnyt, teinkö niitä koskaan), vaikka ko. selitykset olivatkin aika hauskoja (ts.olen nauranut tämän illan vedet silmissä). 
Tekstin lopussa tulee vielä tarinan opetus! Näiden pohjalta on aika lohdullista, että sain viime syksynä tehtyä kandidaatin työni arvosanalla 4/5. Eli jutun SANOMA!!!111 on se, että... että... ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Ei vaan, otetaanpa uusiksi. Siis: kun olen löytänyt oman tapani tehdä asioita, olen myös saanut niitä aikaiseksi. Vaikka työnteko opintojen ohessa onkin aiheuttanut sen, että aloitan nyt paitsi graduntekoa, myös kuudetta (eikä vielä viimeistä) vuotta yliopistolla - tai kuten tuolloin vuonna 07 tapasin sanoa, "schmyliopistolla". 
Jep, rakas Schmyliopisto - ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Yhdeksän vuotta siihen meni, eikä sekään ole vielä ihan pulkassa. Mutta kaikki opettajankoulutuslaitoksen opinnot ovat.
Melko käsittämätöntä.

Gandalf tietää.
Kuvan osoite

BTW, tiedän jo, minkä lainauksen laitan tänne ja feseen ja KAIKKIALLE sitten, kun olen saanut loputkin sivuaineopinnot tehtyä ja jätän Schmyliopiston taakse lopullisesti. Wanha Hyvä Ystävä voi sen ehkä arvata. 

keskiviikko 22. huhtikuuta 2015

Herra Hakkarainen

Tämä postaus käsittelee lastenkirjan hahmoa.


Watson on nyt innostunut katselemaan Mauri Kunnaksen kuvakirjoja. Yksi suosikki on Hyvää yötä, herra Hakkarainen.

Haluan nyt esitellä tässä vielä kerran teoksen päähenkilön.



http://maurikunnas.net/wp-content/uploads/herra_hakkarainen.jpg


Herra Hakkarainen on hieman, tai hieman enemmänkin pihalla oleva vuohipukki, joka ei tiedä mitä tekee. Päällepäin hän näyttää aivan harmittomalta, tavalliselta kansanmieheltä, mutta öisin hän toikkaroi pitkin kaupunkia, tekee käsittämättömiä asioita ja puhuu ihan mitä sattuu.

Herra Hakkarainen muun muassa:
- sekaantuu kahden moottoripyöräjengin tappeluun
- johdattaa lauman koiria nakkitehtaan varastoon
- sooloilee hevibändin levyllä
- tanssii ratakiskoilla
- avaa sinapinkuljetusvaunun hanan ja sotkee paikat (sekä itsensä)
- hurvittelee huvipuistossa

Hakkarais-sitaatteja:
"Rullaati rullaa krooh-pyyh, lulla-rauta kruu-kraa"
"Tarjoilija, hoi! Pruuh-praah bratvurstia, kotletteja pliis!"
"Ore-kaka kurnau"
"KRIIH-KRÄÄH! KUURAN-KUKKURA KURA-KAKKARA!!"
"Tiritomaa tiri-tiri-tei ja kiratu-vei!"

"Rumba-samba muista kampa, kisko-disko, letskou sisko"
"Gudaa gudaa herr presidentti." (sonnille)


"Eeppäin, taappäin, yy-kraa-krooh", herra Hakkarainen hytkyttää.
http://www.kunnaskerho.fi/user_data/pix/Kunnas0707/Kuvitus_2.jpg

Herra Hakkarainen tekee tyhmyyksiä, koska hän ei näe mitä tekee. Itse asiassa hän ei ole hereillä ollenkaan. Hän on unissakävelijä, joka riekkuu kaupungilla ilman, että ollenkaan tajuaa, mistä on kyse.

Mauri Kunnas kirjoitti Hakkaraisen seikkailuista ensi kertaa jo vuosia sitten (tarkkaa julkaisuvuotta en ikäväkseni löytänyt). Ne ovat edelleen Suomen kansan kestosuosikkeja.


Kirjassa tarina ratkeaa sillä, että Hakkaraiselle hankitaan juoksumatto, jossa hän voi vaeltaa minkä mielii ja puhua itsekseen muita häiritsemättä.

Mutta kaikkihan me tiedämme, ettei se siihen jäänyt.
Herra Hakkarainenhan seikkailee jatkossa kaikkien Kunnaksen kirjojen sivuilla. Yhä vain.


maanantai 20. huhtikuuta 2015

Perstuntumalta

Facebookissa vallitsee kahtiajako. Enemmistö on masentunut ja huolissaan, sitten on tämä toinen, pienempi ryhmä, joka yrittää tsempata. "Eihän hallitusta ole vielä edes muodostettu." "Ei kannata suhtautua niin vakavasti." "Älä nyt vielä maalaile piruja seinille."

Ohessa tukisanalista, johon pohjaan alempana esittämäni seikat:

- konservatiivihallitus
- vasemmisto ennennäkemättömässä vähemmistössä
- j*tky vol. 2.
- persujen maahanmuuttopoliittinen ohjelma
- keskusta + persut -kombon suvaitsevaisuustaso (en ole varma, voiko tässä yhteydessä s-sanaa edes käyttää)
--> tulevan hallituksen arvopohja

Kuka haluaa lisätä oman osansa listaan?


Pidätän itselläni oikeuden suhtautua asiaan intensiivisesti.

Ja haluan tässä sanoa, että minä aivan, täysin vakavissani alan nyt miettiä, että katson miltä tilanne nyt seuraavien neljän vuoden aikana näyttää, ja ellei ennuste ensi vaalien alla ole hyvin päinvastainen kuin mitä nyt kävi, alan miettiä, mihin maahan meidän kannattaisi Watsonin kanssa täältä muuttaa.

Joo, olen vakavissani, ja mielelläni annan tarkempiakin perusteluja jos joku asiallisesti niitä kysyy.


Enpä ikinä olisi uskonut olevani tällaisissa tunnelmissa sen jälkeen, kun puolueeni saa 5 lisäpaikkaa ja "molemmat" ehdokkaani (se jota äänestin ja se jota olisin äänestänyt jos olisin voinut) menivät läpi.


t. nimim. Ahdistaa

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Ei-edelleenkään-ruokablogi: Pikku Squaren raakasuklaataatelitoffeemarmeladikonvehdit + Watsonin bonus

Ryhdyin tekemään herkkuja Kiitos Hyvää -kirjan ohjeella. Halusin kokeilla suklaakarkkeja, joihin ei tulisi mitään makeutusta - siis minkäänlaista sokeria, hunajaa, agavea, steviaa tms.

Kirjasta löytyi ohje jonka nimi taisi olla jotain tyyliin Pähkinätoffeekonvehdit. Minulla ei ollut kaikkia tarvittavia aineita, joten päätin tehdä yksinkertaistetun version: pelkät toffeekonvehdit.

Koska olen Pikku Square, ei tämä taaskaan mennyt ihan niinkuin Strömsössä. Kookosöljyä ei ollut tarpeeksi, joten puolitin alkuperäisen reseptin, paitsi veden määrän, jota laitoin maksimin, koska tehosekoittimeni on niin huono.


Täytteeseen tuli siis:

7-8 pehmeää taatelia
1 rkl kookosöljyä
yli 5 rkl vettä (liikaa)
0,5 tl vaniljajauhetta
0,5 tl ruususuolaa

Vettä sitten lisäsin varmaan vielä toiset 5 rkl, koska ei meinannut blendautua. Se oli virhe. Ongelma ei ollutkaan veden määrä vaan se, että mössöä oli sekoittimessa niin vähän, että kiinteää kun oli, se roiskui nopeasti pois terästä ja jäi sekoittimen seinustalle. Jos sitä olisi ollut enemmän, se olisi ehkä blendautunut paremmin. Lisäksi huonoon sekoittimeeni laitettuna taatelit olisi ehdottomasti kannattanut kuoria. 

Ei se silti täysin pieleen mennyt. Mössöstä lusikalla annostelemani pallot laitettiin pakastimeen jähmettymään (n. 15 min); liian veden takia se jäi kovin löllöksi, mutta se ei tuhonnut kaikkea.


Raakasuklaakuorrutteeni oli yksinkertaisuudessaan

0,75 dl sulatettua kaakaovoita
0,75 dl raakakaakaojauhetta

Tämän levitin pallojen päälle miten parhaiten taisin. Koska pallot eivät meinanneet pysyä kasassa, suklaadipin levitys oli melko hankalaa, mutta laitoin sitä ensin pallojen päälle, annoin suklaan jähmettyä hetken jääkaapissa, käänsin ne, ja sitten tein toisen puolen. Sen jälkeen laitoin ne taas pakastimeen tai ehkä jääkaappiin jähmettymään, en nyt muista.


Kun tsekkasin kaakaovoin ja -jauheen suhdetta kirjasta, Watson, joka ei ollut innostunut taatelimössöstä (sain kerrankin itse nuolla lusikan, toisin kuin pääsiäisenä, jolloin hän istui lattialla kaapien raakaleivostaikinaa suoraan purkista ja sanoi iloisena: "Leivosta!") näki kuvan raakasuklaapaloista kirjan sivulla.

"Toi! Toi!"

Lupasin tehdä hänelle oman pienen suklaan. Joten kun kuorrutteesta jäi vähän yli, lisäsin siihen juoksevaa hunajaa ja jäädytin Watsonille pienen suklaalevyn. Hän tykkäsi siitä todella paljon.


Karkkieni ainoa ongelma on niiden huono koossa pysyminen (ei koske W:n suklaata, toim. huom.) mutta se ei haittaa, koska ne kuitenkin otetaan astiastaan ainoastaan syötäviksi. Maku siis onnistui todella hyvin. Taatelitäytteen salaisuus ovat mausteet: vanilja ja suola. Niiden ansiosta se ei maistu pelkältä taatelilta, vaan ihanalta karkkimassalta.

Liika vetisyys aiheutti sen, että toffeen sijaan tai ainakin lisäksi konvehtien sisustasta tulee mieleen marmeladi. Mikä ei ole mitenkään huono. On aika siistiä syödä karkkeja, jotka ovat suklaata, toffeeta ja marmeladia, eikä niissä ole mitään lisättyä makeutusta. Taidankin mennä hakemaan jääkaapista loput. Ja tehdä ensi kerralla kaksinkertaisen annoksen.

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Aggressiiviset ateistit

Aina jossain kohtaa se tapahtuu. Joudun keskusteluun, nykyään yleensä facebookissa, jossa yksi tai useampi osallistuja tuo voimakkaasti ilmi sen oletuksen, että älykkäässä keskustelussa uskontoja pidetään pahana asiana ja Jumalaan uskovia tyhminä. Hyvin usein tämä raivoateistinen mielipide saa tukea muilta kommentoijilta, kun taas minä päädyn yksin kyselemään, onko todella reilua mollata toisen maailmankatsomusta vain, koska ei itse ajattele samalla tavalla.

Aivan aluksi haluaisin kiittää kaikkia niitä ei-uskovia ystäviäni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, kunnioittavat tapaani nähdä todellisuus eivätkä vähättele minua uskoni tai uskontoni takia. Näihin raivoateisteihin törmätessäni tajuan, miten onnekas olen, kun omat ateisti- ja agnostikkoystäväni ovat aidosti suvaitsevaisia. 

Suvaitsevaisuus ei kysy uskontoa. Minkä tahansa uskonnon edustaja siinä missä uskonnotonkin voi kunnioittaa muiden ajattelutapoja. Minkä tahansa uskonnon/uskonnottomuuden edustaja on ahdasmieinen ja suvaitsematon silloin, kun leimaa toisten maailmankatsomukset omaansa huonommiksi.


Absurdeinta on se, että:
- stereotypian mukaan uskovainen yrittää käännyttää vapaa-ajattelijaa --> uskis on ahdasmielinen ja vapaa-ajattelija se, johon kohdistetaan suvaitsemattomuutta
- näissä tilanteissa minulle uskovana ei ole mitään väliä, mihin toinen uskoo tai ei usko, ja ateisti ilmaisee erittäin voimakkaasti, että hänen tapansa ajatella on se oikea, ja minä toisin ajattelevana joudun helvettiin - ei kun siis olen tyhmä.

Yhteistä tilanteille on se, että niissä - täysin poikkeuksetta - Jumalaan uskominen verrataan satuolentoihin uskomiseen ja/tai Raamatusta puhutaan satukirjana. 

Hyvin yleistä on sen ilmaiseminen, että uskova ei saisi loukkaantua tästä avoimen ilkeästä ja halventavasta puheesta, ei kun siis asiapohjaisesta argumentoinnista. 


Raivoateisteilta myös tulee mitä mielenkiintoisempia kommentteja:


"Kaikki epämääräinen johonkin uskominen ja asioiden pyhänä pitäminen on pahaa/tyhmää/väärin, koska jotkut käyttävät edellämainittuja perusteina syrjintään, sortamiseen, väkivaltaan tms."

- Samasta syystä myös esim.  rakkaus on väärin eikä kenenkään pitäisi sitä harjoittaa.


"Sinä siis vaadit, että sinun uskomistasi tulisi kunnioittaa, vaikka itsekään et kunnioita muiden tapaa uskoa, esim. et kunnioittaisi sitä jos joku uskoisi hammaskeijuun."

-Jos joku ystäväni alkaisi uskoa hammaskeijuun, yrittäisin hyväksyä sen ilman, että käyttäytyisin häntä kohtaan halveksivasti. Jostain syystä näin ei ole vielä koskaan käynyt, kun taas aika moni ystävä on alkanut uskoa Jumalaan. Lisäksi minulla on ystäviä, jotka uskovat esim. enkeleihin, kuolleiden sukulaisten läsnäoloon tai luonnon henkiin, ja kunnioitan heidän uskoaan silloinkin, jos en itse oikein sitä ymmärrä. Se, mihin muut uskovat tai eivät usko, ei ole minulta pois. 


"Uskovia ihmisiä ei tarvitse pilkata, mutta heidän näkemyksiään on oikeus pilkata."

- Tämän olen kuullut ennenkin - peruskoulussa! "En mä tota pilkkaa, vaan sen vaatteita." Just niinhän se menee. Ja siis ylipäätään - pilkka on kova juttu. Elämässähän ylipäätään on välillä oikeus pilkata? - siis niitä tyhmiä ja väärässä olevia, ei kun siis heidän näkemyksiään, ajatuksiaan, vaatteitaan, seksuaalista suuntautumistaan - mitä näitä nyt on. Eihän kaikkia nyt tarvitse kohdella kunnioittavasti, haha!  

...Niin siis taisin tippua kärryiltä. Lisäksi vähän kummallisesti tosiaan se, mikä on väärin jos se tapahtuu kiihkouskovaisen toimesta, on oikein, jos se tapahtuu kiihkoateistin toimesta.


"Jos on uskonnon uhri, on oikeus tuomita kaikki uskonnot ja puhua niistä halventavasti."

- Jep, samalla logiikalla kuin jos jonkun ihmisen on pahoinpidellyt tietyn etnisen tai kulttuurisen ryhmän edustaja, hänellä on oikeus avoimesti tuomita koko kyseinen ihmisryhmä ja puhua heistä halventavasti? Tai jos jonkun on raiskannut mies, hänellä on oikeus tuomita kaikki miehet pahoiksi ja suhtautua heihin vihamielisesti. Tai hei, koska minua kiusattiin monta vuotta koulussa, voisin sen ansiosta tuomita kaikki yläkouluikäiset pahoiksi ja käyttäytyä heitä kohtaan sen mukaisesti! Oh, yeah.


Muokkaus. Vielä yksi:
"Miksei uskontoihin saisi kohdistaa satiiria samoin kuin muihinkin ilmiöihin? Jos niin tekee niin te menette polttamaan paikkoja jotka eivät edes mitenkään liity asiaan."

- Järjetön yleistys ja samalla vastuun välttö. Uskontoihin saa ja pitää kohdistaa satiiria. Satiiria ei ole sanoa "uskonto on höpöhöpöä". Satiiria on nostaa esiin vaikka joku uskonnon sisältämä absurdi juttu ja kuvata sitä, miten ihmiset uskovat siihen kirjaimellisesti, hassussa valossa. Minua ei haittaa se, jos ihmiset nauravat sille, että uskon jonkun kuolleen miehen henkiinheräämiseen. Minua haittaa se, jos tämän uskomiseni takia minua pilkataan ja minuun suhtautudutaan alentavasti. Uskontoihin kohdistuvan krtitiikin on oltava samalla tavalla asiallista kuin muihinkin asioihin kohdistuvan kritiikin. Ei yleistävää alentamista.

On aivan absurdia olettaa, että kaikki uskonnon edustajat hyväksyisivät muutaman kiihkoilijan tekemiä väkivallantekoja tai olisivat itse taipuvaisia tällaisiin. Uskonnon käyttäminen tekosyynä väkivallanteoille tms. on todellinen ongelma, josta voi ja pitää puhua - mutta keskustelu ei voi lähteä siitä että "uskonto on scheissea". Eihän vaikka mahdollisista maahanmuuton ongelmistakaan tee mieli keskustella rakentavasti henkilön kanssa, joka aloittaa kommenttinsa linjalla "maahanmuutto on scheissea".



Olen todella väsynyt siihen, että julkisessa keskustelussa vallitsee tämä yleinen normi - että on okei puhua uskovista todella rumasti ja leimata aina vain kaikki uskonnot edustajineen tiettyjen hihhulilahkojen perusteella. Vielä väsyneempi olen siihen, että kun tähän asiaan sitten julkisessa keskustelussa puuttuu, minuun suhtaudutaan sen mukaan kuin olisin rikkonut jotain normia. No ni, taas joku uskis loukkaantuu. Voi voi. Uskikset on tosikkoja. 

Just for the info: minä en loukkaannu uskontoni sisältöön kohdistuvasta rankastakaan huumorista, tai uskontoon/uskomiseen kohdistuvasta läpänheitosta ylipäätään. Siitä vaan, piirtäkää Jeesus-pilakuvia ja järkyttykää kun nauran mukana. Minua loukkaa se, että aikuisten välinen kiusaaminen on sallittua ja yleisesti hyväksyttyä, kun kyseessä on uskovien ihmisten, heidän ajatustensa ja älynlahjojensa vähättely ateistien toimesta. Se, että silloin ei todellakaan tyydytä siihen asiapohjaiseen argumentointiin, vaan mollataan ylimielisesti toisten maailmankatsomusta.

Just for the info vol. 2: Jos koulumaailmassa joukko ihmisiä laukoisi sarkastisia kommentteja jonkun älynlahjoista ja "satuihin" uskomisesta, se määriteltäisiin nimenomaan kiusaamiseksi. Kouluikäisiltä tätä ei sallita. Pitäisikö ruveta koulussa sanomaan että lapset, ei hätää, sitten kun kasvatte aikuisiksi, saatte kiusata niin paljon kuin ikinä haluatte?



Jos joku puolustaisi oikeuttaan vaikka elää homoliitossa tai monikulttuurisessa suhteessa, nämä samat älykkäät ateistit eivät ikinä kehtaisi sanoa, että tosikko pahoitti mielensä, ole hiljaa siinä. Radikaali ajatus: mitä jos toisen ihmisen kunnioittaminen ylettyisi myös niihin, jotka uskovat Jumalaan?


Aivan viimeiseksi haluaisin kiittää vielä kerran kaikkia niitä ihania ateistiystäviä, joita minulla on. Niitä, jotka ovat vilpittömän kiinnostuneita minun tavastani ajatella, vaikkeivät ajattele samoin. Niitä, joita ei kiinnosta, mutta ei myöskään haittaa, tietenkään, koska olemme ystäviä. Niitä, jotka ovat suvaitsevia, lämpimiä ja rakastavia ihmisiä.



Muokkaus: Havainnollistava esimerkki minun ja Kolibrin keskustelusta. Jos tyyppi tulee keskusteluun sanoen "niin siis kun teillä on se satukirja", se on halventavaa ja epäasiallista. Jos tyyppi tulee keskusteluun sanoen "se teidän Raamattu on ihmisten kirjoittama kaunokirjallinen teos enkä tajua miksi pidätte sitä pyhänä", niin keskustelen hänen kanssaan ilomielin. Eläköön se pieni sävyero.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Maksamaton mainos

Minulla on sen kokoluokan blogi, etten varmaan koskaan tule saamaan yhtäkään tarjousta kaupallisesta yhteistyöstä, mutta jos saisin, vetäisin erittäin tiukkaa linjaa. En ikinä mainostaisi mitään, mitä en itse käyttäisi, mitä en sataprosenttisesti allekirjoittaisi ja mikä ei sataprosenttisesti sopisi arvoihini. En myöskään kestä juurikaan lukea blogeja, joissa noudatetaan toisenlaisia linjauksia.

Nyt mainostan ihan ilman kaupallista yhteistyötä, omasta vapaasta tahdostani. Mainostan suomalaista käsityötä, joka ei ole ökyhintaista, käyttää kierrätysmateriaaleja ja on vaan hemmetin laadukasta. Suosikkiompelijani on juuri avannut oman nettipuodin, jossa on nyt avaustarjousten viikko. Suosittelen erittäin lämpimästi klikkaamaan vaikka äitienpäivälahjatilauksen täältä:






Kotisivun kautta tavoitat ompelijan, joka tekee esim lasten vaatteita (myös ulko-), juhla- ja hääpukuja sekä juuri haluamasilaisia takkeja mittatilaustyönä. Minulla on viimeksi mainittuja jo kaksi ja ajattelin kohta tilata kolmannen.

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Tämän ajan natsit ja se käyttämättä jätetty ääni

30-luvun Saksassa natsit saivat valta-aseman voitettuaan vaalit laillisen äänestyksen tuloksena.
Lopputuloksen me kaikki tiedämme.

Nykyään tuntuu käsittämättömältä ajatella, että natsit äänestettiin vaalivoittoon. Kuka nyt sellaista tekisi? On kuitenkin erittäin tärkeää myöntää, että se tosiaan tapahtui, ja miettiä, miten se oli mahdollista.

Äänestystulokseen vaikuttaa kaksi asiaa.
1) mitä puoluetta ne äänestävät, jotka äänestävät
2) millaisten arvojen puolustajat jättävät äänestämättä. 

Jokainen tässä esimerkkitapauksessa natseja vastaan käyttämättä jätetty ääni antaa voittajapuolueelle, tässä esimerkkitapauksessa siis natsipuolueelle, suuremman prosentin annetuista äänistä. 


Suomella on kaksi ongelmaa:
1) ihmiset, jotka kuvittelevat, että ratkaisu ongelmiin on jonkin ihmisryhmän syyttely, syrjintä ja yksinkertaisesti vihaaminen, ja äänestävät tämän mukaan. Näiden ihmisten päitä on tässä vaiheessa todella vaikea kääntää. He ovat niitä, jotka sitten myöhemmin selittelevät, etteivät mitenkään olisi voineet aavistaa, mitä seuraisi siitä, kun he tekivät äänestyspäätöksensä hyvässä uskossa. 
2) ihmiset, jotka ovat vihapuhetta, rasismia ja syrjintää vastaan, mutta eivät äänestä. Tiedän paljon humaaneja, fiksuja ihmisiä, jotka jättävät äänensä käyttämättä, koska kuvittelevat "ettei se mitään vaikuta" tai haluavat, anteeksi vain, keskittyä puunhalailuun.

Jälkimmäinen ihmisryhmä kasvattaa syrjintään ja syyttelyyn nojaavien puolueiden (joiden kannattajat ovat erittäin aktiivisia) osuutta äänistä.

Äänestämättä jättäminen ei ole pelkästään vaikuttamisen mahdollisuuden skippaamista. Eikä se missään nimessä ole "ihan sama".
Se on luovutusvoitto rasimiin, syrjintään ja vihapuheeseen toimintansa perustaville puolueille. 


Maahanmuuttajat ja seksuaalivähemmistöt ovat tämän ajan juutalaisia. Äänestätkö sinä tämän ajan natseja vastaan?

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Kääpiöistä ja rakkaudesta

Huom: uskisvaroitus! Mutta ei kuitenkaan varsinaista Jeesus-settiä;)


C.S. Lewisin voimakasta, mutta mielestäni tyylikästä ja kaunista kristillistä metaforiikkaa pursuilevan Narnia-sarjan viimeinen kirja sisältää luvun "Kuinka kääpiöt eivät antaneet narrata itseään." Kyseisessä luvussa Lewis maalaa kuvan ihmistyypistä, joka pelkää niin hirvittävästi rationaalisesta ajattelutavasta irti päästämistä, ettei pysty nauttimaan ihmeistä ympärillään, ei edes huomaamaan niitä; he turvautuvat usein sarkasmiin ja ironiaan puolustaakseen itseään ja käsitystään.


Tirian oli ajatellut - tai hän olisi ajatellut, jos hänellä ylimalkaan olisi ollut aikaa ajatella - että he olivat sen pienen olkikattoisen tallin seinien sisällä, sen jonka pituus oli osapuilleen kolme ja puoli metriä ja leveys vajaat kaksi metriä. Itse asiassa he seisoivat ruohikolla, syvänsininen taivas päilyi yläpuolella ja heidän kasvojaan lempeästi hyväilevä ilma oli varhaiskesän päivän ilmaa. --

-- pian he kaikki saattoivat nähdä kääpiöt. Ne näyttivät aivan toimettomilta. Eivät ne jaloitelleet eivätkä pitäneet hauskaa (vaikka niiden kahleköydet näyttivätkin kadonneen) eivätkä liioin loikoilleet lepäämässä. Ne istuivat kasvotuksin hyvin tiiviissä pikku piirissä. --

"Katsokaa eteenne!" yksi kääpiö sanoi happamalla äänellä. "Muistakaa mihin olette menossa. Älkää kävelkö meitä päin naamaa."
"Ei kävellä", Eustace sanoi kärsimättömänä. "Emme me sokeita ole. Meillä on silmät päässä."
"Niiden täytyy olla pahuksen hyvät silmät, jos sinä täällä näet eteesi", sanoi äskeinen kääpiö, Möyry nimeltään.
"Missä?" Edmund kysyi.
"Mitä missä, senkin pahkapää, täällä tietenkin", Möyry sanoi. "Tässä pilkkopimeässä, löyhkäävässä, tunkkaisessa tallinnurkassa."
"Oletko sinä sokea?" Tirian kysyi.
"Kai me kaikki olemme pimeässä sokkoja", Möyry sanoi.
"Mutta eihän täällä ole pimeää, senkin tyhmät kääpiöparat", Lucy sanoi. "Ettekö te näe? Katsokaa ylöspäin! Katsokaa ympärillenne! Ettekö näe taivasta ja puita ja kukkia? Ettekö näe minua?"
"Miten minä voisin nähdä semmoista mitä ei ole, kautta kaiken löpinän?" -- "Punot taas uusia valheita! Yrität uskotella meille, ettei ainuttakaan meistä ole suljettu tyrmään ja ettei täällä ole pimeää, ja taivas tietää mitä vielä."
"Ei ole mitään mustaa murjua, ei muualla kuin sinun mielikuvituksessasi. -- Tule ulos sieltä pimeästäsi." --

"Lucy rakas", Aslan sanoi. "Minä näytän sinulle sekä sen mitä minä voin että en mitä minä en voi tehdä." Hän astui kääpiöiden viereen ja murisi hiljaa - hiljaa, ja silti ääni sai ilman väreilemään. Mutta kääpiöt sanoivat toisilleen: "Kuulettekos tuota? Se on se porukka joka on tallin toisessa päässä, yrittävät pelotella meitä. Niillä on varmaan jonkinlainen laite. Älkää olko kuulevinannekaan. Meitä ne eivät tällä kertaa huiputa!"
   Aslan kohotti päätään ja ravisti harjaansa. Siinä samassa kääpiöiden polville ilmestyi loistava ateria -- . Mutta kaikesta tästä oli tuskin mitään hyötyä. Kääpiöt kylläkin ryhtyivät ahmimaan herkkuja, mutta selvää oli, etteivät he kyenneet niitä kunnolla maistamaan. He luulivat syövänsä vain semmoista ruokaa, mitä tallista saattoi löytää. Yksi sanoi yrittävänsä syödä heinää ja toinn väitti saaneensa palasen vanhaa turnipsia ja kolmas kertoi, että oli löytänyt raa'an kaalinlehden. Ja ne kohottivat huulilleen kultaiset maljat täynnä hienoa punaista viiniä ja sanoivat: "Uh! Ajatella että on juotava likavettä kaukalosta, josta aasi on latkinut!"
--
"No ainakaan meitä nyt ei ole petkutettu. Ketään emme ole päästäneet syöttämään hölynpölyä itsellemme. Kääpiöissä on kääpiöille kyllin."


Minä olin kääpiö, joka ei antanut huiputtaa itseään. Vieläpä luin ylläolevaa ateistipäivinäni ja tiedostin olevani sellainen - ja olin siitä surullinen, mutta ajattelin, että on parempi olla surullinen kuin antaa huijata itseäni.

Sitten tapahtui erinäisiä asioita ja muistan, kuinka sanoin Karhunkaatajalle: "Mulla on sellainen olo, että olis niin helppoa alkaa uskoa johonkin korkeampaan voimaan, että mä melkein pelkään että siellä Ghanassa mut huijataan uskomaan johonkin."

Ja juuri niinhän siinä sitten kävi. Paitsi ettei se enää tuntunut huijaukselta, vaan siltä, että viimein sai selville totuuden.


Nykyään minulla on läheisiäkin ystäviä, joissa tunnistan tarinan kääpiöt. "En voi ottaa lukuun uskomisen vaihtoehtoa, koska minua voitaisiin kusettaa... Voisin vahingossa uskoa johonkin, joka ei olekaan totta!" Vaikka olen kokenut saman, tuo näyttäytyy nyt minulle niin absurdina, etten oikeastaan edes tiedä, miten kommentoisin sitä.


Ja sitten. Mikä muu tilanne voisikaan olla sellainen, jossa pelkää ihan hirveästi tulevansa huijatuksi?

Niin, rakkaussuhteet.


Rakkauteen heittäytymisessä koemme helposti saman huolen, pelon siitä, että minä olen vilpitön, luotan ja uskon, annan sydämeni - ja toinen ei olekaan mukana samoista lähtökohdista. Silti suurin osa meistä jossain vaiheessa elämää tajuaa, että se riski on vain pakko ottaa, jos haluaa mahdollisuuden onneen. En henkilökohtaisesti tunne ketään, joka olisi päättänyt lopettaa kaiken romanttisen kanssakäymisen, koska se on liian pelottavaa, ja olisi iloinen, ylpeä ja onnellinen tämän päätöksen johdosta.

Juuri siitä uskossakin on loppujen lopuksi kyse. Rakkauteen heittäytymisestä. Totta kai se on helkkarin pelottavaa. Ja totta kai se riski on uskallettava ottaa, jos haluaa joskus kokea jotain todellista.



Kun puhun uskosta, en puhu pelkästään kristillisen kirkon oppien mukaisesta uskosta. Puhun yleisesti ottaen uskosta korkeampaan, rakastavaan voimaan - siihen, että maailmankaikkeun takana (tai sisällä?) on tietoisuus.

maanantai 6. huhtikuuta 2015

Juhlapostaus: herkkuja ja ystäviä

XA!

Perheeni on luterilainen eikä suuremmin juhli pääsiäistä. Minä haluan kuitenkin viettää vuoden suurinta juhlaa kunnolla, enkä vain hengailla kotona. Niinpä kaksi vuotta sitten aloitin oman pääsiäisperinteeni: kutsun ystäviäni pääsiäissunnuntaina luokseni juhlimaan. Laitan jotakin tarjottavaa itse ja pyydän lisäksi vieraita tuomaan tuomisia. Juhlat ovat päivällä, jolloin lapsiperheetkin voivat osallistua.

Perinne on osoittautunut ihanaksi ja onnistuneeksi. Pääsi paikalle sitten 5 tai 15 vierasta, tunnelma on kohdallaan, kun he ovat joka tapauksessa rakkaita ystäviäni. Kyseessähän on vähän sama asia kuin viettäisi joulua ystävien kesken.


Niinpä eilenkin pieni joukko tärkeitä ja rakkaita saapui meille juhlimaan. Minulla oli mitä ihanin päivä heidän kanssaan. Naapuri ja tämän sisko D, Watsonin suosikkileikittäjät, pitivät huolen Watsonin ja (W:n iloksi paikalle saapuneen) 3-vuotiaan kaverivieraan viihtymisestä. Minä, Kanerva, WHY, Karhunkaataja ja Pappi eksyimme syväluotaavaan keskusteluun enneagrammista.

Ja söimme herkkuja. Kun pöytä oli katettu ja siunattu, Watson halusi istumaan omalle paikalleen päätyyn (vaikka tarkoitus oli, että pöytä toimisi buffet-periaatteella) ja hamusi ensimmäiseksi kiinni edessään olevaan suklaakakkuun. Tietty. Näin ollen hän ja kaverinsa saivat aloittaa aterian pienillä suklaakakkusiivuilla. Kakun ohessa pöydästä löytyi quinoa-fetasalaattia, lihapullia, gluteenitonta leipää, maalattuja munia, pähkinöitä, viinirypäleitä ja muita hedelmiä plus vielä sipsejä. Myöhemmin pääsiäiskukko vielä muni vieraille lahjansa, ja minullekin oli oma maidoton ja gluteeniton muna (kaikkia muita isompi! :D ).

(Juhlissani on tapana, että suurinpiirtein kaikki mitä tuodaan on minullekin sopivaa eli maidotonta ja luontaisesti gluteenitonta. On ihana juhlia, kun ei tarvitse koko ajan hysteerisesti vahtia, ettei jostain tule muruja omaan annokseen.)


Watsonin ja minun maalaamat munat sekä anonyymejä hedelmiä.



Varsinainen helmi olivat kuitenkin aivan itse tekemäni rakkausleivokset. Kyllä, uskaltauduin kaikesta huolimatta yrittämään raakaleivonnaisen tekoa, ja vaikka jouduin lisäämään tehottomaan tehosekoittimeeni vettä, ja vaikka täytevaahdosta tuli omituisen vetistä, ja vaikka taikinaa ei riittänyt leivosten kansien tekoon, ja vaikka ne olivat pakastimessa niin pitkään että näyttivät olevan ikijäässä sieltä otettaessa - ne onnistuivat!!! Tulos oli AIVAN SIKAHYVÄ - niin hyvä jopa, että kun äsken söin peräperää sekä leivosten että normaalin gluteenittoman mutakakun jämiä, leivokset olivat kirkkaasti parempia (ja minä ihan oikeasti ra-kas-tan mutakakkua).

Yleisön mukaan leivokset olivat hyviä ja niissä oli hyvä rakenne; olivat hyviä myös jäisenä (se sopi niihin - myöhemmin kyllä jäisyyskin katosi toim. huom.), ja kookosta inhoava Karhunkaatajakin piti niistä, vaikka niissä kookos maistuikin. Huonointa minun mielestäni oli hieman levähtänyt ulkonäkö, mutta jopa siitä Naapuri antoi ilahduttavan kommentin: "No mut ne vois olla paljon vammasempiakin".


Etsi kuvasta kultainen erikoisruokavaliomuna!


"Vois ne vammaisempiakin olla."


Toisin sanoen: menestys! Minusta tuli kuin tulikin raakaleipuri.

Elämäntapabloggaajaa minusta sen sijaan ei vielä ole tullut, joten ette näe tälläkään kertaa kuvia notkuvasta ruokapöydästä (joka oikeasti oli aika vakuuttava) vaan ainoastaan viimeisestä jäljelläolevasta leivoksesta - ja parista bonusmunasta.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

KNK! (pääsiäistä)

XB! XB!! XB!!!


Kirjoitin jo viime vuonna pääsiäisestä yleisesti, joten nyt hyppään suoraan asiaan.

Voi pääsiäisen riemu! Tämä todellakin on juhlien juhla, riemujen riemu.


Takana on Suuri Viikko ja edessä Kirkas.

Keskiviikkona ystäväni Karhunkaataja (hehe, kerrankin pääsin mainitsemaan nimeltä) vei Watsonin ulkoilemaan, kun rakas rippi-isäni tuli meille kotiin asti pitämään katumuksen mysteerion eli synnintunnustuksen - eli antoisan "sielunhoidollisen" keskustelun.

Torstaina kuuntelin läpi kuoromme uuden levyn Suuri Paasto. Suuren paaston tekstit etenevät paaston alusta pääsiäisen kynnykselle. Ihana virittäytyminen juhlan odotukseen.






Perjantaina minä ja Watson menimme illalla kirkkoon Kristuksen hautaus -palvelukseen. Watson jaksoi ihmeen kevyesti melkein koko pitkän palveluksen loppuun asti. Suuri Perjantai on se päivä vuodesta, jolloin liturginen väri on musta, papit ovat pukeutuneet mustiin ja ihmiset myös, kuin hautajaisissa. Kristuksen hauta eli pöytä, jolla on aihetta kuvaava ikoni, seisoo keskellä kirkkoa. Kirkko kierretään ristisaatossa, jossa hautaikonia kannetaan kuin ruumisarkkua kaikkien kulkiessa sen perässä. Palveluksen aikana ihmisillä on tuohukset (eli kynttilät) kädessä, ja yhdessä kohtaa kaikki muut valot sammutetaan.

Palveluksen tunnelma oli tälläkin kertaa ihmeellinen. Kyse ei ole taaskaan järjestä, vaan tunteesta. Kauneus ja suru antavat mahdollisuuden kokea tuskan, joka varmasti on jokaisessa ihmisessä, käsitteli sitä sitten Kristuksen kärsimystarinan kautta tai jollain muulla tavalla.

(Sana Papilta -blogissa hyvä kirjoitus uskosta täällä. "Usko eroaa tiedosta. -- Usko on erityinen sielun tila. Se kuuluu ihmisen hengelliseen elämän sisimpään, ihmissydämelle.")

Kirkon ollessa pimeänä, kun hautaa ympäröivät vain kynttilät, kolme seurakunnan naista lähti yhdessä laittamaan lisää kynttilöitä haudan ympärille, kun vanhat olivat palamassa loppuun. Tuo hetki, kun kolme naista mustissa vaatteissa meni haudan ympärille viemään valoja, oli ihmeellisen runollinen. Aivan kuin enne pääsiäisaamusta, jolloin mirhaatuovat naiset ikäänkuin etsien päivää kiiruhtivat varhain aamulla hautaan laskeneen Auringon luo. 


Lauantai kuluikin pääsiäisen odotuksessa. Oikein ihmettelin sitä energiaa, jota löytyi siivoukseen ja ruoanlaittoon - juhlan valmisteluun - kun sen teki pääsiäistä varten. Hihittelin jopa sille, miten olen joskus tuhahdellut, etten tajua ihmisiä jotka laittavat jouluksi "jouluverhot". Mihin sellaisia muka tarvitsee? No, nyt löysin itseni laittamasta paikoilleen pääsiäisverhoja. <3 Eikä niissä totisesti ole mitään tipunkuvia. ;)

Puoli yhdeltätoista naapurini (bloginimi taitaa olla kekseliäästi Naapuri) tuli vahtimaan nukkuvaa Watsonia (eli nukkumaan meidän vierashuoneeseen). Puolta tuntia myöhemmin kipitin öisiä teitä pitkin kirkkoon pystymättä pyyhkimään odotuksen hymyä kasvoilta. Liikennevalot olivat pois päältä, kaikkialla ihan hiljaista, mistään ei olisi arvannut, että ollaan vain tunnin päässä juhlista suurimmasta.





Jaoin pääsiäisen tulon Watsonin kummin, Täti Ruskean, ja hänen ystävänsä (joka sattuu nykyään olemaan erään entisen opettajani vaimo, sivumennen sanoen) sekä kihlattunsa kanssa. Iloisena yllätyksenä kirkosta löytyi myös kummini (bloginimi kenties Kummisetä?) - eli kirkkoon liittyessä kummikseni ryhtynyt ystäväni - jonka olin luullut viettävän pääsiäistä kaukana täältä. Vaikka laulaessa meinasi jo silmissä sumeta ja taju lähteä (kolme tuntia on aika pitkä aika, varsinkin kun biisit ovat riemukasta toitotusta jatkuvaan putkeen), mutta se ei juhlatunnelmaa vähentänyt.

Ps. Taas oli radiossa ollut virheellistä tietoa ortodoksien oudoista tavoista! (Edellinen täällä.) Paastomme kuulemma loppuu jo palmusunnuntaina. No ei kuulkaa todellakaan lopu! :D Jollain on sunnuntait sekaisin, tai on hämääntynyt siitä, että ort. paasto alkaa vähän aiemmin kuin luterilainen. Paasto loppuu pääsiäisyönä kolmen tunnin palveluksen jälkeen suureen juhlaan, jolloin kirkon juhlatilassa syödään pääsiäisherkkuja ja juodaan viiniä. Kyllä, kello kolme yöllä.)


Täti Ruskea oli tehnyt meille ruokavammaisille maailman ihaninta gluteenitonta + maidotonta pannukakkua.

"Tää on niin hyvää, mä en kestä!"
"Kyllä sä kestät."


Samaa voisi sanoa pääsiäisen ilosta. Tää on niin hyvää että mä en melkein kestä. :)

Kristus nousi kuolleista!

perjantai 3. huhtikuuta 2015

Note to self

Laitoin muutaman asian muistiin itselleni ihmissuhteisiin liittyen.

Älä (enää) ikinä ala seurustella ihmisen kanssa, jos...

... hänen ainoa unelmansa on oma talo
... hänellä ei omasta mielestään ole mitään ongelmia ihmisenä
... hän on asunut vuosia maassa vaivautumatta opettelemaan kieltä, jota siellä puhutaan
... hän ilmaisee itseään sananlaskuin

...ja ennen kaikkea, jos hän on ultra spiritual - varoitusmerkit nähtävillä täällä:






Vakavasti puhuen: Ole itsellesi rehellinen mahdollisen ihmissuhteen alkaessa, niin kaikki menee ihan hyvin. Ajattelin kokeilla tätä hypoteettisella seuraavalla kerralla - edellisestä kokeilusta on nimittäin jo yli kymmenen vuotta.


Onko jollain muulla never again -asioita?


keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Pikku Square leipoo

- eli miksi en pidä ruokablogia



Tuossa taannoin kirkkokahveilla oli tarjolla kerrankin itsetehtyjä, gluteenittomia (itse asiassa kokonaan viljattomia), maidottomia pikkuleipiä.

"Ne oli tosi helppo tehdä!" tekijä kertoi. "En ole ikinä leiponut mitään gluteenitonta! Laitoin vain manteli- ja kookosjauhoa, sokeria, kanelia ja vettä sekaisin ja pyörittelin palloiksi. Aluksi meinasi tulla liian kuivia, mutta sitten onnistui hyvin."


Päätin siis kokeilla. Mantelijauhoa ei ollut, mutta mantelijauhetta kyllä, joten päätin laittaa enemmän kookosjauhoa ja vähän mantelijauhetta sekaan. Sokerin korvasin kookossokerilla, maistaen sopivan makeusasteen. Koska alkuperäisten tekijä oli kokenut kuivuusongelmaa, laitoin mielestäni ainakin tarpeeksi vettä, ja sekaan vielä kookosöljyä.

Tulos: kaamean kuivaa jauhoista mössöä. Watson kyllä halusi toisenkin - pyysi "leipää".


No, olin siinä valmistumista odotellessani selaillut Kiitos Hyvää -reseptikirjaa. Sen herkuista intoutuneena päätin, etten heitä pilalle menneita pyöryköitäni noin vain pois, vaan yritän hyötykäyttää ne.

Tuumasta toimeen. Mössäsin pallot uudestaan sekaisin. Laitoin sekaan saman verran vettä kuin olin jo alussa laittanut, ja lisäksi vielä kookosöljyä. Tein tästä mössöstä pohjan vuokaan. Sitten valmistin toisessa kulhossa raakasuklaata, ihan sitä perushelpointa sellaista. Kaadoin sen vuokaan levitetyn mössöpohjan päälle, ja murskasin vielä vadelmia pinnalle. Työnsin komeuden jääkaappiin jäähtymään.

Sitten mieleen hiipi epäilys: niin tuota, se pohja olisi varmaan kannattanut paistaa ensin (uudelleen), koska siihen oli lisätty nestettä. Lisäksi suklaasta olisi varmaan tullut tasaisemmin makeutettua, jos hunaja jota käytin olisi ollut juoksevaa eikä epämääräistä puoliksi kiinteää.


Tulos? Pohja oli epämääräistä vetistä mössöä, joka ei maistunut miltään. Raakasuklaa oli kuten pelkäsinkin makeutunut toisista kohdista toisia enemmän. Ei ehkä yllätys... mutta silti olin pettynyt! Miten tää VOI mennä NÄIN pieleen?! Pikkuleipien piti olla sikahelpot, ja kun ne olivatkin liian kuivia, miten niistä voi tulla vetisiä ja MAUTTOMIA?! Raakasuklaata olen tehnyt ennenkin, onko se tosiaan noin helppo pilata? MITÄ TAPAHTUI?! Ja ennen kaikkea: mitä teen tuolle epämääräiselle kakulleni?!

Kaveri sanoi: "Syötä Watsonille." Jep, se nimittäin tykkää siitä.


Ei, tästä ei koskaan tule reseptiblogia.