Ylpeästi siitä välistä

En ole hetero - siinä se, minkä verran osaan ja tahdon itseäni määritellä. Ei hetero vaan jotain muuta, queer. Mietiskelin eilen pride-päivän pointtia, ylpeyttä, ja oikeutta olla ylpeä siitä mitä olen - siitä, että olen ei-hetero. Sitten aloin taas miettiä näitä määritelmiä. 

Teknisesti ottaenhan olen biseksuaali. Jostain syystä en kuitenkaan mielelläni käytä tätä sanaa. Miksi en? Koska tuntuu, että siihen liittyy vielä paljon enemmän ongelmia kuin homouteen tai lesbouteen. Biseksuaali kun ei ole oikein sitä eikä tätä. Ei kunnolla yhtä muttei oikein toistakaan. Ikävä kyllä tämä ei ole vain omassa päässäni. Ohessa pari tosielämän esimerkkiä. 

Vuosia sitten olin DTM:n naistenillassa lesboystäväni kanssa. Itse olin juuri eronnut tyttöystävästäni. Minulla oli pitkät kiharat hiukset ja meikkiä, housut ja kauluspaita. Törmäsin vanhaan lukiotuttuun ja kävimme seuraavan keskustelun. 

Tuttu: (katsoo minua päästä varpaisiin) Kenen kanssa sä tulit tänne?

Minä: No kaverini, mutta ihan omasta puolestani mä täällä oon.

Tuttu: Ootsä lesbo vai bi?
Minä: Bi.

Tuttu: Oo mieluummin lesbo tai hetero. Älä oo bi. 

Niin, kun se on valintakysymys?

Myöhemmin samaisen lesboystävän kumppani oli sanonut hänelle, ettei usko biseksuaalisuuteen. Tuntuuhan se vähän kylmäävältä kuulla, että joku ei usko sellaista olevankaan, mitä minä olen. Varsinkin, kun palaute tulee vähemmistön edustajalta. Jos ei älyä olla joko lesbo tai hetero, saa pahimmassa tapauksessa lokaa niskaan molemmilta tahoilta.


Sitten oli tämä julkinen keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista:

Havainnollistavassa kuvassa ovat menneet sekaisin puurot ja vellit, toisin sanoen biseksuaalisuus ja polyamorisuus. Ja kuitenkin olen kuullut myös varsin liberaalilta henkilöltä seuraavan kommentin: 

"Tapasin tyypin, jolla on sekä tyttöystävä että poikaystävä. Se on todellinen biseksuaali."

Jaha, mikäs minä sitten olen?

Biseksuaalisuus ei tee vielä kenestäkään moniavioista. (Sivumennen sanoen, toki on niitäkin henkilöitä, jotka ovat suhteessa useamman kanssa yhtä aikaa, ja hekin ovat ihan yhtä todellisia.)

Sitten on tämä "positiivinen" kommentti: "Sulla on vaan vähän enemmän valinnanvaraa."

Se on ehkä kaikkein kusisin osa tätä identiteettiä. Näennäinen valinnanvapaus. Ensinnäkin, onko rakastumisessa ylipäätään kyse jostain valinnasta? Toiseksi, kuvittelepa tällainen tilanne: 

1) Meille myydään lapsuudesta asti kuvaa "onnellisesta lopusta", joka sisältää parisuhteen, lapsia ja avioliiton.

2) Miehen kanssa voi saada automaattisesti lapsia sekä avioliiton. Naisen kanssa ei voi tuosta noin vain saada ensimmäistä, ja jälkimmäistä ei tähän asti ole voinut saada ollenkaan. 

3) Kuinka helppoa on valita neutraalisti todellista omaa sisintään kuunnellen, kun vaaka on kuvatun laisessa epätasapainossa?


Ainakaan minulle se ei ole ollut helppoa. Ja sitten, kun kaipasin lapsia ja hyväksyntää ja rupesin jotenkin kummasti ajautumaan suhteisiin vain miesten kanssa, niin ympärilläni olevat alkavat olettaa, että "se vaihe" on mennyt ohi ja nyt olen taas turvallisesti hetero. Vähän aikaa sitten kysyin eräältä lähipiiriini kuuluvalta, tietäähän hän, etten ole hetero. Hän vastasi, että kyllähän hän tietää minun menneisyyteni. Yksittäiset seurustelukumppanit ovat tietysti menneisyyttä, mutta hyvät ihmiset, vaikka seurustelisin loppuelämäni vain miesten kanssa, minusta ei koskaan tule heteroa. 

Ajattelin ihan näin Pride-viikon kunniaksi, että voisikohan sitä olla ihan rehellisesti ylpeä siitä, että olen bi. En lesbo enkä hetero. En voi tietää onko mahdollinen tuleva kumppani mies vai nainen. En voi myöskään valita sitä. Eikä kaikessa tässä ole mitään väärää. Minä olen tällainen, enkä ole yhtään vähemmän oikeanlainen tai todellinen kuin kukaan muu.

Master of Education

Kuten facebookissa asian muotoilin:

Rakas Schmyliopisto, näin Kasvatustieteen Maisterina haluaisin sanoa pari sanaa pitkän yhteisen tiemme päätteeksi:

http://25.media.tumblr.com/tumblr_m3bqz4HUGF1qfqg4jo1_500.gif

Ja kaikille muille voinkin lausahtaa että

Tänään onnittelen itseäni. Jonkun voi ehkä olla vaikea kuvitella, miten isolta jutulta tämä tuntuu. Neljä vuotta sitten kandia tehdessä vasta tajusin, etten ollut koskaan edes uskonut jaksavani tehdä tutkintoa, mutta että se sittenkin oli mahdollista. Vielä kolme vuotta sitten gradua aloittaessa tuntui, että en minä tiedä jaksanko sitä, jaksanko ryömiä kohti maisteriutta - se tuntui asialta, jota kaikki muut minulta odottivat, ja välillä teki mieli ihan kiusallaankin romuttaa ne odotukset. 

Tein tämän kuin Seitsemän Veljestä - tulin yhteiskuntakelpoiseksi omilla ehdoillani!

Lol. 

Mutta joo, hyvä minä. <3