Anteeksi, mutta mikä ihmeen MONIKULTURISMI?

No niin.

Aivan aluksi haluaisin kiittä presidenttiämme Sauli Niinistöä, joka otti kantaa tapahtuneeseen, aivan kuten toivoinkin. Se oli vastuullinen teko.


Sitten asiaan.

Tässä viime päivinä velloneessa keskustelussa minua on alkanut pahasti häiritä yksi asia, joka on tullut minua vastaan useissa eri kirjoituksissa ja kommenteissa. Nimittäin seuraavassa ajatuskulussa on jotain pahasti häiritsevää:

• On ongelma, jos maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ei voi keskustella, ja sitähän monikulttuurisuushurmiossa vellovat monikulturistit eivät halua, koska heidän ideologiansa on se, että mahdollisimman monta kulttuuria ängetään samalle alueelle, ja sitten tulijoiden kulttuurit pyritään säilyttämään muuttumattomina, kun taas alkuperäiskansalaisten pitää vain ymmärtää. Joten on parempi, että kulttuureihin tutustutaan vieraissa maissa ja moskeijoita ei perusteta sinne, minne ne eivät kuulu, ja tällä perustelulla persujen ratkaisu - vähentää maahanmuuttoa - on täysin perusteltu. 

Okei, tämä kärjistää. Mutta pointti on, että kun tuodaan esiin tarve puhua maahanmuuton ongelmista, niin sen sijaan, että luotaisiin pohjaa dialogille noista ongelmista, syytetään maahanmuuttoon lähtökohtaisen positiivisesti suhtautuvia ihmisiä jostain "monikulturismista", jonka tavoite on vaan haalia kulttuureja ja varoa vaatimasta niiden edustajia sopeutumasta. Surullisen usein nämä kannanotot myös päätyvät tuohon yllä kärjistämääni lopputulemaan - että ratkaisu on vain rajusti rajata maahanmuuttoa sen sijaan, että oikeasti keskusteltaisiin niistä maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ja ratkaisuista niihin. 

Ensinnäkin - minun mielestäni ei ole olemassa mitään "monikulturismia". En ole koskaan tavannut yhtään sellaisen edustajaa. Maahanmuuttoa "kannattavien" tai siis siihen avoimin mielin suhtautuvien ihmisten motiivi ei ole haalia ympärilleen kamalasti eri kulttuureja ja ihannoida kuvitelmaa värikkäästä yhdessäelosta. Maahanmuutolle avointen ihmisten lähtökohdat ovat aivan toiset: se, että tärkeintä on kaikille yhteinen ihmisyys eikä orjallinen rajojen takana pysyminen; se, että ei ole merkitystä sillä, mistä kulttuurista joku tulee, vaan sillä, että hän on samanlainen ihminen kuin me täällä. 

Maahanmuuttoa tapahtuu monista syistä. Pakolaiset ovat turvapaikanhakijoita, jotka pakenevat epäinhimillisiä olosuhteita - on yleisinhimillistä solidaarisuutta avata ovi tulijalle. Turvapaikanhakijoiden määrä riippuu ihan niistä kriiseistä, joita maailmalla myllää, ja niistä kärsivillä on oikeus turvapaikkaa hakea. On täysin absurdi ajatus, että turvapaikanhakijoiden määrää voisi rajoittaa, ja kuitenkin juuri sitä persut ovat sanoneet tarvittavan. On ilmiselvää, että jos maahan tulee pakolaisia kriisien keskeltä, traumatisoituneina ja kärsimään joutuneina, he eivät ole automaattisesti niitä tehokkaimmin tuottavia kansalaisia. Tilanne, jossa otetaan vastaan ongelmallisista oloista tulevaa väkeä, tuottaa väkisinkin myös ongelmia. Noiden ongelmien ratkaisu ei ole se, ettei ihmisille tarjota turvapaikkaa ollenkaan. Ratkaisumahdollisuudet ovat juuri se asia, josta dialogia tarvittaisiin. Miten tehokkaimmin tukea kriiseistä tulleita, mahdollisesti ongelmaisiakin ihmisiä, jotka apua tarvitsevat?

Sitten ihmisiä muuttaa maasta toiseen muista syistä. Työn perässä, rakkauden perässä, sattumien seurauksena. Se on osa elämää. Samalla tavalla suomalaisiakin muuttaa Kiinaan, Jenkkeihin, Ruotsiin tai vaikka Italiaan. Juuri tässä kuvaan astuu avoimuus ja suvaitsevaisuus. Okei, naapurisi meni rakastumaan johonkuhun, joka tulee toiselta puolelta maapalloa. Tai viereiseen rappuun tuli joku, joka etsii täältä töitä. Henkilö muutti Suomeen ja toi mukanaan arkisia kulttuurien yhteentörmäyksiä. Henkilö ei muuttanut tänne, koska "monikulturistit" haalivat hänet näyttelynsä koristeeksi, vaan siksi, että elämä tapahtui. Nyt hän haluaa käydä perjantaisin moskeijassa tai rukoilla keskellä päivää Mekkaan päin. Se ei ole sinulta pois. 

Toiseksi - en ole koskaan törmännyt tähän paljolti parjattuun ilmiöön, että monikulttuurisuusmyönteiset ihmiset haluaisivat uusien kulttuurien säilyvän muuttumattomina. On ilmiselvää, että kun kulttuurit kohtaavat, täytyy joustaa. Molempien osapuolten täytyy joustaa. On myös ilmiselvää, että tiettyihin asioihin on pakko sopeutua. Suomessa ei ole okei murhata perheenjäsentä kunniasyistä, esimerkiksi. Tästä ei jousteta, piste. Mutta se ei tarkoita, että tänne tulevien täytyisi sulautua valtaväestöön ilman merkkiäkään kulttuuristaan tai uskonnostaan. Heillä on oikeus pukeutua omalla tavallaan, kuunnella omanlaistaan musiikkia, syödä omia ruokiaan, harjoittaa omaa uskontoaan. Se ei ole sinulta pois. Se täytyy nyt vain kestää. Vähän niinkuin sekin, jos naapurin Pentti aina vain itsepäisesti tykkää toisista miehistä, vaikka sinä haluaisit nähdä hänet onnellisesti naimisissa jonkun Pirjon kanssa. 

Ja se, jos tämä naapurirapun tumma heebo harjoittaa edellämainittuja asioita, ei vielä tarkoita, että hän pyrkisi jästipäisesti vastustamaan sopeutumista ja säilyttämään kulttuurinsa muuttumattomana. Se, jos sinä näet jotain mikä ei kuulu meidän kulttuuriimme, ei tarkoita, ettei toinen osapuoli olisi millään tavalla sopeutunut ja mukautunut. Sinä et tiedä millä kaikilla tavoilla hän on mukautunut. Tänne tulevat käyvät suomalaista koulua, asioivat suomalaisessa järjestelmässä neuvoloineen ja terveyskeskuksineen, opettelevat suomalaiset tavat, joka ikisen pienen vivahteen, joka täällä kasvaneille on niin arkinen, ettei sitä tarvitse erikseen miettiä. Onko ihme, jos kaiken sen jälkeen haluaa joskus syödä omaa ruokaa, kuunnella musaa, rukoilla moskeijassa ja niin edelleen? Jos minä muuttaisin Ghanaan, niin totta hitossa haluasin keittää aamuisin mutteripannulla espressoa, syödä välillä tuttua ruokaa, kuunnella samaa musaa kuin kotonakin. Ja minusta on ihanaa, että Ghanassakin voin käydä omassa kirkossani - ortodoksisessa - koska en minä nauti osallistumisesta paikallisiin karismaattisiin palveluksiin. Nämä asiat eivät estä minua toimimasta maassa maan tavalla. Lisäksi voi silti tehdä tiettyjä asioita myös oman kulttuurinsa tavalla.

Ja joo, totta kai, jos joku ei oikeasti sopeudu, tarvitaan ratkaisuja. Jos joku ei vain mukaudu suomalaiseen systeemiin - koulujärjestelmään, oikeusjärjestelmään jne - sitten se on ongelma, ja siihen tarvitaan ratkaisuja. Ratkaisu ei ole se, että ei varmuudeksi oteta tänne paljon ketään ettei joku niistä vaan jätä sopeutumatta. Ratkaisua täytyy miettiä itse tilanteeseen: miten aidosti tehostaa tänne tulevien sopeutumista? Helpottaako vai pahentaako tilannetta se, jos suomalaiset mulkkaavat vihaisesti jokaista vastaan tulevaa turbaania tai huntua?

Ei vastaanottavan kulttuurin edustajien tarvitse ymmärtää sitä, että "tuo nyt ei noudata meidän lakeja, kun se edustaa toista kulttuuria". Kukaan ei ole tällaista väittänyt. Mutta molemminpuolinen sopeutuminen todellakin tarkoittaa sitä, että on kestettävä se, että jonkun tavat - siis arkiset tavat elää - ovat erilaiset kuin omat. On vain kestettävä se, että joku on mielestäsi outo. Koska se ei ole sinulta pois. 

Ei ole mitään monikulturismia. On ihmisiä, joille on toissijaista se, mistä joku tulee; ihmisiä, jotka ovat avoimen kiinnostuneita toisenlaisista tavoista elää ja tehdä juttuja, vaikkeivat kokisikaan tarvetta itse omaksua noita tapoja. Nämä ihmiset saattavat esimerkiksi rakastua eri kulttuurin edustajaan - ei siksi, että hän edustaa sitä, vaan siksi, että kulttuuritausta on tässä asiassa merkityksetön. Kas, satuin rakastumaan ghanalaiseen/kuubalaiseen/brittiin/irkkuun/kreikkalaiseen/arabiin. Tai suomalaiseen. Ihmiseen. Se ei ole eksotiikan haalimista. Se on avoimuutta mahdollisuuksille. 

[Sivuhuomio: Kyllä, olen huomannut esim. mediassa, myös sosiaalisessa sellaisessa, tyyppejä, jotka ovat päättäneet tapailla vain ulkomaalaisia tai vain tietyn kulttuurin edustajia. Minun on tällaista ideologiaa hyvin vaikea, jopa mahdoton ymmärtää. Onko rakkaus joku postimyyntiluettelo, josta voi katsoa vain tietyt sivut? En kuitenkaan näe tätä sinä "monikulturismina", jota joka puolella niin kovasti parjataan. Nämä mediassa havaitsemani esimerkkihenkilöt kun eivät välttämättä aina edes ole kauhean suvaitsevia, vaan saattavat puhua jopa oman puolisonsa kulttuurista kummallisen negatiivisin yleistyksin. Lisäksi tämä porukka näyttää olevan aivan eri taholla kuin ne, jotka aktiivisesti vastustavat mediassa rasismia.]

Muista kulttuureista tulevat ihmiset ystävinä ja kanssaeläjinä eivät ole mikään itsetarkoitus - he ovat ihmisiä, jotka ovat erilaisten tilanteiden tuloksena päätyneet tänne, päätyneet kohtaamaan jossakin juuri minut, ja minä voin valita miten heihin suhtaudun - peläten ja torjuen vai avoimesti, kommunikaation mahdollistaen. Samoin kuin he voivat valita, miten suhtautuvat minuun ja kulttuuriinii: kunnioituksella ja sopeutuen vai epäkunnioittavasti vastaan rimpuillen, jolloin seuraa ongelmia, joita minä en tässä ollenkaan yritä hyssytellä pois, vaan jotka tietysti on pyrittävä ratkaisemaan kulloisenkin tilanteen mukaan. 

Ehkä siinä onkin jokin olennainen pointti: kun kulttuurit kohtaavat, syntyy väistämättä myös ongelmia. Näiden ongelmien pelossa sitten osa ihmisistä haluaisi rajusti rajata sitä kulttuurien kohtaamista. Kuulostaa minusta suunnilleen yhtä loogiselta kuin että en lähde kotoa, koska voin jäädä auton alle. Ei ratkaisu ongelmiin ole se, ettei uskalleta koskaan tehdä mitään, mistä ongelmia voi seurata. Ratkaisu on se, että luodaan hyvät edellykset reagoida ongelmiin, jos ja kun niitä tulee. Koska ongelmat ovat vain pieni osa sitä, mitä saadaan. Lisäksi saadaan - ei hienoja eksoottisia muuttumattomia kulttuureja näytille tänne meille, vaan ihmisiä, jotka tuovat oman osansa elämää mukanaan - jotka ovat työntekijöitä, miehiä, vaimoja, koululaisia, opiskelijoita, yhteiskunnan jäseniä - suomalaisia. 

Eli joo. On ongelma, jos maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista ei voi keskustella. On ongelma, jos tämä keskustelu aina väistetään "monikulturismi"-kortilla: ininällä siitä, että vastapuoli ei edes suostu näkemään mitään ongelmia koska haluaa vain haalia niitä kulttuureja ja varoa vaatimasta minkäänlaista sopeutumista. On ongelma, jos keskustelu aina vedetään siihen, että on kaksi vaihtoehtoa: sopeutuminen niin, ettei yksikään turbaani vilahda missään eikä kukaan joudu katselemaan mitään itselle vierasta, tai sitten kaikki portit kiinni koska ette te osaa täällä olla kuitenkaan. 

On ongelma, jos maahanmuuton ongelmia ei voi yrittää ratkaista, koska kaikki muut ratkaisut kuin "tiukka linja" (=ovet kiinni) ovat "monikulttuurisuushurmiota". 

Tämän tekstin alussakin linkitetty Rydmanin juttu sisältää myös argumentin siitä, että "nyt kaikki sanovat, että Suomi on aina ollut monikulttuurinen, mutta se on ihan eri asia kuin tämä nykyinen monikulturismi". Wille, ei se ole. Kun kulttuurit kohtaavat, ne ovat aina ensin toisilleen uusia ja vieraita. Ei "wanhojen hyvien aikojen oikeanlainen monikulttuurisuus" ollut mitenkään radikaalisti erilaista kuin nykyinen. Ero on siinä, että silloin muuttoliike nyt vain oli paikallisempaa, nykyään kaikki tapahtuu globaalissa skaalassa. Jotkut erot voivat olla suurempia. Itse ilmiö on sama. Vieraaseen voi suhtautua joko avoimesti - sekä hyvät että huonot puolet huomioiden, pyrkien tulemaan toimeen ja ratkaisemaan ilmenevät ongelmat - tai sitten voi suhtautua vihalla ja pelolla ja todeta, että "kaikkialta ei vain tarvitse löytyä moskeijaa" (mitä ihmettä se voi ketään haitata jos se moskeija löytyy niin kauan kuin ketään ei sinne väkisin raahata?!). 

[Sivuhuomio: Inhoan myös sitä, kun islamista puhutaan joko-tai -otteella (kuten tässä niin ikään jo ylläkin linkitetyssä jutussa), joko se on monsteri tai siihen ei voi liittyä mitään ongelmia. Uutinen: uskontoihin liittyy ongelmia. Aina. Jep, ääri-islamistien meininki on ongelmallista, ympäri maailmaa. Niin on äärikristittyjenkin, ja sitä se on ollut jo pitkään. Ei voida puhua siitä, että "islamilainen kulttuuri on paha, koska..." vaan siitä, mitä ongelmia siihen mahdollisesti voi liittyä tai jossain tietyssä tapauksessa liittyy. Moskeija kotikadullasi ei ole yhtä kuin ääri-islamin tuputus, samoin kuin kirkko kotikadullasi ei tarkoita, että sinut värvätään kohta väkisin Koivuniemen lahkoon.)

Ei ole mitään monikulturismia. Tämä asia ei vaadi mitään ismiä. Tämä asia vaatii sopeutumista - ja keskustelua. Eikä keskustelu ole omien mielipiteiden runnomista läpi. Se on vastavuoroista. Pitää osata myös kuunnella.

Anteeksi, mutta mitä helvettiä?

Pahinta ei ole se, että joku valopää kirjoittaa vihamielisiä ajatuksiaan someen. Ei edes se, että hän tekee sen uhkaavassa hengessä Brejvikin teon vuosipäivänä. Melkein, muttei vielä kuitenkaan ihan, pahinta on jo se, että henkilö on kansanedustaja, joka on työnsä puolesta osaltaan vastuussa niiden kansalaisten hyvinvoinnista, joita hän kirjoituksillaan uhkailee ja pelottelee.

Kaikkein pahinta on se, miten laimean reaktion tämä ns. "virallisella puolella" herättää. Ihmiset ovat kauhuissaan, mutta ainoa, mitä valtaapitävät tekevät, on:

• Pääministeri kommentoi, ettei hyväksy näitä ajatuksia
• Puolueen ryhmänjohtaja kommentoi, että se, mitä seuraa, on että syksyllä sitten kokouksessa jutellaan puolueen some-linjasta yleisellä tasolla
• Muutama poliitikko valittelee sitä, että puolueen puheenjohtaja ei ole kommentoinut mitään.

Mitä sitten pitäisi tapahtua, noin niinku mun mielestä?

No, minusta pitäisi olla ilmiselvää, että 

• Pääministeri sanoisi suoraan, ettei kyseisenkaltainen avoimen uhkaava ja ihmisryhmää vastaan kiihottava lausunto ole missään tekemisissä hallituksen linjan kanssa, ja ettei hän pääministerinä voi jatkaa hallitusyhteistyötä puolueen kanssa, ellei sen puheenjohtaja hetimmiten sanoudu irti kyseisestä some-lausunnosta ja ellei kyseistä, mielipiteessään perääntymätöntä henkilöä eroteta puolueesta. Lisäksi odottaisin kommenttia tilanteeseen välittömästi miltä tahansa taholta, jonka sanalla on painoarvoa, kuten vaikka Suomen tasavallan presidentiltä, jotta tehtäisiin erittäin selväksi, että tällainen uhkapuhe ei ole sallittua, hyväksyttyä eikä suvaittua. 
• Mielestäni on myös käsittämätöntä, että tästä edes voidaan keskustella tyyliin "pitäisikö sen Soinin nyt kommentoida vai ei" ja "oliko tämä nyt yksityispuhetta vai ei". Mielestäni, kun kansanedustaja (!) tekee tällaisen lausunnon, josta vielä ei suostu perääntymään tuumaakaan, ei pitäisi edes keskustella siitä, saako hän jatkaa työssään vai ei, ja ainoa asia, mitä tarvitsisi pohtia, olisi se, että minkälaisen tuomion hän tästä vihapuhe- ja yllytysrikoksestaan saa. 

Seriously, eikö tuosta voisi jo tehdä rikosilmoituksen? Kenen vastuulla se on? Ja jos sellaista ei voi tässä asiassa tehdä tai tekeminen on turhaa, niin anteeksi vain, mikä helvetti on vialla?

Esa Leskisen erittäin hyvä facebook-kirjoitus aiheesta, ja aiheellisesta fasismin pelosta, täällä.

Kriisi ja Kristus

Minulla on tässä meneillään pieni uskonkriisi. Tai no, pieni ja pieni, mutta kriisi ei kuitenkaan koske sitä, uskonko Jumalaan - tiedän varmasti, että Jumala on. Kriisi koskee sitä, millainen tuo Jumala (tai hetkittäin tuntuu että "jumala") oikein onkaan. En aio avautua kriisin ytimestä sen enempää, mutta haluan esitellä sen sivutuotteena mieleen nousseen ajatuksen.


Nyt kun olen äiti, olen huomannut, että omaa lasta todellakin rakastaa niin hirvittävästi, että ajatuskin lapsen kärsimyksestä tuottaa itselle tuskaa. Jos ihmiset ovat Jumalan lapsia, miten hän voi antaa meidän (en tarkoita itseäni vaan ihmiskunnan edustajia ylipäätään) kärsiä sillä tavalla - kyllähän te tiedätte, kun viattomat välillä ottavat pahinta hittiä maailman mittelöissä ja silleen. Luonteva seuraava ajatus oli, että Jumala ei voi rakastaa meitä kuin omia lapsiaan, kun antaa kaiken tapahtua.

Sitten mieleeni tuli Jeesus. Ah, well.


Juttuhan meni näin:

Jumala laittaa osan itsestään ihmisen muodossa omana lapsenaan maan päälle.
Tämä Jumalan lapsi elää kolmekymppiseksi aika normaalia elämää, ei välttämättä tiedostaen omaa jumalaista alkuperäänsä ja sisintään.
Sitten kolmekymppisenä hän harrastaa diippiä hengellistä pohdintaa, mm. ottaa kasteen ja paastoaa erämaassa, ja ymmärtää syvästi sen minkä on aina sisimmässään tiennyt, että on osa Jumalaa ja Jumalan lapsi.

Hän alkaa puhua hengellisistä jutuista, jumalaisesta rakkaudesta muillekin. Hän ei voi tehdä muutakaan, hän tietää sen olevan hänen tehtävänsä maan päällä. Aluksi ihmiset lähtevät mukaan, mutta sitten tämä radikaali rakkausoppi suututtaa valtaapitävät ja huonostihan siinä käy. Koska jäbä ei peräänny vaan seisoo sanomistensa takana, hänestä tehdään varoittava esimerkki ja seuraa kärsimystä.


Jutun ilmiselvä osuus: Kristinuskon Jumala laittoi sen oman poikansakin kärsimään tänne, viattomana. Hänellä oli syynsä, mutta tässä yhteydessä siis pointti oli se, että hän todellakin pystyi siihen. Minulla tästä kuitenkin heräsi myös mielikuva siitä, kuinka Jumala yksinkertaisesti lähetti lapsensa maailmalle kuten me kaikki, toivoen parasta, mutta tietäen, ettei voi estää kärsimystä tapahtumasta. Ja sitten ei voinut kuin seurata sen tapahtuvan.

Ja sitten se teologinen osuus: Entä, jos Kristus-tarina onkin kuvio, joka toistuu jokaisen ihmisen kohdalla? Jumala laittaa osan itsestään maan päälle ihmisen muodossa, omana lapsenaan jokaisen ihmisen kohdalla. Joka kerta tarkoituksena olisi tajuta, että olemme osa Jumalaa, ja sitten elää sen mukaisesti (mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa) - ja joka kerta siitä seuraa väistämättä myös kärsimystä. Ja Jumala ei voi kuin seurata sen tapahtuvan.

Lempi-Jeesukseni.
http://i.imgur.com/Xc1Olku.jpg

En nyt yritä sanoa, että Kristus-juttu olisi vain universaali metafora. En myöskään yritä sanoa, että se ei olisi. Tämä kai se uskonkriisien pointti on. En sano mistään mitään, sanon vain näitä omia ajatuksiani asian tiimoilta. Pitää ehkä vielä vähän miettiä sitä uhrausosiota.


Kristus huusi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Jos kerran Kristuskin (oli Hän metafora tai ei) koki hylkäämisentunteen, ehkä se nyt vain kuuluu asiaan. Ehkä uskonkriisi on niin sanotusti ihan fine.

Leffaa ja jätskiä

Todella harvoin tulee vastaan aidosti vaikuttavia elokuvia. Tai kirjojakaan, ei sen puoleen.

Muistatteko vielä David Lynchin Mulholland Driven? Sen tunteen elokuvan loputtua, kun oli aivan ihmeissään, mutta edelleen siinä elokuvan imussa, niin että sitä pyöritteli päässään vaikka kuinka pitkään, kävi keskusteluja ystävän kanssa, ja tietenkin oli pakko katsoa se jossain vaiheessa uudestaan? Kirjojen saralta samankaltaisen tunteen ovat jättäneet Haruki Murakamin Suuri Lammasseikkailu (The Wild Sheep Chase) ja Paul Austerin New York -trilogia, joissa sivumennen sanoen on vähän samankaltaisuutta seuraavaksi puheenaiheena olevan elokuvan kanssa.


Nyt vastaan tuli nimittäin aivan yllättäen voimakas elokuvakokemus. Netflixistä bongasin Dennis Villeneuven ohjaaman elokuvan Enemy, jonka päätin katsoa ihan vain siksi, että siinä on ihana Jake Gyllenhaal. Onneksi katsoin! Leffa perustuu José Saramagon romaaniin The Double. En ole lukenut kirjaa, mutta ilmeisesti se on nyt tehtävä! Elokuvassa on kuitenkin elementtejä, joita ei kuulemma kirjassa ole, joten se on uniikki teos. Ja millainen teos.

Kyseessä on kaksoisolentotarina: mies törmää aivan itsensä näköiseen hemmoon ja seuraa tiivistunnelmainen mysteeri. Tämä on kuitenkin kaukana perusjännäreistä. Hienovaraisesti rakennettu elokuva on monivivahteinen ja -ulotteinen: kaikki on osa kokonaisuutta - dialogi, intertekstuaaliset viittaukset, taustalla näkyvät asiat ja pienet yksityiskohdat sekä upea musiikki. Samalla tarina imaisee mukaansa. Mitään ei selitetä auki lopussa. Lueskelin toki jo netistä monta eri analyysia, mutta silti tämä on pakko katsoa uudelleen (muokkaus: näköjään jo heti samana iltana...) luodakseni oman käsitykseni siitä, mistä todella oli kyse.

Lisäksi Jake G. vakuutti minut viimeistään nyt siitä, että hän on paitsi ehkä Bradley Cooperiakin hotimpi, myös aivan käsittämättömän monipuolinen näyttelijä. C'mon, mies on ollut ainakin homocowboy, toimintasankari, romanttisen komedian prinssi, väkivaltainen nilkki, ja nyt tämä mieletön roolisuoritus parhaassa leffassa, jonka olen vuosiin nähnyt. Jos joku kysyy lempinäyttelijääni, nyt tiedän mitä vastaan tästä eteenpäin, eikä edes tarvitse miettiä sanoinko niin pelkän hottiuden takia.

Entä se jätski? Minähän en voi syödä mitään, missä on (lehmän)maitoproteiinia tai edes jäämiä maidosta. Lisäksi en voi syödä kaurajädeä enkä enää soijajäätelökään, ja vaikka riisijätskin pitäisi käydä minulle, siitäkin tulee aina maha kipeäksi. Olen siis todellakin jätskitön. Vai olenko?

Kieltäydyn kunniasta. Watsonin 2-vuotissynttäreillä kokeilin maidottomia, gluteenittomia ja lähes sokerittomia minttupuffetteja, joista aion yrittää vielä parempaa versiota ensi viikolla. Nyt päätin koittaa maailman helpointa jekkua: kookoskermaa, 1 tl vaniljaa ja 2 tl raakakaakaojauhetta pakkaseen ja hämmennystä vartin välein, kunnes alkaa olla jätskimäistä. Katsotaan millaista tulee!

Yllä esitellyn leffan kanssa jätski ei välttämättä uppoa, se on sen verran haltuunottavaa settiä. Mutta vaikka sen jälkeen teorioita netistä lueskellessa? Tai sitten vain Orange is the New Blackia töllöttäessä kesäillan iloksi! ;)