Mommolooroloo

 Eräänä kesäpäivänä nukutin Watsonia ja väsyneenä en keksinyt järkeviä kehtolauluja, vaan annoin alitajunnasta nousta mitä vain - ja huomasin laulavani:

- Mommommoo, mommolooroloo, mommolooroloo mommolommommoo...

Kun tajusin mitä lauloin, nauroin ääneen. Kyseessä oli unohtumaton joiku entisen nuorisokuoroni Italian-matkalta vuodelta 2001. Nyt se yhtäkkiä pullahti ilmoille – ja muistot matkasta perässä.

Kyseessä ei suinkaan ollut suomalainen kansansävelmä kuoromme omasta ohjelmistosta. Yksi kuorofestivaalin osallistujista oli sardinialainen mieskuoro, joka esitti vanhaa musiikkia asianmukaisissa asusteissa. Eräässä kappaleessa koko kuoro loilotti taustalla toistuvaa, siansaksalta kuulostavaa fraasia koko ajan kahta sointua vaihdellen, ja solisti lauloi ilmeisesti jonkinlaista tarinaa, melodiaa puolittain improvisoiden.

Koko loppufestarin ajan me kolmekymmentä tyttöä piristimme bussimatkojamme (ja paikallista bussikuskiamme) hoilaamalla taustaa MOMMOMMOO MOMMOLOOROLOO, kun yksi meistä lauloi antaumuksella improten sooloa: Hei jeeeeeijee, hei jeeijee...! ”Mommoloorot” tietysti bongattiin jokaisesta mahdollisesta yhteiskonsertista. Keski-ikäisistä miehistä koostuva kuoro oli varmasti otettu laumasta fanittavia teinityttöjä.

Festivaalin viimeisenä iltana olimme menossa laulamaan päätösgaalaan, johon meidät oli erikseen pyydetty. Kuten arvata saattaa, viimeisen matkaillan kunniaksi tunnelma oli riehakas, ja arvailimme, olisivatko myös sardinialaiset ystävämme paikalla. Kun saavuimme perille, kuoron nuorin jäsen viipotti ensimmäisenä menemään kohti juhlapaikkaa, kääntyi sitten riemuissaan muihin päin ja huusi suureen ääneen:

- Mommoloorot on täällä!

Aika nuorisokuorossa antoi lukuisia ainutlaatuisia muistoja, joista nämä riehakkaat Italian hetket ovat vain pikkuruinen esimerkki. Kuoroharrastus jatkui musiikkiopistoajan jälkeenkin, ja entisiin nuorisokuorolaisiin on tullut törmättyä sen varrella muuallakin. Yllä mainitun mommolooro-toteutuksen solisti toimii nykyään vanhan musiikkiopistoni lapsikuoron johtajana. Mommolooro-muistoa hän nyt kommentoi: ”perusmeininkiä!”. Watsonin syntymän jälkeen nykyisen kuoroni jäsenet soittivat minulle konserttimatkaltaan Valamosta ja lauloivat puhelimen välityksellä Watsonille ortodoksisen tervehdyksen Monia vuosia (mistä minä tietysti liikutuin kyyneliin asti).

Niin, ja vauvan nukuttamiseen mommolooro-biisi toimii loistavasti. Käymme nyt Watsonin kanssa vauvamuskarissa – ehkä hänkin jonain päivänä nauttii hulvattomista hetkistä nuorisokuorossa!

 *

Teksti on mukaeltu vanhan musiikkiopistoni juhlavuotta varten kirjoittamastani muistelosta, katsotaan onko se painokelpoinen opiston juhlajulkaisuun...!

Totuus on tarua ihmeellisempää

Suunnittelin Helsingin reissua monta viikkoa. Kuvitelmissani olisin pirteä, laittaisin kivat vaatteet ja hieman meikkiä, ja sitten tepsuttelisin vaunujen kanssa aurinkoisessa kaupungissa hymy huulillani. Todellisuudessa Watson nukkui vähemmän ja huonommin kuin olin toivonut - se pirteydestä - ja sai itkupotkuraivarit hetkeä ennen lähtöä - se meikistä. Päälle nappasin kuivumassa olleen, vasta pyykistä tulleen hupparin. Pysäkillä huomasin siinä outoa nukkaa ja tajusin, että sen taskuun oli jäänyt nenäliina, joka oli antanut hupparille (tai osalle siitä) kivan uuden kuorrutteen. Huppari oli myös täysin riittämätön vaate; olisin tarvinnut takin - kaupungissa kun oli kylmä ja satoi vettä. Vaan eipä tuo mittään! Watson nukkui väsymystään pois koko reissun ajan, minä sain asiani hoidettua ja pääkaupunki tuli valloitettua kunnialla - viis ulkonäöstä!

Kävimme myös neuvolan perhevalmennuksen vauva-osiossa. Taas kerran näyttää käyvän toteen vanha kansanviisaus never say never. Aina, kun vannon että tuohon en sitten ainakaan ikinä rupea, päädyn ennen pitkää tekemään juuri niin. Tietysti olen joskus lausunut, että minusta ei kyllä ikinä tule sellaista äitiä, joka ravaa kaiken maailman perhekerhoissa... ...koska kuvittelin, että minua ei kiinnosta hengata joidenkin kanssa, joilla ei ole muuta yhteistä kanssani kuin, että ovat äitejä.

No niin, sehän itse asiassa on koko jutun pointti: samanlainen elämäntilanne; samanlainen meneillään oleva elämänmuutos. Ja mielenkiintoistahan koko hommasta tekee juuri se, ettei muuta yhteistä ennalta määrättyä tekijää ole: vastaan voi tulla millaisia tyyppejä vain. Miksi kuvittelin aina, että kaikki ne muut äidit ovat niitä outoja elämäntapaäitejä, joiden koko identiteetti on yhtä äitiyttä? Jo perhevalmennuksessa tajusin, että näin ei suinkaan ole, vaan vastaan tulee kaikenlaista populaa: niitä, joiden kanssa ei juttu luista, ja sitten myös niitä, joiden kanssa se voisi vaikka luistaakin. Niin että nyt olen aivan innoissani menossa testaamaan kaikkea mahdollista: neuvolan vauvaryhmää ja avointa päiväkotia, lisäksi tietysti muskariin, ehkä vauvajoogaan, ja pitääpä ottaakin selvää, onko ortodoksikirkolla perhekerhoa täälläpäin...!

Innostus kaikesta mahdollisesta uudesta liittyy myös siihen, että on tulossa syksy. Syksyllä nyt vain kuuluu aloittaa jotain uutta, oli se sitten uusi opiskeluvuosi uusilla kursseilla tai alkava uusi työrupeama. Syksyssä ei itse asiassa ole mitään pahaa, se on ihan tervetullutkin vaihe - ongelma on sen jälkeen pimeänä edessä häämöttävä loputon talvi. No, murehditaan sitä kun sinne asti päästään (tai jos vaikka onnistuttaisiin olemaan murehtimatta ja otettaisiin päivä kerrallaan sellaisina kuin ne ovat). Nyt vielä viimeisiä henkosia kesää keuhkohin Aaro Hellaakosken sanoin:
 


Keltaisen kipeät ulpukat veen
Helinä kaislojen kanteleen

Korennon leikki ja surviaisen
keinuvaisen

Suvi oli hienotunteinen
hyvästeittä se lähti
Heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti


Paitsi, että tänä vuonna kesä ei tunnu karkaavan hyvästeittä. Ehkä siksi olo on niin hyvä. Jätämme pitkiä, helliä jäähyväisiä, irrotamme hiljalleen otteemme ja sanomme: näkemiin ensi vuonna!

Uutta ja vanhaa

Moni viisas ihminen, esimerkiksi Richard Rohr, on puhunut siitä, kuinka ollakseen onnellinen tulisi elää jokainen päivä uutena, tehdä jokainen asia kuin ei olisi tehnyt niitä koskaan ennen. Lapsena teemme niin luonnostaan, mutta aikuisena totumme maailmaan niin että alamme elää silmät ummessa. Taidon olla hetkessä, ottaa kaikki uutena, voi oppia, mutta se on ikävä kyllä aika hidasta ja hankalaakin (vaikkakin hyvin yksinkertaista!).

On kuitenkin muutamia elämäntilanteita, joissa aikuinen luonnostaan pääsee taas tuohon ihanaan tilaan. Olen jo aiemmin kirjoittanut yhdestä tuollaisesta tilanteesta, ja nyt olen päässyt kokemaan toisen. Kun alkaa elämä vauvan kanssa, alkaa kuin uusi elämä. Kaikki tapahtuu kuin ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen yö omassa kodissa sairaalasta tultua on kuin olisi tullut aivan uuteen paikkaan. Ensimmäinen ulkoilu - ihana seikkailu, jokainen kadunkulma tuntuu erityiseltä. Ensimmäinen kerta kaupassa - kuin olisi tullut ihmemaahan. Ensimmäinen bussimatka - voittajafiilis; nyt mikä tahansa on meille mahdollista!

Pienten asioiden jälkeen pääsee laajentamaan skaalaa: me olemme tehneet jo ensimmäiset kotimaanmatkat. Helsingin reissua silti odotellaan edelleen, heh heh... Mutta onpa vaan ihanaa kun on edessä yhä lisää uusiavanhoja asioita. Koko syksy tuntuu edessä aukeavalta suurelta seikkailulta, ihan kuin pienenä kun alkoi uusi luokka koulussa ja tuntui, että mitä vain voi tapahtua!


Ja sitten on myös ihania vanhoja asioita, joihin palata. Kävimme musiikkijuhlilla, joissa olin töissä joka kesä 2006-2011. Luulin jättäneeni ne jo taakse, siirtyneeni "seuraavaan aikakauteen." Voi! Enkö ole oppinut, että musiikkijuhlat ovat jokin aivan perustavanlaatuinen osa elämää? Varmaan pysyvimpiä asioita minun elämässäni. Ensin oli jokakesäinen musiikkileiri 1984-2005 ja sitten tuo festivaali jossa nyt käytiin. Tunne oli ihmeen ihana, niin ihana että tuntuu käsittämättömältä, että yksi parin päivän visiitti tuollaisessa tapahtumassa voi saada sen aikaan. Olen kirjoittanut musiikkijuhlista monta monituista kertaa, mutta nuo tekstit eivät ole enää nähtävillä - no, olen mm. luonnehtinut jokakesäistä festivaalia jonakin, jollaista joulu oli lapsena. Näköjään asia ei ole muuttunut miksikään, ja hyvä niin.

Syy, miksen ollut festarilla viime kesänä, oli Ghana. Ja siinä onkin toinen paikka, johon yhtäkkiä palaan ja palaan - sisäisesti. Minulla on tapana saada eläviä flashbackeja tutuista, arkisista paikoista Ghanasta; väläyksiä, jotka ovat niin voimakkaita, että on kuin olisi siellä taas. Välillä niitä tulee harvakseltaan ja sitten on näitä kausia, jolloin kuvia asemilta, punahiekkaisilta teiltä ja trotroista hyppii silmien eteen ihan tämän tästä. Ne herättävät ihan valtavan ikävän, jolle ei ole mitään tarkkaa kohdetta, se on vain valtavaa kaipausta olla siellä. Vielä me olemmekin.