Laadin tuossa itsestäni esittelyä erääseen pienen piirin laatujulkaisuun, ja päätinpä laittaa sen tännekin. Tarkoituksena oli saada aikaan lyhyt, mutta jokseenkin kattava kuvaus itsestäni. Te, jotka ette tunne: tällainen kenties olen. Te, jotka tunnette: lisättävää?
Avainsanat MINUUN (aakkostettu):
afrobeat, aurinko,
azonto, dude, Gandalf-läppä, Ghana, ghanalaiset sandaalit, hilpeys,
hippi, höpöhöpö, innostus, kriittisyys, levottomuus, maailmojensyleily,
meri, Mozart, ope, ortodoksinen pääsiäishunajameloni, pinkki, ruoka,
Shostakovitsh, seurallisuus, soya latte, syvällisyys, turkoosi, usein
muuttaminen, vaahtoaminen.
Tiivistelmä: elämän raivokas riemu.
sunnuntai 26. toukokuuta 2013
tiistai 21. toukokuuta 2013
Kuka on isä?
Olen oikeastaan koko raskausajan kironnut sitä, että käytännössä kaikki neuvolan oppaat on suunnattu jonkinlaisille muotteihin meneville mallivanhemmille, jollaisista taannoin kirjoitin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yksinhuoltajia ei oppaissa juuri näy eikä ohjeissa tunnuta huomioivan melkein ollenkaan. Monesti tällainen vaihtoehto vanhemmuuteen kuitataan jossain sivussa yhdellä tai kahdella lauseella, ja yleensä sisältö on "yksinhuoltajan pitää varmistaa että saa tarpeeksi tukea". Ah, kiitos tästä infosta!
Pidän tätä erittäin kummallisena ja huonona asiana, sillä Suomessa on kuitenkin ollut paljon yksinhuoltajia jo vuosikymmenten ajan. Lisäksi yksinhuoltajuuteen liittyy paljon sellaista mietiskeltävää, johon mielellään ottaisi vähän lisävinkkejä ja -tukea sen sijaan, ettei saa sitäkään vähää juuri itselle kohdistettua neuvontaa, jonka "normaali" pariskunta saa. Kahdelle kohdistetuista ohjeista kun usein jää tunne, että jaahas, mitäs minä sitten teen, kun asun ja olen vauvan kanssa yksinäni? Just figure it out somehow, eh?
Ehkä otan vain turhan henkilökohtaisesti, mutta minusta yksinhuoltajien jatkuvassa huomiotta jättämisessä on jotain asenteellista. Ihan kuin oppaat olisi laadittu siten, että ne kannustavat "oikeanlaiseen" vanhemmuuteen. No hitto, mitäs sitten, jos vauva nyt vain on tulossa ja tilanne on mikä on? Vähiten siinä kaipaa ulkopuolelle jättämistä sen vuoksi, että itse tekee eri tavalla (monen kohdalla ehkä ilman muita vaihtoehtoja). Sitä paitsi ei se edes oikeasti ole niin kauhean erilainen tapa, meitä on paljon!
Nyttemmin olen huomannut toisenkin seikan asiaan liittyen: silloin, kun yksinhuoltajuus mainitaan, tuntuu oletus aina olevan se, että toinen (yleensä mies) on kokonaan häipynyt kuvioista ja toinen (yleensä siis nainen) hoitaa koko homman täysin yksin. Ei näytä olevan sellaista vaihtoehtoa, että mies olisi edelleen aktiivisesti mukana kuvioissa, vaikkei parisuhdetta olekaan eikä asuta yhdessä. Tämä näkyy siinä, että tällaiselle tulevalle viikonloppuisälle ei ole kerta kaikkiaan mitään materiaalia tarjolla. Ei mitään isyyteen valmistavaa tietoa, ellet ole osa pariskuntayksikköä. Ei minkäänlaista tukea isän rooliin, jos et ole kiltisti myös puolison roolissa.
Jos ei ole parisuhdetta eikä yhteistä kotia, mies ei saa edes isyyslomaa, vaikka isyys tunnustettaisiin. (Kelan sivut: "Isyysrahan saanti edellyttää, että asut yhdessä lapsen äidin kanssa. Voit saada isyysrahaa poikkeuksellisesti, vaikka asuisitte eri osoitteessa, jos erossa asuminen johtuu esim. työtilanteesta eikä välien rikkoutumisesta.") Tämän voi tulkita niin, että yhteiskunnan silmissä miehellä, joka ei ole parisuhteessa lapsensa äidin kanssa, ei ole samanlaista oikeutta isyyteen kuin muilla. Vaikka hän kuinka sitä haluaisi.
Useastihan homma menee niin, että yksinhuoltajaäidin lapsen isä on aluksi jonkin verran menossa mukana, mutta jossain vaiheessa vähän putoaa kuvioista ja jää helposti etäiseksi. Tietysti voi vain käydä niin, että kun molemmat löytävät uudet puolisot, yhteydenpito vähenee. Mutta minä kyllä veikkaisin, että jos "irrallaan olevaa" isää kannustettaisiin ja tuettaisiin enemmän isäksi tulemisessa, syntyisi lujempi side lapseen. Toki kaikki on kiinni omasta aktiivisuudesta. Ja toki on niitä yksinhuoltajia, jotka itse jättävät isän kuvioista, vaikka tämä haluaisi olla mukana. Mutta olen silti sitä mieltä, että tukemisella, tai edes sillä että "irtoisät" ylipäätään tunnustettaisiin oikeiksi isiksi (esim. tuon isyysvapaankin suhteen), olisi vaikutus heidän aktiivisuuteensa isän roolissa. Koska heillä on siihen oikeus.
Vai mitä sanotte tällaisesta, tietysti täysin fiktiivisestä esimerkkitilanteesta: Tuore pariskunta huomaa yllättäen odottavansa vauvaa. Aluksi ajatellaan, että perustetaan sitten perhe. Tuleva isä ottaa jutun tosissaan ja se merkitsee hänelle paljon. Hän ehdottaa naimisiin menoa. Mutta tuleva äiti onkin tullut toisiin aatoksiin. Raskaus on muuttanut hänen käsitystään heidän suhteestaan, ja hän tulee lopulta siihen tulokseen, että ei halua jatkaa yhdessä. Pariskunta eroaa ennen lapsen syntymää. Isä on surullinen, koska halusi perhettä todella. Hän haluaa edelleen isäksi ja olla mukana lapsen elämässä. Onneksi välit ovat kunnossa, ja äiti toivottaa hänet tervetulleeksi isän rooliin. Harmi vain, ettei yhteiskunta tue sitä millään lailla, isän on vaikea löytää omaa paikkaansa eikä hän saa Kelalta tukea, jotta voisi olla ensimmäiset viikot vaikka öitä myöten lapsensa ja tämän äidin tukena. Hän ei ole parisuhteessa, hän ei siis ole yhtä oikea isä kuin joku muu. Niinkö se on?
Minulle on oikeasti vasta viime viikkoina iskenyt ihan yllättäen sellainen valtava oivallus, että minun ja meidän perhemalli ei oikeasti ole yhtään huonompi kuin kenenkään muun. Että minun ei oikeasti tarvitsisi tuntea vähemmyyttä ja selittelyn pakkoa, vaan voin olla ihan rehellisesti iloinen ja ylpeä siitä, miten elän. Voi kunpa jotenkin yleisesti tajuttaisiin, että vanhemmuutta on ihan oikeasti todella monenlaista ja etteivät toiset tavat ole huonompia tai parempia kuin toiset. Hirveästi tsemppiä vaan kaikille niille, jotka joutuvat syyttä suotta kamppailemaan samanlaisten asioiden kanssa - kaikille omilla tavoillaan ei-konventionaalisille isille ja äideille!
Pidän tätä erittäin kummallisena ja huonona asiana, sillä Suomessa on kuitenkin ollut paljon yksinhuoltajia jo vuosikymmenten ajan. Lisäksi yksinhuoltajuuteen liittyy paljon sellaista mietiskeltävää, johon mielellään ottaisi vähän lisävinkkejä ja -tukea sen sijaan, ettei saa sitäkään vähää juuri itselle kohdistettua neuvontaa, jonka "normaali" pariskunta saa. Kahdelle kohdistetuista ohjeista kun usein jää tunne, että jaahas, mitäs minä sitten teen, kun asun ja olen vauvan kanssa yksinäni? Just figure it out somehow, eh?
Ehkä otan vain turhan henkilökohtaisesti, mutta minusta yksinhuoltajien jatkuvassa huomiotta jättämisessä on jotain asenteellista. Ihan kuin oppaat olisi laadittu siten, että ne kannustavat "oikeanlaiseen" vanhemmuuteen. No hitto, mitäs sitten, jos vauva nyt vain on tulossa ja tilanne on mikä on? Vähiten siinä kaipaa ulkopuolelle jättämistä sen vuoksi, että itse tekee eri tavalla (monen kohdalla ehkä ilman muita vaihtoehtoja). Sitä paitsi ei se edes oikeasti ole niin kauhean erilainen tapa, meitä on paljon!
Nyttemmin olen huomannut toisenkin seikan asiaan liittyen: silloin, kun yksinhuoltajuus mainitaan, tuntuu oletus aina olevan se, että toinen (yleensä mies) on kokonaan häipynyt kuvioista ja toinen (yleensä siis nainen) hoitaa koko homman täysin yksin. Ei näytä olevan sellaista vaihtoehtoa, että mies olisi edelleen aktiivisesti mukana kuvioissa, vaikkei parisuhdetta olekaan eikä asuta yhdessä. Tämä näkyy siinä, että tällaiselle tulevalle viikonloppuisälle ei ole kerta kaikkiaan mitään materiaalia tarjolla. Ei mitään isyyteen valmistavaa tietoa, ellet ole osa pariskuntayksikköä. Ei minkäänlaista tukea isän rooliin, jos et ole kiltisti myös puolison roolissa.
Jos ei ole parisuhdetta eikä yhteistä kotia, mies ei saa edes isyyslomaa, vaikka isyys tunnustettaisiin. (Kelan sivut: "Isyysrahan saanti edellyttää, että asut yhdessä lapsen äidin kanssa. Voit saada isyysrahaa poikkeuksellisesti, vaikka asuisitte eri osoitteessa, jos erossa asuminen johtuu esim. työtilanteesta eikä välien rikkoutumisesta.") Tämän voi tulkita niin, että yhteiskunnan silmissä miehellä, joka ei ole parisuhteessa lapsensa äidin kanssa, ei ole samanlaista oikeutta isyyteen kuin muilla. Vaikka hän kuinka sitä haluaisi.
Useastihan homma menee niin, että yksinhuoltajaäidin lapsen isä on aluksi jonkin verran menossa mukana, mutta jossain vaiheessa vähän putoaa kuvioista ja jää helposti etäiseksi. Tietysti voi vain käydä niin, että kun molemmat löytävät uudet puolisot, yhteydenpito vähenee. Mutta minä kyllä veikkaisin, että jos "irrallaan olevaa" isää kannustettaisiin ja tuettaisiin enemmän isäksi tulemisessa, syntyisi lujempi side lapseen. Toki kaikki on kiinni omasta aktiivisuudesta. Ja toki on niitä yksinhuoltajia, jotka itse jättävät isän kuvioista, vaikka tämä haluaisi olla mukana. Mutta olen silti sitä mieltä, että tukemisella, tai edes sillä että "irtoisät" ylipäätään tunnustettaisiin oikeiksi isiksi (esim. tuon isyysvapaankin suhteen), olisi vaikutus heidän aktiivisuuteensa isän roolissa. Koska heillä on siihen oikeus.
Vai mitä sanotte tällaisesta, tietysti täysin fiktiivisestä esimerkkitilanteesta: Tuore pariskunta huomaa yllättäen odottavansa vauvaa. Aluksi ajatellaan, että perustetaan sitten perhe. Tuleva isä ottaa jutun tosissaan ja se merkitsee hänelle paljon. Hän ehdottaa naimisiin menoa. Mutta tuleva äiti onkin tullut toisiin aatoksiin. Raskaus on muuttanut hänen käsitystään heidän suhteestaan, ja hän tulee lopulta siihen tulokseen, että ei halua jatkaa yhdessä. Pariskunta eroaa ennen lapsen syntymää. Isä on surullinen, koska halusi perhettä todella. Hän haluaa edelleen isäksi ja olla mukana lapsen elämässä. Onneksi välit ovat kunnossa, ja äiti toivottaa hänet tervetulleeksi isän rooliin. Harmi vain, ettei yhteiskunta tue sitä millään lailla, isän on vaikea löytää omaa paikkaansa eikä hän saa Kelalta tukea, jotta voisi olla ensimmäiset viikot vaikka öitä myöten lapsensa ja tämän äidin tukena. Hän ei ole parisuhteessa, hän ei siis ole yhtä oikea isä kuin joku muu. Niinkö se on?
Minulle on oikeasti vasta viime viikkoina iskenyt ihan yllättäen sellainen valtava oivallus, että minun ja meidän perhemalli ei oikeasti ole yhtään huonompi kuin kenenkään muun. Että minun ei oikeasti tarvitsisi tuntea vähemmyyttä ja selittelyn pakkoa, vaan voin olla ihan rehellisesti iloinen ja ylpeä siitä, miten elän. Voi kunpa jotenkin yleisesti tajuttaisiin, että vanhemmuutta on ihan oikeasti todella monenlaista ja etteivät toiset tavat ole huonompia tai parempia kuin toiset. Hirveästi tsemppiä vaan kaikille niille, jotka joutuvat syyttä suotta kamppailemaan samanlaisten asioiden kanssa - kaikille omilla tavoillaan ei-konventionaalisille isille ja äideille!
maanantai 13. toukokuuta 2013
Aika aikaansa
En tiedä miten muiden elämä
jaksottuu, mutta minun elämäni oikeastaan aina lukion loppumisesta
lähtien koostunut toisiaan seuraavista vaiheista, jotka kestävät
vuoden tai pari ja ovat aina hyvin uudenlaisia. Monesti olen tietysti
itse kyllästynyt yhdenlaiseen elämään tietyn ajan jälkeen ja
hakeutunut johonkin uuteen. Yhtä monesti on kuitenkin käynyt niin,
että olen kuvitellut porskuttavani samoilla raiteilla vielä pitkään
eteenpäinkin, mutta elämä onkin heittänyt tielleni jotain aivan
uutta: mahdollisuuden, johon olen ehdottomasti halunnut tarttua, tai
muutoksen, jota ei ole auttanut kuin seurata.
Jotkut ehkä elävät pidemmissä
sykleissä: useampi vuosi opintoja, töitä, tiettyä parisuhdetta
tai perhe-elämää. Minun temponi on tässä ehkä nopeampi kuin
joillain, toisaalta kyse on kuitenkin ihan kunnon ajoista, joissa on
ehtinyt syventyä yhteen jos toiseenkin asiaan. Tuloksena onkin,
että vaikka en ole 28-vuotiaana vielä valmistunut miksikään, olen
kuitenkin saanut maistaa niin opintoja eri muodoissaan kuin useaa eri
työtä, lisäksi asunut Ghanassa ja kokenut muutenkin erilaisia
vaiheita elämässäni – ja pidän niistä koostuvasta
kokonaisuudesta erittäin paljon.
Marraskuussa 2011 olin elänyt
puolitoista vuotta opiskelijaelämää sivuaineopinnoistani nauttien
ja pätkätöitä tehden. Kuvittelin jatkavani samaan malliin aina
valmistumiseen asti. Samaan aikaan minulla kuitenkin oli voimakas
tunne, että jokin aikakausi elämässäni oli päättymässä ja
jotakin uutta alkamassa. Luulin kyseessä olevan enemmänkin henkisen
muutoksen, mutta myönsin etten lainkaan tiennyt mitä oli tulossa.
Lähdin tuolloin puolitoista kuukautta kestävälle matkalle Kuubaan
ja Ghanaan, ja uskoin matkan selvittävän tulevaisuudenkuvia.
Niin kävi ja paljon konkreettisemmin
kuin olin osannut odottaa. Heti matkan alkupuolella sain
tekstiviestin vanhalta työpaikaltani, jossa minulla oli takana
koulunkäyntiavustajavaihe ennen opiskelujani sekä satunnaisia
sijaisuuksia taas myöhemmissä vaiheissa. Viesti alkoi: ”Hei
maailmanmatkaaja” ja siinä kysyttiin, tulisinko koko kevääksi
opettamaan neljättä luokkaa, jonka opettaja oli jäämässä
opintovapaalle.
En ollut suunnittellut sitä. En ollut
kaivannut työelämään. Kuitenkin tiesin melkein heti viestin
saatuani, että suostuisin. Se oli yllättävää ja ihanaa. Minulla
oli reissuni verran aikaa totuttautua ajatukseen elämän
muuttumisesta. Heti kun tulin Suomeen, aloitin työt. Muistan, kuinka
työn aloitus tuntui uudenlaiselta seikkailulta – oma luokka oli
jotain, jonka olin odottanut saavani kokea, ja nyt yhtäkkiä se oli
tullut eteeni ihan nurkan takaa ja kesken kaiken.
Kyllä minua myös arvelutti – en
tuntenut luokkaa etukäteen ja pelkäsin, että uuden porukan
puikkoihin kesken talvea hyppääminen olisi enemmän hermoja
rassaavaa kuin idyllistä. Oikeastaan kuvittelin työn olevan sen
verran rankkaa, että pitäisin sen tässä kohtaa mielelläni vain
määräaikaisena vaiheena ja
palaisin sitten taas opiskelujen ja vapauden pariin.
Taas tuli yllätys.
Heti, kun aloitin työt, viihdyin. Viihdyin luokassani, viihdyin
vanhalla työpaikallani, ja ennen kaikkea viihdyin töitä tekemässä
– oli ihanaa olla taas oikeasti aktiivinen luennoilla notkumisen ja
satunnaisten sijaispäivien sijaan. Ja taas hyvin äkkiä mieleni
muuttui. Tajusin, etten halunnut palata täyspäiväisen opiskelun
pariin, vaan että pyytäisin saada syksyksikin töitä, vaikka
jonkin toisen sijaisuuden, ja tekisin tenttejä siinä sivussa.
Ja kappas vain.
Luokkani vanha opettaja pätevöityi toiseen toimenkuvaan eikä
jatkanut. Minulle tarjottiin seuraavaakin vuotta samassa luokassa –
porukassa, jossa viihdyin paremmin kuin olin osannut kuvitella
viihtyväni 10-11 -vuotiaiden kanssa (olin tietysti jopa joskus
aiemmin väittänyt, että tykkäisin opettaa joko pienempiä tai
isompia, en niitä rasittavia nelos-vitosluokkalaisia... Hahhaa!).
Elokuun
puolivälissä seisoin auringossa hiekkakentällä kyltin kanssa,
jossa luki luokkani tunnus. Olin yhtä aikaa riemuissani ja
kauhuissani. Kevään ”seikkailu” oli muuttunut koko vuoden
todelliseksi vastuuksi, johon tartuin innolla samalla kun pelkäsin
miten pärjäisin. Mutta työ imaisee heti mukaansa; päivän
päätteeksi ei ehtinyt enää jännittää turhia, kun oli kädet
täynnä hommia.
Aika
kului niin nopeasti. Toisaalta ehdin oppia tuntemaan nämä lapset
oikeasti, toisaalta en ehtinyt tehdä paljoakaan siitä, mitä olin
kuvitellut. Ehdin menettää hermoni heihin monta kertaa, nähdä
miten lapsista alkoi tulla
teinejä ja ihmetellä sitä. Ja samaan aikaan monta asiaa jäi
tekemättä ja sanomatta. Sainhan kuitenkin jo lokakuussa tietää,
etten voisi(kaan) jatkaa heidän kanssaan enää kuudetta luokkaa
käymään – mihin koko talvi hävisi? Pahoinvointiin, väsymykseen,
elämänmuutokseen; toisaalta siihen kiireeseen ja elämän
tapahtumiseen, joka lasten kanssa töitä tehdessä vain on
ja jota ei jotenkin koskaan osaa
ennustaa.
Sitten yhtäkkiä
passitus sairaslomalle kuukautta aiemmin kuin olin kuvitellut loman
alkavan. Se tiistaiaamu kun heräsin ja helpotuksen sijaan tunsinkin
tyhjyyttä, kun tajusin, että tähän loppui yksi aikakausi, taas
yllättäen. Ne kerrat, kun kävin töissä ja tajusin, että niin
mukavaa kun heitä onkin nähdä, he ovat jo lähteneet käsistäni,
minä en ole enää johdossa enkä vastuussa, minä vain moikkaan. Se
aika joka alusta katsottuna näytti niin pitkältä, on oikeasti ohi.
Tänään sitten
viralliset läksiäiset ja heipat. Käyn ehkä vielä jakamassa
todistukset tai sitten en. Se ei ole minun käsissäni. Vatsassa
potkii lupaus uudesta, erilaisemmasta kuin koskaan ennen. En voi
tietää milloin se alkaa, millaista siitä tulee, enkä vielä
sitäkään, mitä teen kun äitiysloma päättyy ja haetaan taas
suuntia. Mutta olen aivan varma, että suunnat löytyvät. Kuten aina
tähänkin asti.
perjantai 10. toukokuuta 2013
Pysäytä juopotteleva lapsi
Vanhempainliiton mainoskampanja on
herättänyt paljon keskustelua viime päivinä. Kampanjan
mainoksissa on sota-ajan kieltä ja kuvastoa hyödyntäen kielletty
vanhempia trokaamasta viinaa lapsilleen ja kehotettu pysymään
kärryillä siitä, missä lapsi iltansa viettää. Uusimmassa
mainoksessa käsketään asettamaan ”Ulkonaliikkumiskielto”, ja
kuvassa on lapsi jota jättimäinen käsi roikottaa niskasta.
Juuri tämä viimeisin mainos on saanut
ihmiset reagoimaan, ja kampanja on saanut paljon kritiikkiä. On
totta, että kasvatuksen rinnastaminen sotaan, vanhempien ja nuorten
asettaminen vastakkain ja raju kuvasto, kuten niskasta roikottaminen
ja poliisimaiseen voimankäyttöön viittaava termi, on kyseenalaista ja tuntuu menevän hyvän maun rajan yli. Vaikka kampanjan viesti
on tosi ja tärkeä, mutta
voimakkaan negatiiviset ilmaisukeinot eivät ole paras tapa ajaa
hyvää asiaa.
Eräs asia minua kuitenkin kampanjan
saamassa kritiikissä häiritsee. Nimittäin se, kun alkoholin
kieltämistä nuorilta pidetään turhana tai liioiteltuna, ja kun
nuorten (ja jopa lasten) päihteidenkäyttöä ongelmana vähätellään.
Vaikka nuorten juominen olisikin laskussa (onko se todella?),
kyseessä on todellinen ongelma, joka näkyy ja kuuluu myös arjessa,
kun työskentelee lasten ja nuorten kanssa. Suomessa vallitseva
kulttuuri, jossa dokaaminen aloitetaan jo teini-iässä ja
humalahakuisuudesta on aikuisuuteen mennessä tullut normi, jossa
juomattomuutta pitää perustella, on todella vääristynyt. Se, että
ihmiset reagoivat vähätellen kehotukseen kieltää nuorilta
alkoholi, on merkki huolestuttavasta asenneongelmasta. Ongelmaa ei
pystytä edes katsomaan suoraan, saati sitten myöntämään.
Kirjoitan nyt näkyville sen, minkä
olen jo vuosia halunnut sanoa: suomalainen juomakulttuuri on todella
vastenmielinen. On väärin, että dokaamisesta tulee
odotuksenmukaista jo yläasteikäisenä, ja aikuisuuteen mennessä
paineista on tullut vakiokamaa. Syy siihen etten ole moneen vuoteen
saanut tästä aiheesta blogitekstiä kirjoitettua, on se, että olen
oikeasti pelännyt saavani hirveän tiukkapipon maineen. Nyt ajatus
tuntuu absurdilta. Toki sen taustalla on ihan omaa tyhmyyttäni, kun
niin paljon olen muiden ajattelemisia miettinyt, mutta kertoo se
jotain, että tuollainen ajatus on jostain mieleen iskostunut. Sen
juuret ovat melkoisen syvällä, ei pelkästään minun luonteessani,
vaan yhteiskunnassa jossa elän.
Minä muistan kavereideni maistelleen
vanhempien viinavarastoista jo kuudennella luokalla, ja muistan sen
miten ahdistuin pelkästä ajatuksesta. Kasi-ysiluokilla tiesin, että
valintani jättää menemättä ”juomaan” (pelkkä sana ällöttää)
tuomitsi minut muiden silmissä nörtiksi ja hissukaksi, joka en
todellakaan luonteeni puolesta kokenut olevani. Lukiossa halusin ulos
tuosta lokerosta, ja sehän hoitui korkkaamalla pullo. Onnekseni
aloitin sen verran myöhään, että ollessani vielä alaikäinen
hoitui hauska hiprakka hyvin pienelläkin määrällä holia, kun en
ollut pidempään harjoitellut.
Vaikka baarielämästä en koskaan
oppinut nauttimaan, oli minullakin bilevaiheeni silloin joskus
ylioppilaskirjoitusten aikoihin. En kuitenkaan jaksanut touhua kovin
kauaa: muistan kuinka jo parikymppisenä kadulla oksentavaa miestä
katsoessani tajusin, että monen suomalaisen normaali
sunnuntaiolotila krapula on kehon hätähuuto, merkki siitä
myrkytyksestä, jonka alkoholi kehossa aiheuttaa. On pelkästään
surullista, että monen mielestä se nyt vain kuuluu hauskan
viikonlopun viettoon.
En minä mitään nunnaelämää ole
viettänyt. Välillä on hauska juhlia, kosteastikin. Hyvää viiniä
suorastaan rakastan, eikä saunasiiderissä kavereiden kanssa ole
mitään väärää. Joskus innostun juhlimaan, kuten ystäväni hyvin tietävät - välillä humala tapahtuu ja se on hauskaa. Mutta
siinä on jotain väärää, että jos ei halua ottaa, joutuu
– sotatermeillä jatkaakseni – käsittämättömän pommituksen
kohteeksi. Ota nyt! Mikset sä ota? Onks sulla kaikki hyvin? Onks
sulla yhtään hauskaa? Useammin kuin kerran minulla olisi ollut
hauskaa, ellei tämä pommitus olisi alkanut – ja jatkunut läpi
illan.
Jos on itse juomatta, tulee tietysti
vastaan myös se kysymys, jaksaako enää katsoa toisten
örveltämistä. Minun kohdallani humalahakuisuuden vähentyminen on
tarkoittanut myös tiettyjen ihmisten kanssa viettämäni ajan
huomattavaa vähentymistä. Kerran pidin vappubileet, joista sanoin
suoraan, että tarkoitus ei ole vetää kännejä vaan nauttia
kohtuudella iloisesta skumppahiprakasta. Vierasmäärä jäi surkean
alhaiseksi. En voinut uskoa sen johtuneen pikku
kieltolaistani, mutta
ystäväni oli varma, että juuri siinä oli syy. Ihmiset halusivat
örveltää.
Tietenkään
kenenkään ei ole pakko joustaa suuntaan eikä toiseen. Jos olen
tiukkis enkä halua katsella känniääliöintiä, voin ihan itse
valita jättäytyä siitä pois. Alkoholinkäyttöön kohdistuvat
paineet ovat kuitenkin aivan suhteettomat. Ei tunnu reilulta, että
monissa tilanteissa on valittava örvellys, sen katsominen tai
ulkopuolelle jättäytyminen. Esimerkiksi monet työporukan yhteiset
juhlinnat tai vaikka vain tiettyjen kaveriporukoiden bileet jäävät
väliin siltä, joka mielellään viettäisi muiden kanssa aikaa
jollain muulla tavalla kuin pullo kourassa.
Aikuisena joka
tapauksessa voi valita itse. Lapselle ja nuorelle se ei ole niin
helppoa. Kyllä minä ymmärrän niitä, jotka eivät mistään
hinnasta halua yksinäisen nörtin roolia. Sitä en ymmärrä, että
monelle ainoa vaihtoehto välttyä kyseiseltä roolilta on vetää
kännit – en ymmärrä, miksi tarjoamme lapsillemme ympäristön,
jossa näin on. Jo pelkästään humalahakuista alkoholinkäyttöä
ihannoivan mallin antaminen lapsille on typerää, vastuutonta ja
ällöttävää. Lapsi ei saa joutua katselemaan vanhempiaan humalassa eikä kuuntelemaan kännitarinoita. Jos ei omia
elämäntapojaan halua muuttaa, voi ainakin yrittää olla
vastuullinen aikuinen ja vetää rajat, joita lapsi tarvitsee
pysyäkseen edes suurin piirtein tolkuissaan myrkkyjen kanssa
läträtessään.
Vanhemman tulee
kieltää lapselta alkoholinkäyttö ja selittää, mihin kielto
perustuu. On eri asia antaa maistaa tilkka omasta lasista, kuin tarjoilla lapsellekin tai ostaa tälle pari siideriä viikonlopuksi, mikä on surullisen yleistä ja toimintamallina aivan päin helvettiä. Vanhempien täytyy myös asettaa rajat lapsensa
ulkonaliikkumiselle, vaikka rikollistermien käyttö sen yhteydessä
turhaa onkin. Ilman valvontaa ulkona roikkuva lapsi kun todella tekee
siellä vaikka mitä mihin nyt ajautumaan sattuu, kuten me kaikki
varmaan jo ihan omasta kokemuksestakin tiedämme.
Haluan tässä
vielä kiittää vanhempiani siitä, että minulta oli heidän
puoleltaan alkoholi kielletty 18-vuotiaaksi asti. Ja siitä, että
minulla oli kotiintuloajat (joita inhosin). Olen aivan varma siitä,
että heidän viisaasti vetämänsä rajat ovat osasyy siihen, että
alkoholin ja minun välinen suhde on pysynyt hetkittäisiä
hairahduksia lukuunottamatta aika terveenä. Kiitos, äiti ja isä!
keskiviikko 8. toukokuuta 2013
Kaipaus jonnekin
Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin minuun iskee matkustushinku. Kaipaus olla tien päällä, matkalla uuteen. Välillä kaipuuseen liittyy haave tiettyyn paikkaan matkustamisesta (yleensä Ghanaan), toisinaan taas nimenomaan toivoisin olevani matkalla uusiin ja tuntemattomiin paikkoihin.
Hieman ehkä absurdisti, toisaalta erittäin ymmärrettävästi juuri nyt raskaana ollessa, kun matkustelumahdollisuudet tulevat jonkin aikaa olemaan tietyillä tavoin rajoitetut, on matkakaipuu iskenyt monta kertaa. Raskauden alkushokissa, vapauden menettämistä pelätessä, tuntui yhtäkkiä hirvittävästi siltä, että oikeastihan minä haluaisin valloittamaan kaikkea sitä vielä tuntematonta, vähintäänkin Aasiaan, mieluiten maailmanympärimatkalle. Sitten suorastaan tarunomaisen ihanan keskiraskauden koitettua muistin, miten ikävöin Ghanaan, ja heitin maailmankiertämisajatukset romukoppaan haaveillakseni minun ja Babyn tulevasta toiseen kotiin menosta.
Nyt, kun synnytys ja vauva-arki lähestyvät huimaavaa vauhtia ja käyvät yhä todellisemmiksi, mieli lentelee vastapainoksi hetkittäin sitäkin enemmän laidasta toiseen. Matkakaipuu on taas täällä ja unelmani liihottelevat edestakaisin kuin perhoset. Vuoroin kuvitan mielessäni Ghanassa oloa, vuoroin tunnen, että tahtoisin vielä vaeltaa tuntemattomaan, ihmetellä uutta.
Jos ajatellaan ihan vain tätä asiaa irrallaan muusta (lue: ilman vauvaa), voisin pohdiskella loputtomiin sitä, haluanko oikeasti enemmän matkustaa uusiin paikkoihin vai vain mennä Ghanaan ja olla siellä. Aina kun olen matkoja suunnitellut, olen kuitenkin päätynyt Ghanaan ja sielläkin elämään enemmän paikallani kuin reissailemaan pitkin poikin - ja nauttinut valtavasti, tuntenut tekeväni juuri oikein. Toisaalta minuun aina uudestaan iskevät ajatukset siitä, millaista olisi vielä kokea jotain yhtä uutta kuin Ghanaan meno aikanaan, ensimmäisellä kerralla oli; usein jopa mietin, millaista olisi kiertää paikasta toiseen kuten nyt vaikkapa Anni ja Ben. Olisiko se rankkaa ja jopa vähemmän antoisaa kuin elää yhdessä paikassa sinne kotiutuen, vai onko se jotain sellaista, mitä levoton sieluni haluaisi kokea, todellista irti päästämistä?
En tiedä. Mutta tällä hetkellä minulla on erittäin hyvä olo. Alkuraskauden pelko siitä, että nyt menevät maailmankiertämismahdollisuudet "hukkaan", on tiessään. Sen sijaan luulen, että lapsen kanssa asiat tulevat selkeytymään tavallaan jopa helpommin: uskon, että kun elää lapsesta huolehtien, on selkeämpää, mitkä vaihtoehdot tulevat kysymykseen matkustamisten suhteen, ja mitkä vain eivät toimi milläkin hetkellä. Uskon, että kun vaihtoehtoja on vähän vähemmän, on itsellekin helpompi hahmottaa, mihin haluaa ja pystyy ryhtymään missäkin kohtaa. Ja sitten tulee uudenlaisia vaiheita tarha- ja kouluikäisen kanssa ja niin edelleen... joten eivätköhän omatkin matkaunelmat asetu oikeille kohdilleen elämässä. Eiköhän se ala hahmottua, mihin kannattaa ryhtyä lähivuosina ja mitä säästää eläkepäiviin.
Sekin on ihanaa, että enää ei ole niin kiire. Että nykyään kaipaus ei ole enää niin tuskallista (ainakaan suurinta osaa ajasta); sellaista, että pitäisi heti päästä matkaan. Kun on hyvä olla tässä hetkessä, ymmärtää myös sen, että unelmien on hyvä antaa rauhassa muhia ja ottaa muotonsa. Niistä saa voimia ja iloa tässä ja nyt, kun tietää ja tuntee, että on menossa niitä kohti, milloin ja missä muodossa ne sitten aikanaan toteutuvatkin.
Loppuun vielä aiheeseen sopivaa (ja aivan ihanaa) musiikkia: Johanna Juhola - Matkailu Avartaa.
Hieman ehkä absurdisti, toisaalta erittäin ymmärrettävästi juuri nyt raskaana ollessa, kun matkustelumahdollisuudet tulevat jonkin aikaa olemaan tietyillä tavoin rajoitetut, on matkakaipuu iskenyt monta kertaa. Raskauden alkushokissa, vapauden menettämistä pelätessä, tuntui yhtäkkiä hirvittävästi siltä, että oikeastihan minä haluaisin valloittamaan kaikkea sitä vielä tuntematonta, vähintäänkin Aasiaan, mieluiten maailmanympärimatkalle. Sitten suorastaan tarunomaisen ihanan keskiraskauden koitettua muistin, miten ikävöin Ghanaan, ja heitin maailmankiertämisajatukset romukoppaan haaveillakseni minun ja Babyn tulevasta toiseen kotiin menosta.
Nyt, kun synnytys ja vauva-arki lähestyvät huimaavaa vauhtia ja käyvät yhä todellisemmiksi, mieli lentelee vastapainoksi hetkittäin sitäkin enemmän laidasta toiseen. Matkakaipuu on taas täällä ja unelmani liihottelevat edestakaisin kuin perhoset. Vuoroin kuvitan mielessäni Ghanassa oloa, vuoroin tunnen, että tahtoisin vielä vaeltaa tuntemattomaan, ihmetellä uutta.
Jos ajatellaan ihan vain tätä asiaa irrallaan muusta (lue: ilman vauvaa), voisin pohdiskella loputtomiin sitä, haluanko oikeasti enemmän matkustaa uusiin paikkoihin vai vain mennä Ghanaan ja olla siellä. Aina kun olen matkoja suunnitellut, olen kuitenkin päätynyt Ghanaan ja sielläkin elämään enemmän paikallani kuin reissailemaan pitkin poikin - ja nauttinut valtavasti, tuntenut tekeväni juuri oikein. Toisaalta minuun aina uudestaan iskevät ajatukset siitä, millaista olisi vielä kokea jotain yhtä uutta kuin Ghanaan meno aikanaan, ensimmäisellä kerralla oli; usein jopa mietin, millaista olisi kiertää paikasta toiseen kuten nyt vaikkapa Anni ja Ben. Olisiko se rankkaa ja jopa vähemmän antoisaa kuin elää yhdessä paikassa sinne kotiutuen, vai onko se jotain sellaista, mitä levoton sieluni haluaisi kokea, todellista irti päästämistä?
En tiedä. Mutta tällä hetkellä minulla on erittäin hyvä olo. Alkuraskauden pelko siitä, että nyt menevät maailmankiertämismahdollisuudet "hukkaan", on tiessään. Sen sijaan luulen, että lapsen kanssa asiat tulevat selkeytymään tavallaan jopa helpommin: uskon, että kun elää lapsesta huolehtien, on selkeämpää, mitkä vaihtoehdot tulevat kysymykseen matkustamisten suhteen, ja mitkä vain eivät toimi milläkin hetkellä. Uskon, että kun vaihtoehtoja on vähän vähemmän, on itsellekin helpompi hahmottaa, mihin haluaa ja pystyy ryhtymään missäkin kohtaa. Ja sitten tulee uudenlaisia vaiheita tarha- ja kouluikäisen kanssa ja niin edelleen... joten eivätköhän omatkin matkaunelmat asetu oikeille kohdilleen elämässä. Eiköhän se ala hahmottua, mihin kannattaa ryhtyä lähivuosina ja mitä säästää eläkepäiviin.
Sekin on ihanaa, että enää ei ole niin kiire. Että nykyään kaipaus ei ole enää niin tuskallista (ainakaan suurinta osaa ajasta); sellaista, että pitäisi heti päästä matkaan. Kun on hyvä olla tässä hetkessä, ymmärtää myös sen, että unelmien on hyvä antaa rauhassa muhia ja ottaa muotonsa. Niistä saa voimia ja iloa tässä ja nyt, kun tietää ja tuntee, että on menossa niitä kohti, milloin ja missä muodossa ne sitten aikanaan toteutuvatkin.
Loppuun vielä aiheeseen sopivaa (ja aivan ihanaa) musiikkia: Johanna Juhola - Matkailu Avartaa.
sunnuntai 5. toukokuuta 2013
Puhtaalta pöydältä
Jo pari kertaa on käynyt niin, että blogi, jota olen alkanut lukea matkasellaisena, onkin muuttunut yllättäen äitiysblogiksi. Mielenkiintoisina nämä blogit toki ovat pysyneet, osittain siksi että kirjoittajat ovat hyviä, osittain siksi että minua kiinnostaa äitiysjuttujenkin lukeminen. Muita äitiysblogeja en kuitenkaan seuraa, sillä kuten taannoin avauduin vanhan blogin puolella, varta vasten perustetut äitiysblogit ärsyttävät minua - sellaiset, joissa lapsi on projekti tai ilmiö, jota raportoidaan kuin biologi konsanaan.
Minulle ovatkin sopineet hyvin nämä vahingossa äitiyteen liukuneet blogit, sillä ne eivät ole lakanneet olemasta myös kaikkea muuta ihanaa: elämää monelta kantilta pohdiskelevia romulaatikoita (ja ilmaus on sitten ehdottomasti positiivinen!) - ja ennen pitkää taas myös matkablogeja, sillä näiden ihmisten elämässä äitiys ei tarkoita sitä, että kaikki muu loppuu.
Sama ilmiöhän on nyt tapahtumassa tässä blogissa. Aloittaessani väitin, että "in this blog, the main themes will be Ghana, travelling and intercultural stuff, or any other things however distantly related to these." Kuinka ollakaan, blogin tematiikka on matkan varrella venynyt käsittelemään vaikka mitä muuta, mm. henkisiä asioita ja nyt yhä enenevissä määrin tietysti näitä odotusjuttuja. Kuitenkaan en ole aikeissa rajata aihepiiriä ja alkaa mainostaa kirjoittavani odotuksesta tai äidiksi tulosta tai jättäväni pois Ghanan, matkustelun ja kulttuurijutut.
Ja nyt tullaankin viimein varsinaiseen pointtiini. Minua ahdistaa aivan valtavasti äitiyden lokeroiminen tiettyyn muottiin, tietyksi ilmiöksi, omaksi suljetuksi kentäkseen. Minua ahdistaa se muotti, johon en tunne voivani tai edes millään tapaa haluavani mahtua. Minua ahdistaa sellainen "mallikuva", joka äitiydestä jotenkin on luotu ja jonka luulen välittyvän aika vahvasti suurimmalle osalle nuorista naisista. Kuva on erityisen ahdistava siksi, että se on oikeasti pelkkä kuva, ja uskon että on paljon ihmisiä, jotka eivät koe mahtuvansa sen antamaan muottiin. Miksi hitossa se sitten on niin voimakas mielikuva? Miksi sellainen pitää olla? Eikö äitiys voisi olla vain se luonnollinen asia joka se on ja jokainen saisi elää sitä omalla tavallaan?
Mielikuvaa on todella vaikea purkaa, koska se on jotenkin niin sisäinen ja todellakin mielikuva, mielessä oleva heijastus eikä helposti selitettävä idea. Mutta se on se, joka välittyy neuvolan lehtisistä, joissa on se onnellinen suomalainen 20-35 -vuotias heteropari, joka on päättänyt hankkia vauvan. Se on kuva siitä, mitä kaikkea pitää hankkia nyt kun vauva tulee ja miten voi valita tietyistä vauvanhoitotavoista omansa (ollaanko kestovaippailijoita, sormiruokailijoita, välineurheilijoita ja niin edelleen). Se on kuva siitä, millaiseksi elämä muuttuu ja miltä se tästälähin näyttää, mitä siihen tulee kuulumaan ja mitä ei.
Ja tietysti elämä muuttuu, tietysti se näyttää erilaiselta, tietysti pitää hankkia jotain mitä ennen ei ollut ja opetella uusia asioita. Tietysti neuvolan pitää ohjeistaa näihin. Ei siinä mitään. Mutta kyllähän te tiedätte sen hirveän voimakkaan mallikuvan vanhemmuudesta joka tästä kaikesta välittyy? Ettekö tiedäkin...? Pliis, sanokaa että joku muukin kokee sellaisen olemassaolon, ja ehkä jopa näkee sen hieman ahdistavana ja ahtaana?!
Minä nimittäin tunnen niin, että tämä alkukuva vauvan saamisesta johtaa pidemmälle: lasten leluvuoriin, siihen että lomat muuttuvat HoppLoppiksi ja Flamingon vesipuistoksi, pitää hankkia omistusasunto (tai mieluiten talo) ja auto jolla kuskata lasta harrastuksiin... Tiedättehäa, kuvaksi "oikeanlaisesta" perhe-elämästä.
Oikeastaan olen iloinen, että minä jo lähtökohdiltani en mahdu muottiin. Minusta tulee yksinhuoltaja, lapseni isä ei ole suomalainen, opiskeluni ovat kesken vaikka olenkin jo työelämässä, enkä aio lopettaa matkustelua lapsen saatuani. Tiedostan, ettei elämäni jatku samanlaisena. Mutta tiedostan myös, että se jatkuu minun elämänäni, vaikkakin lapsen kanssa - se ei muutu jotain toista todellisuutta edustavaksi minulle vieraaksi muovimaailmaksi, johon itse en halua. Ihan varmasti matkustamisesta tulee hyvin erilaista ja siitä voi tulla pitkiäkin taukoja. Ehkä tulee kestovaippoja ja HoppLopp, ja tulkoon. Mutta ei tarvitse tulla taloa ja autoa, ehkä ei edes hirveän kokoisia leluvuoria. Minusta tulee äiti, mutta minusta ei tule kukaan toinen ihminen, sellainen joka en ole.
Minä haluaisin aloittaa oman äitiyteni ja siitä tänne kirjoittamisen täysin puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-oletuksia. Haluaisin, etten joudu valitsemaan jotain tiettyä tapaa jota sitten edustan, edes mitään "vihreää äitiyttä" tai "lapsentahtisuutta". En halua edes pakonomaisesti vastustaa kaikkea minkä äitiyteen oletetaan liittyvän ja täten kuulua johonkin kapinallis-malliin. Haluan vain elää ja tulla äidiksi ja katsoa mitä se tuo, ottaa itselleni sopivat palat tuolta ja täältä ja luoda niistä oman kokonaisuuteni. Ja samalla haluan elää omaa elämääni ja käsitellä täällä mitä tahansa sen mukanaan tuomia antoisia asioita, joiden ei tarvitse millään lailla liittyä odotukseen ja sittemmin äitiyteen.
Tästä tuli nyt jotenkin mahtipontinen julistus, mutta olkoon niin. Näistä lähtökohdista minä aion jatkossa kirjoittaa. Ja elää.
Minulle ovatkin sopineet hyvin nämä vahingossa äitiyteen liukuneet blogit, sillä ne eivät ole lakanneet olemasta myös kaikkea muuta ihanaa: elämää monelta kantilta pohdiskelevia romulaatikoita (ja ilmaus on sitten ehdottomasti positiivinen!) - ja ennen pitkää taas myös matkablogeja, sillä näiden ihmisten elämässä äitiys ei tarkoita sitä, että kaikki muu loppuu.
Sama ilmiöhän on nyt tapahtumassa tässä blogissa. Aloittaessani väitin, että "in this blog, the main themes will be Ghana, travelling and intercultural stuff, or any other things however distantly related to these." Kuinka ollakaan, blogin tematiikka on matkan varrella venynyt käsittelemään vaikka mitä muuta, mm. henkisiä asioita ja nyt yhä enenevissä määrin tietysti näitä odotusjuttuja. Kuitenkaan en ole aikeissa rajata aihepiiriä ja alkaa mainostaa kirjoittavani odotuksesta tai äidiksi tulosta tai jättäväni pois Ghanan, matkustelun ja kulttuurijutut.
Ja nyt tullaankin viimein varsinaiseen pointtiini. Minua ahdistaa aivan valtavasti äitiyden lokeroiminen tiettyyn muottiin, tietyksi ilmiöksi, omaksi suljetuksi kentäkseen. Minua ahdistaa se muotti, johon en tunne voivani tai edes millään tapaa haluavani mahtua. Minua ahdistaa sellainen "mallikuva", joka äitiydestä jotenkin on luotu ja jonka luulen välittyvän aika vahvasti suurimmalle osalle nuorista naisista. Kuva on erityisen ahdistava siksi, että se on oikeasti pelkkä kuva, ja uskon että on paljon ihmisiä, jotka eivät koe mahtuvansa sen antamaan muottiin. Miksi hitossa se sitten on niin voimakas mielikuva? Miksi sellainen pitää olla? Eikö äitiys voisi olla vain se luonnollinen asia joka se on ja jokainen saisi elää sitä omalla tavallaan?
Mielikuvaa on todella vaikea purkaa, koska se on jotenkin niin sisäinen ja todellakin mielikuva, mielessä oleva heijastus eikä helposti selitettävä idea. Mutta se on se, joka välittyy neuvolan lehtisistä, joissa on se onnellinen suomalainen 20-35 -vuotias heteropari, joka on päättänyt hankkia vauvan. Se on kuva siitä, mitä kaikkea pitää hankkia nyt kun vauva tulee ja miten voi valita tietyistä vauvanhoitotavoista omansa (ollaanko kestovaippailijoita, sormiruokailijoita, välineurheilijoita ja niin edelleen). Se on kuva siitä, millaiseksi elämä muuttuu ja miltä se tästälähin näyttää, mitä siihen tulee kuulumaan ja mitä ei.
Ja tietysti elämä muuttuu, tietysti se näyttää erilaiselta, tietysti pitää hankkia jotain mitä ennen ei ollut ja opetella uusia asioita. Tietysti neuvolan pitää ohjeistaa näihin. Ei siinä mitään. Mutta kyllähän te tiedätte sen hirveän voimakkaan mallikuvan vanhemmuudesta joka tästä kaikesta välittyy? Ettekö tiedäkin...? Pliis, sanokaa että joku muukin kokee sellaisen olemassaolon, ja ehkä jopa näkee sen hieman ahdistavana ja ahtaana?!
Minä nimittäin tunnen niin, että tämä alkukuva vauvan saamisesta johtaa pidemmälle: lasten leluvuoriin, siihen että lomat muuttuvat HoppLoppiksi ja Flamingon vesipuistoksi, pitää hankkia omistusasunto (tai mieluiten talo) ja auto jolla kuskata lasta harrastuksiin... Tiedättehäa, kuvaksi "oikeanlaisesta" perhe-elämästä.
Oikeastaan olen iloinen, että minä jo lähtökohdiltani en mahdu muottiin. Minusta tulee yksinhuoltaja, lapseni isä ei ole suomalainen, opiskeluni ovat kesken vaikka olenkin jo työelämässä, enkä aio lopettaa matkustelua lapsen saatuani. Tiedostan, ettei elämäni jatku samanlaisena. Mutta tiedostan myös, että se jatkuu minun elämänäni, vaikkakin lapsen kanssa - se ei muutu jotain toista todellisuutta edustavaksi minulle vieraaksi muovimaailmaksi, johon itse en halua. Ihan varmasti matkustamisesta tulee hyvin erilaista ja siitä voi tulla pitkiäkin taukoja. Ehkä tulee kestovaippoja ja HoppLopp, ja tulkoon. Mutta ei tarvitse tulla taloa ja autoa, ehkä ei edes hirveän kokoisia leluvuoria. Minusta tulee äiti, mutta minusta ei tule kukaan toinen ihminen, sellainen joka en ole.
Minä haluaisin aloittaa oman äitiyteni ja siitä tänne kirjoittamisen täysin puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-oletuksia. Haluaisin, etten joudu valitsemaan jotain tiettyä tapaa jota sitten edustan, edes mitään "vihreää äitiyttä" tai "lapsentahtisuutta". En halua edes pakonomaisesti vastustaa kaikkea minkä äitiyteen oletetaan liittyvän ja täten kuulua johonkin kapinallis-malliin. Haluan vain elää ja tulla äidiksi ja katsoa mitä se tuo, ottaa itselleni sopivat palat tuolta ja täältä ja luoda niistä oman kokonaisuuteni. Ja samalla haluan elää omaa elämääni ja käsitellä täällä mitä tahansa sen mukanaan tuomia antoisia asioita, joiden ei tarvitse millään lailla liittyä odotukseen ja sittemmin äitiyteen.
Tästä tuli nyt jotenkin mahtipontinen julistus, mutta olkoon niin. Näistä lähtökohdista minä aion jatkossa kirjoittaa. Ja elää.
lauantai 4. toukokuuta 2013
Palkintojenjako
Aluguntugui sai blogitunnustuksen, kiitos ihana Suvi!
Koska tuo toinen blogini on tarinankerrontapaikka, tunnustuksen jakaminen eteenpäin delegoitiin tällä puolelle. Ohjeet kuuluivat seuraavasti:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka sinulle tunnustuksen antoi.
Valitse viisi (5) ihanaa bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. Näin autamme uusia bloggaajia eteenpäin ja ehkä juuri sinä löydät uuden upean blogituttavuuden!
No niin. Nyt tulevat ne selitykset, joita en halunnut änkeä Aluguntuguin puolelle. Minähän seuraan sen verran harvoja blogeja, että joudun aina jakamaan näitä tunnustuksia samoille tahoille. Niin käy tälläkin kertaa. Mutta käyköön. Seuraan ko. blogeja juuri siksi, että pidän niistä niin paljon. Eli, kun Suvi antoi tunnustuksen, Saana sai sen jo häneltä, ja Emmalla + muutamalla muulla seuraamallani taholla lienee yli 200 lukijaa, sydämen minulta saavat seuraavat tahot:
Koska tuo toinen blogini on tarinankerrontapaikka, tunnustuksen jakaminen eteenpäin delegoitiin tällä puolelle. Ohjeet kuuluivat seuraavasti:
Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka sinulle tunnustuksen antoi.
Valitse viisi (5) ihanaa bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa. Näin autamme uusia bloggaajia eteenpäin ja ehkä juuri sinä löydät uuden upean blogituttavuuden!
No niin. Nyt tulevat ne selitykset, joita en halunnut änkeä Aluguntuguin puolelle. Minähän seuraan sen verran harvoja blogeja, että joudun aina jakamaan näitä tunnustuksia samoille tahoille. Niin käy tälläkin kertaa. Mutta käyköön. Seuraan ko. blogeja juuri siksi, että pidän niistä niin paljon. Eli, kun Suvi antoi tunnustuksen, Saana sai sen jo häneltä, ja Emmalla + muutamalla muulla seuraamallani taholla lienee yli 200 lukijaa, sydämen minulta saavat seuraavat tahot:
Tämän hetken ehdoton suosikki; Anni ja Ben ovat matkustaneet ympäri maailmaa jo vuoden.
Aikoinaan raakaruokablogi, mutta muuttui samanlaiseksi ihanaksi sillisalaatiksi kuin omanikin on.
Ammattiompelijan kuvasto täynnä ihania takkeja, mekkoja, lastenvaatteita... ja tilauksia saa tehdä!
Ihanan järjetön goottinukkekotiprojekti.
Kirjoittaja tekee itse upeita koruja.
Tervetuloa! Welcome! Akwaaba!
Tervetuloa blogini uuteen kotiin!
Jouduin muuttamaan, koska vanhan blogini kotisivu jostain syystä muuttui niin, ettei esim. kommentointi ollut lainkaan mahdollista. No, jotain hyvääkin: nyt olen taas kätevästi Blogspotissa, ja ehkä uusi blogi antaa lisäintoa kirjoitteluun.
Liity ihmeessä lukijaksi tuosta oikeasta laidasta!
*
Welcome to the new home of the same old blog!
I had to move due to the web page messing up my old blog, so that for example commenting wasn't possible at all. Anyway, now I'm comfortably back to Blogspot, and who knows, maybe the new site gives me a boost to write more often.
Jouduin muuttamaan, koska vanhan blogini kotisivu jostain syystä muuttui niin, ettei esim. kommentointi ollut lainkaan mahdollista. No, jotain hyvääkin: nyt olen taas kätevästi Blogspotissa, ja ehkä uusi blogi antaa lisäintoa kirjoitteluun.
Liity ihmeessä lukijaksi tuosta oikeasta laidasta!
*
Welcome to the new home of the same old blog!
I had to move due to the web page messing up my old blog, so that for example commenting wasn't possible at all. Anyway, now I'm comfortably back to Blogspot, and who knows, maybe the new site gives me a boost to write more often.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)