Pysäytä juopotteleva lapsi

Vanhempainliiton mainoskampanja on herättänyt paljon keskustelua viime päivinä. Kampanjan mainoksissa on sota-ajan kieltä ja kuvastoa hyödyntäen kielletty vanhempia trokaamasta viinaa lapsilleen ja kehotettu pysymään kärryillä siitä, missä lapsi iltansa viettää. Uusimmassa mainoksessa käsketään asettamaan ”Ulkonaliikkumiskielto”, ja kuvassa on lapsi jota jättimäinen käsi roikottaa niskasta.

Juuri tämä viimeisin mainos on saanut ihmiset reagoimaan, ja kampanja on saanut paljon kritiikkiä. On totta, että kasvatuksen rinnastaminen sotaan, vanhempien ja nuorten asettaminen vastakkain ja raju kuvasto, kuten niskasta roikottaminen ja poliisimaiseen voimankäyttöön viittaava termi, on kyseenalaista ja tuntuu menevän hyvän maun rajan yli. Vaikka kampanjan viesti on tosi ja tärkeä, mutta voimakkaan negatiiviset ilmaisukeinot eivät ole paras tapa ajaa hyvää asiaa.

Eräs asia minua kuitenkin kampanjan saamassa kritiikissä häiritsee. Nimittäin se, kun alkoholin kieltämistä nuorilta pidetään turhana tai liioiteltuna, ja kun nuorten (ja jopa lasten) päihteidenkäyttöä ongelmana vähätellään. Vaikka nuorten juominen olisikin laskussa (onko se todella?), kyseessä on todellinen ongelma, joka näkyy ja kuuluu myös arjessa, kun työskentelee lasten ja nuorten kanssa. Suomessa vallitseva kulttuuri, jossa dokaaminen aloitetaan jo teini-iässä ja humalahakuisuudesta on aikuisuuteen mennessä tullut normi, jossa juomattomuutta pitää perustella, on todella vääristynyt. Se, että ihmiset reagoivat vähätellen kehotukseen kieltää nuorilta alkoholi, on merkki huolestuttavasta asenneongelmasta. Ongelmaa ei pystytä edes katsomaan suoraan, saati sitten myöntämään.

Kirjoitan nyt näkyville sen, minkä olen jo vuosia halunnut sanoa: suomalainen juomakulttuuri on todella vastenmielinen. On väärin, että dokaamisesta tulee odotuksenmukaista jo yläasteikäisenä, ja aikuisuuteen mennessä paineista on tullut vakiokamaa. Syy siihen etten ole moneen vuoteen saanut tästä aiheesta blogitekstiä kirjoitettua, on se, että olen oikeasti pelännyt saavani hirveän tiukkapipon maineen. Nyt ajatus tuntuu absurdilta. Toki sen taustalla on ihan omaa tyhmyyttäni, kun niin paljon olen muiden ajattelemisia miettinyt, mutta kertoo se jotain, että tuollainen ajatus on jostain mieleen iskostunut. Sen juuret ovat melkoisen syvällä, ei pelkästään minun luonteessani, vaan yhteiskunnassa jossa elän.

Minä muistan kavereideni maistelleen vanhempien viinavarastoista jo kuudennella luokalla, ja muistan sen miten ahdistuin pelkästä ajatuksesta. Kasi-ysiluokilla tiesin, että valintani jättää menemättä ”juomaan” (pelkkä sana ällöttää) tuomitsi minut muiden silmissä nörtiksi ja hissukaksi, joka en todellakaan luonteeni puolesta kokenut olevani. Lukiossa halusin ulos tuosta lokerosta, ja sehän hoitui korkkaamalla pullo. Onnekseni aloitin sen verran myöhään, että ollessani vielä alaikäinen hoitui hauska hiprakka hyvin pienelläkin määrällä holia, kun en ollut pidempään harjoitellut.

Vaikka baarielämästä en koskaan oppinut nauttimaan, oli minullakin bilevaiheeni silloin joskus ylioppilaskirjoitusten aikoihin. En kuitenkaan jaksanut touhua kovin kauaa: muistan kuinka jo parikymppisenä kadulla oksentavaa miestä katsoessani tajusin, että monen suomalaisen normaali sunnuntaiolotila krapula on kehon hätähuuto, merkki siitä myrkytyksestä, jonka alkoholi kehossa aiheuttaa. On pelkästään surullista, että monen mielestä se nyt vain kuuluu hauskan viikonlopun viettoon.

En minä mitään nunnaelämää ole viettänyt. Välillä on hauska juhlia, kosteastikin. Hyvää viiniä suorastaan rakastan, eikä saunasiiderissä kavereiden kanssa ole mitään väärää. Joskus innostun juhlimaan, kuten ystäväni hyvin tietävät - välillä humala tapahtuu ja se on hauskaa. Mutta siinä on jotain väärää, että jos ei halua ottaa, joutuu – sotatermeillä jatkaakseni – käsittämättömän pommituksen kohteeksi. Ota nyt! Mikset sä ota? Onks sulla kaikki hyvin? Onks sulla yhtään hauskaa? Useammin kuin kerran minulla olisi ollut hauskaa, ellei tämä pommitus olisi alkanut – ja jatkunut läpi illan.

Jos on itse juomatta, tulee tietysti vastaan myös se kysymys, jaksaako enää katsoa toisten örveltämistä. Minun kohdallani humalahakuisuuden vähentyminen on tarkoittanut myös tiettyjen ihmisten kanssa viettämäni ajan huomattavaa vähentymistä. Kerran pidin vappubileet, joista sanoin suoraan, että tarkoitus ei ole vetää kännejä vaan nauttia kohtuudella iloisesta skumppahiprakasta. Vierasmäärä jäi surkean alhaiseksi. En voinut uskoa sen johtuneen pikku kieltolaistani, mutta ystäväni oli varma, että juuri siinä oli syy. Ihmiset halusivat örveltää.

Tietenkään kenenkään ei ole pakko joustaa suuntaan eikä toiseen. Jos olen tiukkis enkä halua katsella känniääliöintiä, voin ihan itse valita jättäytyä siitä pois. Alkoholinkäyttöön kohdistuvat paineet ovat kuitenkin aivan suhteettomat. Ei tunnu reilulta, että monissa tilanteissa on valittava örvellys, sen katsominen tai ulkopuolelle jättäytyminen. Esimerkiksi monet työporukan yhteiset juhlinnat tai vaikka vain tiettyjen kaveriporukoiden bileet jäävät väliin siltä, joka mielellään viettäisi muiden kanssa aikaa jollain muulla tavalla kuin pullo kourassa.

Aikuisena joka tapauksessa voi valita itse. Lapselle ja nuorelle se ei ole niin helppoa. Kyllä minä ymmärrän niitä, jotka eivät mistään hinnasta halua yksinäisen nörtin roolia. Sitä en ymmärrä, että monelle ainoa vaihtoehto välttyä kyseiseltä roolilta on vetää kännit – en ymmärrä, miksi tarjoamme lapsillemme ympäristön, jossa näin on. Jo pelkästään humalahakuista alkoholinkäyttöä ihannoivan mallin antaminen lapsille on typerää, vastuutonta ja ällöttävää. Lapsi ei saa joutua katselemaan vanhempiaan humalassa eikä kuuntelemaan kännitarinoita. Jos ei omia elämäntapojaan halua muuttaa, voi ainakin yrittää olla vastuullinen aikuinen ja vetää rajat, joita lapsi tarvitsee pysyäkseen edes suurin piirtein tolkuissaan myrkkyjen kanssa läträtessään.

Vanhemman tulee kieltää lapselta alkoholinkäyttö ja selittää, mihin kielto perustuu. On eri asia antaa maistaa tilkka omasta lasista, kuin tarjoilla lapsellekin tai ostaa tälle pari siideriä viikonlopuksi, mikä on surullisen yleistä ja toimintamallina aivan päin helvettiä. Vanhempien täytyy myös asettaa rajat lapsensa ulkonaliikkumiselle, vaikka rikollistermien käyttö sen yhteydessä turhaa onkin. Ilman valvontaa ulkona roikkuva lapsi kun todella tekee siellä vaikka mitä mihin nyt ajautumaan sattuu, kuten me kaikki varmaan jo ihan omasta kokemuksestakin tiedämme.

Haluan tässä vielä kiittää vanhempiani siitä, että minulta oli heidän puoleltaan alkoholi kielletty 18-vuotiaaksi asti. Ja siitä, että minulla oli kotiintuloajat (joita inhosin). Olen aivan varma siitä, että heidän viisaasti vetämänsä rajat ovat osasyy siihen, että alkoholin ja minun välinen suhde on pysynyt hetkittäisiä hairahduksia lukuunottamatta aika terveenä. Kiitos, äiti ja isä!