Viime päivinä minulla on ollut
sellaisia huolia, joita ei voi olla muilla kuin yksinhuoltajilla.
Ehkä sen vuoksi kyseinen asia pulpahti ajatuksiin tänä aamuna
muskariin kärräillessä – siis oma yksinhuoltajuuteni.
Tuli yhtäkkinen tunne, että olen
”reputtanut” jonkin vaiheen elämässä. Että kuuluisi 1)
ensin pariutua, hankkia puoliso, mennä naimisiin, asettua aloilleen
ja 2) sitten hankkia lapsia. No, kyllähän minä pariuduin – ja
pariuduin, ja pariuduin. Erosin, erosin, erosin. Ja sitten sain
lapsen. Jonka kanssa olemme kahdestaan, alusta alkaen.
No
eikö tämän nyt pitäisi olla ihan normaalia? Kyllähän nykyään
on kaikenlaisia perheitä. Paljon yksinhuoltajia. Kaikki yhtä hyviä.
Ei kukaan ole reputtanut mitään.
Niinhän
sen pitäisi olla, kun asiaa ajattelee. Mutta sitten menee
raskausjoogaan, ja kaikilla
on sormus. Menee neuvolan valmennukseen, ja siellä on pelkkiä
pariskuntia. (Ja minä testasin kaksi ryhmää. Helsingin puolella
oli naispari ja teinivanhemmat, muttei yksinhuoltajia. Vantaalla pari
yksin tullutta naista muisti selvästi mainita miestensä olevan
töissä.) Menee vauvan kanssa muskariin – sormukset, ja niin
edelleen. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, ettei kirkon perhekerhon
suhteen ole kovin suuret odotukset tällä saralla...
Tunnen
tasan yhden pienen lapsen yksinhuoltajan – ja hän on nettituttu
satojen kilometrien päässä. Pysyvätkö kaikki kotona piilossa?
Mitä siitä voi päätellä? Että meikäläisillä ei edelleenkään
ole kovin hyväksytty, ”yhtä hyvä” ja reputtamaton olo? No,
tunnen ainakin kolme lapsensa pienestä saakka yksin kasvattanutta
naista – mutta he ovat nyt keski-ikäisiä, lapset aikuisia. Kaikki
meni hyvin, nyt he puhuvat ääneen – vasta nyt. Niinkö se on?
On kai
aika yleistä olla yksinhuoltaja eron jälkeen. Niin, että on saatu
ensin lapset ja sitten jouduttu rikkomaan koti. Mutta kuinka
ollakaan: silloin on edetty oikeassa järjestyksessä. On menty ensin
naimisiin ja sitten tehty lapset. Sitten vasta erottu, kun lapset ovat vähän kasvaneet. Onko tämä
jotenkin hyväksyttävämpää kuin pistää suhde poikki jo ennen
lapsen syntymää, vai tuoko tosiaan niin monella vasta syntynyt
lapsi esiin parisuhteen ongelmat?
Tämä
on vain ajatusten pyörittelyä. En minä tiedä, mistä se johtuu,
etten ole tavannut vielä ketään kaltaistani (nettitutun
livetapaamistakin odottelen yhä). Mutta olisihan se mukavaa jutella
jonkun kanssa, joka on oikeasti samassa tilanteessa. Joka on alusta
asti ollut lapsen kanssa yksin, tai siis kaksin. Jonka lapsen isä on
ehkä vakuutellut olevansa täysillä mukana, ja sitten käykin
viikon-parin välein pitämässä lastaan hetken sylissä – on
heittäytynyt hankalaksi käytännön asioissa tai kokonaan häipynyt.
Olisi kiva jutella ihan naamakkain toisen kanssa, jolla on samat
yksinhuoltajan huolet. Ja sama ikioma, jakamaton riemu.
Tavallaan
on aika vapauttavaa olla reputtaja. En tehnyt niinkuin ohjeissa luki:
nyt saan tehdä ihan miten tahdon. Tai olla tekemättä.
Loppukevennykseksi
sensaatiouutisia: Watson osaa puhua! ...ainakin melkein. Hän ihan
selvästi sanoo okei, ukki, apua, hei, ei, eikun... Häneen
teki selvästi vaikutuksen Uusikaupunki, jossa käytiin kesällä,
sillä hän huutelee: Ugi! Ja
puhuu myös länsirannikolla tarvittavaa toista kotimaista: hög.
Lisäksi W
osaa tilata juotavaa latinalaisissa maissa: agua. No,
rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että enimmäkseen hän
kyllä hokee ägyy, häy, höö, öki, öhö, äi, joiden
lomasta sitten välillä lipsahtaa jokin yllä mainituista...
Merkityksellistä
keskustelua odotellessa. Ja muita kahdestaan äitiensä kanssa
kasvavia kavereita Watsonille.
Uskon, että ollaanpa sitä parisuhteessa tai ilman, lapsilla tai ilman, niitä arjen murheita löytyy aina. Yritin etsiä Googlen kautta tarkkaa tietoa, mutta en löytänyt kuin viittauksen jonka itsekin muistan kuulleeni: lapsen syntymän jälkeen eroprosentti pomppaa yhtäkkiä ylöspäin. Kai siinä testataan parisuhteen stressinsietokykyä tai jotain - tai sen kestämättömyyttä.
VastaaPoistaLukaisin läpi Väestöliiton artikkelin aiheesta: http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhde_ja_lapset/vauvan_syntyman_jalkeen/ ja voin hyvin sijoittaa kaiken tämä oman arkeeni. Eilen olin lapsen kanssa kotona, hän itki, minulla särki päätä. Naapurin lapsikin oli hoidossa meillä eivätkä kummatkaan nukkuneet. Päädyin kävelemään vaunuja lykäten pitkin hiekkateitä puolentoista tunnin ajan, toinen lapsi selkärepussa nukkuen. Sitten juoksin käymään kouluasioilla ja jätin lapsen naapuriin. Palasin kotiin, lykkäsin lapsen kiireesti nukkumaan ja laitoin ruokaa, koska tuli tekstiviesti että onhan siellä ruokaa, nälkä olisi. Lapsi heräsi keittiön kolisteluun ja kätisi sitten väsymystään loppuillan. Mies ilmoitti ettei tule ihan vielä kotiin, menee auttamaan kaveria muutossa. Illalla tiskit jäi tekemättä, kummankin mielestä oma panos päivälle oli jo ihan riittävä. Tuolla ne tiskit yhä odottavat. Minua vissiin. Mies ilmoitti että työpäivä venyy yli kahdeksan. Niin venyy siis minunkin "työpäiväni".
Arkea se on meillä kaikilla, oli sitä sormusta tai ei. Kai se pointti onkin, että antaa v*tuttaa silloin kuin siltä tuntuu, koska kyllä se ohi menee. TÄnä aamuna meinasin jo hakata päätäni seinään turhautumisesta, nyt on jo parempi fiilis.
Enkä minä edes elä elämääni jotain huomista odottaen, vaan ihan tätä päivää. Ja nautinkin. Nauti siekin:)
Jep, arki on arkea, välillä uuvuttavaa ja välillä ihanaa, varmasti ihan samoin suhteellisilla kuin sinkuilla. (Kaikki äidithän myös ovat päivät yksin lapsen kanssa kun mies on töissä. Ellei sitten mies ole kotona ja nainen töissä, mutta siis... no joo.) Ja varmasti parisuhteessa menee välillä hermo siihen toiseen vanhempaan. On sellaisia juttuja joita on vain yhdessä olevilla vanhemmilla: parisuhdemurheet, kaikki siihen liittyvä.
PoistaMutta sitten on myös ne vain yksinhuoltajien murheet: stressi sellaisista asioista kuten välittääkö toinen osapuoli lapsesta loppujen lopuksi oikeasti yhtään, tapaamisten järjestäminen, kaikki mahdollinen erovanhemmuuteen liittyvä shitti. Helkkarin ikävä ilmiö jolta ei vaan näköjään ikinä välty vaikka kuinka haluaisi: exäviha.
Mutta todellakin nautitaan tästä hetkestä ja saadaan siitä voimaa kaikenlaisiin murheisiin! (Ps. Alta poistamani kommentti oli tämä sama, jonka vahingossa laitoin ensin väärään paikkaan, kun en tajunnu painaa "vastaa"-nappia...)
Niin ja tuossa ekassa kappaleessa tarkoitin että äidit ovat kotona ÄITIYSLOMAN aikana...
Poista(Kyllä se ihan varmasti välittää ja haluaa tutustua, muista sinäkin antaa hänelle tilaisuus), Sanoo Saana tietämättä oikeasti mistään mitään :)
PoistaMie osaan kuvitella, se on varmasti ihan shittiä. Nim.merkillä oon iteki angstannu välillä S:lle että eikö se rakasta ja tykkää lapsesta. Ja parille muullekin :D
Mut joo, eikä se monesti pelkkä äitiysloma ole, vaan yleensä suurin osa vanhempainvapaasta ja hoitovapaastakin!
Tällä kertaa täytyy tosiaan todeta että et tiedäkään tilanteesta mitään... Toivon todella että se olis kehittynyt hieman positiivisempaan suuntaan siinä vaiheessa kun sinua taas nään ja päivitän tietoja.
PoistaJa joo, tarkoitin koko vanhempainvapaata. Väsyneet aivot, epäselvät tuotokset.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaEn ole yksinhuoltaja, enkä edes äiti-ihminen, mutta yhteiskunnan määrittelemiä normeja ja käsitystä normaalista olen rikkonut. Viime kädessä se on ollut kovin vapauttavaa ja näin jälkikäteen viisasteltuna huomaan, etten asioita millään muulla tavalla olisi voinut tehdäkään. Sitä minä varmaan yritän sanoa, että täällä minä olen ja seuraan tarinaanne. Voikaa ihanasti!
VastaaPoistaHei, onpas mukava kuulla, että mukana roikut sinäkin! :) Kuin myös nautin blogisi lukemisesta, ja usein meinaan kommentoida, mutta on olleet joka kerta kädet täynnä ja on jäänyt... Mutta linjoilla ollaan siis puolin ja toisin!
PoistaNiin, ja me normien rikkojat pitäkäämme yhtä :) Se on vapauttavaa vaikkakin myös joskus pelottavaa, ja kun on yhtä normia vastaan paukutellut niin aina on vastassa uusia... Let's keep on going.
PoistaKiva kuulla! :)
PoistaItse taas huomaan kommentoivani vähän liiankin harkitusti. Kuvittelen, että pitäisi sanoa jotakin kamalan tärkeää. Mutta joskus voisi vain jättää puumerkin, että kävin täällä, luin ja tykkäsin. Onko sellainen toiminta sitten pinnallista vai inhimillistä/välittämistä, päättäköön jokainen itse.
Luin muuten hiljattain manifestisi äitiydestä ja luulenpa, että olisin pitkälti samoilla linjoilla monesta mainitsemastasi asiasta, siis jos äitiys kohdalle sattuisi. Saapi nähdä mitä talvi tuo tullessaan, se voi taas muuttaa monta asiaa. Ihana hullu elämä.
<3
VastaaPoistaEn keksi muuta.
Jja onneksi on puhelimet.
Ja jopa kaksi j:tä ja-sanassa jos haluaa.
<3.
<3 itsellesi! :)
PoistaVastaus kaikkiin rukouksiin löytyi yks kaks yllättäen täältä: http://www.paksy.net/24