Ystävä sanoi: siinä tulee se tunne, kuin aika pysähtyisi. Kuin koko
maailma odottaisi kanssasi. Minä totesin, että ei ole ainakaan vielä
tullut. Päin vastoin: tässä viimeisten viikkojen aikana olen oikein
henkiin herännyt, mennyt ja tehnyt, ollut elämäniloinen, vauhdissa ja
liikkeessä maailman mukana.
Tuosta keskustelusta on
kuusi päivää. Sen jälkeen jotain on naksahtanut. Olen tietoisesti
irrottanut otettani kaikesta, mikä on tähän asti ollut. Tämän
seurauksena tuli yhtäkkinen ja voimakas tarve saada kaikki kuntoon uutta
tulokasta varten. Järkkäsin kämppää, hoidin roikkuneen koulutehtävän,
kävin etsimässä puuttuvia kamppeita, ja suorastaan hikeennyn siitä, että
vielä pitäisi tehdä yksi isompi reissu kauppaan niin, että olisi kaapit
täynnä ja kaikki valmista.
Kun nyt käytännössä kaikki
alkaa olla hoidettu, tuntuu oudolta. Minä valmistauduin, irrotin otteeni
- ja jäin leijumaan, putoamatta vielä eteenpäin, uuteen. Vauva on ollut
vatsassani aina. Tuleeko se olemaan siellä aina? Siltä tuntuu, sillä aika on pysähtynyt.
Tiedän,
että tämä on suuri illuusio. Langat jännittyvät äärimmilleen
näkymättömissä. Ne vain eivät ole minun käsissäni. Nämä hetket ovat
ne kaikista huimaavimmat. On yksi asia olla tilanteessa, jossa on
minusta kiinni milloin päästän irti ja pudottaudun tuntemattomaan. On
vielä paljon suurempaa olla näkymättömien lankojen varassa, joiden
irtoamishetkeen en voi itse vaikuttaa. Minulla ei ole kontrollia tähän.
Ja se on ihanaa.
Ja nyt? Nyt voin vain leijua ilmassa,
jähmettyneessä ajassa ja odottaa sitä hetkeä, kun muka valmistautuneena
ja kuitenkin yllätettynä huomaan lankojen irronneen ja ajan alkaneen
taas liikkua, johonkin aivan uuteen.
En voi sanoa kuin "<3" Sieltä se pieni kohta saapuu!
VastaaPoista<3
VastaaPoista:)
:) samaistun. <3
VastaaPoista