Minulla on addiktio, joka vaikuttaa elämänlaatuuni selkeästi. Ainoa
tapa saada siltä hengähdystauko on kieltää se itseltäni kokonaan
määrätyksi ajaksi - näinä aikoina myös aina selvästi näen, miten paljon
paremmin voin ilman addiktion aiheuttajaa. Kuitenkaan en ole tarpeeksi
vahva. Tauon jälkeen otan tuon asian aina takaisin elämääni, uskotellen
itselleni, että voin käyttää kohtuudella. Ikinä se ei onnistu, vaan
muutamassa viikossa vaivun takaisin tilaan, jossa riippuvuuden
aiheuttaja hallitsee minua enkä minä sitä.
Kyseessä on tietenkin Facebook.
On
ehkä kuvaavaa, että minun pahin ansakuoppani on sosiaalisessa mediassa.
Onhan minulla muitakin paheita, himoja, asioita joihin välillä jää
kiinni. Kahvi esimerkiksi, aiemmin oli suklaa. Usein painin
shoppailuhimon kanssa, koska yksi tärkeimpiä arvojani on
kulutusvastaisuus. Nämä muut viettelykset eivät kuitenkaan koskaan ole
saaneet sellaista otetta minusta kuin Facebook, tuo itsensä pirun
palvelu. Sosiaalinen verkosto aiheuttaa minussa saman kuin joissain
ihmisissä alkoholi, tupakka tai muut fyysisemmät kauhistukset.
Miten
riippuvuus sitten ilmenee ja mikä siinä on niin kamalaa? No. Kuten
sanoin, yritän aina käyttää kohtuudella: pitää facen sellaisena kuin sen
kuuluisi olla; satunnaisena nettisivuna, jossa harvakseltaan vierailen
ja jota vielä harvemmin päivitän. Tämä on onnistunut ainoastaan silloin,
kun minulla ei ole ollut nettiä kotona, ja silloinkin vaarana on
jumittua facen lumoihin tuntikausiksi sitten, kun sinne kerrankin
pääsee. Ja kyllä, jos kotona on internet, huomaan ennen pitkää
roikkuvani fesessä typeriä määriä tekemättä mitään. Selailen
päivityksiä, joista valtaosa pelkästään ärsyttää, jaan pöljiä videoita
ja odottelen, että joku tuttu tulisi chattiin. Säälittävää.
Ja
sitä paitsi ahdistavaa. Facebook syö pahimmalla mahdollisella tavalla
sitä, mikä minulle on todellisuudessa kaikken tärkeintä: läsnäoloani
tässä hetkessä. Mitä enemmän roikun netissä, sen huonommin olen läsnä -
mikä tarkoittaa myös, että sen huonommin saan otteen itsestäni ja pystyn
kuuntelemaan itseäni, sen vähemmän teen asioita joita oikeasti haluaisin
tehdä, ja niin edelleen. Jos esimerkiksi olen fesettänyt koko illan, on
tyypillistä, etten jaksakaan enää meditoida sen jälkeen. Joku voi
sanoa, että mikäs siinä sitten, tee sitä mitä mieli tekee, mutta tässäpä
on se tärkein ero: meditoinnista tulee hyvä olo, fesestä huono. Niin
henkisesti kuin fyysisesti: hartiat menevät jumiin, nukun huonommin ja
usein jää päälle ärtymyksen tunne - nimellisesti jostain tyhmästä
asiasta jonka netissä bongasin, todellisuudessa tietysti johtuen siitä,
että olen itse aiheuttanut itselleni nihkeän olon addiktioni parissa.
Lisäksi, mitä useammin fesessä käy, sen enemmän alkaa automaattisesti
ajatella miten tuosta tai tästä pitääkin laittaa kiva pikku päivitys...
Argh! Ihan kuin eläisi raportointia varten.
Pidän
nykyään säännöllisesti taukoja, nyt on taas meneillään yksi. Kuten aina
aiemminkin, huomaan eron selkeänä kaikessa. Elämä on paljon parempaa.
En kaipaa feseen, mutta silti olen omituisesti asennoitunut palaamaan
tauon jälkeen, ja osa minusta pitää sitä hauskana asiana. Miksi? Miksi
teen tämän itselleni? Mitä fesessä on, josta on niin vaikea päästää
irti?
Vastaus kuuluu: pelkään, että jos lähden
kokonaan, jään jostakin paitsi. Ilmiö on sama kuin nuorempana, kun oli
pakko mennä kaikkiin bileisiin ym., ettei tuntisi itseään
ulkopuoliseksi. Vaikka useimmiten ei ollut edes kivaa. Tuosta olen
päässyt eroon, miksi en siis myös tästä online-versiosta? Perustelen
asiaa itselleni sillä, että minulla on ulkomailla ystäviä, joihin on
helpompi pitää yhteyttä näin. Onkohan tuossa edes mitään perää - lähes
kaikki niistä, joihin pidän yhteyttä, tavoittaisin myös sähköpostitse.
Selittelyn makua siis, todelliset motiivini ovat toisaalla. Siinä, että voi
muistuttaa ihmisiä omasta olemassaolostaan kommenteilla ja tykkäyksillä.
Siinä, että voi chattailla yötä myöten jonkun kanssa, jota muuten näkee
harvoin jos koskaan. Siinä, että voi laittaa seinälleen kuulutuksen
"tulkaa joku käymään!" ja että saa bilekutsuja. Ettei tule unohdetuksi.
Tiedän,
että minun pitäisi lähteä fesestä kokonaan. Se olisi palvelus
itselleni. Kiusaava ajatus on se, että kaikki muut jatkaisivat siellä
verkostoitumistaan ilman minua. Juuri tässä on villakoiran ydin.
Sairaalloinen sosiaalinen addiktio, jolla ei edes ole mitään tekemistä
todellisen kanssakäymisen kanssa.
Huvittavaa kyllä,
myös paras vastalääke löytyy sosiaalisuudesta - todellisesta
sellaisesta. Voimaa lähtöajatukseen antaa niiden ihmisten ajattelu,
jotka eivät ole fesessä. Tunnen heitä jonkin verran ja ihailen näitä
ihmisiä suunnattomasti. Heidän esimerkkinsä saa tajuamaan, että ei siinä
oikeasti jää paitsi mistään tärkeästä, mistään sellaisesta, mitä ilman
ei voisi olla.
Miksi kirjoitin tällaisen
vuodatuksen? Kirjoitin kaikkien näkyville henkilökohtaisen, suorastaan
nolon tunnustuksen päänsisäisestä vammastani, joka on oikeasti aika
lapsellinen. No kuulkaas, tässäkin on taka-ajatus. Ruotimalla asiaa
muiden nähden (täällä sosiaalisen median eri haarassa...) saan voimaa
lopetusajatukseen. Absurdia ehkä, mutta taas vasta tällä sosiaalisella
jakamisella itsekin kunnolla näen, miten typerästä ja täysin itsestäni
riippuvasta haittatekijästä on kyse - ja tunnen olevani ison askelen
lähempänä addiktiosta luopumista. Vaikka tämä jonkun mielestä olisi
naurettavaa, niin olkoon. Riippuvuus mikä riippuvuus, ja sen haitat ovat
yhtä todelliset kuin siitä luopuminen on vaikeaa.
Mutta
nyt minusta ihan todella tuntuu, että aion tehdä sen. Vaikka tietysti
se edellyttää näyttäviä jäähyväisiä pääkallonpaikalla, ja siinä taas on
riskinsä. Mutta jos teen päätöksen etukäteen, onnistun. Valmistautuminen alkaa nyt.
Hahaha, tähän päälle on tietty hyvä sanoa, että mä olen nyt keväästä asti vakavasti harkinnut fb-tilin tekemistä... vaikka niin, harkintaan tuo on edelleen jäänyt, en ole vieläkään mitään asian eteen tehnyt... saas nyt nähdä, miten kauan sitten harkitsen...
VastaaPoistaJos lopettaminen kokonaan tuntuu hyvältä ratkaisulta, niin tsemppiä kierteen katkaisuun! Yleisesti kannatan nautinnollisten paheiden ylläpitoa silleen kohtuullisissa määrin, mutta jos tosiaan toistuvasti tuntuu siltä, että homma lähtee lapasesta (pienet överit satunnaisesti on vaan kivoja!) ja fiilis on sen vuoksi huono, ei paheelle antautuminen enää täytä tehtäväänsä.
Voisithan sä tietty kokeilla jotain kuukausittaista rajoitusta, esim. saat käyttää facea aina kuun alusta vaikka 20. päivään saakka ja loppukuun ajan saitti on sulta kielletty.
Hehheh :D Et oo ainoa: myös eräs toinen vuosia ilman ollut kaveri liittyi hiljan febuun. Onneksi te ette olleet kuitenkaan ainoat tukipylväät, vaan on muitakin jäljellä...
PoistaMitkä sulle on syyt liittyä? Bilekutsut vai yhteydenpito ylipäätään? Febuhan toimisi oikein hyvin satunnaisena kontaktikanavana, jos ei tosiaan menisi överiksi ja addiktion puolelle.
Oon muutaman kerran yrittänyt asettaa jotain sääntöjä, esimerkiksi että saisi käydä vaan kerran päivässä, tai vain töissä, tai jotain sellaista. En oo ikinä saanut niistä pidettyä kiinni vaan seuraavassa hetkessä olen löytänyt itseni fesettämästä kännykällä bussissa, yömyöhään kotona jne... Ainoa mitkä on toimineet, on olleet netittömyys kotona ja niin kiireiset elämänvaiheet, että on pystynyt jättämään fesetyksen vähemmälle kun on yksinkertaisesti ollut niin paljon muuta tehtävää.
Tähän kevääseen asti jotenkin kuvittelen, että löydän vielä kultaisen keskitien. Ehkä se tarpeeksi suurella itsekurilla olisi mahdollista, en tiedä. Mutta yks ilta vain tajusin, että mun oikeasti PITÄISI lähteä sieltä, se olisi paras ja helpottavin ratkaisu. Koska kyse on riippuvuudesta, en tietenkään silloin (enkä vielä ihan nytkään...) kokenut itseäni valmiiksi niin isoon repäisyyn. Luulen kuitenkin, että mulle absolutismi tässä asiassa on paras vaihtoehto aivan kuten alkoholisteille viinan kanssa.
Voisinhan tietysti aloittaa vaikka siitä, että poistan kaikki Suomessa asuvat ystävät ja katson, millaista on jos oikeasti olen siellä vain niitä ulkomailla olevia varten, joilla aina perustelen siellä oloani...
PS: Ja totta, yhtään lievempien addiktioiden kanssa lankeaminen on ennen kaikkea nautinnollista ja pienet överit vaan rikastuttaa elämää. Kuten nyt ne kahvi ja suklaa vaikka. Mutta tää fese on oikeasti enemmän verrattavissa vaikka siihen alkoholismiin...
PoistaMun "tarve" liittyä faceen on lähinnä vaan ne bilekutsut. Myös sen Maijun pelikampanjan takia olisi kätevää olla fb-tili, niin ennen peliä olisi helpompaa sumplia juttuja kontaktien kanssa.
PoistaYleinen yhteydenpito on taas sellainen pointti, jonka takia sinne faceen en millään tahtoisi. Olen niin saatanan epäsosiaalinen, että jo kännykän mukanaan tuoma "jatkuvasti tavoitettavissa" -asenne ahdistaa mua toisinaan. Siihen aikaan kun kaikki kaverit mesetti, mäkin latasin itselleni messengerin, mutta tosi harvoin jaksoin sinne edes kirjautua, ja jos kirjauduin, laitoin tosi usein statukseksi jonkun "poissa" tai "varattu", ettei kaikki tulisi koko ajan pälisemään, kun halusin dataa rauhassa :'D Että niin, en pelkää fb-addiktiota jostain kumman syystä...
Toi Suomessa asuvien kaverien poistaminen muuten kuulostaa ihan hyvältä kokeilulta, ja jos ei muuta, niin ainakin se toimisi asteittaisena vieroittajana, jos poistuminen kertarykäisyllä tuntuu liian radikaalilta. Toisaalta sä oot kyllä enemmän sellainen "kerrasta poikki" -tyyppi kuin hissukseen takavasemmalle veätytyvä.
Leikittelin just tuossa yksi päivä ajatuksella kännykättömyydestä. Että olisi taas vain lankapuhelimia. Minähän olen oikein kännykänkäytön unelmakohde, hyppään riemullisesti siihen verkostoon jossa voi tavoittaa kenet vain, milloin vain, missä vain, ou jee!
PoistaJa sitten oikeasti ajatus siitä, ettei sitä olisikaan, on niin VAPAUTTAVA. Ihan sanoinkuvaamattoman vapauttava. Ettei tarvitsisi, koskaan. Näiden sosiaalisten juttujen verkko kun on mulle samalla ihan suunnattoman tukahduttava.
Mutta jos nyt tekisi tilit selviksi febun kanssa, ehkä se helpottaisi oloa. Kerrasta poikki ja tiedät kyllä kenen tyyliin: So long, gay boys ja toodaloo, motherfuckaaaaaaaaaa!