Kylmää ja lämmintä

Tähän aikaan vuodesta tuntuu, että kaikki hokevat – joko blogeissa tai muuten – miten ihana vuodenaika syksy on. Oikeastaan ehkä heidän lempivuodenaikansa, he jatkavat. Ja jos äänessä on joku, joka on ollut Afrikassa, lisätään aina, että kyllä näitä Suomen vuodenaikoja vaan tulisi ikävä, jos asuisi siellä!

Tällaista alustusta luonnollisesti seuraa oma näkemykseni.

Syksy on todella kaunis vuodenaika. Ja silloin on aina jotenkin pakahduttava olo. Joskus aikoinaan minäkin ajattelin, että on syksy vaan ihana. Sitten, parina viime vuonna, onkin tuntunut, että olen kadottanut rakkauden siihen täysin, että se on oikeastaan aika hirveä. Nyt tänä vuonna kesä loppui kiireettä ja olen ehtinyt rauhassa tunnustella syksyä ja miettiä, mistä siinä oikein on kyse.

Huolimatta syksyn henkeäsalpaavasta kauneudesta ja ainutlaatuisesta syysolosta rinnassa en voi sanoa syksyä enää ihanaksi. Nyt tuntuu, että se on ennen kaikkea loppumista. Kuolemista. Ja että sisälläkin jotain kuolee syksyllä. Tietysti jotain, minkä kuuluukin kuolla ja sitten joskus syntyä uudestaan, mutta silti. Se miten voimakasta kaikki on syksyisin – värit, ilman kirpeys, kaiken todellisuus – tuntuu liittyvän tietoisuuteen loppumisesta. Ja se syysolo, kipeän todellinen, on juuri sitä samaa: elää täysillä viimeisen hetken kaikkea, mikä päättyy, takertuu siihen hetkeen niin voimakkaasti kuin voi, ja samalla jo kipeästi kaipaa sitä, mikä on ohi ja toisaalta niin kaukana edessä.

Jotakin sellaista.

Lisäksi syksy onnistuu aina lyömään vyön alle, yllättämään housut kintuissa. Vaikka niin kuvittelin olevani tällä kertaa tilanteen tasalla, havahdun yhtäkkiä siihen, että olen yhä liikkeellä kesätakissa ja ilman säärystimiä, vaikka on aivan liian kylmä - ja vasta parin päivän päästä tajuan oikeasti vaihtaa syystakkiin ja säärystimiin, koska kyse ei ollutkaan vain yhdestä viileästä päivästä. Taas ihmettelen, että on yhtäkkiä lokakuu, melkein joulu. Tajuan, että pitkä kylmä kausi ei ole enää vain jotakin edessä häämöttävää, se on jo alkanut.

Ja tästä kaikesta johtuen syksy ei ole lempivuodenaikani. Se on jotenkin liian kipeä. Siinä on jotain liian surullista. Ja vaikka tiedän, että (minäkin) ikävöisin vuodenaikoja hirveästi jos asuisin Ghanassa, niin tällä hetkellä sanon, että vielä vuodenaikojakin enemmän pidän siitä paikallaan pysyvästä lämmöstä, joka siellä on.

Tuossa päivänä muutamana kommentoin jotakin Ghanaan lähdössä olevan Maame Esin blogissa, jäin miettimään, ja tajusin jotain. Olen tässä miettinyt, että sitten kun Watsonin kanssa alkaa jaksaa matkustaakin, niin mihin me ensin menemme. Pohdiskellut jotakin Euroopan reissua. Ja sitten olen käynyt itseni kanssa jo vuosia sitten alkanutta keskustelua lentäen matkustamisesta: se on ekologisesti niin väärin, että jos kerran matkustelen kuitenkin Ghanaan silloin tällöin, olen vähän sitä mieltä etten saisi matkustella lisäksi huvin vuoksi Euroopassa (tämä on siis jo vanha aatos, jonka kanssa painin edelleen). Mietiskelin myös säästöjäni ja veronpalautuksiani ja sitä, mihin haluan ne käyttää. Sanoin itselleni, että mitä jos vain säästäisin niitäkin rahoja sen aikaa, että voin sitten lähteä Watsonin kanssa Ghanaan, kun sen aika on.

Tuntui, kuin sisälläni olisi laitettu valot ja lämmöt päälle. Kuulin sen pienen sisäisen äänen, joka yleensä tukahtuu jonnekin egon, järjen ja toisten odotusten alle, ja joka vastaa vain silloin kun siltä kysyy oikeilla sanoilla. Se huusi: ”KYLLÄ!!!”

Nyt tuntuu siltä, että miten kauan ikinä siihen meneekään, me olemme jo matkalla.