12.10.2012 heräsin aamulla puoli
kuudelta, jotta kämppis varmasti vielä nukkuisi. Hiivin pimeässä
vessaan ja tein raskaustestin. Sen olin edellisenä iltana käynyt
erikseen keskustasta ostamassa, koska en halunnut mennä
lähiapteekkiin, josta olin ostanut edellisen testin – sen, jonka
tulos oli epäselvä.
Tällä kertaa tuloksessa ei ollut
mitään epäselvää. Clear Blue -testin hehkuvan sinisestä
plussasta ei voinut erehtyä. Olin raskaana.
Päivä oli perjantai. Kuljin töissä
kuin unessa ja kirjoitin hämmentyneenä facebookiin Sigur Ros
-sitaatin: ”But the best thing God has created is a new day.”
Niin sain tietää Watsonista, jonka
kutsumanimeksi tosin siinä vaiheessa – heti ensi päivinä –
tuli Pikku Sydän.
Seuraavana keskiviikkona alkoi syysloma
ja minä lähdin kuoroleirille. Ensimmäiselle treeniperiodille uuden kuoroni kanssa. Järkyttävä väsymys oli alkanut jo ennen testin
tekoa, ja toki jatkui myös nyt, kun olisi pitänyt olla sosiaalinen
ja tutustua kanssakuorolaisiin. Simahdin joka ilta kymmenen pintaan,
enkä tietenkään nauttinut pisaraakaan alkoholia. Ehkä juuri siksi
viihdyn kyseisessä kuorossa edelleen niin hyvin: minusta tuli osa
porukkaa, vaikka olin väsynyt absolutisti.
Tuon leirin ruokailut olivat välillä
melko niukat, kun taas minä olin supernälkäinen. Lautasellinen
kasviskeittoa tuntui joinakin päivinä aika heppoisilta eväiltä.
Onneksi minulla oli omiakin mukana. Tämä ongelma tosin poistui
leirin loppupuolella, kun pahoinvointi alkoi ja ruokahalu väheni
kummasti. Jouduin skippaamaan yhteisen retken – ja uskoutumaan
huonetovereilleni todellisesta syystä levon tarpeeseen (he hoitivat
selittelyn muille). En ollut sitä ennen kertonut kuin Pikku Sydämen
isälle ja parille lähimmälle ystävälle, en edes vanhemmilleni.
Leirin viimeisenä aamuna kaikilla oli
huono olo. Niin myös minulla, joka olin painunut nukkumaan
yhdentoista jälkeen. Muistan elävästi, mitä tuskaa tuotti kävellä
hotellilta aamiaispaikalle, ja sitten kuinka tsemppasin itseäni
selviämään lauttamatkasta. Muut olivat kai liian krapulaisia
ihmetelläkseen, mistä minä olin olotilani hankkinut.
Silloin, viime vuoden lokakuussa, olin
hämmentynyt, peloissani ja niin pahoinvointinen, etten saanut päätä
selväksi pitkään aikaan (minua kuvottaa edelleen, kun se olo palaa
elävänä mieleen). En osannut kuvitella elämää vauvan kanssa,
Pikku Sydämen kanssa. Pelkäsin, että olin tehnyt elämäni
pahimman virheen toivomalla tällaista, ja takerruin siskoni
sanoihin: ”toi on parasta, mitä naiselle voi elämässä tapahtua”
- takerruin siihen, että tuon täytyi pitää
paikkansa.
Se
piti paikkansa. Nyt en voisi kuvitella elämää ilman Watsonia. On
hassua muistella miten vaikeaa silloin oli asennoitua tulevaan
(vaikka olin vuosia toivonut lasta!). Miten pelkäsin niin paljon –
mitä? Sitä pientä, ihanaa ihmistä, jonka kanssa nyt saan elää
jokaisen kauniin päivän? Uskomatonta!
Koska
sillä hetkellä kun Watson tuli ulos, hänestä tuli paras ja
luontevin asia, joka ikinä on loksahtanut osaksi elämääni. Kun
hän mönki vatsani päällä, olivat liikkeet aivan samat kuin ne,
jotka olin vielä hetki sitten tuntenut vatsassa; ja kun myöhemmin
katsoin vanhoja ultraäänikuvia, näin niissä ihmeen selvästi
Watsonin itsensä.
Watson
oli mukana myös viimeisimmällä kuoroperiodilla, siis
vuosijuhlissa. Siellä olivat myös Watsonin kummitädit, ne, jotka
saivat tietää hänestä heti ensimmäisellä viikolla. Nyt tuntuu
kuin heistä olisi aina ollut tarkoituskin tulla Watsonin kummeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti