Kirjoitettuani hetki sitten oopperasta muistin tämän vanhan tekstin, joka syntyi vuonna 2011, kun Carmen meni Kansallisoopperassa ja sitä mainostettiin vapaan naisen tarinana. Julkaisin tekstin silloin vanhassa blogissani, joka on nykyään suljettu.
Tässä siis minun pohdintojani siitä, mikä nähdään naisen vapautena ja miksi. Se ei siis käsittele pelkkää oopperaa eikä laisinkaan musiikkia, vaan naisten roolia oopperoiden käsikirjoituksissa ja vähän muutenkin. Pitkä kuin tie Maratonista Ateenaan tuo kyllä on.
*
Kaikkihan tietävät Bizet'n oopperan Carmen. Sen, jossa intohimoinen
mustalaisnainen varastaa miesten sydämiä ja särkee niitä, laulaa siitä
miten rakkaus on kuin villi lintu, ja saa lopulta aikaan
mustasukkaisuusdraaman, jossa itse kuolee. Oopperan, jonka pääosassa on vahva nainen.
Juuri
sellaisena Carmen nähdään - vahvana ja vapaana. Tupakkatehtaan tyttö
polttaa ja juhlii, iskee kenet haluaa, lähtee kun ei kiinnosta enää. Hän
tekee miehet hulluiksi, mutta häntä ei voi kukaan kahlilta. Joidenkin
mielestä Carmen on paha nainen; toiset näkevät hänessä ihailtavan
hahmon, joka tekee miten tahtoo.
Habanera ihanan Angela Gheorghiun tulkitsemana: http://www.youtube.com/watch?v=axvhEUyVfX0
Miten
se nyt menikään? Don José on kihloissa Micaëlan kanssa, mutta hämmentyy
tavattuaan mustalaistyttö Carmenin. Kun Carmen joutuu vankilaan
viillettyään kasvoihin naista jonka kanssa riiteli, hän saa Don Josén
päästämään itsensä karkuun lupaamalla tälle treffit. Carmenilla on
sutinaa Josén kanssa, vaikka hän on oikeastaan ihastunut Escamilloon,
siis siihen härkätaistelijaan, joka laulaa "Toreador!". José on jo
kiipelissä tunteineen, ja menee mustasukkaisuuksissaan riehumaan niin,
että joutuu lopettamaan sotilasuransa ja liittymään Carmenille tuttuihin
salakuljettajiin. Carmen ja José alkavat elellä keskenään
salakuljettajien parissa, mutta Carmen kyllästyy mieheen nopeasti.
Joséta taas tulisi hakemaan ex-kihlattu Micaëla, jolla olisi asiana että
Josén äiti on kuolemaisillaan, mutta tyttö ei uskaltaudu leiriin asti,
koska José ammuskelee Escamilloa, joka on tullut hakemaan Carmenia, jota
haluaa. Pian Carmen eleleekin jo Escamillon kanssa härkätaistelujen
humussa. Mustasukkainen José saapuu vaatimaan häntä takaisin, mutta kun
Carmen ilmoittaa kaiken olevan ohi, José iskee tämän veitsellä
kuoliaaksi.
Hetkinen. Katsotaanpas kuvaa uudestaan. Millainen
on Carmen, vahva ja vapaa nainen? Hän hankkiutuu vankilaan aseellisesta
kissatappelusta ja ostaa vapautensa myymällä itseään. Hän on ihastunut
yhteen, mutta rupeaa suhteeseen toisen, kihloissa olleen miehen kanssa,
joka on kaiken lisäksi erittäin tasapainoton tapaus. Asioiden pitää
mennä niin pitkälle, että miehet meinaavat ruveta tappelemaan hänestä,
ennen kuin hän tajuaa jättää Josén (jonka elämä on jo mullistunut
päälaelleen hänen takiaan) ja karkaa Escamillon matkaan. Kun (entistä
epätasapainoisempi) José saapuu setvimään välejä, Carmen heittää
sormuksen tämän naamalle - vaikkei José ole oikeastaan tehnyt mitään
väärää, vaan Carmen.
Tyttöhän on ihan eksyksissä. Hän ei tiedä,
mitä haluaa, ja etsii itseään käyttämällä (seksuaalista) valtaa miehiin. Koska hänellä
ei ole hyvä olla sisäisesti, hän ei pysty olemaan paikallaan, vaan
kyllästyy nopeasti ja tekee tuhoisia ratkaisuja vain saadakseen
vaihtelua ja pönkittääkseen egoaan. Hän hakeutuu väkivaltaisten miesten
pariin eikä välitä, vaikka rikkoo liittoja. Carmen satuttaa toisia,
koska on itse henkisesti niin pihalla - niin heikko.
Kansallisooppera
mainostaa Carmenia sloganilla "Vapaan naisen elämä ja kuolema". Miksi
Carmenista on tullut "se itsenäinen naishahmo" oopperoissa? Hänhän on
kaikkea muuta. Hän on riippuvainen seksuaalisesta vaikutusvallastaan
miehiin, uusien suhteiden aloittamisesta, manipuloinnista; samalla hän
on itse aivan hukassa. Carmen ei ole vapaa, vaan ahdistunut ja epävarma.
Se,
mikä minua kiinnostaa, on kysymys: miksi tällainen hahmo nähdään
vahvana ja vapaana naisena - vielä nykyäänkin? Koska hän pompottaa ja
manipuloi miehiä, erityisesti seksin avulla? Tällainenko on kuva
itsenäisestä naisesta? Aika karua.
Jos oopperoista etsii
vastaavaa hahmoa miehenä, lähimmäs menee Mozartin Don Giovanni. Siis Don
Juan. Jostain syystä minun on vaikea kuvitella Don Giovannia mainostettavan: "Vapaan miehen elämä ja kuolema". Siitäkin huolimatta, että Donkkari laulaa Viva la liberta! ja
kutsuu juhliinsa kaikki luokkarajoista riippumatta (mikä on paljon
enemmän kuin mitä Carmen tekee). Don Juanin vapauden laatu ja hänen
äärimmäisen kapinallinen luonteensa nähdään nimenomaan negatiivisina, eikä hänestä
puhuta ensisijaisesti "itsenäisenä ja vahvana" hahmona. Miksi vastaava käytös naisella
on, vaikka ehkä joidenkin mielestä myös pahaa, ennen kaikkea vapaata,
vahvaa ja itsenäistä?
Ymmärrän, että juuri tästä on kyse: nainen,
joka on kuin Don Giovanni! Who-hou! Tällä tarinalla on rikottu sukupuolirajoja,
annettu naiselle miehen rooli. Mutta vieläkö tämä nykyäänkin nähdään vapautena,
merkkinä riippumattomuudesta? Eikö aikamme Carmen-tulkinta olisi
sellainen, jossa tuodaan näkyville se, miten tarinassa nainen on oikeastaan naiseutensa
vanki; toiseuteen pakotettu, joka hakee epävarmuudessaan miesten kautta
asemaansa?
Millainen sitten olisi - oopperassa - aidosti
vahva ja vapaa naishahmo? Ehkä sellainen, joka ottaisi miehen roolin
tarinan sankarina eikä konnana. Aktiivinen toimija, joka kohtaisi
haasteita ja löytäisi rakkauden. Joka ei olisi riippuvainen miehistä -
myöskään heidän manipuloinnistaan oman sukupuolisen viehätysvoimansa
avulla. Nuori sankaritar tai vaihtoehtoisesti vanha ja viisas
ruhtinatar, joka sanelee pelin säännöt.
Puccinin oopperoissa
pääosassa on yleensä nainen; Tosca joutuu tarttumaan puukkoon
seksuaalisen häirinnän edessä. Mutta mitä jos roolit olisivat toisin
päin? Nainen olisi poliittinen aktivisti, jonka rinnalla taitelijamies
kärsisi, kun tyttöystävää kidutetaan paljastamaan tutun
vapaustaistelijan olinpaikkaa. Mozartilla on Taikahuilussa
vihaa uhkuva Yön Kuningatar, joka uhkailee tappaa oman tyttärensä, ellei
tämä surmaa Sarastroa, joka tietysti osoittautuukin viisaaksi ja
oikeamieliseksi, ja voittaa. Kuvitelkaas tämä toisin päin: Vihainen
isukki käskee tappamaan naisen, joka sitten onkin se ymmärtäväinen
äitihahmo, jonka avulla tarinan pääpari saa toisensa.
Tai hei!
Entä jos olisi palvelustyttö, joka ei suostu isäntänsä ahdisteluihin?
Sen sijaan, että hän tarttuisi puukkoon, hän toteuttaa ystävänsä -
isännän vaimon - kanssa ovelan juonen: naiset vaihtavat vaatteita ja
nolaavat näin pettämistä suunnittelevan aviomiehen! Neuvokas
palvelustyttö menee juonissaan niin pitkälle, että hänen omakin
miehensä, jonka oikeastaan piti olla tarinan sankari, ei lopulta tiedä,
mikä on totta ja mikä fiksujen tyttöjen luomaa kulissia. Ja lopulta
naisten juoni onnistuu, petturimies anelee armoa ja hänen paljon
kärsinyt vaimonsa saa voitoista parhaan: vallan antaa, tai tietysti olla
antamatta, anteeksi. Tarina päättyy - naisten ansiosta - ei murhaan,
vaan sovintoon.
Ei mutta hetkinen... Tämähän on tehty jo! Ja vielä 150 vuotta ennen Carmenia. Kyseessä on tietysti Mozartin Figaron Häät, joka
perustuu Beaumarchais'n näytelmään, joka taas aikoinaan kohahdutti
rohkeilla luokkarajojen kyseenalaistamisillaan. Neuvokas palvelijatar on
kukas muu kuin Figaron oma kulta Susanna, joka pesee kaikki tarinan miehet
nokkeluudessa mennen tullen. Okei, Mozartin oopperassakin asema
lunastetaan juurikin miehiä huijaamalla, mutta on Susanna nyt aika
paljon tasapainoisempi tapaus kuin Carmen. Ja hän on sentään
1700-luvulta. Niin että pieni vanhanaikaisuus annettakoon anteeksi.
Niin, siis Susanna huijaamassa miehiä: http://www.youtube.com/watch?v=HCoWhRdYRzI
(En pysty nyt koekuuntelemaan tätä, mutta Isabel Reyn pitäisi olla hyvä.)
Tässä siis minun ehdotukseni: jos haluatte mennä oopperaan katsomaan vapaata ja itsenäistä naista, valitkaa Mozartin Susanna. Tai siis Figaro.
Kylläpä juonenkäänteet kulkivat kuin saippuaoopperoissa konsonaan.
VastaaPoistaJäin paljon pohtiman tuota vapautta. Vapautta mistä?
Onko niin, että sitä ihminen luulee että vapaana jostakin (suhde, moraali, omatunto??) unelma olisi nimenomaan olla lukuisissa suhteissa, olla välittämättä muiden tunteista (tai omista?). Millaisen vapauden ihminen oikeasti haluaa? Tekisi mieli jatkaa aiheesta pidempäänkin, mutta teekupin äärellä jutellen :).
P.S. Olen aina inhonnut jos häissä miehelle hoetaan "nyt menetit vapautesi"- muka hassutuksia. Miten niin menetti? Eiköhän yleensä kaikki miehet vapaasta tahdosta mene naimisiin. :D
Ilmeisesti vapaus turhan automaattisesti yhdistetään vapaudeksi SEKOILLA ympäriinsä tarvitsematta ottaa vastuuta seurauksista. Vapaus on vastuun vastakohta? Entä sitten jos ajatellaan että näin ei ole. Minusta tuollainen "vapaus" on raskas kantaa. Entä vapaus rakastaa, vapaus elää kokonaisena ihmisenä tarvitsematta muiden huomiota epäterveellä tavalla, vapaus lakata juoksemasta, riehumasta ja rellestämästä?
PoistaTätä kekustelua pitäisi todellakin jatkaa :)
Jep. Minuakin ärsyttää tuo. Sanottiin se sitten miehelle tai naiselle. Avioliitto/suhde joka tarkoittaa "vapauden menettämistä" ei ole ainakaan minua varten (enkä tällä todellakaan tarkoita että haluaisin esim. vapaan suhteen tms). Tuo lausahdus kertoo ikävä kyllä eniten lausujasta sekä yhteiskunnasta, jossa parisuhde on pakollinen goal, mutta kuitenkin häkki, joka kenties perustuu samalle oman itsetunnon toisen mielipiteestä riippuvuudelle kuin aina uusien romanssien etsiminenkin.
No nimenomaan!!
PoistaJa vielä lisäyksenä: miksi se on muka sitten se mies, joka menettää vapauden. Mitens se nainen?? :D
Ja jatketaan :D. Tästä riittää puhuttavaa.