Bloggaamisen sietämätön vaikeus

Hiljaista on. Ajatus blogimerkinnästä pyörii päässä lähes päivittäin, yhtä jo aloitinkin, turhan sekavaksi meni. Aiheet, joista meinaan alkaa kirjoittaa, jotenkin kaatuvat liikaan henkilökohtaisuuteen / epämääräisyyteen / sanojen puutteeseen / yksinkertaisesti tunteeseen, että en halua tästä tekstiä blogiini. Ja välillä teksti, jollaisen voisin haluta blogiini, ei vain innosta tarpeeksi. En tiedä onko minulla jokin uuden suunnan määrittely kohta käsillä tämän blogin kanssa, vai meneekö tämä writer's block ohi itsestään.

Ja arvatkaa miten nyt ärsyttää, että kirjoitan kirjoittamisesta, bloggaan bloggaamisen vaikeudesta? Siis niin turhaa. Mutta menköön. Tuleepahan ilmoitettua itsestäni taas täälläkin.


Hankalia aiheita blogin suhteen ovat esim seuraavat:

• Tunteet (kuinka paljon niitä haluan näpyttää kaikkien nähtäville?)
• Äitiys (olisi kiva dokumentoida kaikki Watsoniin liittyvä talteen muistoksi, mutta toisaalta en osaa määritellä, mitä haluan jakaa, ja mikä taas menee jo ärsyttävän äitiysbloggaamisen puolelle)
• Arki (sama ongelma - mitä jakaa, mitä ei - ja lisäksi: mikä on kiinnostavaa? En halua, että tästä blogista tulee pelkkä romulaatikko täynnä tyhjänpäiväistä jauhantaa. Blogit, joiden tarkoitus on dokumentoida (vaikka jonkun lapsiperheen) arkea, ovat asia erikseen. Minä haluaisin, että tämä olisi blogi, jossa jokaisella tekstillä on edes jonkinlainen aihe.)
• Jonkin mahtavan oivalluksen selittäminen täällä niin, että muutkin tajuaisivat sen "oikealla tavalla" (jos kirjoitan jostakin, minkä itse olen oivaltanut Suurena Totuutena, en halua vahingossa esim. loukata jotakuta esittämällä asian liian kärkkäästi)
• Yhtä lailla asiat, jotka ärsyttävät minua (samasta syystä)
• Hengellisyyttä käsittelevät/sivuavat jutut. Välillä tuntuu, että oli virhe perustaa niille oma paikkansa. Nyt jätän tekstejä kirjoittamatta ihan siksi, etten osaa päättää, kummalle puolelle ne kuuluisivat. On mulla kuulkaa ongelmat!!!

Loppukevennykseksi tarina Watsonista.

Olimme keskiviikkona tulossa kotiin kaupungista, jossa W. oli hengannut tätinsä kanssa ja minä iki-ihanassa graduryhmässä. W oli nukkunut päikkärit turhan aikaisin, joten hän alkoi olla väsynyt, ja oli hieman tyytymätön bussissa kököttäessään rattaissaan. Annoin matkan ratoksi käteen maissinaksun, ja hän järsikin sitä onnellisena. Kunnes silmät alkoivat painua kiinni. Kun hän jossain mutkassa vähän havahtui, naksusta haukattiin taas pala. Ja taas luomet lurpahtivat. Tämä toistui monta kertaa: Watson oli jo torkahtanut, mutta havahtui taas haukkaamaan naksuaan. No, lopulta hän toden teolla simahti, ja viimeiset kymmenen minuuttia tuhisi kärryissä pää olalla, naksu tiukasti käteen puristettuna. Hän ei herännyt, kun nostin hänet vaunuista pois - eikä irrottanut otetta naksustaan. Vasta eteisessä Watson havahtui hereille. Ensimmäinen asia, jonka hän teki: jatkoi naksun syömistä.

Tällaisia nämä mun aiheet on.
Sitten kohti pääsiäistä.