Kummallinen Kumasi

Ghanan kaupungit minulle, osa 2

Kaikki rakastavat Kumasia. (Lähes) aina, kun tutustuu Ghanassa asuneeseen suomalaiseen, tämä on ollut Kumasissa tai sen lähellä. Aina, kun tapaa ghanalaisia täällä, he tuntuvat olevan Kumasista. Ja aina, helkkari soikoon aina, kun edellämainittujen kanssa asiasta keskustelee, mielipide on sama: Kumasi on niiiin ihana! Paljon ihanampi kuin Accra! Accrassa on ihan kamalaa! Kyllä se Kumasi on vaan kunnon kaupunki!

Ei minulle. Rakkauteni Accraan tuli jo tunnustettua, nyt siirrytään käsittelemään jotain vielä ristiriitaisempaa: suhdettani Kumasiin.

Kävin Kumasissa keväällä 2008 tehdessäni pienen reissun ympäri Ghanaa. En pysynyt laskuissa mukana siinä, montako kertaa eksyin tuon parin päivän visiitin aikana. Varmasti enemmän kuin 10, mahdollisesti yli 20. Kumasi on aivan kaamean sekava. (Siitäs saitte, Accran mollaajat!) Yritin muun muassa mennä käymään Länsi-Afrikan suurimalla torilla (?) Kejetiassa ostaakseni kankaita. Kiersin vaikka kuinka pitkään sen halvatun torin ulkoreunoja – ja se on iso – enkä löytänyt sisäänkäyntiä. Kun lopulta pääsin livahtamaan jotain railoa pitkin torille, se oli niin suuri, etten ikinä löytänyt edes kankaita myyvälle alueelle (kun kysyin neuvoa, löysin vain vaatteita). 

Ja arvatkaa mitä? Sama kävi Kumasin Art Centerin kanssa! Paitsi, etten oikeasti koskaan päässyt sisään asti. Eikä Kumasissa tullut vastaan lukuisia avuliaita ihmisiä, joilta kysyä. Tuli vain omituisia hiippareita, jotka olivat juttelevinaan mukavia, mutta halusivatkin vain myydä käsitöitään. Jumaleissön, Accrassa sentään myyjätkin ovat rehellisiä tyrkyttäjiä!

Tuolloisesta vierailusta ei siis jäänyt kovin hyvä maku suuhun. Niinpä en ollutkaan aikeissa palata, mutta kuten jo hokemaksi alkaa muodostua: toisin kävi. Kesällä 2012 minä ja Saksan siskoni B saimme kuulla ystävämme ja ”pikkuveljemme” M:n muuttaneen Busuasta Kumasiin. Suunnitellessamme pientä reissua minun viimeiselle viikolleni Ghanassa, päätimme suunnata Kumasiin ystäväämme tapaamaan.

Ja nyt tarinassa seuraa KÄÄNNE.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana, kävellessämme asemalta etsimään majapaikkaa, ohitsemme ajavasta autosta yhtäkkiä huudettiin minun nimeäni. Auto pysähtyi, ja siitä astui esiin tuttuni vuosien takaa, vuoden 2009 ICYE-seminaarista; ainoa ihminen, jonka (M:n lisäksi) Kumasista tunsin, ja jonka olin luullut olevan kyseisellä hetkellä Euroopassa. Mainittakoon, että Kumasi on väkiluvultaan vähintään Accran kokoinen, ja että minä olin tietääkseni muuttunut aika paljon vuodesta 2009. Millä todennäköisyydellä?

Löydettyämme (asiaankuuluvien sattumusten jälkeen) majapaikan lähdimme etsimään ruokaa. Löysimme sen sijaan musiikkivideon kuvaukset, jotka olivat meneillään eräällä kadulla. Ollessamme menossa ohi meidät värvättiin mukaan tanssimaan. Ei, emme todellakaan olleet suin päin suostuvaisia ja syöksymässä kameroiden eteen – olimme vasta käyneet suihkussa, hiukset märkinä, emmekä todellakaan parhaissa vaatteissamme. Mutta videon tekijät olivat taitavia suostuttelijoita, ja siellä me sitten tanssimme azontoa paikallisten (ammatti?)tanssijoiden kanssa. Tutustuimme videota tekevään muusikkoon, Dada K.D.:hen, joka vei meidät kuvausten jälkeen syömään (katuruokaa autossa) ja yksille erittäin hienoon baariin. Olo oli melko absurdi. Millä todennäköisyydellä?? - Sanottakoon vielä, että tuo video ei ilmeisesti kuitenkaan valmistunut, ainakaan minä en ole sitä koskaan netistä löytänyt. Mikä lienee pelkästään hyvä asia.

Seuraavana päivänä tapasimme ghanalaisen, joka asui Suomessa ja tunsi ystäväni siellä, mutta jota en ollut koskaan ehtinyt tavata, ennen kuin nyt kun molemmat olimme Ghanassa. Lyhyellä matkalla hostellilta tapaamispaikkaan törmäsin taas kahteen tuttuun. Toisen en ollut tiennyt asuvan Kumasissa. Toinen oli suomalainen (!) joka oli saapunut Ghanaan päivää aiemmin (!!) ja koska minä taas olin lähdössä muutamaa päivää myöhemmin, olimme olettaneet, ettemme ehtisi tavata. No, TOISIN KÄVI. Milläköhän todennäköisyydellä?!

Lopun päivää vietimme ystävämme M:n kanssa, ensin hänen luonaan. En tiedä mitä olimme odottaneet, mutta emme taaskaan sitä, mitä saimme: kävi ilmi, että M:n veli oli erittäin suosittu ja hyvin toimeen tuleva pastori, ja tämän talo sen mukainen. Olo oli taas kerran absurdi. Huvittava yksityiskohta oli se, että olimme etukäteen sopineet, että B:n poikaystävä E voisi jäädä seuraavaksi yöksi M:n luokse, jotta meidän muiden majapaikkakustannukset pienenisivät. E:tä, joka siis ei tuntenut M:ää ennestään, ei yhtäkkiä haitannut enää lainkaan...

Illaksi lähdimme keskustaan syömään. Ravintolan etsintä oli taas seikkailu sinänsä, mutta ruokaa saatiin. Sitä seurasi eeppinen vääntö jatkosta: M olisi enemmän kuin mitään muuta halunnut lähteä bilekaupunginosa Bantamaan, mutta me muut olimme järkyttävän väsyneitä. Olisimme halunneet käydä jossain lasillisilla, mutta sopivaa paikkaa ei löytynyt (Kumasi, prkle!). Päädyimme hostellille, ja hetken näytti siltä, että sekä M että E jäisivätkin yöksi sinne (änkeämään meidän huoneisiimme), mutta lopulta he lähtivät taksilla kotiin. Minkä jälkeen he soittelivat onnettomina meille, koska kävi ilmi, että kukaan taksikuski ei suostunut ajamaan heitä perille, koska reitti M:n taloon kulki pelätyn kaupunginosan poikki. Lopulta kuski kuitenkin löytyi ja pojat pääsivät perille.

Viimeisenä päivänämme oli ohjelmassa pahamaineinen Kejetia. Kun sinne asti aamupalaseikkailujen jälkeen selvittiin, olimme jo aika väsyneitä, ja yhtäkkiä tajusin kirkkaan totuuden: nyt, kun viimein olimme Kejetian sisäänkäynnillä, en halunnut sinne ollenkaan. Minun olisi pitänyt ostaa muutama juttu, mutta päätin mieluummin jäädä istumaan erään puodin edessä olevalle penkille, ja toinen Saksan ystäväni – hänenkin nimensä alkaa M:llä – päätti jäädä kanssani.

Istuimme siinä varmaan pari tuntia, kun muut hoitivat ostoksiaan. (B osti 300 paitaa erääseen katulapsiprojektiin.) Tuona aikana ohitsemme kulki myyjiä koreineen, ja aina välillä kävimme kadun varressa katselemassa siinä olevia kojuja. Saimme kumpikin ostettua kaiken tarvitsemamme liikkumatta kymmentä metriä enempää. Ja vielä parempaa: kun meille tuli jano, ohi meni juomamyyjä. Kun alkoi tehdä mieli mangoa, viiden minuutin päästä paikalle purjehti täysi vadillinen. Se oli erittäin hyvä aamupäivä.

Sen jälkeen minä, saksalaiset, E ja 300 paitaa hankkiuduimme bussiin. B unohti itselleen ostamansa vaatteet taksiin, joka toi hänet ja paidat bussiasemalle. Minä ostin M:lle puheaikaa, jotta hän voisi pitää meihin yhteyttä. Hän otti sen kirjaimellisesti ja lähetteli seuraavien päivien aikana meille kaikille kymmenittäin ikävöintiviestejä.

Bussimatka Accraan kesti kai jotain 6-7 tuntia, nuo ajanmääreet tuppaavat unohtumaan. Sinä aikana radiossa ilmoitettiin, että presidentti John Atta Mills oli kuollut, ja ennen kuin bussi saapui Accraan, oli John Mahama nimitetty uudeksi valtionpäämieheksi.

Että sellainen reissu. En edelleenkään tiedä, mitä mieltä olen Kumasista. Mutta meillä oli kivaa, ja kyllä minä nyt ymmärrän, miksi Kumasi on monien mielestä niin kiva kaupunki. Suosittelen lämpimästi istumashoppailua Kejetiassa.


PS. Kumasin sijainnista: Jos Ghanaa vertaa Suomeen, se on melkein saman kokoinen ja mallinen, jostain Rovaniemen kohdalta vaan poikki (eli Ghana on lyhyempi). Jos Accra olisi Helsinki, Kumasi olisi suurinpiirtein Jyväskylä. Erittäin suurinpiirtein, tiedän että mittasuhteet heittävät. Ja tämän sarjan seuraava osa on sitten Tampere!