Pari tarinaa Capesta

Ghanan kaupungit minulle, osa 5: Cape Coast

Minun on tunnustettava, että tunnen Cape Coastia vielä Kumasiakin huonommin – en siis ihan oikeasti ollenkaan. Nyt jos olisin Ghanassa, olisin jo sopimassa Maame Esin kanssa viikonloppuvisiittiä ja tutustumiskierrosta! Koska en ole, kerron niistä kokemuksista, joita minulla sieltä jo on.


Kävin Capessa ensimmäisen Ghanan vuoteni aikana kai kahdesti – ainakin, mutta en muista siitä oikein mitään. Noilla visiiteillä ajatukseni taisivat olla pahasti jossakin muualla. Ihan mukavalta paikalta se vaikutti.

Toinen kyseisistä vierailuista ajoittui uuteenvuoteen -08. Istuimme hostellin kattoterassilla, ja hidas myyjätyttö palveli meitä niin vastahakoisesti, että se oli aivan hervottoman hauskaa.

”I'd like a coke.”

”We only have it warm, not cold.”
”What about Fanta?”

”Also not cold.”

”What cold drinks do you have?”

”Star.”

Siinä se. Joimme olutta. Vettä ei saanut lainkaan, koska tyttö ei jaksanut hakea sitä alhaalla olevasta kaupasta. Muistaakseni haimme lopulta itse.

Illalla menimme Oasikseen, josta Maame Esi joskus kirjoitti. En pitänyt paikasta lainkaan. Minua ahdisti suurimman osan illasta. Ainoa hyvä puoli oli se, että se oli meren rannalla, ja terassille saattoi mennä vain tuijottamaan merta.

Huvittava yksityiskohta tuosta illasta: suunnatessamme Cape Coastiin silloin minulla oli voimakas tunne, että törmäisin sinä iltana toisiin suomalaisiin. (Sellaista ei koskaan tapahtunut.) Kun sanoin siitä toisille, he lähinnä tuhahtivat. Mutta juuri Oasiksen terassilla kuulin yhtäkkiä vierestäni selvää suomea. Huvittuneena käännyin puhujien puoleen ja sanoin ”Suomi Finland perkele”.

Kyseessä oli pariskunta, joka oli muutaman kuukauden aikana matkustanut maata pitkin Etelä-Afrikasta aina Ghanaan saakka, ja aikoivat jatkaa rannikkoa eteenpäin. Kerroin, että minä olin asunut nuo samat kuukaudet Accrassa lastenkodissa, enkä ollut matkustanut oikein muualle kuin tänne Capeen. Tuijotimme hetken toisiamme ja se, miten vähän toisiamme ymmärsimme, oli käsinkosketeltavaa. Maanmiehet eivät olleetkaan samalla aaltopituudella. Tuntui oudolta ajatella, että tyypit vain reissasivat Oasis-tyylisestä paikasta toiseen, aina pintaa raapaisten, näkemättä koskaan syvemmälle. Kyllä minä nyt ymmärrän, miksi joku haluaa matkustaa, olla liikkeessä ja nähdä paljon. Mutta minä en kuitenkaan tekisi niin, kun voin käyttää saman ajan elämällä jossain, missä opin oikeasti tuntemaan ympäristöni ja ihmiset.

Minun oli tarkoitus mennä Capeen vielä reissuviikkoinani ennen Suomeen lähtöä ja käydä ainakin Kakumin luonnonpuistossa, mutta jälleen kerran toisin kävi. Aika lailla hetken mielijohteesta hyppäsinkin asemalla suoraan Takoradiin menevään bussiin ja suuntasin saman tien Busuaan asti. Palaamme siihen myöhemmin.

Aion mennä Kakumiin myös 2011. Menin taas suoraan Busuaan. Ajattelin tulla sieltä muiden vapaaehtoisten kanssa siihen samaiseen Oasikseen viettämään uuttavuotta, mutta viime hetkellä tajusin, etten halunnut. En ollut nauttinut uudestavuodesta siellä aiemminkaan. Sitä paitsi päiväni olivat rajoitetut ja halusin olla Busuassa. Jäin siis sinne. Enkä mennyt Kakumiin.

2012 en enää edes ollut tosissani menossa Kakumiin, tai Capeen. Taisin sanoa B:lle, että olisihan siellä kiva käydä, mutta en minä sinne kuitenkaan ikinä mene. Hahaa, TOISIN KÄVI! Olin juuri tutustunut silloisen poikaystäväni veljeen - siis Watsonin nykyiseen setään, Kofiin (W:n isä oli Suomessa). Hän pyysi minut mukaan jonkun kirkkoporukkansa retkelle Kakumin luonnonpuistoon ja Cape Coastin linnaan.

Päivä oli hupaisa. Menin Kofin perheen luo (siis Watsonin mummolaan, eh, onpa outoa) yöksi, koska lähtö oli todella aikaisin. Heräsimme auringon noustessa - ja lähtemisessä tietysti kesti. Lopulta tulimme asemalle melkein viimeisinä, saimme bussista huonoimmat paikat, ja sitten tietysti meni vielä puolitoista tuntia bussin lähtöön, kun odoteltiin jotakuta vielä meitäkin myöhäisempää.

Matkustin siis täysin tuntemattoman porukan kanssa täydessä bussissa. Perille pääsyyn ei mennyt kolme tuntia, kuten kuviteltiin, vaan neljä, osittain siksi, että onnistuimme ajamaan Kakumin risteyksen ohi. Bussissa oli kuitenkin hauskaa ja Kakum, kun sinne päästiin, upea. Minä oikeasti kävelin jokaisen osan sitä hullua riippusiltaa. Minulla on todella paha korkean paikan kammo, mutta ylös mennessä yksinkertaisesti päätin olla pelkäämättä ja siitä myös pidin kiinni. Välillä oli tosin pakko laulaa, etteivät ajatukset eksyisi väärille teille, esim. alaspäin.

Sitten Cape Coast Castleen, vanhaan orjalinnoitukseen. Olin ollut siellä jo -07, mutta uusikin vierailu oli silti vaikuttava. Paikan historia kaikkine kamaline faktoineen siitä, montako orjaa oli vankina missäkin loukossa, on todella pysäyttävä (niin kuin varmaan minkä tahansa vastaavan paikan). Uskon jonkinlaiseen kollektiiviseen muistiin, vaikka se nykyihmisellä usein aika hukassa onkin. CCC:ssa minuun on molemmilla kerroilla iskenyt tukehduttava, puristava olo, jota on toisaalta vaikea ja toisaalta hyvin helppo kuvailla:

”How do you find this place?” (kysyi joku seurueemme jäsenistä.)

”Well, it doesn't make me feel proud to be white.”

Paluumatkalla bussimme hajosi. Istuimme tuntikaupalla pienen huoltoaseman pihalla hämärtyvässä illassa. Vielä aamulla minulle täysin tuntematon porukka alkoi olla jo kuin vanhoja tuttuja. Lopulta saimme tyhjän trotron viemään meidät Accraan (tosin kaikki eivät mahtuneet, osa sai jonkin muun kyydin) ja olimme perillä yömyöhällä.

Itse Cape Coastia en tuolla reissulla nähnyt käytännössä lainkaan. Ruokailutkin hoidettiin eväsbokseista bussissa. Käytännössä Cape Coast on minulle se paikka joka bussimatkalla Takoradiin mittaa jäljellä olevan matkan pituutta: ”mitä, eikö me olla vielä edes ohitettu Capea?!” tai vastaavasti: ”No niin, nyt Cape, ei mene enää ihan niin kauaa...” Seuraavan ja toiseksi viimeisen osan aiheena ovatkin isot T:t, Takoradi ja Tamale (ei sillä, että niillä olisi mitään yhteistä keskenään).