Someterroristi

Lesosin jokin aika sitten sadannella tekstillä. Olin väärässä, tekstiluetteloon oli jäänyt vanhoja luonnoksia. Tämä on oikeasti blogini 100.kirjoitus. Sen kunniaksi jälleen hieman subjektiivista dokumentointia.


Minulla on omituinen taipumus, voisi kai melkein puhua paheesta. Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin ryhdyn facebookissa omituisiin vääntöihin omien mielipiteideni puolesta. Minut läheisemmin tuntevat kaverini nauravat jo tälle. Minäkin nauran. Ja välillä ihmettelen sitä.

Muutama esimerkki: Kerran aloin vääntää kaverin seinällä tuntemattoman ihmisen kanssa siitä, onko Ikeassa shoppailu eettisesti oikein. (Ei ole.) En sanonut mitään siitä, saako tai eikö kyseinen henkilö shoppailla Ikeassa - se on hänen oma asiansa. Sen sijaan otin asiakseni valistaa häntä (ja muita keskustelun seuraajia) siitä, mikä kaikki Ikeassa shoppailussa on epäeettistä. En voinut luovuttaa, vaan minun täytyi saada esittää yhä uusia argumentteja mielipiteeni tueksi. Vaikka kyseessä oli täysin tuntematon ihminen, joka selvästi ärsyyntyi julistamisestani.

Vähän aikaa sitten aloin käydä toisen kaverin seinällä samanlaista vääntöä uudesta alkoholilaista. Minulla ei ollut mitään toivoa saada vastapuolta (jälleen tuntematonta ihmistä) muuttamaan mieltään asiasta, mutta oli pakko jatkaa perustelua oman mielipiteeni puolesta (siis, että alkoholimainonnan kieltäminen on hyvä asia). Tunsin suorastaan käyväni oikeutettua taistelua paremman maailman puolesta, siis pelkästään esittäessäni yhä uusia ja uusia perusteluja siitä, miksi olin sitä mieltä kuin olin.

Ja nyt kolmas kaveri linkitti jutun siitä, kuinka Musta Barbaari veljeili huoltsikalla skinipomon kanssa. Oli taas pakko alkaa avautua. Minua kummastutti se, että Musta Barbaari teki niin suuren numeron siitä, että skini hyväksyi hänet. Koska selvästikään skini ei edelleenkään hyväksynyt ketään muita mustia. Vähän niin kuin jos Päivi Räsänen tulisi jollekin homolle selittämään, että hän hyväksyy tämän yhden homon joka on niin hyvä tyyppi, vaikkei hyväksy ketään muita. Ja homo sitten itkisi ilosta ja riemuitsisi asiaa julkisessa fesepostissa. Kun taas minusta tämän syrjityn, mutta nyt yksilönä hyväksytyn vähemmistön edustajan pitäisi pystyä pysymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan ahdasmielisen tyypin hyväksyntä toki positiivisena asiana, mutta asiana, jota henkilö ei tarvitse niin kipeästi, että pitää riemuita siitä julkisesti fesessä. "Vihaajani hyväksyy minut! Ihanaa!!!"


Juuri tämä viimeinen esimerkki sai minut viimein tarttumaan tähän omaan fb-rage -ilmiööni ja tarkastelemaan sitä hieman syvällisemmin. Olen jo pitkään tiedostanut, että alan avautua fesessä aina silloin, kun minulla on jotain omaa turhautumaa. "Oikeiden mielipiteiden" puolesta taisteleminen somessa on voimauttavaa: tunnen, että nyt en antanut periksi, en yrittänyt miellyttää, pidin kiinni siitä mitä ajattelen, vitsi mä oon hyvä! 

Musta Barbaari pysäytti minut. Miksi minua ärsyttää NIIN paljon se, että tuntematon tyyppi riemuitsee vihaajansa hyväksynnästä? Miksi automaattisesti luen tilannetta niin, että hän on nimenomaan kaivannut vihaajansa hyväksyntää? Enhän minä voi tietää, mitä hän koki.

Kyse ei tietenkään ole oikeasti Mustasta Barbaarista, vaan minusta. Tiedän, että käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa juuri niin: iloitsisin niin paljon viimeinkin saamastani hyväksynnästä, että unohtaisin pitää kiinni arvoistani, en pystyisi pitäytymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan tapahtunutta coolisti vastaan. Miksi? Koska minä nimenomaan haen hyväksyntää jatkuvasti, sellaisiltakin tahoilta joilta en sitä käytännössä edes halua. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta se on minussa paljon syvemmällä kuin olen oikein tajunnutkaan ennen tätä syksyä.

Ja juuri siksi raivoan facessa mielipiteideni puolesta. Kun stressaan jostain tilanteesta, jossa pelkään ettei minua hyväksytä, puran stressin somerageen (ihana epäsana). Etsin facesta tilanteen, jossa minun on helppo olla välittämättä hyväksytyksi tulemista ja sen sijaan julistaa omaa mielipidettäni. Koska somessa se on paljon helpompaa kuin oikeassa elämässä, etenkin silloin, jos vastapuoli on tuntematon henkilö, jonka hyväksynnällä ei oikeasti ole mitään väliä.


Mistä tämä oikein tulee?

Se ratkesi eräässä keskustelussa muistelemalla taannoista töissä sattunutta tilannetta, jossa oli kyse samoista asioista. Eräs työkaveri sanoi minulle pahasti - menin ihan jäihin, en osannut sanoa mitään, ja itkin asiaa jälkeenpäin kotona. Kyseessä oli henkilö, jonka hyväksyntää minun ei olisi pitänyt kaivata ja tarvita, mutta silti koin romahduttavana sen, että koin menettäväni kyseisen hyväksynnän. Kirjoitin työkaverille viestin siitä, että pahoitin mieleni. Hän ei reagoinut mitenkään, ennen kuin viikon parin päästä sanoi "eiks me voida antaa jo olla" antaen ymmärtää, että minä olin skitsoillut turhasta, hän ei ollut tehnyt mitään väärää. En osannut taaskaan sanoa mitään. En osannut puolustaa itseäni ja mielipidettäni siitä, että hän oli toiminut väärin, otin vain vastaan "palautetun hyväksynnän", niin kuin minä olisin sitä johonkin tarvinnut. (Kirjoitin ilmiöstä silloin yleisluontoisesti täällä.)

"Ja nyt mä alan itkeä kun muistelenkin tota, tässä ei oo mitään järkee."
"No mistä toi kokemus on sulle entuudestaan tuttu?"
"No ei hitto. Tietty niistä kiusaamistilanteista."
"Niin. Sitä sä varmaan itket."

Sitä mä varmaan itken, vieläkin. Sen takia minussa on valtava hyväksynnäntarpeen musta aukko, jota vastaan voimaannutan itseäni vääntämällä ihmisten kanssa facessa. Mutta ehkä voin jossain vaiheessa lopettaa purkamasta tätä asiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan?

Todella vaikeaa

Minulla on "kiva" defenssi vaikeiden asioiden varalle. Siis niiden todella vaikeiden. Strategiani on seuraava: sulje ne pois. Siis, kun jokin on oikeasti liian vaikeaa: älä ajattele sitä. Älä edes myönnä sen olemassaoloa. Jätä se kokonaan tietoisuuden ulkopuolelle.

Kuten sanottua, oikein kiva.

Käytin tätä esimerkiksi silloin, kun joitakin vuosia sitten toinen siskoistani oli vakavasti sairas. En mitenkään tietoisesti, ei siksi, että olisin valinnut tai halunnut olla ajattelematta siskoani. En vain yksinkertaisesti voinut päästää tajuntaani sellaista ajatusta, että siskoni olisi niin sairas, että siihen voi liittyä jopa menettämisen riski. Niinpä en päästänyt tuota ajatusta itseeni ollenkaan. Se tapahtui automaattisesti. Sellaista vaihtoehtoa kuin asian hyväksyminen ei ollut, koska tavallaan koko asiaa ei edes ollut. Vaikka kävin katsomassa siskoa sairaalassa, en missään vaiheessa ottanut tietoisuuteeni sitä, miten vakavasta asiasta oikeasti oli kyse. Vasta jälkeenpäin sivusin ajatusta sen verran, että saatoin päästää sen menemään: "Siinähän oli tosi kyseessä, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan!"

Menettelytapa ei johdu siitä, etten välittäisi. Päin vastoin. En kestä sitä, miten paljon välitän, joten eliminoin liian kipeät asiat todellisuudestani.


Nyt huomasin tehneeni samaa. Tällä kertaa poissulun kohteena on ollut ebola.

Kyllä minä pystyn siihen perinteiseen panikointiin, johon kaikki kuplassa kasvaneet länsimaalaiset: mitä jos tulisikin pandemia, ja niin edelleen. Tälle linjalle ei mielestäni edes kannata lähteä, ja on fiksumpaa ihan tietoisesti olla ajattelematta mitä jos -skenaarioita, sillä pilaa vain oman päivänsä.

Pystyn myös rationaaliseen ajatteluun: Ghanaan ei kannata nyt lähteä lapsen kanssa, kun Länsi-Afrikan tilanne ebolan suhteen on hyvin epävakaa, vaikka virus ei ainakaan vielä Ghanassa olekaan.

Sitten yhtenä iltana iski se ajatus, jonka olin päättäväisesti, ja tiedostamatta, pitänyt poissa:
Niin, minä voin pysyä poissa Ghanasta, mutta entä kaikki ne läheiset, rakkaat ja kalliit ihmiset, jotka ovat siellä eivätkä sille mitään voi?

On ihan eri asia jossitella ebolan leviämistä Eurooppaan kuin sen leviämistä lisää Länsi-Afrikassa. Miten minä oikeasti reagoisin, jos ebola leviäisi Ghanaan? Kuvittelen itseäni soittamassa ystäville ja varmistelemassa, että pesevät kätensä kloorivedellä. Ajatus on surkuhupaisa. Todennäköisesti jos tilanne toteutuisi, he siellä olisivat paremmin sen tasalla kuin minä täällä.

Ensimmäinen reaktio on rauhoittelu: Accrassa, jossa rakkaat ihmiset suurimmaksi osaksi ovat, olisi varmaan koko Länsi-Afrikasta parhaat edellytykset toimia ammattimaisesti ja eristää virus, kuten Nigeriassa onnistuneesti tehtiin. Siellä ebola ei jatkanut leviämistä ja sairastuneita oli vain joitakin kymmeniä.

Ja sitten se toinen ajatus: niin, mutta mitä jos niihin muutamaan kymmeneen kuuluisi minun tuttujani?

Siinä se. Oikeastaan kukaan ei ole vain numero. Kaikki ovat jonkun tuttuja.


Loppujen lopuksi tähän mitä-jossitteluun pätee kuitenkin sama kuin pandemian maalailuunkin. Sille linjalle ei vain kannata lähteä, sillä ei tee muuta kuin pilaa oman päivänsä. Asioita on järkevämpää tarkastella sellaisina kuin ne ovat. Tällä hetkellä Ghanassa ei ole ebolaa.


En saa läntisiä asenteita hyvin havainnollistavaa kuvaa linkitettyä, mutta katsokaa tästä:
http://www.independent.co.uk/news/world/africa/whats-wrong-with-how-the-west-talks-about-ebola-in-one-image-9792853.html

Syksystä, matkasta, valosta ja haluamisesta

Aikoinaan pidin syksystä, rakastin sitä jopa. Viimeiset kolme vuotta syksyt ovat kuitenkin olleet jotenkin todella raskaita ja valon vähentyessä ulkopuolelta se on tuntunut hiipuvan myös sisäpuolella. Ja on tuntunut, ettei asialle voi mitään, että näin se nyt vain on.

Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?

Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.


Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.

Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).

Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.


Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.

Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.

Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.

Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.

A lesson is repeated until it is learned.

Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.

Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.

Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.


Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.

Katsellaan.