Vapaus seikkailla

Minulla oli aina tunne, että Ghanassa olen vain jotenkin määrittelemättömästi onnellisempi. En osannut selittää sitä. Ajattelin, että Ghana vain "sopii minulle". Kun joku kysyi, mitä Ghanassa on sellaista, mitä elämässäni ei täällä ole, en osannut sanoa muuta kuin sen kiireettömyyden. Ja kuitenkin olin jo täälläkin saanut elämäni tehtyä oman rytmini mukaiseksi eikä pelkäksi kiireessä juoksemiseksi. Ajattelin, että kyse on vain jostain hämäräperäisestä tunnelmaseikasta, jolle en voi mitään ja jota ei pysty sanoittamaan.

Viime lauantaina kertoilin ystävälleni (Karhunkaatajalle!) viimeaikojen kuulumisia. Nauroin itsekin ääneen hauskoille tarinoille, joita (uusienkin) ystävien kanssa mennessä ja tehdessä oli tapahtunut ihan tuosta vain. Selitin jotakin tapahtumaketjua ja löysin itseni sanomasta: "Se oli vaan niin hassua, ihan random juttuja, sellaista mitä ei ikinä osaisi kuvitella kun aamulla nousee ja lähtee päivään... Mun elämä on joskus ollut tuollaista, mutta ei pitkään aikaan... Joskus kauan sitten jossain... Niin - Ghanassa!"


Jep. Ghanassa suuri osa elämän ihanuutta oli se, että jokainen päivä oli seikkailu. Mitä vaan saattoi tapahtua. Ääriesimerkkejä löytyy esim. Kumasin seikkailulta, jolloin kaiken muun muassa minua ja ystäviäni pyydettiin musiikkivideolle, hoidimme suuren luokan shoppailurupeaman penkillä istuen, ja yhden (pitkän) trotromatkan aikana kuulimme radiosta presidentin kuolleen ja sitten seuraavan jo vannovan virkavalaa. Mutta seikkailuja ei tapahtunut pelkästään erikoistilanteissa kuten reissuilla. Jos lähti aamulla ostamaan lähikiskalta tomaatteja, saattoi päätyä kiertelemään naapuruston kujia, joilla ei ollut ikinä ennen käynytkään, ja juttelemaan tuntemattomien kanssa, joista tulikin sitten ystäviä.

Olen aina ajatellut, että Ghanassa tuollainen nyt vain on mahdollista, koska siellä ei ole sellaista raudanlujaa systeemiä, joka yhtenäistää asiat. Trotrot hajoavat tienposkeen, joutuu aina odottelemaan jotain (ja siinä välissä ehtii sattua miljoona asiaa) ja sitten tietysti kulttuuri, jossa jutellaan tuntemattomille, mahdollistaa jatkuvat uusien ihmisten kohtaamiset. Suomessa tuollaista ei vain käy. 

Nyt tajuan, ettei se riipu pelkästään noista seikoista. Ghanassa on oma yhteiskuntansa ja omanlaisensa systeemi. Paikalliset ovat tottuneet siihen ja heillä on siinä oma paikkansa, mutta minulle kaikki on uutta. Pystyn hyvin avoimesti ottamaan kaiken uuden vastaan, koska minulla ei ole valmista mallia siitä, miten elämän siellä kuuluu muotoutua. Ja lisäksi - tämä on minusta erittäin merkittävää - minulla ei Ghanassa ole omaa, vakiintunutta paikkaani yhteiskunnassa ja systeemissä. Olen ulkopuolinen, ja siten vapaa elämään hyvin impulsiivisesti, tarttumaan tilaisuuksiin ja ottamaan kaiken vastaan, ilman yhteiskunnan asettamia rajoitteita siinä määrin kuin Suomessa. Jos asuisin Ghanassa pysyvästi, asettuisin pikku hiljaa tiettyyn paikkaan yhteiskunnassa ja minulle muotoutuisi tietty tapa tehdä asiat. Veikkaan silti, että veisi pitkän ajan, ennen kuin kaikki alkaisi tuntua yhtä arkiselta kuin Suomessa - jos koskaan. Olisin kuitenkin siellä aina ulkopuolelta tullut ja siten hitusen vapaampi.

Another unexpected adventure....

Olenko siis Suomessa, tähän systeemiin syntyneenä ja juurtuneena, tuomittu elämään tutuissa uomissa ja vähän tylsempää, joskin turvallista elämää? Niin olen tainnut koko ajan olettaa, vaikka en olekaan osannut sitä oikein sanoittaa. Elämäni täällä on tuntunut valmiiksi käsikirjoitetulta tai ainakin luonnostellulta silloinkin, kun olen tehnyt omia ratkaisujani ja kuunnellut itseäni. On vain niin selkeä valmis malli kaikkeen, siihen, miten asiat menevät ja hommat hoidetaan.

Mutta ei. Minua ei ole tuomittu jämähtämään siihen malliin.

Jotakin on tapahtunut. Jotain, joka on saanut hassuja asioita tulemaan vastaan, hauskoja tilanteita muodostumaan yllättäen, niin että tajuan: "Tällaistahan oli viimeksi Ghanassa!"

Olen alkanut vapauttaa itseäni. Vapautua juuri niistä malleista ja muoteista ja normeista, joiden mukaan asiat "kuuluu" tehdä. Olen aina luullut, ettei niin voi tehdä, koska se olisi vain ihan kauheaa ja väärin ja maailmanloppu ja koska, Timo Soinin tyyliin, no kun ei voi! Mutta en minä ole mikään Timo. Ja ihanaa tässä on se, että niiden muottien rikkominen ei oikeastaan riko mitään. Se ei ole yhtään väkivaltainen ja kauhea tapahtuma. Päin vastoin, se on palaamista omaan itseen, pehmeää ja hyvää, ei ollenkaan vaarallista, vaikka se siltä näyttäisikin.

Kyse ei ole mistään maailmoja järisyttävistä kapinatoimista, vaan aivan pienistä asioista. Minulle ne ovat asioita, joissa koen, että on joku määrittelemätön odotus jonka mukaan minun pitäisi toimia, mutta kun kuuntelen itseäni, löydänkin tuosta epämääräisestä odotuksesta milloin minkäkin verran poikkeavan, oman tapani toimia, tai vain olla.


Tällä hetkellä ne asiat, jotka pystyn sanoittamaan, ovat

Ei tartte ottaa niin vakavasti. Olen tajunnut, että minulla on (huolimatta innostuvasta ja heittäytyvästä ulosannistani) taipumus usein miettiä, että mitä tästä nyt seuraa ja mihin tämä nyt johtaa, ja tämän takia joko jättää tekemättä asioita tai pilata niiden tekeminen itseltäni ottamalla ne vain ihan liian vakavasti. Tai toisin päin: joskus yritän väkisin tehdä asioita, jotka tuntuvat perustelluilta, vaikka minusta ei oikeastaan tunnu siltä. Mutta kun totuus onkin se, ettei tässä hetkessä voi vielä tietää, mitä seuraa ja mihin johtaa. Joten oikeastaan voi vain kuunnella, miten juuri nyt sisimmässään haluaa menetellä, ja antaa asioiden vain tapahtua - ja uskaltaa jättää tekemättä sellaista, mikä ei tunnu itselle hyvältä.

Naisellisuus omana itsenäni. Olen aina kokenut olevani jonkin verran naisellinen, mutta että naisellisen minun on oltava rauhallinen, pehmeä, kiltti, tunteellinen... Ja sitten, kun läpi tulevat olennaiset luonteenpiirteeni: rempseys, kovaäänisyys, voimakastahtoisuus, levottomuus ja niin edelleen, olen kokenut, että niiden kanssa en voi olla naisellinen. Yhteiskunnassamme edellä mainitut ominaisuudet ja se tietynlainen hetkessä eläminen / kevyesti ottaminen ovat ns. sallittuja miehelle, ja toki tietyssä määrin naisellekin, mutta ne eivät yhdisty mielikuvaan naisellisuudesta. Mutta minun uusi naisenergiani kumpuaakin juuri noista ominaisuuksista ja on vahvasti sidoksissa niihin. Olen kaikkea tätä ja olen Nainen. Vitsi miten siistiä. Ja jotenkin vain se oman itsen vapauttaminen vapauttaa myös ottamaan asioita vastaan. Elämä tapahtuu minulle, kun olen todella minä.

Ja sitten: Uskaltaa haluta uutta. Minun on usein vaikea ylipäätään uskaltaa haluta, kysyä itseltäni, mitä minä tahdon, ei järjellä perusteltuna vaan sisältä päin katsottuna. Nyt minut on temmattu mukaan uskaltamaan oikein huolella. Ystäväni Kanerva haastoi minut kirjoittamaan sata asiaa, joita haluaisin elämässä kokea tai tehdä. (Lista on vielä kesken...) Aiheesta keskustellessa muistin jostain lukemani lainauksen:

Do you want to have something you've never had?

Then do something you've never done. 

No niinpä. Tämän totuus kolahtaa minulla jonnekin hyvin syvälle. Ja jotta voisi tehdä jotain uutta, täytyy uskaltaa kysyä itseltään, mitä uutta minä haluaisin tehdä. Ja sitten - uskaltaa tehdä. Ottaa vastaan.

Ystäväni Kolibri muotoili asian joskus tosi hyvin. "Musta tuntuu, että ihmiset kysyy itseltään 'Mitä mä haluan? ...siis näissä ja näissä rajoissa'." Mutta mitä, jos uskaltaisikin kysyä itseltään, mitä minä todella haluan - en järjellä perusteltuan, vaan syvällä tunnetasolla - ilman mitään annettuja raameja? Mitä, jos uskaltaisi olla vähättelemättä tai kavahtamatta sitä, mitä vastaukseksi saa?

En tarkoita, että kaikkien pitäisi haluta maailmanympärimatkalle. On hyvä olla onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä on. Mutta on uskallettava jatkuvasti kysyä sisimmältä itseltään, mistä haaveilee ja mitä kaipaa. Ne voivat olla aivan pieniä asioita. Tai sitten jotain suurempaa. Sitä ei voi tietää ennen kuin kysyy. Juuri siitä varmaan pohjimmiltaan onkin kyse: elämän hallitsemattomuudesta. Mitä, jos kaipaankin jotain muuta, kuin mitä suunnittelin? Tai jos otan elämän vastaan sellaisena kuin se on, ja se tuo jotain muuta kuin odotin? 

Ympyrä sulkeutuu. Ghanassa tuo hallitsemattomuus on, varmaan varsinkin turvallisista länsimaista tulevalle ulkopuoliselle, voimakkaammin nähtävillä kuin täällä raudanlujan systeemin turvallisessa otteessa. Siinä taas yksi selitys seikkailujen tapahtumiselle: siellä tajuaa elävänsä hallitsemattomassa maailmassa ja voi (halutessaan) nauttia siitä.

Mutta kaikkialla se on yhtä totta. Elämää ei voi hallita, ja jos uskaltaa päästää irti siitä puristuksesta että turhaan yrittää, voi alkaa ottaa vastaan. Elämää ja omaa itseään, sellaisina kuin ne ovat.


Ja jokainen päivä voikin olla hauska ja yllättävä seikkailu.

Syksystä, matkasta, valosta ja haluamisesta

Aikoinaan pidin syksystä, rakastin sitä jopa. Viimeiset kolme vuotta syksyt ovat kuitenkin olleet jotenkin todella raskaita ja valon vähentyessä ulkopuolelta se on tuntunut hiipuvan myös sisäpuolella. Ja on tuntunut, ettei asialle voi mitään, että näin se nyt vain on.

Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?

Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.


Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.

Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).

Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.


Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.

Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.

Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.

Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.

A lesson is repeated until it is learned.

Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.

Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.

Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.


Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.

Katsellaan.