EI HÄTÄÄ - SINÄ SELVIÄT, eli ne puuttuvat vinkit yksin odottaville

Ansku kirjotti odottamisesta ja synnyttämisestä Suomessa. Sivulauseessa ollut maininta neuvoloiden oppaista aiheutti yllättävän ja voimakkaan flashbackin kahden vuoden taakse. Sen mukana tuli myös tunnekuohu.

Noissa oppaissa kun sivuutettiin täysin se vaihtoehto, että joku voisi odottaa vauvaa ja valmistautua synnytykseen yksin, siis ilman puolisoa. Kaikki neuvot oli osoitettu pariskunnalle, ja tietysti normien mukaiselle, täysin suomalaiselle heterosellaiselle. Olen tainnut avautua tästä ennenkin. Raskausaikana koin tästä todella paljon pahaa mieltä. Odotus ja synnytys on paitsi ihanaa, myös rankkaa ja pelottavaakin aikaa - varmasti ihan kaikille, eikä varmaan ainakaan vähemmän yksin olevalle! Oppaiden ainoa satunnainen yksinelävien huomiointi oli lause, että "kannattaa sitten varmistaa, että on toimiva tukiverkko". Ai jaa, ihan tosi? Kiitos vinkistä.

Minusta tämä asia kaipaa kipeästi päivitystä. Yksin odottaminen ja synnyttäminen on nykyään jo ihan yleistä. Voisiko sinne oppaaseen kirjoittaa vaikka että "Yksin odottava: ei hätää. Sinä selviät."


Koska Suomen neuvolat eivät ilmeisesti koe tarvetta korjata tätä pikku puutosta - vastaavathan oppaat varmasti ihan mukavasti enemmistön tarpeita - päätin kirjoittaa tiivistetyn oppaan itse. Ei sillä, että tuntisin ketään yksin odottavaa juuri nyt, mutta jos sinä tunnet, niin laita hänelle vaikka tämän tekstin linkki.

Tämä on suunnattu lasta yksin odottaville / vauvan yksin saaneille naisille (ja heidän läheisilleen). Minulla ei ole kokemusta pikkulapsiaikana eroamisesta, yhteishuoltajuudesta, adoptiolapsen odottamisesta yksin, lapsen hankinnasta ystävän kanssa tms. Ainoa neuvo jonka voin antaa kaikille on tämän tekstin otsikostakin löytyvä yleispätevä vinkki.

YKSIN ODOTTAVA: EI HÄTÄÄ. SINÄ SELVIÄT.

Tiedätkö sen tunteen, kun menet neuvolan odotushuoneeseen, ja kaikki muut ovat siellä puolison kanssa? Kun menet perhevalmennukseen, ja kaikilla muilla on puoliso mukana tai vähintään sormus sormessa (ja muistetaan sanoa, että mies ei päässyt)? Kun menet raskausjoogaan, ja taas kaikilla on sormukset, paitsi sinulla? Kun menet tutustumaan synnytyssairaalaan, ja jälleen olet ainoa ilman puolisoa? Jep, minäkin tiedän sen fiiliksen. Vaikka tiedät järjellä olevasi ihan yhtä hyvä ja oikea odottava äiti kuin muutkin, tunnetasolla on koko ajan aika tyhjänä kumiseva olo. Viimeistään siinä vaiheessa, kun perhevalmennuksen vetäjä pyytää kaikkia pariskuntia esittelemään toinen toisensa, kertomaan miksi puolisosta tulee hyvä vanhempi, ja vilkaisee sitten sinuun päin ja sanoo että sinä voit esitellä itse itsesi.


- Älä pyytele itseäsi anteeksi. Äläkä jätä käymättä perhevalmennuksissa ym. sen takia, että et kehtaa olla aina se yksinäinen. Mene sinne, ole mitä olet, ja ole sitä itseäsi väheksymättä. Jos ja kun joudut kerta toisensa jälkeen siihen tilanteeseen, että ohjeita annetaan vain pariskunnille, esitä kysymyksiä ja anna palautetta. Entä jos olen yksin? Entä jos isä ei ole mukana? ENTÄ MINÄ? Sinä olet olemassa ja sinä ansaitset yhtä hyvää valmennusta kuin kuka tahansa muu. Vaadi sitä. Tule kuulluksi ja nähdyksi.

- Neuvolan oppaissa sanotaan, että miehen (puoliso on ilmeisesti aina mies) tulee hemmotella odottavaa äitiä "kuin prinsessaa". Jep, tiedän tasan tarkkaan miten paljon vituttaa kuulla tämä vinkki siinä vaiheessa, kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kammeta itsensä sohvalta hakemaan välipalaa; ei muuta vaihtoehtoa kuin kyykistyä itse ähisten nostamaan pudottamansa esineet; ei muuta vaihtoehtoa kuin lainata kaverilta kipukoukku, että pääsisi käsiksi siihen selässä jomottavaan kohtaan, jonka olosta ei ollut edes hajua ennen raskautta. Uutinen: yksin odottavallakin on oikeus hemmotteluun.

Vinkki: Opettele pyytämään. Mene viikonlopuksi vanhemmille niin usein kuin itse kestät porukoittesi seuraa. Kutsu kaveri kylään aina kun voit, ja pyydä: voisitko laittaa ruokaa. Voisitko hieroa selkää. Voisitko tuoda mulle jääkaapista kylmää mehua. Voisitko hemmotella minua. Älä leiki urheaa, saat olla sitä kuitenkin enemmän kuin edes haluaisit. Pyydä.

- Sama koskee aikaa vauvan syntymän jälkeen. Ei tarvitse olla kvanttifyysikko päätelläkseen, että "nukkumisvuoroja" on vaikea jakaa, kun on yksin. Vauva valvoo, sinä valvot. Hyvin yksinkertaista. Tässä kohtaa on hyötyä siitä, jos olet opetellut pyytämään jo odotusaikana. Mummi, ukki, tädit, enot, kummit, kaverit - pyydä heitä käymään päivisin ja pitämään vauvaa tunti tai pari, että saat nukkua. Se ei ole lapsesi heitteillejättöä, se on oman itsesi heittellejätön minimointia. Jos vauva tottuu tiettyihin hoitajiin jo varhain, siitä on hyötyä myöhemminkin, kun alat tarvita iltavahteja.

- Niin, jossain vaiheessa tajuat senkin, että et voi noin seitsemään vuoteen poistua illalla asunnostasi yksin ilman, että olet sopinut etukäteen lapsenvahdin. Uutinen: ei se mitään. Elämä on silti ihan kivaa. Ainakin, jos varmistat, että on muutama sellainen ihminen, jonka voi sopia etukäteen lapsenvahdiksi. Ja sitten on ihan oikeasti paljon juttuja, joita voi tehdä lapsen kanssakin.


- Takaisin synnytykseen valmistautumiseen. Aika harva haluaa mennä synnyttämään yksin, enkä sitä suosittelekaan. Sitä kun on vähän vaikea kuvitella etukäteen, ja on kullanarvoista, jos paikalla on joku, johon luottaa. Vinkki: Tätä kannattaa alkaa miettiä jo siinä vaiheessa, kun koko ajatus synnytyksestä tuntuu vielä ihan absurdilta. Kenet haluaisit mukaan? Vaihtoehtoja kannattaa olla pari, koska toisin kuin kuvitellulla puolisolla, kavereilla voi olla muitakin, oikeasti peruuttamattomia menoja.

Minä lähestyin asiaa ensin intuitiolla: kenet pystyisin kuvittelemaan sinne; kenen seurassa voisin kuvitella olevani niin intiimillä hetkellä. Minulla oli kaksi sovittua tulijaa ja yksi varavaihtoehto. Ne kaksi, joiden kanssa olin asiasta sopinut, olivat molemmat itse synnyttäneitä. Koin tämän tärkeäksi, halusin mukaan jonkun, joka tietää mistä on kyse. Ns. "varavaihtoehto" (jonka kanssa siis puhuin, että saanko pyytää häntä, jos molemmille synnyttäneille tulee este) ei ollut synnyttänyt, mutta oli paitsi läheinen ystävä, myös rauhallinen ihminen jolla oli elämänkokemusta ja lähihoitajakoulutuskin. On myös jotain ammatti-doulia, jotka voi palkata mukaan odotukseen ja synnytykseen, jos lähipiiristä ei löydy sopivaa henkilöä. Näistä ainakaan minä en kuullut neuvolasta, vaan tyyliin raskausjoogassa.

- Kiva ylläri: synnärillä tukihenkilölläsi ei ole samoja oikeuksia kuin vauvan isällä. Jep, vähän ontuvaa, kun hän kuitenkin on sinun ainoa tukesi ja turvasi. Ainakin virallisten ohjeiden mukaan vain ISÄT saavat jäädä osastolle yöksi, saavat ruokaa yms. Voi olla, että tukihenkilö saisi samat oikeudet jos niitä osaisi erikseen pyytää, mutta sanonpa vaan: eikö ole vähän vittumaista että kaikkea pitää erikseen pyytää? Voisivatko ohjeet vain kuulua että "isät ja tukihenkilöt saavat..." jne? (Sivumennen sanoen, voihan se lapsen toinen vanhempikin olla äiti...)

 Itse olin synnärin tutustumiskäynnillä ainakin todella hämmentynyt; sen aina yhtä ihastuttavan epävarmuuden kourissa, joka iski joka kerta kun menin johonkin, missä oli pelkkiä pariskuntia ja minä yksin - ja muutenkin kaikki oli uutta ja jännittävää. En olisi osannut siinä tilanteessa ruveta tenttaamaan tukihenkilön oikeuksista, vaan otin kaiken infon annettuna. Seuraava kerta synnärillä olikin synnyttäessä. Minäkö siinä polttojen lomassa alan kysellä, saisiko tukihenkilö jäädä yöksi? Vinkki: Uskaltaudu selvittämään asia etukäteen, ja jos tukihenkilöä sorsitaan isiin verrattuna, vaadi hänelle samoja oikeuksia. Et ansaitse rangaistusta siitä, että sinulla ei ole puolisoa.


- Uutinen: yksin synnyttävä ei voi saada perhehuonetta. Siis sitä yksityistä huonetta, jonka pariskunnat synnärillä saavat, jos maksavat ekstraa. Ilmeisesti jollain hämärällä mittapuulla sinä ja vastasyntynyt vauvasi ette siis ole perhe, koska perheille kai ne perhehuoneet kuuluvat? Minulle on hieman epäselvää, mitä väliä sillä on, maksaako siitä huoneesta yksi vai kaksi henkilöä, mutta kun ei niin ei. Sinä et saa valita. Sinä olet jaetussa huoneessa.

- Jaetun huoneen haittapuoli on se, että siellä ei saa vierailla kuin tiettynä aikana, joka on tunnin vuorokaudessa. Paitsi tietysti puolisot, jotka saavat olla siellä miten paljon haluavat. Jos sinulla ei ole puolisoa, sinulla ei periaatteessa ole ketään, joka saisi olla luonasi niin paljon kuin tahdot. Ellet taas kerran ala itse vaatia siinä synnytyksen jälkeisessä tosi energisessä tilassa, että esim. tukihenkilösi tai äitisi saisi olla kanssasi, kun muilla on ne isät. Kannattaa vaatia, vaikka vähän itkettäisikin. Itse asiassa kannattaa kysyä jo etukäteen, nyt kun tämän etukäteen tiedät. Minä en tiennyt.

- Vauva-ajasta tulet kuulemaan (ja olet ehkä jo kuullutkin) kahdenlaista kommenttia: Siis voi ei, siitä tulee ihan hirvittävän rankkaa yksin. Ja sitten: Ei se vauvan kanssa olo nyt niin hirveästi eroa siitä mitä se on pariskunnillakaan. Molemmat ovat helvetin ärsyttäviä kuulla (jälkimmäinen varsinkin silloin, kun se tulee parisuhteessa elävältä). Molemmat ovat totta. Jep, vauva-aika on vauva-aikaa, olit yksin tai kaksin. Tietyt asiat siinä eivät eroa parisuhdevanhemmuudesta. Tietyt asiat eroavat. Niiden takia se on välillä hirvittävän rankkaa, rankempaa kuin kaksin olijoilla. Mutta ei mitään, mistä et selviäisi. Ja sitten jos joskus tuntuu, että et selviä, sinulle on hyötyä siitä, että olet opetellut jo ajoissa pyytämään. 

- Jos lapsesi isä on mukana kuvioissa ja kiinnostunut osallistumaan, hän ei saa päivääkään isyyslomaa. Isyysloma on varattu ainoastaan äidin kanssa parisuhteessa eläville isille. Melko v-mäistä, eikä ainakaan kannusta isää osallistumaan. Koska kuitenkin tulet olemaan erittäin kiinni pikkuvauvassa, yritä järjestää niin, että ensimmäisten parin viikon ajan joku pääsisi ainakin käymään luonasi päivittäin. Ekoina päivinä on kivaa, jos se voi olla joka päivä sama, erittäin tuttu ja luotettava henkilö. Jos sinä ja lapsesi isä olette todella hyvissä väleissä, niin sitten ehkä hän, mutta jos jostain kumman syystä erostanne on jäänyt jotain kitkaa ilmaan, ei missään nimessä kannata laskea tämän vaihtoehdon varaan. Uutinen: synnytyksen jälkeen olet ihan sekaisin ja todennäköisesti erittäin itkuherkkä, joten kotiavun kannattaa olla joku toooodella läheinen ja luotettava.

Voisiko äiti, sisko, synnytystukihenkilö tai lapsesi tuleva kummi piipahtaa vaikka joka iltapäivä töiden jälkeen sen verran, että sinä saat syötyä ja käytyä suihkussa? Visiittori voi tehdä voileipiä valmiiksi jääkaappiin, käydä tullessaan kaupassa ja viedä lähtiessään roskat, koska ihan tosi, sinulla ei tule olemaan ylimääräisiä käsiä tällaisiin hommiin. Jos olet niitä tyyppejä, jotka saavat raskausaikana tehtyä pakkasen täyteen ruokaa, niin tosi hyvä sulle. Minä nimittäin en ollut.


- Uutinen: Kaiken tämän epäreilun shitin jälkeen voin kertoa, että sinulla on paljon myös etuja, joista parisuhdevanhemmat vain haaveilevat. Kun olet raskaana, kukaan ääliö ei odota, että jaksaisit sen lisäksi vielä esim. hoitaa kotitöitä tai tehdä muutakaan, mitä et halua. Kukaan ei vonkaa sinua sänkyyn siinä vaiheessa, kun esim. kärsit aamupahoinvoinnista 24 tuntia vuorokaudessa. Loppuraskaudesta saat nukkua kokonaisessa sängyssä mahasi (ja niiden neljän sen tukemiseen tarvittavan tyynyn) kanssa ja kääntyillä, vääntyillä ja ravata vessassa niin paljon kuin haluat, ilman että kukaan valittaa.

Kun vauva syntyy, sinun ei tarvitse yrittää olla hyvä puoliso samalla, kun yrität opetella olemaan äiti. Sinun ei tarvitse kuunnella kyselyjä siitä, milloin voit taas puuhastella lakanoiden välissä, siinä vaiheessa kun jälkivuoto ei näytä hiipumisen merkkejä ja tisseistä suihkuaa maitoa. Eikä niihin kymmeneen kuukauteen tuon ajan jälkeenkään, joiden aikana Ei. Vain. Tee. Mieli. Sinun ei tarvitse jaksaa perheriitoja siinä vaiheessa, kun vauvan katkonaisessa nukkumisessa on ihan tarpeeksi jaksamista. Sinun ei tarvitse vittuuntua siihen, että toinen ei jossain vaiheessa enää tajua "hemmotella sinua kuin prinsessaa", vaikka totta hemmetissä ansaitsisit sen, tai että toinen ei katso asiakseen nousta yöllä hoitamaan vauvaa, koska hänhän käy töissä.


Okei, sinun täytyy välillä kuunnella parisuhteessa olevien kommentteja siitä, miten "hekin ovat ensiviikonlopun ajan yksinhuoltajia, kun mies on työmatkalla" tai miten "on kamalan rankkaa kun mies on viikonlopun poissa!!!!!!", mutta sitten voi vain tyynesti sanoa että niin, kyllä mä tiedän millaista se on (eikä se ole koko aikaa mitenkään kamalan rankkaa).

Vinkki: kaiva jostain toinen yh kaveriksi. Ihan mistä vaan. Vaikka netistä. Mieluiten jo ennen syntymää. Kysele seurakunnasta, onko heillä yksinhuoltajien ryhmää (ihan sama oletko luterilinen, ortodoksi, ateisti tai vaikka muslimi, kunhan löydät kontaktin). Jos kuulet työpaikalla, että sinulle tuntematon tyyppi on yh, hankkiudu juttusille. Vertaistuki on ihan parasta. Se, kun joku tietää kaikessa, mistä on kyse ja millaista se on. Yksikin samassa tilanteessa oleva on kultaa.

(Ja tässä vielä vinkki yksinhuoltajien parisuhteellisille kavereille: Ole tukena. Jaa kokemuksiasi äitiydestä. Kun yh kertoo kokemuksesta, jollainen sinullakin on, kerro että sinullakin on. Kerro kaikista niistä asioista, jotka vauvan kanssa ovat ihan yhtä tuttuja myös parisuhdearjessa. Kerro kaikista niistä asioista, jotka parisuhdearjessa kuormittavat parisuhteen vuoksi. Mutta älä väitä, että tiedät, millaista yh:na on. Älä väitä, että yksin olo ei eroa parisuhdevanhemmuudesta. Jos kerrot, että sinua väsyttää, kun mies on paljon töissä, niin kerro se muistaen, että ystäväsi on aina siinä tilanteessa. Äläkä ikinä, ikinä sano, että nyt sinäkin olet hetken aikaa yksinhuoltaja, kun mies on työmatkalla. Se ei ole yksinhuoltajuutta.)


Ja kaikkein tärkein UUTINEN: Vaikka se on rankkaa ja vaikka se eroaa parisuhdevanhemmuudesta tiettyinä hetkinä tosi paljon, niin se on ennen kaikkea AIVAN IHANAA. Sinusta tulee perhe! Kelaa miten kreisiä. Sinusta pullahtaa jotain ulos ja yhtäkkiä oletTE perhe. Ja vitsi teistä tulee hyvä perhe. Saatte tehdä jutut ihan omalla tavallanne. Teillä tulee olemaan aivan sairaan hauskaa. Sinusta tulee vahva etkä sinä tule ikinä valittamaan siitä, että olet lapsen kanssa kahdestaan kaksi päivää, koska mies lähtee työmatkalle. Sinä et tule olemaan yksin, vaan elät tästä eteenpäin MAAILMAN HUIPUIMMAN TYYPIN kanssa. Elämässäsi tulee aina olemaan rakkautta, jonka vertaista ei ole mikään muu. Sinusta tulee äiti, ja usko huviksesi: sinusta tulee ihan sikahyvä äiti.

Yksin odottava: ei hätää. Sinä selviät.

Ja enemmänkin: sinulla tulee olemaan aivan törkeän siistiä. 

Minä tiedän.

Siivoamisesta: gallup ja avautuminen

Olen aikonut kirjoittaa tästä jo monesti, mutten ole ... viitsinyt? Kehdannut? En tiedä. Olin jo haudannut aiheen, kunnes viime viikolla käytiin muuan keskustelu.

Ystävä 1: Siis edes mä en tajua tota, noilla imuroidaan JOKA PÄIVÄ!
Minä: MITÄ?!?!
Ystävä 2: No ei nyt joka päivä. Ehkä joka toinen...
Minä: Siis tajuatko että toi on jo ihan ylihygieenistä, ei se ole lapsillekaan hyvä?!
Ystävä 2: Ei siitä ole huolta, kun meillä ei kuitenkaan luututa niin usein!
Minä: ...meillä ei luututa koskaan.
Ystävä 1: No kyllä nyt LUUTUTA PITÄÄ! Siitä tulee sellainen tunne että on raikas koti!


Niin. Pitääkö luututa? Pitääkö imuroida kerran päivässä, viikossa vai kuukaudessa?

Olen epäsiisti ihminen. Olen aina ollut. En koe tarvetta siivota usein. Viihdyn epäjärjestyksen keskellä, usein jopa paremmin kuin liian siistissä kodissa. En pidä itseäni kuitenkaan järkyttävän sotkuisena. Olen nähnyt asuntoja, joissa lattiat ovat täynnä epämääräistä tavaramassaa ja tiskipöydällä on kuukauden tiskien lisäksi pullot, purkit ja pizzalaatikot. Meillä ei ole kuin muutaman päivän purkit.

Olisihan se ihan kiva että olisi pikkuisen siistimpää. Mutta en vain jaksa koko ajan siivota. En jaksa varata päivää sille, että siivotaan. Wohou miten hauskaa. Ja jos on vapaapäivä kotona, miksi pilaisin sen siivoamalla?! On niin paljon muuta, mitä haluan tehdä.

Tultuani äidiksi olen alkanut kokea tästä asiasta aivan kaameita paineita. Melkein kaikki äitiystäväni ovat näitä täytyy-imuroida-kerran-viikossa -tyyppejä. Koen koko ajan, että olen huono äiti kun en pidä kotia siistinä.

Eikä täällä edes ole niin kamalan sotkuista, koko ajan, ainakaan minusta.
Vaan sitä kotoisaa epäjärjestystä.


Selvittääkseni epäkelpoisuuteni tason tein gallupin aiheesta KUINKA USEIN TEILLÄ IMUROIDAAN JA LUUTUTAAN. Kyselyyn vastasi 20 ihmistä, joista suurin osa facebookissa, muutama suullisesti; lisäksi laskin mukaan yhden ystävän, jonka kanssa olen puhunut asiasta aiemmin. TÄSSÄ TULOKSET:

Imurointi

4 ihmistä imuroi useammin kuin kerran viikossa. Kahdella heistä on kissoja.
7 ihmistä imuroi noin kerran viikossa
6 ihmistä imuroi suunnilleen kerran 1-3 viikossa (keskimäärin kerran 2 viikossa).
2 ihmistä imuroi noin kerran kuussa.
1 ihminen ei imuroi koskaan, mutta vetää lattiat lastalla parin viikon välein.

Luuttuaminen

Luuttuamiskysymykseen annettiin epäselviä vastauksia tai ei vastattu lainkaan. Tästä voi vetää omat johtopäätöksensä. Suunnilleen näin se kuitenkin meni: 

3  ihmistä luuttuaa useammin kuin kerran kuussa.

4  ihmistä luuttuaa noin 1-2 kuukauden välein (2 sanoi pesevänsä joskus keittiön lattiaa useammin)

4  ihmistä luuttuaa selvästi harvemmin, 1-3 kertaa vuodessa.

1 ihminen sanoi luuttuavansa "aivan liian harvoin"

1 ihminen sanoi luuttuavansa "muuton yhteydessä tai jos sattuu vähän pidempi asumispätkä niin suunnilleen kerran vuodessa"

Loput 7 eivät vastanneet luuttuamiskysymykseen. Oletan, että osa heistä ei luuttua koskaan. 

Entä minä sitten? En ole mukana tilastoissa, vaan paljastan vastaukseni erikseen: meillä imuroidaan 2-3 viikon välein, saattaa lipsahtaa harvemminkin. (Muokkaus - selvennös: tavoite 2vkon välein, käytännössä 3-4.) Lattialuuttua ei edes ole, mutta olen pessyt koko keittiön lattian joitakin kertoja (tämän 2v asumiseni aikana) ja muistaakseni olohuoneenkin kerran. Niin, ja minäkin pesisin lattian muuton yhteydessä. (Muokkaus 2: Ennen Watsonia imuroin nykyistäkin harvemmin, ja kerran asuin vuoden pikkuyksiössä ilman imuria pelkän harjan kanssa.)

Johtopäätökset: En ole mitenkään poikkeuksellisen sotkuinen. On tuolla tilastossa muitakin samanlaisia.

Vapahdus!


Sinä, joka et vielä ole tilastossa: kuinka usein teillä siivotaan? Onko siivoaminen tai siivoamatta jättäminen ärsyttävää? Pitäisikö muiden tajuta siivota useammin (tai harvemmin)?

Milf? Wtf lol

Ensimmäisten kolmikymppisbileideni jälkeen törmäsin ensimmäisen kerran tuohon ilmaukseen: sä oot kyl kova bilemilfi. Nyt, toisista bileistä kaverin kanssa jutellessa, tämä vasta oppimani termi palautettiin mieleeni. MILF, kaveri naureskeli bilejutuilleni.

Tämä tarkoittaa siis a mother i'd like to fuck. 


Tänään rupesin vähän miettimään tätä. Ja sain feminismikohtauksen. Ihan oikeasti. Jos nainen on 30-vuotias, sinkku, käy joskus jossain juhlimassa ja on vauhdikas ja vähän flirtti, niin fine. 30-vuotiaalla naisella on varaa olla tätä. Mutta jos nainen on kaikkea tätä ja lisäksi äiti, niin on aivan okei että miehet ympäri nettiä (ja varmaan muutenkin) käyttävät hänestä tätä ilmausta: mother i'd like to fuck. 

Siis aivan helevetin epäkorrektia.


Miksi äitiys antaa oikeuden tällaiseen? Koska äiti, joka on jotenkin liian vauhdikas, liian menevä, liian hyvän näköinen (?!) on ylittänyt jonkun rajan, ja hänet saa silloin kuitata tällaisella termillä? Tietysti miehet (ja ei, en väitä että kaikki) kommentoivat kaikkia naisia tyyliin "panisin", mutta mielestäni on askel enemmän, että tällaista naista kuvaamaan kehitetään oma termi. Tuntuu aika esineellistävältä.

Ja kuten arvata saattaa, father i'd like to fuck eli filf loistaa poissaolollaan. Mikä se sellainen edes on? Jos mies on paitsi isä, myös menevä, hyvännäköinen tai vähän flirtti, se on ihan normaalia. Jos nainen on tätä, hän on milf. 


No mutta ei tässä taas auta kuin ottaa kohteliaisuutena. Oon sitten ihan kybällä milf, tai siis mylf, koska itseensä viittaaminen tässä olisi kai vähän outoa. Aina saa haluta, suckers. Dream on.

Äitimyytti

NYT! Nyt aion avautua kaikesta siitä, mitä ei saa ääneen sanoa.

Keskustelin äitiystävien kanssa hieman aiheesta, joka aina säännöllisin väliajoin nousee esiin. Nimittäin siitä, kuinka sitä tuntee - säännöllisin väliajoin - alemmuudentunnetta äitinä, milloin mistäkin syystä. Tällä kertaa keskustelu alkoi, kun minä sain kauhean alemmuuskompleksin siitä, voitteko uskoa, että en tykkää järjestää "oikeanlaisia" lastenjuhlia. Siis minulla on 1,5 -vuotias lapsi, jolla on ollut tasan yhdet synttärit ja sitä ennen tietysti ristiäiset, ja minä koen jo nyt, että olen epäonnistunut äitinä koska en ole sellainen, että suunnittelisin kuukausitolkulla juhlien koristeita, menua ja ohjelmaa. Tarkemmin: juhlissani ei ole koristeita, menua ja ohjelmaa. Sen sijaan siellä on hyvät tyypit, jotain syötävää ja mukava tunnelma. Ja tämä riittää - siihen asti, kunnes törmään siihen, että muut tekevät toisin (oikein) ja minä en vain osaa.

Aloimme sitten vähän enemmänkin keskustella näistä tuntemuksista. Joita tietysti meillä kaikilla on, eri syistä. Keskustelun inspiroimana tässä oma henkilökohtainen tilitykseni.


Ennen lapsen saamista - raskaana ollessa ja jo sitäkin ennen - minulla oli mielikuvia siitä, millainen äiti olisin. Tässä joitakin asioita, joita tietoisesti tai tietämättäni oletin:
- Ottaisin raskaana olon tosi rennosti. En olisi sellainen idiootti stressaaja kuin jotkut. Olisin vaan koko ajan että JEE! Myytti 1: Raskaana oleminen on kivaa.
- Synnyttäisin mahdollisimman luomusti. Koska synnyttäminenhän on naiselle luonnollista ja jos sen silleen myös ottaa, niin kyllä se varmasti sujuu. Myytti 2: Oikea Nainen kestää luonnostaan kipua.
- Olisin rento hippiäiti. Kestovaipat, täysimetys, lapsentahtinen ruokailun aloitus, ja ennen kaikkea rento, stressitön asenne. Myytti 3: Luonnollinen ekoäitiys on rentoa ja stressitöntä.
- Valmistaisin lapsen ruoat itse. ("Siis sehän on ihan sikahelppoa soseuttaa jotain avocadoa ja sellasta, vähän ku tekis smoothieta itselle!") Myytti 4: ...no, palataan tähän tuonnempana.
- Menisin ja tekisin lapsen kanssa rohkeasti  vaikka mitä. En jäisi peloissani kotiin nyhväämään. En muuttuisi äitiyden takia tylsimykseksi, joka ei enää uskalla matkustaa eikä tehdä mitään kivaa. Reissaisin lapsen kanssakin. Myytti 5: Joko äitiys muuttaa kaiken (koko entinen elämäsi loppuu), tai se ei muuta mitään, koska et anna sen muuttaa. Voit hei ihan vapaasti valita kumpaa linjaa noudatat!


Millainen äiti sitten olen tähän asti ollut? Listan ohessa äitirealiteetit, jotka kumoavat äitimyytin minun kohdallani. Nämä realiteetit koskevat siis vain ja ainoastaan minun äitinä olemistani. Jokaisella on omat realiteettinsa.

- Stressasin raskaana ollessa ihan sikana. Voin aluksi todella huonosti, sitten hemoglobiinin romahtaminen vei mehut aika tehokkaasti, ja lopulta sain ennenaikaisia supistuksia - kaikki tämä varmasti osaltaan vaikutti mielialaan. Pelkäsin tulevaa, ja se heijastui nykyisyyteen - ja menneeseen: rupesin mm. jollain kahdeksannella kuulla kauhistelemaan sitä, olinko syönyt tarpeeksi folaattia raskauden alussa ja ennen raskautta. Ihan kuin sen asian murehtiminen olisi mitään enää auttanut. Loppuraskaudesta kuitenkin otin rennommin, kävin mahan kanssa kaupungilla ja näin kavereita. Realiteetti 1: Raskaana oleminen on ennen kaikkea sekä henkisesti että fyysisesti todella kuluttavaa.

- En kestänyt kipua p*skan vertaa. Minun kohdallani supistuksia tuli 26 tuntia ennen kuin synnytys virallisesti alkoi. Tämä on ensisynnyttäjillä todella yleistä. Tuntuu, että joka puolelta ympäriltä tulee se kuva, että naiset nyt yleisesti ottaen tosi hyvin jaksavat tämän 20-30 tuntia synnytystä edeltävää kipua, joka ei edes ole vielä mitään oikeaa kipua. Minä olin ihan hajalla jo muutaman tunnin jälkeen. Se oli kamalaa. Siinä vaiheessa, kun synnytys todella alkoi, olin jo aivan loppu. Ekat tunnit sinnittelin, sitten otin epiduraalin. Se oli todella ihanaa, enkä kadu sitä (vaikka olen ehtinyt potea tätä "tosinainen kestää kipua" muutamaankin otteeseen jälkeenpäin). Realiteetti 2: Minulla on alhainen kipukynnys, ja kestän kipua todella heikosti. Olen silti nainen. Ottakaa tai jättäkää.  

- No niin. Olen ollut aatteideni mukainen hippiäiti joissakin asioissa. Kestovaipat olivat käytössä vuoden ennen kun jäivät tauolle, joka on vasta vastikään päättynyt. Täysimetin puolivuotiaaksi, koska imetys sujui. En tiedä miten olisin jaksanut, jos se olisi ollut hankalampaa. Ruokailu aloitettiin hämmentyneenä neuvolan ohjeiden ja näiden lapsentahtisuusjuttujen ristiriitaisuudesta. En ollut tajunnut, että joutuisin sellaiseen odotusten ja mallien ristituleen. Ja että omalla, "rennolla" linjalla pysyminen olisi niin... stressaavaa. Realiteetti 3: Hippiäiteys on myös yksi kammottavan äärimmäisistä äitisuuntauksista, jotka esitetään toisilleen täysin vastakkaisina. Oman kultaisen keskitien vetäminen ei ole minulle helppoa ja rentoa, koska koen kauheaa painetta vastata joihinkin odotuksiin - joko äärimmäisen hippiyden tai neuvolan virallisen mallin vaatimuksiin. Se itselle sopiva tie ei välttämättä olekaan aina "oikeaa" hippiäiteyttä, eikä äärimmäinen hippiäiteys taas rentoa. Minä vain osittain kestovaippailevana ja muissa asioissa milloin minkäkin verran joustavana en varmaan enää mahdu mihinkään tosihippeyteen. Eikä se kuulkaa mitään. Elän omien realiteettieni mukaisesti, en minkäänlaisen myytin.


- Myytti 4 on se, että äiti tekee itse maistuvaa ruokaa - ja lapsi syö sitä. Realiteetti 4: lapseni ei syönyt tekemiäni soseita. Yritin jonkin aikaa. Sitten huomasin, että lapseni söi purkkisoseita. Kuvittele tilanne: sinulla on 7 kuukautta vanha vauva, joka on nelikuisesta saakka nukkunut todella levottomasti, niin että heräät joka yö vähintään 5 kertaa. On talvi, pimeää, lohdutonta, ja olet helevetin väsynyt. Soseutat lapsellesi terveellistä luomuporkkanaa, bataattia, kesäkurpitsaa ja niin edelleen. Lapsi ei syö. Lasta ei voisi vähempää kiinnostaa sinun soseuttamasi luomuruoka. Heität päivä toisensa jälkeen roskiin huolella valmistamasi ruoan. Lapsi elää maidolla. Sitten huomaat, että lapsi syö purkkiruokaa. Mitä teet? No, joku toinen varmaan jatkaisi sörsseleiden vääntämistä silmät ristissä. Minä en jatkanut. Annoin purkkiruokaa ja sormiruokaa. Tunsin tästä aivan valtavan huonoa omaatuntoa.

Sitten, lapsen ollessa jo 11-kuinen, meillä oli muskariporukan kanssa piknik. Minulla oli erinäisiä eväitä ja niiden joukossa lapselle maissinaksuja. Tarjosin muillekin. Eräs äiti sanoi:
"Ei kiitos, meidän poika ei syö valmisruokaa. Ei, hän ei ole koskaan syönyt mitään muuta kuin kotona tehtyä ruokaa. Paitsi leipää."
Minuun iski hirveä alemmuudentunne. Ja sitten, viimein, heräsi ääni, joka sanoi vastaan. Tuolla äidillä on se mies siellä kotona, jolle voi tyrkätä lapsen, kun ei enää jaksa. Minulla ei ole. Minä olen yh ja silti olen kestovaippaillut ja tehnyt sitä ja tehnyt tätä. Minun ei tarvitse antaa lapselleni pelkästään kotona tehtyä ruokaa. Minä olen antanut lapselleni (luomu)purkkiruokaa - ja maissinaksuja! - ja SE ON IHAN OKEI. Tuosta päivästä saakka en ole ollut ristiinnaulitsemassa itseäni purkkiruokien takia, vaikka ruoka-aihe on toki aiheuttanut vielä monta aallonpohjaa sen jälkeenkin.


- Viimeinen kohta on tavallaan kaikkein monimutkaisin. Päällisin puolin siihen liittyy vähiten ahdistusta. Olen säilyttänyt menevän elämänasenteeni lapsen kanssakin. Siitä saakka, kun W oli kuukauden, olemme liikkuneet, menneet ja tehneet. En ole hautautunut kotiin. En ole luonut itselleni pakonomaisia äitirutiineja, jotka estävät sosiaalisen elämäni ja kivoihin juttuihin osallistumisen. En ole sammaloitunut.

Ja kuitenkin! Paljon sellaista muuttui, mitä en osannut odottaa. Aiempi haluni muuttaa jatkuvasti on laantunut. Unelmani, ainakin lähitulevaisuuden suhteen, ovat muuttuneet. Minulla ei sittenkään ole ollut tarvetta matkustella Suomen ulkopuolella pienen lapsen kanssa - Suomen sisällä kyllä olemme reissanneet ihan kivasti. Osa minusta on alkanut nauttia enemmän paikallaan pysyvästä elämästä kuin aiemmin, ja tämä näkyy osassa unelmiani.

Ja vaikka en ole kokenut näiden ahdistusta suoranaisesti näiden asioiden suhteen, olen kuitenkin käynyt läpi suuren luokan eksistentiaalisen kriisin: juuri sitä koskien, että paljon on muuttunut ja paljon kuitenkaan ei. Minun on ollut vähän vaikea hyväksyä sitä, mitkä osat "vanhaa minää" ovat seuranneet mukana myös tähän enemmän paikallaan pysyvään "äitiminään". On ollut vaikea hyväksyä, että äitiminä saa olla myös levoton. Ja että se ei ole huono asia. Että minä saan pitää itsessäni myös niistä puolista, jotka eivät ole äitiyden myötä maagisesti seestyneet.

Toisin sanoen, realiteetti 5: Äitiys ei olekaan joko-tai: joko muutut maagisesti rauhaisaksi, tai sitten pysyt juuri sellaisena kuin olet. Asiat muuttuvat, enkä minä voi etukäteen tietää enkä päättää sitä, mitkä niistä muuttuvat ja miten. Monelta osin olen myös edelleen sama kuin ennen, enkä haluakaan päästä itsestäni eroon. Äitiys muuttaa minua, mutta se ei tee minusta jotakuta, joka en ole. Tämä ei ole joko-tai, tämä on sekä-että. 


Nämä minun mainitsemani 5 äitimyyttiä, ja 5 minun elämääni koskevaa realiteettia, ovat vain pieni raapaisu siitä, mitä kaikkia (melko käsittämättömiäkin) kuvitelmia ja odotuksia äitiyteen liitetään. Jokaisella on ne omat henkilökohtaiset myyttinsä, jotka piinaavat eniten, ja eritoten jokaisella on omat realiteettinsa - niitä on yhtä monta kuin äitejäkin. Ja niinpä totuus onkin se, että äitimyytit eivät ole mitään muuta kuin olematonta usvaa. Ei ole mitään oikeanlaista naista, äitiä ja äitiyttä. On yhtä monenlaista naista, äitiä ja äitiyttä kuin on naisia ja äitejäkin.

Tämän kun vielä oppisi muistamaan omassa jokapäiväisessä elämässä. Voisin vaikka lopettaa murehtimasta omaa tapaani järjestää lastenjuhlia.

Yksinkertaista, rakas W

"Miksi halusit lapsia?" kysyi ystäväni Kultu viikonloppuna. Vastaus oli ilmiselvä, mutta sen pukeminen sanoiksi vaikeaa. Koska olen aina tiennyt, että haluan elää sellaista elämää. Perhe-elämää. Minä vain... tiesin sen. Olen sellainen. Tai siis tällainen.

Koska elämä lapsen tai lasten kanssa on aivan erilaista kuin ilman. Kaikki tietävät käytännön jutut, mutta siis tunnelmaltaan myös. Yleiseltä olemukseltaan.

Koska sitä ei voi verrata elämään ilman lasta. Se on ihan eri asia.


Ja siis, minä ja "mä vaan tiedän" -mututuntumani olimme aivan oikeassa. Haluan elää juuri näin.


Tyyppi juoksee ympäri kämppää ja huutaa: "Baapma! Baapma! Baapma!"
(Älkää kysykö mitä se tarkoittaa.)

Tai selittää vaikka kuinka pitään: "Kapii, kapii, kapii... Piikkaa. Piakkaa." Ja selvästi tietää, mistä puhuu.

Tai levittää silmänsä lautasiksi ja sanoo suu pyöreänä: "O-o!"
Se tarkoittaa tilanteesta riippuen pimeää / märkää / rikki / puussa ei ole lehtiä.


Kuten tästä ehkä huomaa, Watson ei siis (vielä) osaa puhua. Sen sijaan hän osaa laulaa, tanssia ja toistaa rytmejä, ja ilmaiseekin itseään edellämainituin keinoin.

Esim. autolaulun tööttäystä matkiva ääni tarkoittaa: haluan laittaa tämän tavaran pois kädestäni. Rytmi "ti-ti ti-ti taa taa" tarkoittaa jalkoja/varpaita/saappaita. Pätkä Mozartin aariaa Voi Che Sapete tarkoittaa haluan nukkumaan/sänkyyn/tutin/tuttipullon/rätin.


Noin kuukausi sitten Mummi oli muutaman päivän lomalla hoitohommistaan, ja minä ja Watson vietimme oman pienen lomamme yhdessä. Loman viimeisenä iltana meillä oli ollut vieraita, ja W oli nukkumaan mennessä edelleen aivan täpinöissään. Yritin rauhoittaa häntä vieressäni, laulaa ja ties mitä, mutta hän kiipesi kertaalleen alas sängystä eikä toisellakaan yrittämällä näyttänyt yhtään sen yhteistyökykyisemmältä.

Sanoin sitten painokkaasti: "W, nyt olis jo aika rauhoittua."
W katsoi minua kulmiaan kurtistaen, otti tutin suustaan (?!), laittoi päänsä rinnalleni - ja nukahti siihen.

Joko tai

Kaveri kirjoitti facebookiin, kuinka ystävä kylässä sai hänet tajuamaan, että "on tärkeämpiäkin asioita kuin riittävät yöunet."

Se tuntui vittuilulta. Olin juuri herännyt Watsonin kitinään läpi yön joka ikinen kerta kun olin nukahtanut/nukahtamassa. En keksinyt koko maailmassa mitään, mikä voisi olla tärkeämpää kuin riittävät yöunet. Tuli tunne, että "voi hyvä ihme kun nuo lapsettomat on ylimielisiä eikä vaan tajua."

Sitten minä tajusin: niin. Onhan minulla Watson.

Makuuhuoneeni jakaa lapsi, joka saa minut välillä menettämään yöuneni siinä määrin, että muutun hirviöksi. Olen esim. useasti tiedustellut melko ikävään sävyyn ja kirosanoilla höystettynä lapseltani, miksi hän ei nuku. Ikinä, pahimpinakaan epätoivon ja väsymyksen hetkinä ei kuitenkaan yhtäkään kertaa ole käynyt edes mielessä, että "olisinpa käyttänyt ehkäisyä".

Koska en toivo niin. Watson on tärkeämpi kuin riittävät yöunet.

Facepäivityksen tehneellä ystävällä ei ole lapsia. En tiedä, miltä se hänestä tuntuu, mutta voi olla, että ei hyvältä. Voi olla, että moni hänen tilanteessaan oleva vapaaehtoisesti vaihtaisi yöunensa siihen pieneen ihmiseen, joka terrorisoi unirauhaa. Niinhän minäkin tein.

Tässä valossa oma ajatukseni siitä, että "nuo lapsettomat ei vain tajua" tuntuu vittuilulta. Jos kyseinen kaveri sattuisi joskus lukemaan tämän: pyydän anteeksi. Olit oikeassa. Jotkut asiat ovat tärkeämpiä kuin riittävät yöunet.

Yksinhuoltajan syytelista

Facebookissa on tällainen ihan hauska sivu. Tykkään ideasta, tykkään hauskan näköisistä hahmoista, tykkään siitä, että joku äiti on löytänyt hauskan tavan tehdä jotain luovaa. Sivulta kuitenkin löytyi tällainen yksittäistapaus, josta en tykkää:

 

Ai miksi en pidä tätä hauskana? Koska tuollaisista asioista ei OIKEASTI ole mitään syytä tuntea syyllisyyttä.  Voi olla, että se on tässä pointtinakin, mutta minulle tulee tunne, että "ai jumalauta, oisko mun pitänyt tajuta potea syyllisyyttä jo tuossa vaiheessa...

Alla vastineeni, ts. meillä se menee näin...:

Yksinhuoltajaäidin syytelista:

- Pyykkikoria ei näy likaisten vaatteiden alta. Lapselle ei ole puhtaita sukkahousuja, joten laitan puolipuhtaat.

- Siis pitäisikö mun jotenkin miettiä, minkä väriset vaatteet tuolle tulee ja sopivatko ne toisiinsa? Please, katso edellinen kohta.

- No, suihkussa en voi olla liian pitkään, koska pääsen sinne vain kun tuo nukkuu, ja vessassa meillä käydään ovi auki. Odotan innolla sitä päivää, kun saan pyyhkiä peeni ilman että joku yrittää auttaa tai kiivetä syliin. 

-  Jatkuva haaveilu myöhään nukkumisesta, mutta täysin tiedostaen, että haaveeksi jää

- Unohdin viikon välistä D-vitamiinitipoista, enkä muuten ole koskaan muistanut antaa niitä joka päivä viikkoa putkeen

- Miten ruoan voi tehdä väärin, jos sen tekee itse? T. Nimim. Lapseni syö itse tekemääni ruokaa ehkä kerran viikossa

- En minä missään salilla tai lenkillä käy, mutta ehkä kerran viikossa hoitamassa muita juttuja, vaikka gradua. Onks se paha?!

- Siis pitäisikö mun jotenkin potea sitä, että ihan avoimesti myönnän, että suurimman osan ajasta väsyttää?

- Lapsi syö välillä suunnilleen pelkkää purkkiruokaa. Että painukaa "sormi- ja kotiruoan ohessa" -päivittelyinenne vaikka sinne missä aurinko ei paista.

- Tiskikone on aina täynnä likaisia tai puhtaita, ja tiskipöytä silti myöskin täynnä tiskiä. Miten tämä on edes mahdollista?

- Pitääkö karkit pitää jossain piilossa vai?

- En osaa juurikaan lastenlauluja. Laulan tuolle oopperaa ja 50-/60- lukujen hittejä. 

Syytelista jatkukoon mielikuvituksessanne. Oon varmaan virallisesti maailman huonoin mutsi, mutta alan jo ajatella, että mitä väliä: lapsi vaikuttaa suhteellisen tyytyväiseltä ja terveeltä. 

Näillä mennään.

Katsotaan, tuleeko tähän näköjään alkaneeseen yksinhuoltaja -sarjaankin ainakin vielä seuraava osa :)

Elämä ennen?

Eilen illalla laitettuani W:n nukkumaan minut havahdutti ajatus: mitä ihmettä minä oikein tein ennen Watsonia? Siis ihan konkreettisesti tein? Töitä toki, ja opiskeluja, mutta tarkoitan silloin, kun olin kotona. Mitä minä tein kaikki ne hetket? Tuntuu aivan absurdilta ajatella sitä nyt. Itseäni hiljaisessa asunnossa. Vaikka tekisin samoja asioita nyt - surffaan netissä tai luen, vaikka, tai vain kuuntelen musiikkia - joka hetki on erilainen, koska tärkeintä on pitää silmällä tuota yhtä, olla valmiina reagoimaan ja tarpeen tullessa, niin no, reagoida.

Plus että näistä sohvalla istumisista, surffailuista, lukemisista on tullut vain hetkiä kaiken muun välissä. Syöttämisten, pesemisten, vaipan (ja vaatteiden...) vaihdon, nukutusten, kävelyjen. Vaarojen ääreltä pois nostamisten, leikkimisten, nauratusten (puolin ja toisin). Kaikki tämä kuulostaa tylsältä, ainakin minusta kuulosti silloin, kun etukäteen mietin arkea lapsen kanssa. Mutta kun ne eivät olekaan vain jotain syöttöjä, pesuja ja nukutuksia. Ne ovat sitä kaikkea W:n kanssa.

Niin että ei kai ihmekään jos ihmettelen, mitä tein aiemmin. Nythän tämä on yhteiselämää. W:n ehdoilla.


Murheiden ollessa pahimmillaan sain yllättäen lohdutuksen. Aioin ensin kirjoittaa siitä tänne, mutta tarina meni niin "hihhuliksi", että päätyi tuonne hengelliseen yksikköön. Jos hihhulismi ei saa sinua kiroilemaan ja tekemään mielesi vääntää joltakulta niskat nurin, voit lukea asiasta sieltä. 

Musta lista

Syys tuo synkät mietteet. Olen tässä pohtinut, kuinka huono äiti olen, kun...

...näpytän turhan usein konetta tai kännykkää, enkä ole 100% läsnä lapseni kanssa
...otan välillä lapsen syliin tietokoneen eteen tuijottamaan hohtavaa näyttöä
....otan välillä hänet syliin, kun katson tietokoneelta hömppäsarjoja
...en kovin usein (tällä hetkellä) tee laululeikkejä, lue loruja tai kirjoja tms, vaan vain olen lapsen kanssa ilman sen kummempaa ohjelmaa
...en käytä juurikaan kantoliinaa/-reppua, vaan pistän vauvan eristyksiin vaunuihin - ei siis lainkaan sitä ah, niin ihanan lämmintä afrikkalaista otetta, jossa lapsi keinuu mukana joka askelella lähellä sydämenlyöntejäni
...kun lapsi kitisee, en laula hänelle meditaatiolauluja (kyllä, kuulin että jotkut tekevät niin) enkä pysy aina zen-tilassa. Usein sanon kärsimättömänä "Mikä sulla on?!" ja joskus en edes tule sillä ensimmäisellä kitinällä suoraan hätiin, vaan käyn hitaalla.
...en kerta kaikkiaan ole se ihana täydellinen hippie love mama joka unelmissani kai olisin, vaan tosi tavallinen lähiömutsi lastenvaunuineen, tietsikoineen, kännykköineen ja ajoittaisine poissaolevuuksineen.

Ja olen varma että näitä oli enemmänkin. Silloin yön pimeinä tunteina kun tätä listaa tein.

En oikeasti ajatellut kirjoittaa tätä tänne nähtäville. Mutta ystävä käski kirjoittamaan ja pyytämään kommentteja asiaan. Työtä käskettyä.

Etsin ystävää

Viime päivinä minulla on ollut sellaisia huolia, joita ei voi olla muilla kuin yksinhuoltajilla. Ehkä sen vuoksi kyseinen asia pulpahti ajatuksiin tänä aamuna muskariin kärräillessä – siis oma yksinhuoltajuuteni.

Tuli yhtäkkinen tunne, että olen ”reputtanut” jonkin vaiheen elämässä. Että kuuluisi 1) ensin pariutua, hankkia puoliso, mennä naimisiin, asettua aloilleen ja 2) sitten hankkia lapsia. No, kyllähän minä pariuduin – ja pariuduin, ja pariuduin. Erosin, erosin, erosin. Ja sitten sain lapsen. Jonka kanssa olemme kahdestaan, alusta alkaen.

No eikö tämän nyt pitäisi olla ihan normaalia? Kyllähän nykyään on kaikenlaisia perheitä. Paljon yksinhuoltajia. Kaikki yhtä hyviä. Ei kukaan ole reputtanut mitään.

Niinhän sen pitäisi olla, kun asiaa ajattelee. Mutta sitten menee raskausjoogaan, ja kaikilla on sormus. Menee neuvolan valmennukseen, ja siellä on pelkkiä pariskuntia. (Ja minä testasin kaksi ryhmää. Helsingin puolella oli naispari ja teinivanhemmat, muttei yksinhuoltajia. Vantaalla pari yksin tullutta naista muisti selvästi mainita miestensä olevan töissä.) Menee vauvan kanssa muskariin – sormukset, ja niin edelleen. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, ettei kirkon perhekerhon suhteen ole kovin suuret odotukset tällä saralla...

Tunnen tasan yhden pienen lapsen yksinhuoltajan – ja hän on nettituttu satojen kilometrien päässä. Pysyvätkö kaikki kotona piilossa? Mitä siitä voi päätellä? Että meikäläisillä ei edelleenkään ole kovin hyväksytty, ”yhtä hyvä” ja reputtamaton olo? No, tunnen ainakin kolme lapsensa pienestä saakka yksin kasvattanutta naista – mutta he ovat nyt keski-ikäisiä, lapset aikuisia. Kaikki meni hyvin, nyt he puhuvat ääneen – vasta nyt. Niinkö se on?

On kai aika yleistä olla yksinhuoltaja eron jälkeen. Niin, että on saatu ensin lapset ja sitten jouduttu rikkomaan koti. Mutta kuinka ollakaan: silloin on edetty oikeassa järjestyksessä. On menty ensin naimisiin ja sitten tehty lapset. Sitten vasta erottu, kun lapset ovat vähän kasvaneet. Onko tämä jotenkin hyväksyttävämpää kuin pistää suhde poikki jo ennen lapsen syntymää, vai tuoko tosiaan niin monella vasta syntynyt lapsi esiin parisuhteen ongelmat?

Tämä on vain ajatusten pyörittelyä. En minä tiedä, mistä se johtuu, etten ole tavannut vielä ketään kaltaistani (nettitutun livetapaamistakin odottelen yhä). Mutta olisihan se mukavaa jutella jonkun kanssa, joka on oikeasti samassa tilanteessa. Joka on alusta asti ollut lapsen kanssa yksin, tai siis kaksin. Jonka lapsen isä on ehkä vakuutellut olevansa täysillä mukana, ja sitten käykin viikon-parin välein pitämässä lastaan hetken sylissä – on heittäytynyt hankalaksi käytännön asioissa tai kokonaan häipynyt. Olisi kiva jutella ihan naamakkain toisen kanssa, jolla on samat yksinhuoltajan huolet. Ja sama ikioma, jakamaton riemu.

Tavallaan on aika vapauttavaa olla reputtaja. En tehnyt niinkuin ohjeissa luki: nyt saan tehdä ihan miten tahdon. Tai olla tekemättä.

Loppukevennykseksi sensaatiouutisia: Watson osaa puhua! ...ainakin melkein. Hän ihan selvästi sanoo okei, ukki, apua, hei, ei, eikun... Häneen teki selvästi vaikutuksen Uusikaupunki, jossa käytiin kesällä, sillä hän huutelee: Ugi! Ja puhuu myös länsirannikolla tarvittavaa toista kotimaista: hög. Lisäksi W osaa tilata juotavaa latinalaisissa maissa: agua. No, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että enimmäkseen hän kyllä hokee ägyy, häy, höö, öki, öhö, äi, joiden lomasta sitten välillä lipsahtaa jokin yllä mainituista...

Merkityksellistä keskustelua odotellessa. Ja muita kahdestaan äitiensä kanssa kasvavia kavereita Watsonille.

Kuka on isä?

Olen oikeastaan koko raskausajan kironnut sitä, että käytännössä kaikki neuvolan oppaat on suunnattu jonkinlaisille muotteihin meneville mallivanhemmille, jollaisista taannoin kirjoitin. Tämä tarkoittaa myös sitä, että yksinhuoltajia ei oppaissa juuri näy eikä ohjeissa tunnuta huomioivan melkein ollenkaan. Monesti tällainen vaihtoehto vanhemmuuteen kuitataan jossain sivussa yhdellä tai kahdella lauseella, ja yleensä sisältö on "yksinhuoltajan pitää varmistaa että saa tarpeeksi tukea". Ah, kiitos tästä infosta!

Pidän tätä erittäin kummallisena ja huonona asiana, sillä Suomessa on kuitenkin ollut paljon yksinhuoltajia jo vuosikymmenten ajan. Lisäksi yksinhuoltajuuteen liittyy paljon sellaista mietiskeltävää, johon mielellään ottaisi vähän lisävinkkejä ja -tukea sen sijaan, ettei saa sitäkään vähää juuri itselle kohdistettua neuvontaa, jonka "normaali" pariskunta saa. Kahdelle kohdistetuista ohjeista kun usein jää tunne, että jaahas, mitäs minä sitten teen, kun asun ja olen vauvan kanssa yksinäni? Just figure it out somehow, eh?

Ehkä otan vain turhan henkilökohtaisesti, mutta minusta yksinhuoltajien jatkuvassa huomiotta jättämisessä on jotain asenteellista. Ihan kuin oppaat olisi laadittu siten, että ne kannustavat "oikeanlaiseen" vanhemmuuteen. No hitto, mitäs sitten, jos vauva nyt vain on tulossa ja tilanne on mikä on? Vähiten siinä kaipaa ulkopuolelle jättämistä sen vuoksi, että itse tekee eri tavalla (monen kohdalla ehkä ilman muita vaihtoehtoja). Sitä paitsi ei se edes oikeasti ole niin kauhean erilainen tapa, meitä on paljon!

Nyttemmin olen huomannut toisenkin seikan asiaan liittyen: silloin, kun yksinhuoltajuus mainitaan, tuntuu oletus aina olevan se, että toinen (yleensä mies) on kokonaan häipynyt kuvioista ja toinen (yleensä siis nainen) hoitaa koko homman täysin yksin. Ei näytä olevan sellaista vaihtoehtoa, että mies olisi edelleen aktiivisesti mukana kuvioissa, vaikkei parisuhdetta olekaan eikä asuta yhdessä. Tämä näkyy siinä, että tällaiselle tulevalle viikonloppuisälle ei ole kerta kaikkiaan mitään materiaalia tarjolla. Ei mitään isyyteen valmistavaa tietoa, ellet ole osa pariskuntayksikköä. Ei minkäänlaista tukea isän rooliin, jos et ole kiltisti myös puolison roolissa.

Jos ei ole parisuhdetta eikä yhteistä kotia, mies ei saa edes isyyslomaa, vaikka isyys tunnustettaisiin. (Kelan sivut: "Isyysrahan saanti edellyttää, että asut yhdessä lapsen äidin kanssa. Voit saada isyysrahaa poikkeuksellisesti, vaikka asuisitte eri osoitteessa, jos erossa asuminen johtuu esim. työtilanteesta eikä välien rikkoutumisesta.") Tämän voi tulkita niin, että yhteiskunnan silmissä miehellä, joka ei ole parisuhteessa lapsensa äidin kanssa, ei ole samanlaista oikeutta isyyteen kuin muilla. Vaikka hän kuinka sitä haluaisi.

Useastihan homma menee niin, että yksinhuoltajaäidin lapsen isä on aluksi jonkin verran menossa mukana, mutta jossain vaiheessa vähän putoaa kuvioista ja jää helposti etäiseksi. Tietysti voi vain käydä niin, että kun molemmat löytävät uudet puolisot, yhteydenpito vähenee. Mutta minä kyllä veikkaisin, että jos "irrallaan olevaa" isää kannustettaisiin ja tuettaisiin enemmän isäksi tulemisessa, syntyisi lujempi side lapseen. Toki kaikki on kiinni omasta aktiivisuudesta. Ja toki on niitä yksinhuoltajia, jotka itse jättävät isän kuvioista, vaikka tämä haluaisi olla mukana. Mutta olen silti sitä mieltä, että tukemisella, tai edes sillä että "irtoisät" ylipäätään tunnustettaisiin oikeiksi isiksi (esim. tuon isyysvapaankin suhteen), olisi vaikutus heidän aktiivisuuteensa isän roolissa. Koska heillä on siihen oikeus.

Vai mitä sanotte tällaisesta, tietysti täysin fiktiivisestä esimerkkitilanteesta: Tuore pariskunta huomaa yllättäen odottavansa vauvaa. Aluksi ajatellaan, että perustetaan sitten perhe. Tuleva isä ottaa jutun tosissaan ja se merkitsee hänelle paljon. Hän ehdottaa naimisiin menoa. Mutta tuleva äiti onkin tullut toisiin aatoksiin. Raskaus on muuttanut hänen käsitystään heidän suhteestaan, ja hän tulee lopulta siihen tulokseen, että ei halua jatkaa yhdessä. Pariskunta eroaa ennen lapsen syntymää. Isä on surullinen, koska halusi perhettä todella. Hän haluaa edelleen isäksi ja olla mukana lapsen elämässä. Onneksi välit ovat kunnossa, ja äiti toivottaa hänet tervetulleeksi isän rooliin. Harmi vain, ettei yhteiskunta tue sitä millään lailla, isän on vaikea löytää omaa paikkaansa eikä hän saa Kelalta tukea, jotta voisi olla ensimmäiset viikot vaikka öitä myöten lapsensa ja tämän äidin tukena. Hän ei ole parisuhteessa, hän ei siis ole yhtä oikea isä kuin joku muu. Niinkö se on?

Minulle on oikeasti vasta viime viikkoina iskenyt ihan yllättäen sellainen valtava oivallus, että minun ja meidän perhemalli ei oikeasti ole yhtään huonompi kuin kenenkään muun. Että minun ei oikeasti tarvitsisi tuntea vähemmyyttä ja selittelyn pakkoa, vaan voin olla ihan rehellisesti iloinen ja ylpeä siitä, miten elän. Voi kunpa jotenkin yleisesti tajuttaisiin, että vanhemmuutta on ihan oikeasti todella monenlaista ja etteivät toiset tavat ole huonompia tai parempia kuin toiset. Hirveästi tsemppiä vaan kaikille niille, jotka joutuvat syyttä suotta kamppailemaan samanlaisten asioiden kanssa - kaikille omilla tavoillaan ei-konventionaalisille isille ja äideille!

Puhtaalta pöydältä

Jo pari kertaa on käynyt niin, että blogi, jota olen alkanut lukea matkasellaisena, onkin muuttunut yllättäen äitiysblogiksi. Mielenkiintoisina nämä blogit toki ovat pysyneet, osittain siksi että kirjoittajat ovat hyviä, osittain siksi että minua kiinnostaa äitiysjuttujenkin lukeminen. Muita äitiysblogeja en kuitenkaan seuraa, sillä kuten taannoin avauduin vanhan blogin puolella, varta vasten perustetut äitiysblogit ärsyttävät minua - sellaiset, joissa lapsi on projekti tai ilmiö, jota raportoidaan kuin biologi konsanaan.

Minulle ovatkin sopineet hyvin nämä vahingossa äitiyteen liukuneet blogit, sillä ne eivät ole lakanneet olemasta myös kaikkea muuta ihanaa: elämää monelta kantilta pohdiskelevia romulaatikoita (ja ilmaus on sitten ehdottomasti positiivinen!) - ja ennen pitkää taas myös matkablogeja, sillä näiden ihmisten elämässä äitiys ei tarkoita sitä, että kaikki muu loppuu.

Sama ilmiöhän on nyt tapahtumassa tässä blogissa. Aloittaessani väitin, että "in this blog, the main themes will be Ghana, travelling and intercultural stuff, or any other things however distantly related to these." Kuinka ollakaan, blogin tematiikka on matkan varrella venynyt käsittelemään vaikka mitä muuta, mm. henkisiä asioita ja nyt yhä enenevissä määrin tietysti näitä odotusjuttuja. Kuitenkaan en ole aikeissa rajata aihepiiriä ja alkaa mainostaa kirjoittavani odotuksesta tai äidiksi tulosta tai jättäväni pois Ghanan, matkustelun ja kulttuurijutut.

Ja nyt tullaankin viimein varsinaiseen pointtiini. Minua ahdistaa aivan valtavasti äitiyden lokeroiminen tiettyyn muottiin, tietyksi ilmiöksi, omaksi suljetuksi kentäkseen. Minua ahdistaa se muotti, johon en tunne voivani tai edes millään tapaa haluavani mahtua. Minua ahdistaa sellainen "mallikuva", joka äitiydestä jotenkin on luotu ja jonka luulen välittyvän aika vahvasti suurimmalle osalle nuorista naisista. Kuva on erityisen ahdistava siksi, että se on oikeasti pelkkä kuva, ja uskon että on paljon ihmisiä, jotka eivät koe mahtuvansa sen antamaan muottiin. Miksi hitossa se sitten on niin voimakas mielikuva? Miksi sellainen pitää olla? Eikö äitiys voisi olla vain se luonnollinen asia joka se on ja jokainen saisi elää sitä omalla tavallaan?

Mielikuvaa on todella vaikea purkaa, koska se on jotenkin niin sisäinen ja todellakin mielikuva, mielessä oleva heijastus eikä helposti selitettävä idea. Mutta se on se, joka välittyy neuvolan lehtisistä, joissa on se onnellinen suomalainen 20-35 -vuotias heteropari, joka on päättänyt hankkia vauvan. Se on kuva siitä, mitä kaikkea pitää hankkia nyt kun vauva tulee ja miten voi valita tietyistä vauvanhoitotavoista omansa (ollaanko kestovaippailijoita, sormiruokailijoita, välineurheilijoita ja niin edelleen). Se on kuva siitä, millaiseksi elämä muuttuu ja miltä se tästälähin näyttää, mitä siihen tulee kuulumaan ja mitä ei.

Ja tietysti elämä muuttuu, tietysti se näyttää erilaiselta, tietysti pitää hankkia jotain mitä ennen ei ollut ja opetella uusia asioita. Tietysti neuvolan pitää ohjeistaa näihin. Ei siinä mitään. Mutta kyllähän te tiedätte sen hirveän voimakkaan mallikuvan vanhemmuudesta joka tästä kaikesta välittyy? Ettekö tiedäkin...? Pliis, sanokaa että joku muukin kokee sellaisen olemassaolon, ja ehkä jopa näkee sen hieman ahdistavana ja ahtaana?!

Minä nimittäin tunnen niin, että tämä alkukuva vauvan saamisesta johtaa pidemmälle: lasten leluvuoriin, siihen että lomat muuttuvat HoppLoppiksi ja Flamingon vesipuistoksi, pitää hankkia omistusasunto (tai mieluiten talo) ja auto jolla kuskata lasta harrastuksiin... Tiedättehäa, kuvaksi "oikeanlaisesta" perhe-elämästä.

Oikeastaan olen iloinen, että minä jo lähtökohdiltani en mahdu muottiin. Minusta tulee yksinhuoltaja, lapseni isä ei ole suomalainen, opiskeluni ovat kesken vaikka olenkin jo työelämässä, enkä aio lopettaa matkustelua lapsen saatuani. Tiedostan, ettei elämäni jatku samanlaisena. Mutta tiedostan myös, että se jatkuu minun elämänäni, vaikkakin lapsen kanssa - se ei muutu jotain toista todellisuutta edustavaksi minulle vieraaksi muovimaailmaksi, johon itse en halua. Ihan varmasti matkustamisesta tulee hyvin erilaista ja siitä voi tulla pitkiäkin taukoja. Ehkä tulee kestovaippoja ja HoppLopp, ja tulkoon. Mutta ei tarvitse tulla taloa ja autoa, ehkä ei edes hirveän kokoisia leluvuoria. Minusta tulee äiti, mutta minusta ei tule kukaan toinen ihminen, sellainen joka en ole.

Minä haluaisin aloittaa oman äitiyteni ja siitä tänne kirjoittamisen täysin puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-oletuksia. Haluaisin, etten joudu valitsemaan jotain tiettyä tapaa jota sitten edustan, edes mitään "vihreää äitiyttä" tai "lapsentahtisuutta". En halua edes pakonomaisesti vastustaa kaikkea minkä äitiyteen oletetaan liittyvän ja täten kuulua johonkin kapinallis-malliin. Haluan vain elää ja tulla äidiksi ja katsoa mitä se tuo, ottaa itselleni sopivat palat tuolta ja täältä ja luoda niistä oman kokonaisuuteni. Ja samalla haluan elää omaa elämääni ja käsitellä täällä mitä tahansa sen mukanaan tuomia antoisia asioita, joiden ei tarvitse millään lailla liittyä odotukseen ja sittemmin äitiyteen.

Tästä tuli nyt jotenkin mahtipontinen julistus, mutta olkoon niin. Näistä lähtökohdista minä aion jatkossa kirjoittaa. Ja elää.