Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ilo. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

KNK! (pääsiäistä)

XB! XB!! XB!!!


Kirjoitin jo viime vuonna pääsiäisestä yleisesti, joten nyt hyppään suoraan asiaan.

Voi pääsiäisen riemu! Tämä todellakin on juhlien juhla, riemujen riemu.


Takana on Suuri Viikko ja edessä Kirkas.

Keskiviikkona ystäväni Karhunkaataja (hehe, kerrankin pääsin mainitsemaan nimeltä) vei Watsonin ulkoilemaan, kun rakas rippi-isäni tuli meille kotiin asti pitämään katumuksen mysteerion eli synnintunnustuksen - eli antoisan "sielunhoidollisen" keskustelun.

Torstaina kuuntelin läpi kuoromme uuden levyn Suuri Paasto. Suuren paaston tekstit etenevät paaston alusta pääsiäisen kynnykselle. Ihana virittäytyminen juhlan odotukseen.






Perjantaina minä ja Watson menimme illalla kirkkoon Kristuksen hautaus -palvelukseen. Watson jaksoi ihmeen kevyesti melkein koko pitkän palveluksen loppuun asti. Suuri Perjantai on se päivä vuodesta, jolloin liturginen väri on musta, papit ovat pukeutuneet mustiin ja ihmiset myös, kuin hautajaisissa. Kristuksen hauta eli pöytä, jolla on aihetta kuvaava ikoni, seisoo keskellä kirkkoa. Kirkko kierretään ristisaatossa, jossa hautaikonia kannetaan kuin ruumisarkkua kaikkien kulkiessa sen perässä. Palveluksen aikana ihmisillä on tuohukset (eli kynttilät) kädessä, ja yhdessä kohtaa kaikki muut valot sammutetaan.

Palveluksen tunnelma oli tälläkin kertaa ihmeellinen. Kyse ei ole taaskaan järjestä, vaan tunteesta. Kauneus ja suru antavat mahdollisuuden kokea tuskan, joka varmasti on jokaisessa ihmisessä, käsitteli sitä sitten Kristuksen kärsimystarinan kautta tai jollain muulla tavalla.

(Sana Papilta -blogissa hyvä kirjoitus uskosta täällä. "Usko eroaa tiedosta. -- Usko on erityinen sielun tila. Se kuuluu ihmisen hengelliseen elämän sisimpään, ihmissydämelle.")

Kirkon ollessa pimeänä, kun hautaa ympäröivät vain kynttilät, kolme seurakunnan naista lähti yhdessä laittamaan lisää kynttilöitä haudan ympärille, kun vanhat olivat palamassa loppuun. Tuo hetki, kun kolme naista mustissa vaatteissa meni haudan ympärille viemään valoja, oli ihmeellisen runollinen. Aivan kuin enne pääsiäisaamusta, jolloin mirhaatuovat naiset ikäänkuin etsien päivää kiiruhtivat varhain aamulla hautaan laskeneen Auringon luo. 


Lauantai kuluikin pääsiäisen odotuksessa. Oikein ihmettelin sitä energiaa, jota löytyi siivoukseen ja ruoanlaittoon - juhlan valmisteluun - kun sen teki pääsiäistä varten. Hihittelin jopa sille, miten olen joskus tuhahdellut, etten tajua ihmisiä jotka laittavat jouluksi "jouluverhot". Mihin sellaisia muka tarvitsee? No, nyt löysin itseni laittamasta paikoilleen pääsiäisverhoja. <3 Eikä niissä totisesti ole mitään tipunkuvia. ;)

Puoli yhdeltätoista naapurini (bloginimi taitaa olla kekseliäästi Naapuri) tuli vahtimaan nukkuvaa Watsonia (eli nukkumaan meidän vierashuoneeseen). Puolta tuntia myöhemmin kipitin öisiä teitä pitkin kirkkoon pystymättä pyyhkimään odotuksen hymyä kasvoilta. Liikennevalot olivat pois päältä, kaikkialla ihan hiljaista, mistään ei olisi arvannut, että ollaan vain tunnin päässä juhlista suurimmasta.





Jaoin pääsiäisen tulon Watsonin kummin, Täti Ruskean, ja hänen ystävänsä (joka sattuu nykyään olemaan erään entisen opettajani vaimo, sivumennen sanoen) sekä kihlattunsa kanssa. Iloisena yllätyksenä kirkosta löytyi myös kummini (bloginimi kenties Kummisetä?) - eli kirkkoon liittyessä kummikseni ryhtynyt ystäväni - jonka olin luullut viettävän pääsiäistä kaukana täältä. Vaikka laulaessa meinasi jo silmissä sumeta ja taju lähteä (kolme tuntia on aika pitkä aika, varsinkin kun biisit ovat riemukasta toitotusta jatkuvaan putkeen), mutta se ei juhlatunnelmaa vähentänyt.

Ps. Taas oli radiossa ollut virheellistä tietoa ortodoksien oudoista tavoista! (Edellinen täällä.) Paastomme kuulemma loppuu jo palmusunnuntaina. No ei kuulkaa todellakaan lopu! :D Jollain on sunnuntait sekaisin, tai on hämääntynyt siitä, että ort. paasto alkaa vähän aiemmin kuin luterilainen. Paasto loppuu pääsiäisyönä kolmen tunnin palveluksen jälkeen suureen juhlaan, jolloin kirkon juhlatilassa syödään pääsiäisherkkuja ja juodaan viiniä. Kyllä, kello kolme yöllä.)


Täti Ruskea oli tehnyt meille ruokavammaisille maailman ihaninta gluteenitonta + maidotonta pannukakkua.

"Tää on niin hyvää, mä en kestä!"
"Kyllä sä kestät."


Samaa voisi sanoa pääsiäisen ilosta. Tää on niin hyvää että mä en melkein kestä. :)

Kristus nousi kuolleista!

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Pääsiäistä (XB!)

Tämä kirjoitus menee epäilyttävyyden puolesta sekä kategoriaan "hengelliset" (--> kuuluisiko toiselle puolelle) että "mahdollisesti provosoivat" (--> entä jos joku loukkaantuu), mutta menköön.

Juhlin ortodoksista pääsiäistä neljättä kertaa, vasta kolmatta kertaa kunnolla. Muistan, kuinka ortodoksisuutta lähestyessäni pohdin, onnistuisinko kiepauttamaan jutun ympäri niin, että pääsiäisestä todella tulee se vuoden suurin juhla, joka siihen mennessä aina oli ollut joulu. Asia jotenkin epämääräisesti huoletti: entä jos muutos ei tapahdu luonnostaan. No, huoli oli täysin turha. Pääsiäisen riemu on niin ihmeellisen läpitunkeva, ettei minun ole kertaakaan tarvinnut mitenkään yrittää tehdä siitä suurinta juhlaa. Se on sitä ihan itsessään, itsestään.

Riemu tulee läpi kaikesta, vaikka olisi mahatautitoipilas eikä pääsisi yökirkkoon, kuten tuli tuossa todistettua. Minä, entinen ateisti, voisin vain toitottaa toitottamasta päästyäni: Kristus nousi kuolleista! Kristus nousi kuolleista!! Kristus nousi kuolleista!!! Ilo ei tule jostain järjellisestä ajatuksesta, että joku mies jossain on kuollut joten minä pääsen jonnekin taivaaseen taijotain. Uskossa ei ole minulle ollenkaan kysymys mistään sellaisesta. Siinä, kuten tässä ilossakin, on kyse jostain syvemmästä, jostain jolle ei ole järjellistä selitystä, ei edes sanoja. Jostain, joka vain on. Ihmeestä.




[Sivuhuomautus: Hesarin kuukausiliitteessä oli viimeksi loistava mielipidekirjoitus muistaakseni joltain teologian dosentilta siitä, miten Jumalaan uskomista ei voi verrata johonkin tonttuihin/keijuihin uskomiseen, koska Jumala ei ole mikään taruolento muiden joukossa. Kirjoittaja mainitsi, ettei tunne ketään, joka olisi aikuisena alkanut uskoa vaikka hammaskeijuun, mutta kyllä paljon ihmisiä jotka ovat alkaneet uskoa Jumalaan. Jumala on mysteeri, ja "häneen" (persoonapronomini riittämätön) uskominen ei ole valinta uskoa johonkin hahmoon, vaan pohja koko maailmankuvalle.]


Nyt tuntuu aivan käsittämättömältä, että olen joskus periaatteessa "viettänyt pääsiäistä" ilman mitään sisältöä. Siis tiput, munat ja rairuoho ovat tietysti kivoja, mutta nehän ovat vain koristeita. Ei kukaan pidä lomaa ja syö juhlaruokaa tipujen tai pupujen kunniaksi (ainakaan minun käsittääkseni). Joulusta löysin ateistiaikoinanikin sisältöä: lähimmäisenrakkaus, välittäminen, rakkaiden pariin hiljentyminen löytyvät jopa jouluevankeliumista, vaikkei sitä lukisi uskonnollisena tekstinä vaan tarinana perheestä, joka yöpyy tallissa, mutta jota rakkaus lämmittää. Pääsiäinen taas - jos sitä juhlii ilman hengellistä sisältöä, niin mitä oikeastaan juhlitaan?

Tämän ei ole tarkoitus olla ironista vähättelyä, vaan en oikeasti tajua. Te, jotka mahdollisesti juhlistatte pääsiäistä ilman uskoa: MITÄ te oikeastaan juhlitte? Mikä on teille pääsiäisjuhlan aihe? Onko kyseessä vain isot teemabileet ja jos näin, niin mikä se teema on, siipikarjako, vai vain kevät ylipäätään?

Sillä enhän minä sitä silloin uskonnottomana kokenut mitenkään juhlivani. Perhe söi yhdessä, koska nyt sattui olemaan yhteisiä lomapäiviä. Lapsuudesta tuttuja muna- ym. perinteitä jatkettiin, koska se oli hauskaa. Jotakin sellaista. Eikä se ole minusta mitenkään väärin. Vielä ensimmäistä ortodoksista pääsiäispalvelustani edeltäneenä pitkänäperjantaina (jolloin en ollut enää ateisti, mutten vielä kristittykään) olin oopperassa ja baarissa, enkä edelleenkään pidä sitä minään "syntinä". Silloin tuntui siltä, ja olinhan erittäin rakkaan ystävän seurassa. (Seuraavana vuonna sama ystävä muuten tuli kanssani Suuren Perjantain illan Kristuksen hautauspalvelukseen.)


Siskoni sanoo, että hänelle hengellinen ja maallinen juhla ovat jotenkin erikseen, mutta minulle eivät ole. Juhla tulee riemusta, joka tulee uskosta. Ne ovat yksi ja sama. Joka tapauksessa - on se vain ihanaa, että nyt on, mitä juhlia. Vaatii aktiivista muistelemista tuo aika ennen, ja on vaikea käsittääkään, miten monta pääsiäistä olen viettänyt ilman sen kummempaa ilosanomaa. Ehkä siksi riemu onkin niin voimallinen nyt, kun sille viimein on tilaa. 

Ja siis enhän minä vielä viisi vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan itseäni huutamassa täydestä sydämestäni, että Kristus nousi kuolleista. Ihaninta elämässä on se, miten se yllättää. Koska tämä toimii, tämä sopii, tämä on juuri oikein - minulle.

Ihanaa pääsiäistä kaikille, mihin uskoitkaan ja mitä juhlitkaan (tai olit uskomatta ja juhlimatta)!


Kristus nousi kuolleista!
Christ is risen!
Hristos voskrese!
Christo è risorto!
Hristós anésti!
Kristus är uppstånden!
Kristus on ülestõusnud!
Kristo anyan! Ampa, wanyan! Totisesti nousi!
 

tiistai 21. tammikuuta 2014

Taistelu nokkamukista ja vähän muutakin

Watson rakastaa: vessapaperia. Muutakin paperia, kuten musiikkiopiston tiedotetta, neuvolan lappuja, kuoron mainosjulistetta, tyhjiä kirjekuoria, lahjapaperia. Nurkkia, joihin voi ryömiä. Joulukalenterin luukkujen repimistä irti. Lelulaatikon kaatamista. Makeaa, sileää hedelmäsosetta. Kurkkua. Nokkamukia, yli kaiken nokkamukia ja siitä juomista.

Ja sitten kaikkea kiellettyä: muovipusseja, pistorasioita, minun kännykkääni, johtoja, lautasia pöydällä, tavaroita hyllyssä. Pesukoneen poistoletkua. Vaippapyykkikorille ryömimistä. Keinutuolin jalkoja.

Hän ei rakasta pukemista pakkaskelin ulkoiluun eikä sitä, että jotain otetaan kädestä pois (esim. johto tai muovipussi). Eikä muhkuraista juuressosetta. Hän sulkee suunsa, irvistää, tuhisee, pärisyttää. Minä yritän huijata tuomalla nokkamukia lähemmäs ja sujauttamalla soseen suuhun juuri ennen sitä. Se onnistuu yleensä kerran. Sen jälkeen hän tietää, kiskoo mukia huulet yhteen puristettuina, taistelemme ruokapöydän yllä mukista kunnes minua alkaa naurattaa.

En tiedä, onko minulla ollut kenenkään kanssa näin hauskaa. Hän yrittää syödä nenäni ja minä hihitän. Hän tajuaa, että se on hauskaa, ja tekee sen uudestaan, uudestaan. Hän rupeaa hekottamaan kesken omien puuhiensa, ilman näkyvää syytä. En pysy pahalla tuulella, jos sellaisella olin. Kun hän kiljahtelee riemuissaan ja minä kiljahdankin takaisin, hän riemastuu. Kiljumme toisillemme kuin pienet apinat. Parasta se on kun hän koikkuu vessanpytyn päällä ja minä istun vastapäätä, entisellä meditaatiotyynyllä, tämänhetkinen elämä on vähemmän meditatiivista ja enemmän jotain muuta. Läsnäoloon on monta reittiä.

Minulla on taas murheita, sitä harvinaista lajia, joita ei voi olla kuin yh:lla. Mutta minulla on myös sellainen aarre, joka menee ohi kaikesta. Kaikesta.