Girl Power

Olen kirjoitellut (ja varmaan puhunutkin livekavereille) näistä viime aikojen bileistä sen verran, että minua aletaan varmaan pitää jonain kevytkenkäisenä tyhjäpäänä. Niinpä päätin vähän avata täällä sitä, mitä kaikkea näihin biletunnelmiin ja ylipäätään tämänhetkiseen elämäntilanteeseen liittyy. Meneillään on nimittäin ei enempää eikä vähempää kuin niiden ihan samojen kelojen pyöritys eteenpäin, joita kivuliaasti aloin rullata auki silloin alkusyksystä.

Päästäkseni asiaan täytyy aloittaa kevyesti. Kaikki alkoi Eazzystä.

Kuuntelin ghanalaisen mahtimimmin voimaannuttavaa musaa loppusyksyn laskusuhdanteissa, ja se teki hyvää. Minähän en alunperin ole voinut sietää hiphop-musiikkia, mutta Eazzy ja Sarkodie olivat alusta alkaen poikkeus. Palattuani Ghanasta alkuvuodeta -12 ihmettelin itsekin, miten rakastan tuota musaa niin paljon. Ja tänä syksynä juuri Eazzyn musiikista uhkuva elinvoima sai minut uudestaan käyntiin. Siinä määrin, että jossain siinä loka-marraskuun harmaudessa puuskahdin Kultulle:

"En mä haluu pitää mitään oopperabileitä vaan RÄPPIBILEET!"


Siinä sitä oltiin. Bileiden alkuperäinen idea oli kuunnella koko ilta vain Eazzyn ja Sarkodien musiikkia, koska en tiennyt paljoa muuta hyvää räp-musaa.

Aloin kuitenkin vähän kaivella. Listalle päätyi perinteistä äijäräppiä, josta osa on ihan hauskaa, osa edelleen aivan sietämättömän kaameaa. Mutta mieleen muistui muutakin. Vitsillä pistin mukaan Sini Sabotagen toissakesän hitin Levikset repee. Ja sitten muistin, että joku oli minulle joskus soittanut M.I.A.:n musaa ja olin pitänyt siitä.

M.I.A.:n biiseistä suurin osa ei ole varsinaisesti räppiä, mutta monissa on hiphop-vaikutteita, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän. Bilelistalle päätyi pari biisiä. Mutta merkittävää oli se, että minä löysin M.I.A.:n.

Tiedättekö kun aina silloin tällöin, harvoin, vuosien väliajoin, törmää artistiin tai bändiin, joka vie jalat alta kuin kuumin mahdollinen lomaromanssi konsanaan? Minulle sellaisia ovat olleet Red Hot Chili Peppers ja muutama muu. Ja nyt M.I.A. Laitoin Bad Girlsin soimaan jonain vähän heikkona hetkenä, ja suorastaan tunsin miten naisenergia lähti virtaamaan minussa.

Ensimmäisten bileiden jälkeen kävikin selväksi, että toisten bileiden teema olisi nimenomaan mimmiräp.

Ja sitähän löytyi. En ollut tiennyt, että naisräppäreitä on niin paljon. Mutta samalla, kun kokosin virallista bilelistaa, kokosin siinä sivussa itselleni myös soittolistaa, johon tuli muutakin kuin räppiä; löytämiäni ja muistamiani hyviä biisejä, kaikki naisartistien esittämiä.


Koska jotenkin se mitä on meneillään on, että oma naisellinen energiani pääsee viimein virtaamaan vapaasti. Tämä on nyt vähän outo, ehkä "hippihihhuli" tapa ilmaista asia, mutta en osaa oikein muutenkaan sitä selittää. Jotenkin olen saanut aivan uudella tavalla otteen omasta naiseudestani ja naisellisuudestani. Ja mimmiräp huokuu naisenergiaa, siksi olen ollut niin innoissani.

Jollain tapaa tämä naiseusjuttu kattaa tosi monta asiaa. Se on nimenomaan oman naisellisuutenki löytämistä ja oman energian haltuunottoa. Kauan sitten larppiaikoinani sain itsevarmuutta tietynlaisesta maskuliinisuudesta, mutta nyt alan tajuta, että voin olla naisellinen ja sellaisena myös itsevarma. Sekä kaikkea muuta.

Yhtäkkiä voin viimein kunnolla nauttia siitä, mitä en ole ikinä ennen uskaltanut, ja osa sitä on, että voin laittaa minihameen päälle ja lähteä juhlimaan. Ilman että pitää koko ajan olla kamalan tosissaan ja miettiä, mitä muut nyt ajattelee. Voin myös olla ihan koukussa biiseihin, joita itsekään järjellä ajateltuna en pidä niin kauhean laadukkaina - koska niissä vaan on niin hyvät vibat. Voin pitää hauskaa omalla naisenergiallani. Ja tämä on ihan sikakivaa! :D

Teinibiisit

Minä ja Kultu aloimme fesechatissa puhua siitä, millaista musaa kuuntelimme teini-iän angstissa. Mitkä biisit olivat ne, johon sai purettua omaa oloaan.

Kultu sanoi, että kuunteli aina Maija Vilkkumaata - ja antoi esimerkkejä teini-ikäiseen itseensä vedonneista angstipätkistä:

ja mä oon niinkuin en oiskaan niinkuin et toivoiskaan eikä mua vaanis kyyyyneleee-eee-eeeet

Muil on niiden salaisuudet
mä en kuule niitä mä en nää
joskus koetan sopeutua avautua kuunnelkaa mua
se on säälittävää
ne sanoo: vaikeaa? ahaa
ei susta huomaa
onko vaikeaa? ahaa
ei susta huomaa

Ja mitä ikinä mä teen se ei riitä
mä en koskaan oo niin kuin hän
hän sanoo sanan, kaksi
ja niin mä häviän

Minulla taas oli angstimusana Don Huonot.

ruoski minusta esiin se mies joka oon

hei mitä ihmettä sä haet täältä mikä kumma saa sut mulle moikkaamaan. kuvitteletko että meidän välillä on enää mitään... vedä käteen

kaikki tai ei mitään, tykkään olla sekaisin, ei mulle riitä mikään, oon viiden tähden sekopää

hei miks koitat saada mun laivan uppoamaan ennen kuin sitä on edes kastettukaan? hei miks sanot etten oo sulle hyvää seuraa jos ei tarjolla oo kerran parempaakaan? sä et tiedä mitään mun elämästä enkä mä sun


Kultu sanoi ensin, että "tää jotenkin sopii, että sulla oli tommosta ja mulla tämmöstä". Ja sitten: "Some things never change."

Jep. :D Me taidetaan edelleen sisimmässämme joltakin pieneltä osalta olla ne kaksi teiniä: angsti ja rage.

Kaikki sympatia näille pienille. <3


Mitkä olivat sinun teiniangstibiisisi?

Pikku Squaren persoonallisuustesti

Olen tässä käynyt taas painimatsia ymmärtääkseni oman itseni keskenään hyvinkin ristiriitaisen tuntuisia piirteitä. Sen kunniaksi tarjoan nyt myös teille hyvät ystävät ainutlaatuisen joululahjan:

TESTAA, MILLAINEN OLET - Pikku Squaren jouluinen persoonallisuustesti!

 

1. Mikä näistä biiseistä kuvaa sinua parhaiten?

a)

b)

c)

 

2. Elämä on

a) ihanaa <3
b) laiffii
c) No vittu niin on.

3. Joulu on

a) rauhaa ja rakkautta!
b) ihmisen parasta aikaa.
c) No vittu niin on. Taas.

4. Mikä näistä sitaateista sopii sinulle parhaiten?

a) "All shall be well."
b) "If life gives you lemonade, make lemons. Life will be all like, WHAAAT?!"
c) "I fucking hate my life. I might stay in Vegas."

5. Haluaisitteko katsoa elokuvaa tänään?

a) Joo! Eat Pray Love.
b) Joo! The Hangover.
c) No katsoisin Unelmien Sielunmessun, kun se on niin hyvä, mutta en kestä katsoa sitä enää toista kertaa.
d) Kyllä. Sisko seitsentoistias.


Mulla oli tähän suunniteltuna vielä joku IHAN SIKAHYVÄ kysymys, mutta olen unohtanut sen.



TULOKSET!!!!

Eniten a-vastauksia: Olet hippi ja haluat vain olla hyvissä väleissä maailmankaikkeuden kanssa. Vähän niinkuin mä.

Eniten b-vastauksia: Olet hauska ja sulla on mahtava huumorintaju. Vähän niinku mulla.

Eniten c-vastauksia: Olet jotenkin vinksahtaneen kyyninen mut sulla on karismaa. Vähän ku mulla.

D-vastauksia: Olet siskoni, Kultapilli tai Britney.

ONNITTELUT!

Nyt, kun olet alustavasti tutustunut itseesi, voit halutessasi jatkaa laajentamalla itsetuntemustasi vähän syvällisempään suuntaan, astetta ammattimaisemmalla (ja asiantuntevammalla?) testillä, täällä: http://www.namaste.fi/enneagrammi

Juunsto, Syrinx ja palohälytys

Lueskelin naurusta itkien juttuja menneiden vuosien musiikkijuhlilta ja harmittelin uudestaan sitä, etteivät vanhat blogini ole enää auki. Kaikkein parhaita jaettavia ovat juuri nämä uskomattomat sattumukset ja tarinat, joita täällä pulpahtelee esiin tämän tästä. En kuitenkaan joutunut harmittelemaan asiaa pitkään, sillä nyt on jo mielessä vaikka kuinka monta juttua, osa uusia, osa aiempiin sattumuksiin liittyviä.


Maanantai-iltana olin kirkolla menossa kuuntelemaan osaa konsertista, kun vastaan käveli tuttu huilisti. Tervehdin häntä iloisesti:
"Juunsto!"

Aiemmin tapahtunutta: jonakin vuonna sain kuulla, että yhden mestarikurssin opettajaksi oli palkattu ranskalainen muusikko nimeltään Fromange. Riemastuin: sehän oli melkein kuin ainoa ranskaksi osaamani sana, fromage, siis juusto! (Olen muuten kerran asioinut onnistuneesti pariisilaisessa elintarvikekaupassa pelkästään tätä sanaa käyttäen. Onneksi minun oli tarkoituskin ostaa juustoa.) No, minähän aloin riemuissani selittää tutulle huilistille tulossa olevasta opettajasta: Fromange on suomeksi ihan selvästi Juunsto. Vitsi oli niin huono, että huilisti nauroi sille vedet silmissä, ja tästä lähtien kutsuimmekin ko. muusikkoa tuttavallisesti Juunsto-sedäksi (hän itse ei tosin tainnut sitä kuulla).

Ikävä kyllä sain seuraavana vuonna selville, että Juunston oikea nimi olikin Fromanger, siis ylimääräinen ärrä lopussa. Nimitys Juunsto jäi kuitenkin elämään, ja on sittemmin siirtynyt taiteilijalta itseltään tuolle huilistille, jonka kanssa sille alunperin nauroimme. Niinpä tänäänkin, kun näin huilisteja ja pyysin heitä hoitamaan tiettyjä asioita, kysyin tuttavallisesti että "hoitaisko Juunsto tämän". Pahoittelut vaan asianosaiselle omituisesta, ranskan taitelijalta peritystä kutsumanimestä!


Eilen suuntasin taas konserttiin. Siellä nimittäin soitettaisiin Debussyn kappale Syrinx. Syrinx kuuluu näihin musiikkijuhliin kuin nenä päähän. En tiedä miten niin on päässyt käymään: yksikään toinen kappale ei toistu joka ikinen vuosi yhtä varmasti kuin takatalvi. Syrinx on muutaman minuutin soolohuilubiisi, jota kokeneemmat huilistit soittivat musiikkileireillä, nuoret opiskelijat täällä mestarikursseilla, ja joka silloin tällöin laitetaan jonkin konsertin alkuun kevyeksi aloitukseksi, koska se on kaunis.

Minulla on historia Syrinxin kanssa: musiikkileiriaikoina juonsin oppilaskonsertteja ja piti opetella ääntämään tuo sanahirviö. Mainitsinkin jo, että ainoa ranskaksi osaamani sana on fromage, joten Syrinx tuotti ongelmia. Sain kuitenkin tietää, että se sanotaan "Siräänks" ja siitä eteenpäin juonsin sen rohkeasti joka vuosi. Täälläkin se oli sitten jonakin kesänä taas erään oppilaskonsertin ohjelmistossa. Jotenkin innostuin selvittämään, mistä siinä on kyse. Taustalta paljastui vaikuttava tarina, jonka yksityiskohtia en tosin muista: Syrinx oli kreikkalaisessa tarustossa nymfi, joka rakastui jumala Paniin ja muuttui kaisloiksi, joista tehtiin Panin huilu. Siis pan-huilu.

 

No, menin siis keskiviikkona konserttiin ihan koska täytyyhän Syrinx nyt taas kuulla, ja oli siellä muutakin hyvää musiikkia. Syrinx soitettiinkin menestyksekkäästi heti alussa, mutta sen jälkeen, toisen kappaleen ollessa juuri alkaessa, pärähti palohälytys päälle. Kaikki joutuivat poistumaan rakennuksesta. Samaan aikaan alkoi koko festivaalin ensimmäinen sadekuuro, joka kesti juuri sen aikaa, kun yleisö joutui olemaan ulkona. Kun palokunta oli käynyt tarkastamassa paikan (missään ei palanut) ja sade oli loppunut, konsertti jatkui. Tulipahan tarjoiltua hieman ylimääräisiä elämyksiä kuulijoille.


Eilen saunaillassa muistelin vedet silmissä aiempien vuosien sattumuksia tuttujen muusikkojen kanssa. Jos alkaisin kirjoittaa niistä kaikista, siitä tulisi varmaan kokonainen kirja. Siitä en sitten ole ihan varma, kuka sellaista jaksaisi lukea. Ehkä pidän tarinat pöytälaatikossa.

Yksinhuoltajan loma

Musiikkijuhlat!

Nyt minua hieman harmittaa, että vanha blogini on suljettu. Siellä on valtavasti kirjoituksia musiikkijuhlilta vuosilta 09-11, ja olisi hauska voida linkata ne tähän. Viime vuoden visiitti oli pikainen, mutta tuli sentään mainittua.


Ensin oli musiikkileiri, jossa olin isän mukana ensi kertaa puolivuotiaana (ja pääsin paikallisen lehden valokuvaan). Vähän isompana pääsin siellä oppilaaksi, sitten orkesteriin ja lopulta töihin, kunnes leiri vaihtui "oikeaan" musiikkijuhlaan vuonna -06. Täällä aloitin apulaisen hommissa ja sain sitten ihan oikean työn. Viime vuonna olin mamalomalla, mutta kävin sentään paikalla. Vuonna 2012 en päässyt musiikkijuhlille, sillä olin Ghanassa. Sitä edellinen väliinjäänyt kesä olikin joskus 90-luvulla (ja tuolloinkin musiikkileiri taisi jäädä väliin koska olimme toisilla musiikkifestivaaleilla isän mukana, joten sitä ei edes lasketa).

Tämän epäselvän selostuksen pointti taisi olla aikalailla se, että olen musiikkijuhlilla aika lailla joka ikinen vuosi. Ei kai siis ihme, että aina kun tänne tulee, tuntuu ihmeen onnelliselta, melkein kuin olisi tullut kotiin.

Ja siis mikä voisikaan olla parempi yhdistelmä kuin seuraavat asiat: heinäkuun lopun aurinko, pieni kaunis suomalainen (ranta)kaupunki, hauskoja ihmisiä (joista useimmat alkaa tuntea aika hyvin koska niihin törmää väistämättä aina jollain musajuhlilla), festivaalintekemisen talkootunnelma, ja joka puolella soiva musiikki: kaunis, koskettava, hauska, räjähtävä, elävä, milloin mitäkin, konsertti toisensa jälkeen, tai vain harjoitusluokkien ikkunoista kantautuvat sävelet, niissä on jotain lumoavaa.


Ja sitten on Yksinhuoltajan Loma. Tänä vuonna siis. Nimittäin meitsi tuli tänne edellä, eilen, ja Watson tulee perässä mummin kanssa huomenna. Mikä tarkoittaa kahta vapaayötä minulle. Vuokra ...työsuhdeasunnossa, jossa saan olla ypöyksin siihen asti. Tämä on ihan mieletöntä. Tämä on ihan mielettömän mieletöntä. Minä olin todella loman tarpeessa!

Vahva ja vapaa

Kirjoitettuani hetki sitten oopperasta muistin tämän vanhan tekstin, joka syntyi vuonna 2011, kun Carmen meni Kansallisoopperassa ja sitä mainostettiin vapaan naisen tarinana. Julkaisin tekstin silloin vanhassa blogissani, joka on nykyään suljettu.

Tässä siis minun pohdintojani siitä, mikä nähdään naisen vapautena ja miksi. Se ei siis käsittele pelkkää oopperaa eikä laisinkaan musiikkia, vaan naisten roolia oopperoiden käsikirjoituksissa ja vähän muutenkin. Pitkä kuin tie Maratonista Ateenaan tuo kyllä on.


*

Kaikkihan tietävät Bizet'n oopperan Carmen. Sen, jossa intohimoinen mustalaisnainen varastaa miesten sydämiä ja särkee niitä, laulaa siitä miten rakkaus on kuin villi lintu, ja saa lopulta aikaan mustasukkaisuusdraaman, jossa itse kuolee. Oopperan, jonka pääosassa on vahva nainen.

Juuri sellaisena Carmen nähdään - vahvana ja vapaana. Tupakkatehtaan tyttö polttaa ja juhlii, iskee kenet haluaa, lähtee kun ei kiinnosta enää. Hän tekee miehet hulluiksi, mutta häntä ei voi kukaan kahlilta. Joidenkin mielestä Carmen on paha nainen; toiset näkevät hänessä ihailtavan hahmon, joka tekee miten tahtoo.

Habanera ihanan Angela Gheorghiun tulkitsemana: http://www.youtube.com/watch?v=axvhEUyVfX0

Miten se nyt menikään? Don José on kihloissa Micaëlan kanssa, mutta hämmentyy tavattuaan mustalaistyttö Carmenin. Kun Carmen joutuu vankilaan viillettyään kasvoihin naista jonka kanssa riiteli, hän saa Don Josén päästämään itsensä karkuun lupaamalla tälle treffit. Carmenilla on sutinaa Josén kanssa, vaikka hän on oikeastaan ihastunut Escamilloon, siis siihen härkätaistelijaan, joka laulaa "Toreador!". José on jo kiipelissä tunteineen, ja menee mustasukkaisuuksissaan riehumaan niin, että joutuu lopettamaan sotilasuransa ja liittymään Carmenille tuttuihin salakuljettajiin. Carmen ja José alkavat elellä keskenään salakuljettajien parissa, mutta Carmen kyllästyy mieheen nopeasti. Joséta taas tulisi hakemaan ex-kihlattu Micaëla, jolla olisi asiana että Josén äiti on kuolemaisillaan, mutta tyttö ei uskaltaudu leiriin asti, koska José ammuskelee Escamilloa, joka on tullut hakemaan Carmenia, jota haluaa. Pian Carmen eleleekin jo Escamillon kanssa härkätaistelujen humussa. Mustasukkainen José saapuu vaatimaan häntä takaisin, mutta kun Carmen ilmoittaa kaiken olevan ohi, José iskee tämän veitsellä kuoliaaksi.


Hetkinen. Katsotaanpas kuvaa uudestaan. Millainen on Carmen, vahva ja vapaa nainen? Hän hankkiutuu vankilaan aseellisesta kissatappelusta ja ostaa vapautensa myymällä itseään. Hän on ihastunut yhteen, mutta rupeaa suhteeseen toisen, kihloissa olleen miehen kanssa, joka on kaiken lisäksi erittäin tasapainoton tapaus. Asioiden pitää mennä niin pitkälle, että miehet meinaavat ruveta tappelemaan hänestä, ennen kuin hän tajuaa jättää Josén (jonka elämä on jo mullistunut päälaelleen hänen takiaan) ja karkaa Escamillon matkaan. Kun (entistä epätasapainoisempi) José saapuu setvimään välejä, Carmen heittää sormuksen tämän naamalle - vaikkei José ole oikeastaan tehnyt mitään väärää, vaan Carmen.

Tyttöhän on ihan eksyksissä. Hän ei tiedä, mitä haluaa, ja etsii itseään käyttämällä (seksuaalista) valtaa miehiin. Koska hänellä ei ole hyvä olla sisäisesti, hän ei pysty olemaan paikallaan, vaan kyllästyy nopeasti ja tekee tuhoisia ratkaisuja vain saadakseen vaihtelua ja pönkittääkseen egoaan. Hän hakeutuu väkivaltaisten miesten pariin eikä välitä, vaikka rikkoo liittoja. Carmen satuttaa toisia, koska on itse henkisesti niin pihalla - niin heikko.

Kansallisooppera mainostaa Carmenia sloganilla "Vapaan naisen elämä ja kuolema". Miksi Carmenista on tullut "se itsenäinen naishahmo" oopperoissa? Hänhän on kaikkea muuta. Hän on riippuvainen seksuaalisesta vaikutusvallastaan miehiin, uusien suhteiden aloittamisesta, manipuloinnista; samalla hän on itse aivan hukassa. Carmen ei ole vapaa, vaan ahdistunut ja epävarma.


Se, mikä minua kiinnostaa, on kysymys: miksi tällainen hahmo nähdään vahvana ja vapaana naisena - vielä nykyäänkin? Koska hän pompottaa ja manipuloi miehiä, erityisesti seksin avulla? Tällainenko on kuva itsenäisestä naisesta? Aika karua.

Jos oopperoista etsii vastaavaa hahmoa miehenä, lähimmäs menee Mozartin Don Giovanni. Siis Don Juan. Jostain syystä minun on vaikea kuvitella Don Giovannia mainostettavan: "Vapaan miehen elämä ja kuolema". Siitäkin huolimatta, että Donkkari laulaa Viva la liberta! ja kutsuu juhliinsa kaikki luokkarajoista riippumatta (mikä on paljon enemmän kuin mitä Carmen tekee). Don Juanin vapauden laatu ja hänen äärimmäisen kapinallinen luonteensa nähdään nimenomaan negatiivisina, eikä hänestä puhuta ensisijaisesti "itsenäisenä ja vahvana" hahmona. Miksi vastaava käytös naisella on, vaikka ehkä joidenkin mielestä myös pahaa, ennen kaikkea vapaata, vahvaa ja itsenäistä?

Ymmärrän, että juuri tästä on kyse: nainen, joka on kuin Don Giovanni! Who-hou! Tällä tarinalla on rikottu sukupuolirajoja, annettu naiselle miehen rooli. Mutta vieläkö tämä nykyäänkin nähdään vapautena, merkkinä riippumattomuudesta? Eikö aikamme Carmen-tulkinta olisi sellainen, jossa tuodaan näkyville se, miten tarinassa nainen on oikeastaan naiseutensa vanki; toiseuteen pakotettu, joka hakee epävarmuudessaan miesten kautta asemaansa?


Millainen sitten olisi - oopperassa - aidosti vahva ja vapaa naishahmo? Ehkä sellainen, joka ottaisi miehen roolin tarinan sankarina eikä konnana. Aktiivinen toimija, joka kohtaisi haasteita ja löytäisi rakkauden. Joka ei olisi riippuvainen miehistä - myöskään heidän manipuloinnistaan oman sukupuolisen viehätysvoimansa avulla. Nuori sankaritar tai vaihtoehtoisesti vanha ja viisas ruhtinatar, joka sanelee pelin säännöt.

Puccinin oopperoissa pääosassa on yleensä nainen; Tosca joutuu tarttumaan puukkoon seksuaalisen häirinnän edessä. Mutta mitä jos roolit olisivat toisin päin? Nainen olisi poliittinen aktivisti, jonka rinnalla taitelijamies kärsisi, kun tyttöystävää kidutetaan paljastamaan tutun vapaustaistelijan olinpaikkaa. Mozartilla on Taikahuilussa vihaa uhkuva Yön Kuningatar, joka uhkailee tappaa oman tyttärensä, ellei tämä surmaa Sarastroa, joka tietysti osoittautuukin viisaaksi ja oikeamieliseksi, ja voittaa. Kuvitelkaas tämä toisin päin: Vihainen isukki käskee tappamaan naisen, joka sitten onkin se ymmärtäväinen äitihahmo, jonka avulla tarinan pääpari saa toisensa.

Tai hei! Entä jos olisi palvelustyttö, joka ei suostu isäntänsä ahdisteluihin? Sen sijaan, että hän tarttuisi puukkoon, hän toteuttaa ystävänsä - isännän vaimon - kanssa ovelan juonen: naiset vaihtavat vaatteita ja nolaavat näin pettämistä suunnittelevan aviomiehen! Neuvokas palvelustyttö menee juonissaan niin pitkälle, että hänen omakin miehensä, jonka oikeastaan piti olla tarinan sankari, ei lopulta tiedä, mikä on totta ja mikä fiksujen tyttöjen luomaa kulissia. Ja lopulta naisten juoni onnistuu, petturimies anelee armoa ja hänen paljon kärsinyt vaimonsa saa voitoista parhaan: vallan antaa, tai tietysti olla antamatta, anteeksi. Tarina päättyy - naisten ansiosta - ei murhaan, vaan sovintoon.


Ei mutta hetkinen... Tämähän on tehty jo! Ja vielä 150 vuotta ennen Carmenia. Kyseessä on tietysti Mozartin Figaron Häät, joka perustuu Beaumarchais'n näytelmään, joka taas aikoinaan kohahdutti rohkeilla luokkarajojen kyseenalaistamisillaan. Neuvokas palvelijatar on kukas muu kuin Figaron oma kulta Susanna, joka pesee kaikki tarinan miehet nokkeluudessa mennen tullen. Okei, Mozartin oopperassakin asema lunastetaan juurikin miehiä huijaamalla, mutta on Susanna nyt aika paljon tasapainoisempi tapaus kuin Carmen. Ja hän on sentään 1700-luvulta. Niin että pieni vanhanaikaisuus annettakoon anteeksi.

Niin, siis Susanna huijaamassa miehiä: http://www.youtube.com/watch?v=HCoWhRdYRzI
(En pysty nyt koekuuntelemaan tätä, mutta Isabel Reyn pitäisi olla hyvä.)

Tässä siis minun ehdotukseni: jos haluatte mennä oopperaan katsomaan vapaata ja itsenäistä naista, valitkaa Mozartin Susanna. Tai siis Figaro.

Ylpeys ja ennakkoluulo?

Vastoin ennakko-odotuksiani "nolo" räppitekstini on kerännyt yli 50 lukukertaa. Sen sijaan ooppera-aiheinen kirjoitus on avattu vain reilu 10 kertaa. Ymmärrän, että eri ihmisiä kiinnostavat eri asiat, mutta samalla minua ärsyttää. Jos olisit lukenut oopperatekstini, olisit nähnyt myös tämän kappaleen:

"Yleisin oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa."

Muutama päivä sitten meillä kävi kylässä Bestis lapsineen. Poika Leijonamieli, 4,5 vuotta, halusi laittaa cd-soittimen päälle. Sanoin, että laita vaan, mutta siellä on sisällä oopperalevy, josta sinä et varmaan tykkää. Poika halusi silti kokeilla ja niin Don Giovanni laitettiin soimaan taustalle. Jonkin aikaa kuunneltuamme Leijonamieli huomautti minulle:

"Minä kyllä pidän tästä musiikista."

Vai tulee ukko illalliselle (reprise)

Tulkoon nyt tämän epävirallisen, sattumalta alkaneen musiikkitrilogian kolmaskin osa - se ooppera-aiheinen, jolla jo lauantaina uhkailin. Minulla oli nimittäin perjantaina toinen vapaailta kahdeksaan kuukauteen: olin ystäväni Prinssin kanssa kansallisoopperassa katsomassa Mozartin Don Giovannia.

Kun alkusoitto pärähti käyntiin, tuntui kuin olisi tullut kotiin. Tunne vain voimistui esityksen edetessä. Tajusin, miten mieletön juttu tämä on: Don Giovanni on niin tuttu, että se - kuten myös pari muuta, ainakin Mozartin Figaro ja Puccinin Tosca - tulevat aina olemaan minulle se koti, johon palata; jota on fyysisestä maailmasta niin vaikea löytää.

Tavallaan kasvoin sisään oopperaan, koska vanhempani ovat muusikkoja. Isä soitti vuoden oopperan orkesterissa, kun olin 9-vuotias, kotona kuunneltiin toisinaan oopperamusiikkia, ja kävimme joskus baletissa. Totta kai olin jossain vaiheessa lapsuutta sitä mieltä, että oopperalaulajien ääni kuulostaa oudolta. Mutta sitten jossain toisessa vaiheessa halusin itsekin laulajaksi, jotta saisi pitää hienoja pukuja. Ja siis Yön Kuningattaren aaria Taikahuilusta oli tietysti maailman coolein. Eräänä vappuna minä ja perhetuttujen lapset lauloimme sitä itsekin ja ihmettelimme, miten muka on niin vaikeaa päästä niin korkealle...

Puccinia muistan rakastaneeni lukioikäisestä asti. En tiedä, montako kertaa olen nähnyt Toscan. En ole varmaan vielä kertaakaan pystynyt kuuntelemaan E Lucevan Le Stelle -aariaa itkemättä.

Yleisimmät oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa.

No, jotkut luulevatkin, että Mozartin teokset ovat pelkkää hilipatipippan-sekoilua ilman mitään syvyyttä. Sekään ei pidä paikkaansa. Figaron häissä kukaan ei kuole. Silti kreivittären aaria Dove sono i bei momenti on koskettavimpia tietämiäni kappaleita, jossa nainen suree aviomiehensä muuttumista kylmäksi vuosien myötä. Ei mitään kovin pateettista ja melodramaattista siis, vaan ihan tätä samaa ihmisyyttä, suoraan 1700-luvulta. (Dove sonon linkitin elämäni biiseihin,  siksi tässä yksi Figaron hauskoista hetkistä.)

Mozartiin hurahdin vasta 2005 juurikin Figaron myötä. Sitten seurasikin ziljoona eri dvd-taltiointia Figarosta, Donkkarista ja muista, matka Zürichiin katsomaan fanitettuja laulajia livenä La Finta Giardinierassa, ja vuonna -06 näin sitten Donin ensi kertaa livenä ihan täällä Suomessa. Silloin se kiilasi Figaron ohi tai vähintään rinnalle lempioopperani paikalle.

Don Giovanni kun on suurin piirtein täydellinen ooppera. Donissa on kuolemaa, kostoaikeita, melodraamaa, petosta ja rakkautta. Mutta siinä on myös tilannekomiikkaa, huumoria, aitoa ihmisyyttä ja lumoavaa musiikkia. Musiikki tuo esiin jokaisen sävyn ja vivahteen jokaisesta eri tunnelmasta - ja mahtavista hahmoista. Saa nauraa vedet silmissä Leporellon vitseille, naureskella kuivasti lällylle tenorille, seurata veret hyytyneenä vaikuttavaa loppukohtausta ja, jos on tunteellinen kuten minä, myös itkeä ihanalle Donna Elviran aarialle Mi tradì quell'alma ingrata. 

Don oli aikoinaan myös yhteiskunnallisesti kantaaottava (kuten itse asiassa Figarokin): oopperassa nimihahmo järjestää suuret juhlat, joihin kutsutaan kaikki yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta. Isäntä kehottaa jokaista tanssimaan ihan mitä haluaa, ja juhlassa soikin päällekkäin salonki- ja maalaistanssimusiikkia. Don G julistaa: "Nämä bileet ovat avoinna kaikille, viva la libertá!". Se oli siihen aikaan iso juttu.

Tässä onkin sopiva kohta kertoa tarina tatuoinnistani. Suunnittelin sen itse: pätkä nuottiviivastoa nuotteineen jostakin hyvästä kappaleesta. Päädyin juurikin tuohon pätkään, jossa Don laulaa "Viva la libertá!". Nuotit viittaisivat itsestään selvästi musiikkiin ja sen merkitykseen elämässäni, jos kertoisin mikä teksti niihin kuuluu, se viittaisi vapauteen - ja pohjimmiltaan koko höskä perustuisi Mozartiin ja lempioopperaani. Samalla tatska kuitenkin olisi humoristinen, sillä vapauden ylistyksen taustalla olisikin Casanovan kotibileet.

(Mutta minullahan ei siis ole tatuointia. Juttu kaatui siihen, kun näin ystäväni vasta ottaman tatskan, jossa kelmun alla lainehti veri. Bestis totesi, että tatuointihan on siis avohaava... Tiesin tuolla hetkellä, että minä en sellaista koskaan ota. Voi vain kysyä, miksen tajunnut tuota aiemmin.)

Lempitoteutukseni videota ei saa suoraan laitettua, joten tässä linkki:

 VIVA LA LIBERTÁ!

Donkkari ja ooppera ylipäätään ei siis todellakaan ole mitään patsastelua. Paitsi tekstiin (ja musiikkiin!) kirjoitettu huumori, on myös paljon "oopperaläppää" jolle ei vedä vertoja mikään muu, edes räppi. Osaatko imitoida munatonta tenoria? Tai selittää Figaron häiden juonen jollekin, joka ei sitä tunne? Entä syväanalyysi Puccinin Turandotin libretosta (älä unohda Pingiä, Pangia ja Pongia)? Ja mitäs jos vaikkapa Donkkari siirretään nykyaikaan - millainen olisi Leporello, entä Zerlina ja Masetto? Minä tiedän vastaukset näihin ja moniin muihin kysymyksiin (tosin se syväanalyysi voi tuottaa hieman ongelmia, koska Turandot on niin uskomattoman pinnallinen. Niin ja se Figaron juonen selitys taitaa minullakin kaatua siihen pinniin - kuka sen lähettikään ja kenelle?!).

Otsikon "reprise" viittaa siihen, että kirjoitin samalla otsikolla livejournaliini vuonna 2006 nähtyäni Donin ensi kertaa. Pätkä on suoraan kansallisoopperan tekstityksestä - siellä pyörii edelleen sama ohjaus (lähtien vuodesta 1993, jolloin isäni oli soittamassa), jonka olen nähnyt nyt kolmesti. Lause edeltää kuuluisaa loppukohtausta, jossa Donin murhaama mies nousee haudastaan ja, punkyhtye Rancidin sanoin, "raahaa Don Giovannin helvettiin". Kyllä, tämä on todellakin melodramaattista, mutta vielä kertaakaan ei ole naurattanut - musiikki tekee tästä maailman vaikuttavimman oopperakohtauksen.

Tämä Mozartin ja Donkkarin ylistämiseen keskittyvä teksti voi antaa jollekin blogiini eksyneelle ooppera-asiantuntijalle sen kuvan, että olen nähnyt pari Mossea ja Puccinia ja jakelen lausuntoja oopperasta niiden perusteella. Näin ei kuulkaas todellakaan ole. Olen nähnyt kymmenittäin oopperoita, ja rakastan monia erilaisia: paitsi Tsaikkaria ja Mussorgskia, myös Wagnerin Ring-sarjaa, jonka neljä osaa kestävät yhteensä noin 20 tuntia. Verdiä sen sijaan inhoan. La Traviata on huonoin koskaan näkemäni ooppera. Tai no, Vantaan musiikkiopiston Pyymosa vuodelta -99 ehkä vetää sille vertoja. En ole ihan varma.

Edellisen kuoroni kanssa pääsin myös esittämään oopperaa. En tosin mitään Mozartia ja Puccinia, vaan hyvin paljon pienempiä ja kepeämpiä juttuja, ja siis ei suinkaan solistin, vaan kuoron roolissa. Mutta ne olivat yksiä elämäni hauskimmista projekteista. Ehkä joskus lisää tai sitten ei.




Oopperaa tuntemattomille pikku vinkki (ja satunnaista nippelitietoa): jos joku alkaa puhua Figaron häistä, älä ala hoilottaa sitä pätkää "Fiiiigarooo, Figaro Figaro Fiiiiigarooooo...." - se ei nimittäin ole Figaron häistä, vaan Sevillan parturista. Oopperat perustuvat 1700-luvulla kirjoitetun näytelmätrilogian eri osiin, ja niissä on osittain samat henkilöt. Mutta Rossinin1800-luvulla säveltämä Parturi tapahtuu ennen Mozartin 1700-luvulla säveltämää Figaroa, Mosse kun omi suoraan trilogian keskimmäisen osan. (Siitä viimeisestä osasta on ilmeisesti tehty ooppera 1970-luvulla, mutta se ei tainnut menestyä, kun en siitä mitään tiedä.) Alkuperäisen trilogian kirjoitti Beaumarchais, libreton Mozartin oopperaan (kuten muuten Doniinkin) teki Lorenzo da Ponte.

Ja tämä on PAKKO kertoa: osaan jostain syystä ulkoa yli puolet Leporellon luetteloaariasta, jossa luetellaan Don Giovannin naissaavutuksia. Kyseessä on siis italiankielinen baritoniaaria. Ja kyllä, osaan sen osan, jossa luetellaan numerot: Italiassa 640, Saksassa 221, 100 Ranskassa ja Turkissa 91, mutta Espanjassa 1003.


Niille, jotka eivät oopperamusiikkia korvissaan siedä, se Rancidin biisi - tätä minä kuuntelen luupilla putkeen, kun olen oikein oikein pahalla tuulella:

Outolempi: Räppiläppä

Ihan kuin se ei riittäisi, että jostain syystä en voi vastustaa Gandalf-vitsejä ja Kauhea Kankkunen -trilogiaa. Minulla on myös kolmas kumma rakkaus, ehkä oudoin kaikista. Jo yli kymmenen vuotta olen rakastanut hiphop/rap -aiheista huumoria. Ja siis äärimmäisen käytäntöpainotteista sellaista. Olisin varmaan ollut edellisessä elämässä räppäri, jos rap olisi tarpeeksi vanha musiikinlaji, jotta olisin ehtinyt kuolla ja syntyä uudestaan. Oliko vuonna -84 jo kunnon räppiä ja jengitaisteluja, joissa edellinen minäni olisi voinut kuolla? Tuskin.

No niin, asiaan. Niin uncoolia kuin se saletisti onkin, aion tehdä juuri sen, mitä ensimmäisen kappaleen perusteella pelkäsit: kertoa koko surullisenhuvittavan räppi-historiani.


Se alkoi lukiossa. Suomenkielinen räppi oli juuri lyönyt läpi ja oli naurettavinta mitä tiesin. Siitä huolimatta (tai juuri siksi) tein kaverilleni juurikin oman räpin, jolla kannustin häntä kertomaan tunteistaan ihastukselleen. Se perustui niiden kahden silloin pinnalla olevan suomiräppärin biisiin Kelaa sitä ja siinä oli ties kuinka monta säkeistöä. Muistan siitä yhä otteita:

Toi olkaa jo olla aika noloo
sun pitää vaa tarttuu sen ... kätee

Seuraava mahdollisuus räppäilyyn koitti uuden harrastukseni, larppauksen, parissa. Nyt seuraa monta nolonkuuloista juttua putkeen mutta huomatkaa kaksi asiaa: 1) itseironinen suhtautumiseni 2) MINULLA OLI HELKKARIN HAUSKAA.


Eli, minä ja Wanha Hyvä Ystäväni (okei, tuolloin vielä aika uusi ystävä) saimme päähämme mennä Harry Potter -maailmaan sijoittuvaan larppiin pelaamaan keitäs muita kuin Harrya ja Ronia. Kaveri oli Harska, minä Ron. Intellektuelleina nuorina ilmaisutaitolukion opiskelijoina keksimme hieman soveltaa hahmojamme. Harrysta ja Ronista tuli räppäyksen harrastajia. Kuinka ollakaan, Ron oli ilmeisesti jonkinlainen primus motor ja Harry kerrankin sidekick. Teimme peliä varten oman laadukkaan räpin, joka räppäyksen hengelle uskollisena oli juurikin v*ttuilutarkoitukseen tehty, eli haukuimme siinä Harryn arkkivihollista, Draco Malfoyta.

Esitimme pelissä räpin Dracolle. Se perustui Bring it on -elokuvan soundtrackilla olevaan kappaleeseen U.G.L.Y. (tekijänä tuntematon duo Daphne&Celeste), eikä kyseinen biisi vaatinut juurikaan muita muutoksia kuin että laulamisen sijasta huusimme sanat aggressiivisella räppimeiningillä. Dracoa onneksi larppasi kaverimme, mutta sen sijaan Hermionena oli aivan uusi tuttavuus. Jostain (melko käsittämättömästä) syystä hänestä kuitenkin tuli pelin jälkeen pitkäksi aikaa hyvä kaverini.

Räppärin urani lähdettyä näin koreasti  käyntiin päätin sitten teemabileiden ystävänä pitää teinihiphop-bileet. Olin tuolloin juuri täyttänyt 18, eli nyt puhutaan siis kypsästä aikuisesta huumorista. Kaikkien vieraiden oli kirjoitettava vieraslistaan räppi-nimensä, minä olin MC Muikku. Bileitä varten tein jopa oman "pitkäsoiton" nimeltä Teinin elämää - eli puolikkaan c-kasetillisen verran omia räppibiisejä. No, melkein omia: ne toimivat niin, että laitoin taustalle soimaan jonkin renkutuksen ja räppäsin siihen päälle. Esim. t.A.T.u.:n biisin Not Gonna Get Us päälle räppäsin oman teokseni Miehet on sikoja. 


Jostain syystä silloinen poikaystäväni ei oikein arvostanut räppärin uraani. Vaikka ko. poikkis luonnollisesti tippui kelkasta (toki aivan muista syistä... myös), räppiläppä oli ehkä hieman taka-alalla joitakin vuosia kenties kiinnostavampien asioiden ja hauskempien juttujen tieltä. En kuitenkaan ole päässyt eroon tästä oudosta taipumuksesta.

Oikeaa rap/hiphopmusiikkia en ole koskaan kuunnellut - ennen kuin ghanalaisen (ja nigerialaisen) afropopin myötä löysin myös joitakin korvaa miellyttäviä afrikkalaisia hiphop-artisteja. Ainoa asemansa suosikkinani vakiinnuttanut on Eazzy:

En oikeasti pidä rapmusiikkiin kuuluvasta "boastailusta" ja lesoamisesta (joka läpänheitossa on se paras osa) - periaatteessa. Mutta esimerkiksi nämä Eazzyn biisit vain ovat niin ... hyviä? Jotenkin vaan joo! Minä pidän. Tulen hyvälle tuulelle. On vaan hyvä meininki!

Eräs ystävä sanoi, että "toi on niin sun ghanalainen alter ego!" ... Jaa-a :D Mutta ehdottomasti kohteliaisuus.

No, takaisin siihen läppään. Koska olen Gandalf-vitsien ystävä, voitte arvata riemuni, kun eräs toinen ystävä taannoin kunnostautui kyseisten vitsien bongailussa netistä - ja löysi tämän:

I'll expecto my patronum on your face, you little snitch!

Miten minä sitten nyt näitä fiilistelen? Miksi yhtäkkiä sain tämän mahtavan idean jakaa nämä ehkä uskottavuuteni kannalta arveluttavat yksityiskohdat elämästäni julkisesti? Minun piti oikeasti kirjoittaa tänään oopperasta!

Noh, tiedättekö uuden suomalaisen sketsisarjan Siskonpeti? Se on laadultaan hieman epätasainen, välillä loistava ja välillä melko tylsä. Arvannette, kumpaan sarjaan tämä upea video mielestäni kuuluu:

Mitä sullon nois pusseissa?!



Totesin tänään (jossain pussibiisin ...hoilottamisen? räppäilyn? välissä) että nämä minun outouteni varmaan vaikuttavat siihen, että elämänkumppanin löytäminen tuntuu melko haasteelliselta. Toisaalta olen rasittavan kiihkomielinen maailmanparantaja, klassista tippa linssissä kuunteleva tunteilija ja henkisyyttä keskeisessä arvossa pitävä "uskis"; toisaalta kuitenkin tätä käsittämätöntä läppää aivan yhtä kiihkeästi rakastava urpoilija. En oleta, että mahdollisen puolison pitäisi olla samanlainen (oletettavasti mahdotonta), mutta luonnollisesti pitäisi olla sellainen, joka rakastaisi yhtä lailla molempia puoliani. Noh, kaikki on mahdollista, eikä mitään etsimällä löydy. Onneksi olen näin kolmenkympin kynnyksellä jo päässyt yli siitä teini-iän harhaluulosta, että ihminen tarvitsisi elämässään jonkin toisen puoliskon. Minulla ainakin on kaksi hyvin erilaista puoliskoa itsessäni jo ihan omasta takaa!

Elämäni soundtrack

Olkoon tämä vaikka ystävänpäivän kunniaksi. Ja sen, että The Biisi vain yhtäkkiä tulee radiosta ja saa veren kiertämään. 14 (?) kappaletta jotka ovat jollakin tapaa tehneet niin lähtemättömän vaikutuksen, että kulkevat yhä mukanani, niin että jos ne kuulee pitkästä aikaa, menee jotain suoraan, no vaikka sydämeen.

Meinasin ensin tehdä jonkinlaisen listan, siis laittaa järjestykseen, mutta nämä ovat jo niin valikoituja että se on mahdotonta. Näiden merkitys ei ole jossain "sanomassa" joten turha kuunnella mistä nyt on kyse, eivätkä ne enää liity edes pelkästään mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaikka moni on alunperin jostain sellaisesta matkaan tarttunut. Nämä ovat vain biisejä, minun biisejäni.

Siis tässä suloisena sekamelskana - minun elämäni:

Uusimmatkin valinnat ovat parin vuoden takaa. Sitä tuoreemmista suosikeista ei vielä voi tietää, mitkä ovat tulleet jäädäkseen. Jos jokin olennainen on unohtunut, lisään myöhemmin. Rajasin valinnat yhteen kappaleeseen yhdeltä artistilta (paitsi Mozart, mutta nuo laulut ovat jo poimintoja kahdesta kokonaisesta oopperasta, jotka eivät olisi mahtuneet tähän sellaisinaan), muuten tämä olisi tulvinut yli äyräiden.

Ei löytynyt Youtubesta: Rajaton - Älä mene pois

E dey be!

Minä ja Watson vietämme sadepäivää Ghana-hittejä kuunnellen. (Hän rakastaa Ghana-poppia.) Watson makaili tapansa mukaan lattialla (tai siis froteella) ilman vaippaa, kun soimaan pärähti Demarcon I love my life (okei, Jamaika-hitti, mutta siis myös hitti Ghanassa).

Yhtäkkiä muistin kuplivan ilon, joka minussa aikoinaan asui, kun kuuntelin tuota biisiä ja tiesin olevani menossa pian takaisin Ghanaan. Ja sitten ajattelin: mitä jos tietäisin, että minä ja Watson olemme menossa asumaan Ghanaan? Mitä jos ajattelen, että olemme?

Silloin tämä sateinen marraskuu on yhtäkkiä hyvä. Kaikki on yhtäkkiä hyvä.

Olen kai alkanut taas "ajatella järkevästi": emme me nyt pitkään aikaan voi, koska... koska... koska.


Niin että mitäpä jos nyt taas ajatellaan ei järjellä, vaan sitä kuuluisaa sisäistä ääntä kuunnellen. Niin tästä voi tulla vaikka kuinka hyvä talvi.


Päivän piristeeksi tuon äsken kuuntelemamme cd:n (kyllä! cd, ei netti) soittolista:

4x4: World trade center
4x4: Waist & Power
Eazzy & Ambolley: Nana Nyame Remix
Castro &Sarkodie: Check my swagga
Mzbel & Quata: Turn me on
P-Square: No one be like you
Praye: Angelina



Noista kahdesta viimeisestä vähän vanhemmasta biisistä innostuin muistelemaan vielä vanhempia. Nuo kaksi olivat hittejä kun tein pikavisiitin Ghanaan 2009. Mutta oma vuoteni siellä oli vielä vuotta aiemmin. Silloin ei oltu kuultukaan Azontosta, mutta hyvää musaa riitti tietysti silti. Näitä kuunneltiin silloin:

Mzbel: E dey be
 - oli silloin minun ykkössuosikkibiisini!

Ofori Amponsah: Odwo 

- Ghanan ykköshitti, soi joka paikassa 07-08

Jonkun paikallisen Idolsin oli voittanut gospelbiisi:

Cee: Awurade Asem

Ai niin. Nimen Pikku Squren tausta ei liity  P-Squareen.

Mommolooroloo

 Eräänä kesäpäivänä nukutin Watsonia ja väsyneenä en keksinyt järkeviä kehtolauluja, vaan annoin alitajunnasta nousta mitä vain - ja huomasin laulavani:

- Mommommoo, mommolooroloo, mommolooroloo mommolommommoo...

Kun tajusin mitä lauloin, nauroin ääneen. Kyseessä oli unohtumaton joiku entisen nuorisokuoroni Italian-matkalta vuodelta 2001. Nyt se yhtäkkiä pullahti ilmoille – ja muistot matkasta perässä.

Kyseessä ei suinkaan ollut suomalainen kansansävelmä kuoromme omasta ohjelmistosta. Yksi kuorofestivaalin osallistujista oli sardinialainen mieskuoro, joka esitti vanhaa musiikkia asianmukaisissa asusteissa. Eräässä kappaleessa koko kuoro loilotti taustalla toistuvaa, siansaksalta kuulostavaa fraasia koko ajan kahta sointua vaihdellen, ja solisti lauloi ilmeisesti jonkinlaista tarinaa, melodiaa puolittain improvisoiden.

Koko loppufestarin ajan me kolmekymmentä tyttöä piristimme bussimatkojamme (ja paikallista bussikuskiamme) hoilaamalla taustaa MOMMOMMOO MOMMOLOOROLOO, kun yksi meistä lauloi antaumuksella improten sooloa: Hei jeeeeeijee, hei jeeijee...! ”Mommoloorot” tietysti bongattiin jokaisesta mahdollisesta yhteiskonsertista. Keski-ikäisistä miehistä koostuva kuoro oli varmasti otettu laumasta fanittavia teinityttöjä.

Festivaalin viimeisenä iltana olimme menossa laulamaan päätösgaalaan, johon meidät oli erikseen pyydetty. Kuten arvata saattaa, viimeisen matkaillan kunniaksi tunnelma oli riehakas, ja arvailimme, olisivatko myös sardinialaiset ystävämme paikalla. Kun saavuimme perille, kuoron nuorin jäsen viipotti ensimmäisenä menemään kohti juhlapaikkaa, kääntyi sitten riemuissaan muihin päin ja huusi suureen ääneen:

- Mommoloorot on täällä!

Aika nuorisokuorossa antoi lukuisia ainutlaatuisia muistoja, joista nämä riehakkaat Italian hetket ovat vain pikkuruinen esimerkki. Kuoroharrastus jatkui musiikkiopistoajan jälkeenkin, ja entisiin nuorisokuorolaisiin on tullut törmättyä sen varrella muuallakin. Yllä mainitun mommolooro-toteutuksen solisti toimii nykyään vanhan musiikkiopistoni lapsikuoron johtajana. Mommolooro-muistoa hän nyt kommentoi: ”perusmeininkiä!”. Watsonin syntymän jälkeen nykyisen kuoroni jäsenet soittivat minulle konserttimatkaltaan Valamosta ja lauloivat puhelimen välityksellä Watsonille ortodoksisen tervehdyksen Monia vuosia (mistä minä tietysti liikutuin kyyneliin asti).

Niin, ja vauvan nukuttamiseen mommolooro-biisi toimii loistavasti. Käymme nyt Watsonin kanssa vauvamuskarissa – ehkä hänkin jonain päivänä nauttii hulvattomista hetkistä nuorisokuorossa!

 *

Teksti on mukaeltu vanhan musiikkiopistoni juhlavuotta varten kirjoittamastani muistelosta, katsotaan onko se painokelpoinen opiston juhlajulkaisuun...!

It's a classic!

Laajensin radionkuunteluni olohuoneen toimiviin stereoihin, ja mitä löysinkään: kanavan nimeltä Golden Classics, joka soittaa 50- ja 60 -lukujen musiikkia. Oih! Rakastan tuon ajan hittejä, mutta olen huono etsimään niitä esim. Spotifyssä. Tänään olen fiilistellyt uusi lempikanavani pauhaten ja aina kun tulee biisi, jonka tunnen, olen entistä onnellisempi, laulan ja tanssin mukana.

Olenkin (hyvin ei-vakavissani) sitä mieltä, että jos jätetään realistinen maailmantila huomiotta, niin kevyen musiikin puolesta minun olisi pitänyt syntyä 50-luvulla, jonka biisit olisivat olleet osa lapsuuttani; 60-luvun musa olisi sitten värittänyt teini-ikääni, 70-luvulla olisin ollut oikeasti hippi ja raskaaksi tullut kätevästi 80-luvun nousukaudelle... No joo, mutta siis. Mikä aarre radio onkaan! Sitä paitsi Golden Classics (93,6, muuten) soittaa paljon vähemmän mainoksia kuin tyhmä Spotify (joka pilaa eritysen tehokkaasti klassisen musiikin tunkemalla jotain party-älämölöä teosten osien väliin). GC liittyy, huvittavaa kyllä, johonkin samannimiseen vanhojen autojen näyttelyyn, joten sieltä tulee silloin tällöin jokunen automainos (joille taas en ole ollenkaan oikeaa kohdeyleisöä). Ne eivät kuitenkaan pahemmin häiritse.


Siitä, että kulutan päiväni radion avulla, voi ehkä päätellä jotain. Minulla on teoria, että jos saan kaiken valmiiksi, vauvan on tultava. Mutta kun kaikki tuntuu olevan valmista. Mitä olen unohtanut? Tällä viikolla olen mm. pessyt wc:n, roudannut kaupasta paitsi ruokaa, myös joitakin perustavanlaatuisia kamppeita (joita tuntui absurdilta ostaa sellaisen ihmisen varalle joka ei ole vielä syntynyt), pakastanut vähän jotain (näiden suhteen olen kyllä ollut aika laiska), pessyt kahdesti pyykkiä, josta suurin osa lahjoittajiensa jo kertaalleen pesemiä käytettyjä vauvanvaatteita... (Yleensä en pese mitään, mikä ei ole oikeasti likaista, toim. huom.)

Nyt loppuviikosta sain jopa taannoin tulleen tiskikoneen toimintakuntoon ja minulle tuotiin mikro. Viimeksi mainitut ovat asioita, joita joskus vannoin etten koskaan hanki, koska inhoan tavaraa, omistamista ja (yli)kuluttamista (niin materian kuin energiankin). Tulin kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että tiskikone helpottaa kouriintuntuvasti yksinhuoltajan arkea (ja asian ratkaisi se, että sain sen käytettynä, pois seisomasta jonkun varastosta), kun taas mikro nyt on energiansäästönkin kannalta järkevä (ja se taasen ei edes omistuksessani, vaan kaverilta lainassa).

Mitäs sitten? Pitäisikö pesaista nekin vaatteet, jotka eivät tule sopimaan vauvalle ennen ensi vuotta? Vai kenties kokeilla, olisiko makkari toimivampi, jos vaihtaisi uudestaan huonekalujen paikkaa? Radionkuuntelun, pyykinpesun ja kukkien kastelun lisäksi tämän päivän suurin ohjelmanumero on ollut - jälleen - kävely joelle (jossa istun jonkin aikaa penkillä ennen kuin kävelen takaisin). Nyt aloin kuunnella (tällä kertaa Spotifystä) erään ehkä yllättävän suosikkileffani, Kauhean Kankkusen soundtrack-musiikkia. Baby potkaisi välittömästi. Baby, niin kauan kuin olet sisällä, otan sen tykkäämisen merkkinä. Jos haluat esittää eriäviä mielipiteitä (tai päästä oikeasti joraamaan), tule ulos.


Tämä olisikin hyvä jatkoaihe, oudot suosikit. Onko teillä sellaisia? Biisejä, kirjoja tai elokuvia, joista sinun ei "tuntuisi kuuluvan" pitää, mutta joita silti ihkutat ja hihkutat aivan innoissasi?

Inspiraatioksi (suosittelen katsomaan kohtaan 0:45 asti! Saat ehkä sanat tunteillesi):

Kaipaus jonnekin

Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin minuun iskee matkustushinku. Kaipaus olla tien päällä, matkalla uuteen. Välillä kaipuuseen liittyy haave tiettyyn paikkaan matkustamisesta (yleensä Ghanaan), toisinaan taas nimenomaan toivoisin olevani matkalla uusiin ja tuntemattomiin paikkoihin.

Hieman ehkä absurdisti, toisaalta erittäin ymmärrettävästi juuri nyt raskaana ollessa, kun matkustelumahdollisuudet tulevat jonkin aikaa olemaan tietyillä tavoin rajoitetut, on matkakaipuu iskenyt monta kertaa. Raskauden alkushokissa, vapauden menettämistä pelätessä, tuntui yhtäkkiä hirvittävästi siltä, että oikeastihan minä haluaisin valloittamaan kaikkea sitä vielä tuntematonta, vähintäänkin Aasiaan, mieluiten maailmanympärimatkalle. Sitten suorastaan tarunomaisen ihanan keskiraskauden koitettua muistin, miten ikävöin Ghanaan, ja heitin maailmankiertämisajatukset romukoppaan haaveillakseni minun ja Babyn tulevasta toiseen kotiin menosta.

Nyt, kun synnytys ja vauva-arki lähestyvät huimaavaa vauhtia ja käyvät yhä todellisemmiksi, mieli lentelee vastapainoksi hetkittäin sitäkin enemmän laidasta toiseen. Matkakaipuu on taas täällä ja unelmani liihottelevat edestakaisin kuin perhoset. Vuoroin kuvitan mielessäni Ghanassa oloa, vuoroin tunnen, että tahtoisin vielä vaeltaa tuntemattomaan, ihmetellä uutta.

Jos ajatellaan ihan vain tätä asiaa irrallaan muusta (lue: ilman vauvaa), voisin pohdiskella loputtomiin sitä, haluanko oikeasti enemmän matkustaa uusiin paikkoihin vai vain mennä Ghanaan ja olla siellä. Aina kun olen matkoja suunnitellut, olen kuitenkin päätynyt Ghanaan ja sielläkin elämään enemmän paikallani kuin reissailemaan pitkin poikin - ja nauttinut valtavasti, tuntenut tekeväni juuri oikein. Toisaalta minuun aina uudestaan iskevät ajatukset siitä, millaista olisi vielä kokea jotain yhtä uutta kuin Ghanaan meno aikanaan, ensimmäisellä kerralla oli; usein jopa mietin, millaista olisi kiertää paikasta toiseen kuten nyt vaikkapa Anni ja Ben. Olisiko se rankkaa ja jopa vähemmän antoisaa kuin elää yhdessä paikassa sinne kotiutuen, vai onko se jotain sellaista, mitä levoton sieluni haluaisi kokea, todellista irti päästämistä?

En tiedä. Mutta tällä hetkellä minulla on erittäin hyvä olo. Alkuraskauden pelko siitä, että nyt menevät maailmankiertämismahdollisuudet "hukkaan", on tiessään. Sen sijaan luulen, että lapsen kanssa asiat tulevat selkeytymään tavallaan jopa helpommin: uskon, että kun elää lapsesta huolehtien, on selkeämpää, mitkä vaihtoehdot tulevat kysymykseen matkustamisten suhteen, ja mitkä vain eivät toimi milläkin hetkellä. Uskon, että kun vaihtoehtoja on vähän vähemmän, on itsellekin helpompi hahmottaa, mihin haluaa ja pystyy ryhtymään missäkin kohtaa. Ja sitten tulee uudenlaisia vaiheita tarha- ja kouluikäisen kanssa ja niin edelleen... joten eivätköhän omatkin matkaunelmat asetu oikeille kohdilleen elämässä. Eiköhän se ala hahmottua, mihin kannattaa ryhtyä lähivuosina ja mitä säästää eläkepäiviin.

Sekin on ihanaa, että enää ei ole niin kiire. Että nykyään kaipaus ei ole enää niin tuskallista (ainakaan suurinta osaa ajasta); sellaista, että pitäisi heti päästä matkaan. Kun on hyvä olla tässä hetkessä, ymmärtää myös sen, että unelmien on hyvä antaa rauhassa muhia ja ottaa muotonsa. Niistä saa voimia ja iloa tässä ja nyt, kun tietää ja tuntee, että on menossa niitä kohti, milloin ja missä muodossa ne sitten aikanaan toteutuvatkin.

Loppuun vielä aiheeseen sopivaa (ja aivan ihanaa) musiikkia: Johanna Juhola - Matkailu Avartaa.