Itsensä hyväksymisestä

Haluan rakastaa itseäni. 

Siitä alkoi muutaman päivän intensiivijakso, jonka aikana paljon kamaa tuli ulos. En voi enkä edes halua kuvailla sitä prosessia tarkemmin tässä. Mutta jotenkin vaan heti kun olin alkanut sanoa noita yllämainittuja sanoja itselleni, jokin alkoi aueta.

Ensimmäinen asia, jonka tajusin, oli se, että tunsin itseasiassa hirveää syyllisyyttä kaikesta, mitä exäni kanssa oli tapahtunut. Syytin itseäni koko hommasta, ja siksi olin niin vihainen hänelle. Veikkaan, että paljolti juuri tämän takia se katumuspsalmi kolahti niin kovaa. (Vaikka sen teksti on rajua, sen paino on mielestäni siinä, että Jumala voi ja haluaa puhdistaa meidät niiden asioiden jäljiltä, joita kadumme, ja tuoda meidät aina takaisin rakkauteen.) Neljän päivän henkisen oksentamisen jälkeen tajusin, mitä oli tehtävä: selvitettävä asiat exäni kanssa.


Noiden päivien aikana oli tullut ulos muutakin kuin purkamattomia tunteita exäasiassa. Syvimmän mahdollisen aallonpohjan kautta sisäistin viimein, miten en vieläkään todella rakasta ja hyväksy itseäni, ja miten nyt on jo todellakin aika muuttaa sen asian laita.

Olotila oli konkreettisen selvä: en jaksa enää yhtäkään päivää hyväksymättä itseäni. Tunsin myös kouriintuntuvasti, miten olennaisen tärkeää itseni hyväksyminen on. Ilman sitä ei ole mitään. Ilman sitä en voi olla onnellinen. Minun on voitava hyväksyä itseni riippumatta siitä, hyväksyvätkö muut minut; on voitava rakastaa itseäni riippumatta siitä rakastaako joku muu minua. Ja kaikki lähtee siitä, että hyväksyn kaiken itsessäni.

Jokaisella on varmasti eri asiat, joita on itsessään vaikea hyväksyä. Jokaisella on myös oma reittinsä löytää ne ja ottaa homma haltuun. Mutta väittäisin, että jossain muodossa itsensä hyväksyminen on asia, joka tulee vastaan meitä jokaista jossakin vaiheessa. Sitä voi paeta lukemattomiin asioihin. Sen puutteesta voi seurata lukemattomia eri ongelmia. Mutta lopulta kaikki palaa siihen, että on vain hyväksyttävä kaikki itsessään, sellaisena kuin on.

Se ei tarkoita muuttumattomuutta, sitä, että ei voisi tulla paremmaksi ihmiseksi. Päin vastoin: niin kauan, kun emme hyväksy jotain asiaa, emme voi myöskään muuttaa sitä. Ja kun asiat hyväksyy, ne saattavat joskus muuttua melkein itsestään, pelkästään sillä, että pystyy katsomaan niitä, hyväksymään ne  ja sitten hymyilemään niille ja päästämään niistä irti. Siitä ei kuitenkaan voi lähteä, että "mun nyt täytyy hyväksyä tää, jotta pääsen siitä eroon." Se kun ei ole hyväksymistä. Itseään hyväksyessä ei voi kuin... hyväksyä.  

Lienee sanomattakin selvää, että vaikka hyväksyminen on valinta, se ei ole mikään yhdessä yössä selvä keissi. Kyseinen valinta täytyy tehdä uudestaan, ja uudestaan, ja uudestaan... Kuten sanoin eräälle (pitää kai järjestää kisa bloginimiehdotuksista) : Kun olen 30 vuotta reagoinut asioihin vanhan mallini mukaisesti, niin vaikka olisin muuttanut sitä mallia, ne vanhat tutut, mitkä mihinkin tilanteeseen liittyvät tunteet tulevat nousemaan esiin samoissa tilanteissa varmaan seuraavat 15 vuotta. En voi muuta kuin syleillä niitä ja - no, hyväksyä ne ja muistaa, että ne ovat vain tunteita.


Tämä teksti ei oikeastaan kertonut meditaatiosta, mutta tähän tämän kesän meditointi johti. Tämä ei ole matkan loppu. Tämä on jonkin uuden alku.

Oli todella pelottavaa kirjoittaa jotain näin henkilökohtaista. Aion kuitenkin jatkaa rehellisellä linjalla; kirjoittaa aiheista, jotka koen omikseni ja joista haluan sanoa jotain. Kirjoitan varmaan jatkossakin meditoinnista, jos koen siihen liittyvän jotain, mitä haluaisin jakaa. Luulen, että en tule kirjoittamaan kovin paljoa Watsonista. Luulen myös, etten pidä uudenvuodenlupaustani ja julkaise tämän vuoden aikana sitä ei koskaan -sarjaa, mutta lupaan että kirjoitan ainakin jostain eikoskaan-asiasta ennen vuoden loppua.
Ja toivon mukaan monesta, monesta muusta jutusta.

Mantra ja sen seuraukset

Meditoidessani, yrittäessäni hyväksyä Möykkyä ja keskustellessani asioista tuon yhden ihmisen kanssa (joka kohta tarvitsee bloginimen, hitto vie) minulle alkoi pari viikkoa sitten tulla tunne, että tarvitsisin meditaatiooni jotain säännöllistä. Siis että en vain istuisi tai tekisi mitä mieleen juolahtaa, vaan toistaisin jotain rutiinia. Alkoi tuntua, että se voisi viedä johonkin.

Eräässä kirjassa tuli vastaan mantra "Om Nama Shivaya". Lukiessani siitä mietin, että olisi tavallaan kiva, jos minullakin olisi vaikka joku mantra, vaikka "eiväthän nuo hindujutut oikein ole minua varten". Seuraavana päivänä luin Annamarikan blogia. Hän oli kirjoittanut juuri tuosta mantrasta. Eikä vain kertonut siitä ylipäätään, vaan myös, kuinka sitä voisi käyttää. Ajattelin vieläkin, että hitsi kun ei tämä Intia-homma ole minun juttuni, ja hitsi kun olisi niin iso vaiva hankkiutua jonnekin kurssille tms. missä joku opettaisi jotain sellaista tekniikkaa joka toimisi minulle ja mistä sellaisen kurssin edes löytäisi ja äääh.

Sitten menin meditoimaan. Minulla oli outo olo, että pitäisi kokeilla tuota mantraa. Vähättelin sitä, mutta olo vain kasvoi. Vähän kuin se sama ääni sisältäni, joka on antanut neuvoja, olisi vain huutanut että kokeile nyt, kokeile nyt - tai itse asiassa se ei edes huutanut noita sanoja, se hoki jo sitä mantraa. Om Nama Shivaya!

Joten annoin periksi. Istuin alas ja annoin mantran täyttää mieleni. Se oli ihanaa. Yhtäkkiä tuntui että sain yhteyden suoraan siihen valoon, joka meissä kaikissa sisällä on. Ja samalla tuntui, kuin viileä vesi olisi alkanut valua lävitseni ja puhdistaa minua. Ilmeisesti hindujutut voivat sittenkin olla minua varten. Ja tätä juuri minä rakastan. Ettei ole mitään lokeroita. Minusta ei koskaan pitänyt voida tulla kristittyä, sitten kävi ilmi että kotini on ortodoksisessa kirkossa. No, ortodoksina minun ei varmaan olisi "pitänyt" hurahtaa johonkin hindumantraan - mutta niin vain juuri se toimii minulle.


Tunne jäi päälle useiksi päiviksi. Siis se puhdistava vesi. Sitten esiin alkoi nousta eräs aika hankala asia: viha exääni kohtaan. Siis sama asia, jonka olin ihan ensimmäiksi saanut vastaukseksi, kun ekaa kertaa keväällä meditoin saadakseni apua vatsakipuuni. Mainittakoon, että vatsakivut eivät siis edelleenkään olleet helpottaneet. Ja nyt tulin taas erittäin tietoiseksi vihan tunteista. Kuten myös siitä, että minun on ihan, ihan pakko saada tehtyä niille tunteille jotain.

Vaikka olin koko kesän tiedostanut vaikeat tunteet exääni kohtaan ja yrittänyt käsitellä niitä, olin pitänyt ne "siinä sivussa". Nyt aloin hahmottaa, että ne itse asiassa olivat iso osa Möykkyä.

Tästä eteenpäin oloni alkoi käydä todella raskaaksi. Tunsin kyllä puhdistumisen tunnetta, mutta se ei ollut enää kevyt olotila. Olin niin uupunut, että sen tunsi fyysisestikin. Samalla tuntui, että minussa oli auennut jotain, kuin rinnassa olisi avoin haava johon mikä tahansa voi osua joka hetki.


Jatkoin meditointia, mutta lyhyemmissä pätkissä, koska tuntui niin raskaalta katsoa ja koskettaa sitä haavaa. Painotin enemmän rukoilua. Oikeastaan rupesin eräänä iltana (vatsakivun taas kiusatessa) lukemaan ortodoksista hartauskirjasta iltarukouksia, kun en muutakaan keksinyt. Lukiessani psalmia 51 (joka on ns. katumuspsalmi) tunsin vahvasti osuneeni oikeaan: teksti tuntui olevan paljon enemmän kuin vain lukemani sanat, se täytti minut kokonaan, ihan samalla tavalla kuin tuo kolmisanainen sanskritinkielinen mantra. En ymmärtänyt miksi, mutta huomasin erittäin voimakkaasti, että tämä rukous auttoi minua tässä meneillään olevassa puhdistushommassa.

Seuraavana päivänä kävin taas yhden loistavan keskustelun tuon ihmisen (se bloginimi nyt jostain vähän äkkiä!) kanssa.
"Mun pitäisi rakastaa itseäni."
"Sun pitäisi, ikään kuin jotain toista varten? Vai sä haluat rakastaa itseäsi?"
"...mä haluan rakastaa itseäni. Mä haluan rakastaa itseäni! Niinhän se on! Jos sanon pitäisi, niin samalla syytän itseäni siitä etten pysty! Mutta jos sanon haluan... niin siihen sisältyy jo rakkautta, koska haluaminen sisältää sen, että mä olen sen rakkauden arvoinen! Sä oot nero!"
"Kiitos, mutta kyllä sä tajusin tän ihan itse."

Ja niin minulla oli uusi mantra. Ei meditaatiomantra. Vaan mantra, jota sanoin itselleni ihan vain hetkissä, ja aloitin heti silloin kävellessäni hänen luotaan kotiin. Haluan rakastaa itseäni. 

Meditointi ja Möykky

Kesäkuussa juuri samaan aikaan kun aloitin meditoinnin uudestaan, tutustuin myös uuteen ihmiseen. Keskustelut hänen kanssaan inspiroivat minua meditoinnin suhteen entisestään. En usko sattumaan, uskon johdatukseen. Olin pyytänyt apua, olin saanut suuntaohjeet, ja olin ottanut ensimmäiset askeleet: sain nyt myös tukea matkan jatkamiseen.

Meditoidessani taas 1-2 kertaa päivässä aloin muistaa, mistä siinä on kyse: ei siitä, että keskitytään pakonomaisesti johonkin asiaan. Vaan siitä, että päästetään irti kaikista ajatuksista, annetaan itselle lupa vain olla - ilman, että mieli koko ajan juoksuttaa ajatuksia pään läpi. Kaikki mielikuvaharjoitukset ja mantrat vain tukevat tätä, helpottavat mielen talutushihnasta irti pääsyä; ja juuri sillä tavalla, että vain ollaan, on meditoinnin avulla myös mahdollista saada selkoa esim. todellisista tunteistaan tai haluistaan; koska pelkkä yksinkertainen läsnäolo sekä edellyttää että edesauttaa asioiden hyväksymistä sellaisina kuin ne ovat.

Pian meditaatiohetket pitenivät 5-10 minuutista 15-20 minuuttiin. En tehnyt mitään tiettyä tekniikkaa. Joskus tein Valkoisesta lumpeesta oppimiani harjoituksia, joskus jotain muuta; usein vain istuin hiljaa ja annoin asioiden olla.


Nyt tulen hankalaan kohtaan, joka edellyttää henkilökohtaisten asioiden käsittelyä, ainakin jollain tapaa. Aloitin rehellisesti, joten jatketaan nyt sitten sillä linjalla. Kesän mittaan nimittäin tästä uudesta ihmisestä tuli vähän enemmänkin kuin vain meditointikeskusteluseuraa. Rakastuin häneen. Kävi ilmi, että tämä tilanne oli aivan järkyttävän pelottava, ja minulla nousi pintaan todella vaikeitakin tunteita asiaan liittyen.

Kerran meditoidessani sain taas vähän samanlaisen "viestin" itsestäni kuin vastaukset hankalissa tilanteissa. Oivalsin, tai "kuulin", että mitä ikinä tunteita ja oloja vastaan tulee, minun ei tarvitse kuin meditoida, ja se auttaa. Tämä oli aivan valtava lohdutus. Ja totta. Aina, kun uusi tunnekuohu tuli aallon lailla, jatkoin vain meditointia, ja aina se auttoi.

"Auttoi" ei tosin tässä yhteydessä tarkoita, että olot olisivat vain kadonneet sen sileän tien. Toisin päin: meditaatio auttoi minua hyväksymään ne, olemaan syyttelemättä itseäni niistä, ja sen myötä pikku hiljaa oivaltamaan, mitä niiden takana oli. Kävi selväksi, että minun oli oltava itselleni rehellinen, kaikista niistä oloista ja niiden syistä.

Tavallaan "oloista" puhuminen monikossa on vähän hämäävää, koska kaikki esiin nousset tunteet ovat olleet yhtä ja samaa vyyhtiä. Kutsun sitä Möykyksi. Möykky alkoi antaa itsestään merkkejä sitä mukaa, kun tajusin mitä tunsin toista ihmistä kohtaan, ja jossain vaiheessa pullahti sitten kunnolla keskelle rintaa, niin ettei sitä voinut enää työntää syrjään. Voitte kuvitella, että olin aluksi aivan kauhuissani. Mutta tällä kertaa (sillä kyllä, Möykky on minulle tuttu aiemmista ihmissuhteistani) päätin, etten edes yritä työntää sitä syrjään, enkä analysoida sitä järjellisesti.

Sillä Möykkyä ei voi purkaa pakottamalla. Puhki analysoiminen vain kasvattaa sitä. Aloitin siitä, että minun ei tarvitse tehdä sille mitään, vain hyväksyä se. Meditaation, rukousten ja itseni varsin kivuliaankin kohtaamisen avulla olen saanut purettua sitä haituvan kerrallaan. (Niillä haituvilla on pitkät juuret, jotka irtovat välillä niin syvältä, että sanonpahan vaan: voi huh huh.)


Möykyn ytimestä löytyi, tai on löytynyt jo aika montakin kertaa (koska näissä jutuissa tunnutaan tarvitsevan aina aika monta kertaa) totaalinen kyvyttömyys hyväksyä, arvostaa ja rakastaa itseäni. Tämä on melko absurdia, koska oikeastaan minä kyllä koen pitäväni itsestäni. Mutta juuri tässä on meditaation voima: sen avulla pääsee tietoista tasoa syvemmälle, tiedostamattomalle tunteiden ja kokemusten tasolle, jossa voi olla kuulkaa ihan mitä vaan. Sinne on voinut jäädä jälkiä lapsuudesta, nuoruudesta, ihmissuhteista, mistä tahansa kokemuksista, jotka ovat jostain syystä vaikuttaneet meihin syvästi. Juuri tämän takia sisäänpäin katsominen on niin helkkarin pelottavaa. Ja juuri tämän takia se kannattaa: se tarjoaa mahdollisuuden kohdata todellinen itsensä, totuus siitä kuka minä olen, ja hyväksyä se. Ja se taas on ihan kaiken alku. 

Meditointimatkalla

Tähän piti tulla selittelevä alkuselitys. Ei tulekaan. Tällä kertaa vain kirjoitan, en selittele. 


Aloitin meditoinnin joskus -09 ja jossain vaiheessa meditoin hyvinkin säännöllisesti, joskaan en orjallisesti mitään tiettyä tekniikkaa noudattaen. Meditoinneissani on aina ollut paljon itse etsimiäni ja löytämiäni tapoja, ja ne ovat toimineet minulle - yhdistettynä esim. buddhalaiseen Valkoinen lumme -ryhmän meditaation ja yksinkertaiseen chakrameditaatioon, ym. ym. ym.

Mitä käytännössä olen vuosien varrella saanut meditoinnista, ovat pelkistettynä seuraavat:
1) Löytänyt kykyä olla läsnä tässä ja nyt
2) Pystynyt hyväksymään itseäni ja tunteitani, ja antamaan itselleni asioita anteeksi
3) Löytänyt itsestäni, sisältäni, vastauksia hankalissa tilanteissa, neuvoja siihen, miten kannattaisi toimia. Siis päässyt käsiksi siihen, mikä on totta.

Tämän kesän alussa en ollut meditoinut säännöllisesti pitkään aikaan. Osittain toki siksi, että vauva-arki oli muuttanut elämääni enkä ollut löytänyt uutta rytmiä meditointiin. Osittain ihan siksi, että en pystynyt istumaan alas ja kääntymään sisään päin. Se on nimittäin helkkarin pelottavaa. Ja osittain myös siksi, että olin omaksunut ei-läsnäolevan elämäntavan, jossa räpläsin mieluummin kännykkää/konetta, katsoin telkkaria tai vaikka luin, kuin olin itseni kanssa itseäni kuunnellen.

Tiesin, että olin aika kaukana siitä läsnäolosta, joka olisi ollut hyväksi. En kunnolla tajunnut, mutta etäisesti aloin hahmottaa, että olin myös (täysin) menettänyt kyvyn hyväksyä itseni ja antaa itselleni asioita anteeksi. Pystyin kuitenkin edelleen silloin tällöin pienen meditoinnin ja itseni kuuntelemisen avulla saamaan sisältäni vastauksia hankaliin tilanteisiin. Niinpä, kun keväällä kärsin pahoista vatsakivuista, päätin etsiä neuvoa meditoiden. Eräänä iltana siis meditoin, kysyin mitä vatsakivun takana on, ja sitten menin nukkumaan.

Sängyssä maatessani sain vastauksen: ensin sisälläni kuohahti hirveä vihan tunne mölyäviä naapureita kohtaan (liioitellun suuri tunne mölyn määrään nähden). Sitä seurasi ajatus: En jaksa enää olla vihainen. En jaksa enää olla vihainen exälleni. 


Oli selvää, että se oli vastaus kysymykseeni, mitä vatsakivun takana oli. Haluan korostaa siihen, että tajuan kyllä, että fyysisiin ongelmiin on myös fyysisiä syitä. Tuolloin en syönyt säännöllisesti enkä monipuolista ruokaa. Kuitenkin pitkittyneissä ongelmissa joissa ei ole selkeää yhtä aiheuttajaa, uskon vahvasti henkisen puolen kasvattavan ongelmia tai jopa olevan niiden perimmäinen syy. Keho ja mieli eivät ole erilliset, vaan vahvasti sidoksissa toisiinsa.

Tuolloin pystyin tekemään pieniä asioita vähentääkseni katkeruuttani exää kohtaan. Nyt asiaa ajatellessa tuntuu, että se oli ns. ensiapua. Olo exän kanssa helpotti jatkuvasta kyräilystä neutraalihkoon tilaan. Vatsaongelmat vähenivät selvästi.

Kesällä ne kuitenkin palasivat. Meditoin taas vastausta etsien. Tällä kertaa se oli hieman hevimpää settiä: Minun täytyy antaa elämässäni lisää tilaa Jumalalle. 

Voin sanoa, että niin iloinen kuin olinkin, että vastaus tuli, olin myös melko kriisissä: mitä hittoa nyt teen? En tiennyt mistä aloittaa. Onneksi voin sanoa, että olen saanut lahjaksi kaksi aivan mieletöntä ystävää - Kultun ja Kolibrin - joiden kanssa pystyn jakamaan juuri tällaisia asioita. Kysyin molemmilta, mitä nyt tekisin, ja molempien vastaus (toisistaan tietämättä) oli sama: Ala meditoida päivittäin. Istu alas ihan vain pikku hetkeksi, älä vaadi paljoa, 5 minuuttia päivässä riittää. Kunhan teet sen joka päivä. Ei tarvitse tehdä mitään enempää, siitä se lähtee liikkeelle itsestään. 

He olivat oikeassa. Aloitin saman tien. Istuin alas, lupasin itselleni muutaman minuutin. Niitä meni ehkä 7-8. Ja saman tien olo alkoi helpottua. Sisälleni tuli lisää tilaa. Tuli tunne, että kaikki kyllä selviää, nyt olen matkalla. 


To be continued :D

Beauty of the continuous change

Keväällä 2012 elämäni oli jo yli vuoden kestäneessä muutosten pyörteessä. Näissä tällaisissa on aina mahdotonta sanoa mistä se alkoi, niin tässäkin tapauksessa, mutta silminnähtävin alku pyörteelle oli ollut ero exästä vuotta aiemmin. Sen jälkeen elämä lähti viemään minua ja minä - yritin roikkua mukana minkä taisin. Päätä huimasi, ja olin huiman onnellinen.

Hurrikaanin silmä oli vuodenvaihde 2011-2012, jonka vietin Ghanassa. Tarkemmin sanoen: palasin sinne silloin pitkän tauon jälkeen. Ihmettelin etukäteen, mitä matka toisi tullessaan, sillä tunsin hyppääväni tuntemattomaan. Aavistelinkin, että matka olisi siirtymä, siirtymä vanhasta johonkin uuteen, mutta en osannut yhtään arvata, millaiseen (tai yritin, mutta arvasin ihan pieleen).

Matkan alussa kuvittelin tulleeni Ghanaan sanomaan hyvästi; kuvittelin kai sen sinetöivän vanhan vaiheen taakse jäämisen. Enpä enemmän väärässä olisi voinut olla. Matkan lopussa tajusin, että kun nyt olin saanut käytyä läpi ja päätettyä vanhan Ghanan tarinani, alkaisi uusi. Ei ilman Ghanaa, vaan aiempaa voimakkaammin kytköksissä siihen. Nyt Ghana ei enää ollut vain vapaaehtoistyövuoteni maa siltä vuodelta silloin joskus. Nyt se tulisi olemaan jotain paljon enemmän ja laajemmin.

Tulin Suomeen ja aloitin saman tien uuden työn, ensimmäistä kertaa kokonaan oman luokan opettajana. (Kutsun siihenkin sain matkani aikana, tekstarilla.) Yhtäkkiä koko elämäni oli muuttunut, ja tunsin muutoksen jatkuvan, vievän minua mukanaan, enkä tiennyt minne. Se oli pelottavaa ja ihanaa. Tunsin myös, että minä olin muuttunut, ja jatkoin muuttumista - ihan yhtä lailla tuntemattomaan suuntaan. (Tuosta työstä myös täällä.)

Ostin uudet lentoliput suunnilleen saman tien, toukokuulle. Olin Suomessa neljä kuukautta ja risat. Tuona aikana ehdin liittyä kirkkoon (prosessi oli kyllä ollut käynnissä jo pitkään), tavata Watsonin isän ( -> ihastua, aloittaa seurustelun), ja sopia, että jatkaisin työssäni myös seuraavana vuonna. Esimerkiksi.


Siihen työhön, joka vielä silloin oli sijaisuus, kuului oman nelosluokkani lisäksi aika monta tuntia seiskaluokan kuvista. Tykkään kuviksesta, mutten ole mikään taiteilija, ja tuntisuunnitelmien teko oli välillä haastavaa. Ghana-höyryissäni keksin kerran, että yksi työ voisivat olla länsiafrikkalaiset symbolit. Oppilaat voisivat suunnitella värillisen taustan ja valita sen päälle mustana tulevat symbolit. Työtä varten etsin tietoa adinkra-symboleista, joita etukäteen tunsin vain muutaman.

Samaan aikaan itselläni oli mielessä uuden blogin aloitus. Olin blogannut jo kolme vuotta, mutta kuten lienee tullut selväksi, tuossa ajassa oli muuttunut niin paljon, että halusin aloittaa jotain uutta. Adinkra-symboleita tutkiessani keksin, että voisin nimetä blogini sellaisen mukaan. Näin saisin nimen, joka kuvastaisi blogiani (sellaisen keksiminen on hankalaa!) ja samalla symboli linkittäisi blogin Ghanaan, joka oli aika olennainen osa ... noh, kaikkea.

Kävin siis symboleja läpi kriteereillä: 1) sopiva merkitys ja 2) kivan näköinen, jos mahdollista. Varsin nopeasti tajusin etsiväni merkitystä, joka sopisi elämäni/blogini keskeiseen ydinajatukseen: jatkuvaa on vain muutos. Elämän muuttuminen, minun muuttumiseni, ja sen aiheuttama jatkuva etsintä.

Löytyi muistaakseni kaksi sopivaa. En enää muista, mikä se toinen oli. Se, jonka valitsin, oli

Sesa Wo Suban

"Change or transform your character "

symbol of life transformation

This symbol combines two separate adinkra symbols, the "Morning Star" which can mean a new start to the day, placed inside the wheel, representing rotation or independent movement.

(http://www.adinkra.org/htmls/adinkra/sesa.htm)

Aloitin tuolloin Onsugarissa, jossa varsinainen symbolikin oli näkyvillä käyttäjäkuvanani. Ehkä pitäisi ottaa se tännekin, kun nyt täällä on sekä etusivulla että minun kuvanani vesiputous (vaikka tuossa käyttäjäkuvassa on tuo pikku-ukko, hii, huomaatteko! Se olen minä!) (ja putous on muuten Boti Fallsin toinen puolisko Koforiduassa).

Pidän siitä, miltä Sesa Wo Suban näyttää ja mitä se merkitsee. Pidän siitä, että sen nimi on twin kielinen ja tajuttavissa (monien merkkien viralliset nimet ovat yhdistettävissä niiden varsinaiseen merkitykseen vasta pitkällisten selitysten kautta, esim. siamilaiset krokotiilit). Pidän tuosta aamutähdestä, koska hassua kyllä, 11 vuotta sitten näytellessäni Peter Pan -musikaalissa yhtä kadonneista pojista, minulla oli esityksessä oma miekka, jonka nimesin Aamutähdeksi (tuolloin quenyan kielellä Tindomiel, joo, olin Sormusten Herra -fani). [Hassua muuten, että juuri nyt olen viimeiset pari viikkoa kuunnellut juuri Peter Pan -cd:tä Watsonin kanssa, nyt kun tuli puheeksi...]

Joten olen ollut erittäin tyytyväinen Sesa Wo Subaniin. 

Maame Esi pyysi kirjoittamaan blogini nimen taustaa. Ole hyvä. :)

Näkymättömän varassa

Ystävä sanoi: siinä tulee se tunne, kuin aika pysähtyisi. Kuin koko maailma odottaisi kanssasi. Minä totesin, että ei ole ainakaan vielä tullut. Päin vastoin: tässä viimeisten viikkojen aikana olen oikein henkiin herännyt, mennyt ja tehnyt, ollut elämäniloinen, vauhdissa ja liikkeessä maailman mukana.

Tuosta keskustelusta on kuusi päivää. Sen jälkeen jotain on naksahtanut. Olen tietoisesti irrottanut otettani kaikesta, mikä on tähän asti ollut. Tämän seurauksena tuli yhtäkkinen ja voimakas tarve saada kaikki kuntoon uutta tulokasta varten. Järkkäsin kämppää, hoidin roikkuneen koulutehtävän, kävin etsimässä puuttuvia kamppeita, ja suorastaan hikeennyn siitä, että vielä pitäisi tehdä yksi isompi reissu kauppaan niin, että olisi kaapit täynnä ja kaikki valmista.

Kun nyt käytännössä kaikki alkaa olla hoidettu, tuntuu oudolta. Minä valmistauduin, irrotin otteeni - ja jäin leijumaan, putoamatta vielä eteenpäin, uuteen. Vauva on ollut vatsassani aina. Tuleeko se olemaan siellä aina? Siltä tuntuu, sillä aika on pysähtynyt.

Tiedän, että tämä on suuri illuusio. Langat jännittyvät äärimmilleen näkymättömissä. Ne vain eivät ole minun käsissäni. Nämä hetket ovat ne kaikista huimaavimmat. On yksi asia olla tilanteessa, jossa on minusta kiinni milloin päästän irti ja pudottaudun tuntemattomaan. On vielä paljon suurempaa olla näkymättömien lankojen varassa, joiden irtoamishetkeen en voi itse vaikuttaa. Minulla ei ole kontrollia tähän. Ja se on ihanaa.

Ja nyt? Nyt voin vain leijua ilmassa, jähmettyneessä ajassa ja odottaa sitä hetkeä, kun muka valmistautuneena ja kuitenkin yllätettynä huomaan lankojen irronneen ja ajan alkaneen taas liikkua, johonkin aivan uuteen.

Aika aikaansa

En tiedä miten muiden elämä jaksottuu, mutta minun elämäni oikeastaan aina lukion loppumisesta lähtien koostunut toisiaan seuraavista vaiheista, jotka kestävät vuoden tai pari ja ovat aina hyvin uudenlaisia. Monesti olen tietysti itse kyllästynyt yhdenlaiseen elämään tietyn ajan jälkeen ja hakeutunut johonkin uuteen. Yhtä monesti on kuitenkin käynyt niin, että olen kuvitellut porskuttavani samoilla raiteilla vielä pitkään eteenpäinkin, mutta elämä onkin heittänyt tielleni jotain aivan uutta: mahdollisuuden, johon olen ehdottomasti halunnut tarttua, tai muutoksen, jota ei ole auttanut kuin seurata.

Jotkut ehkä elävät pidemmissä sykleissä: useampi vuosi opintoja, töitä, tiettyä parisuhdetta tai perhe-elämää. Minun temponi on tässä ehkä nopeampi kuin joillain, toisaalta kyse on kuitenkin ihan kunnon ajoista, joissa on ehtinyt syventyä yhteen jos toiseenkin asiaan. Tuloksena onkin, että vaikka en ole 28-vuotiaana vielä valmistunut miksikään, olen kuitenkin saanut maistaa niin opintoja eri muodoissaan kuin useaa eri työtä, lisäksi asunut Ghanassa ja kokenut muutenkin erilaisia vaiheita elämässäni – ja pidän niistä koostuvasta kokonaisuudesta erittäin paljon.

Marraskuussa 2011 olin elänyt puolitoista vuotta opiskelijaelämää sivuaineopinnoistani nauttien ja pätkätöitä tehden. Kuvittelin jatkavani samaan malliin aina valmistumiseen asti. Samaan aikaan minulla kuitenkin oli voimakas tunne, että jokin aikakausi elämässäni oli päättymässä ja jotakin uutta alkamassa. Luulin kyseessä olevan enemmänkin henkisen muutoksen, mutta myönsin etten lainkaan tiennyt mitä oli tulossa. Lähdin tuolloin puolitoista kuukautta kestävälle matkalle Kuubaan ja Ghanaan, ja uskoin matkan selvittävän tulevaisuudenkuvia.

Niin kävi ja paljon konkreettisemmin kuin olin osannut odottaa. Heti matkan alkupuolella sain tekstiviestin vanhalta työpaikaltani, jossa minulla oli takana koulunkäyntiavustajavaihe ennen opiskelujani sekä satunnaisia sijaisuuksia taas myöhemmissä vaiheissa. Viesti alkoi: ”Hei maailmanmatkaaja” ja siinä kysyttiin, tulisinko koko kevääksi opettamaan neljättä luokkaa, jonka opettaja oli jäämässä opintovapaalle.

En ollut suunnittellut sitä. En ollut kaivannut työelämään. Kuitenkin tiesin melkein heti viestin saatuani, että suostuisin. Se oli yllättävää ja ihanaa. Minulla oli reissuni verran aikaa totuttautua ajatukseen elämän muuttumisesta. Heti kun tulin Suomeen, aloitin työt. Muistan, kuinka työn aloitus tuntui uudenlaiselta seikkailulta – oma luokka oli jotain, jonka olin odottanut saavani kokea, ja nyt yhtäkkiä se oli tullut eteeni ihan nurkan takaa ja kesken kaiken.

Kyllä minua myös arvelutti – en tuntenut luokkaa etukäteen ja pelkäsin, että uuden porukan puikkoihin kesken talvea hyppääminen olisi enemmän hermoja rassaavaa kuin idyllistä. Oikeastaan kuvittelin työn olevan sen verran rankkaa, että pitäisin sen tässä kohtaa mielelläni vain määräaikaisena vaiheena ja palaisin sitten taas opiskelujen ja vapauden pariin.

Taas tuli yllätys. Heti, kun aloitin työt, viihdyin. Viihdyin luokassani, viihdyin vanhalla työpaikallani, ja ennen kaikkea viihdyin töitä tekemässä – oli ihanaa olla taas oikeasti aktiivinen luennoilla notkumisen ja satunnaisten sijaispäivien sijaan. Ja taas hyvin äkkiä mieleni muuttui. Tajusin, etten halunnut palata täyspäiväisen opiskelun pariin, vaan että pyytäisin saada syksyksikin töitä, vaikka jonkin toisen sijaisuuden, ja tekisin tenttejä siinä sivussa.

Ja kappas vain. Luokkani vanha opettaja pätevöityi toiseen toimenkuvaan eikä jatkanut. Minulle tarjottiin seuraavaakin vuotta samassa luokassa – porukassa, jossa viihdyin paremmin kuin olin osannut kuvitella viihtyväni 10-11 -vuotiaiden kanssa (olin tietysti jopa joskus aiemmin väittänyt, että tykkäisin opettaa joko pienempiä tai isompia, en niitä rasittavia nelos-vitosluokkalaisia... Hahhaa!).

Elokuun puolivälissä seisoin auringossa hiekkakentällä kyltin kanssa, jossa luki luokkani tunnus. Olin yhtä aikaa riemuissani ja kauhuissani. Kevään ”seikkailu” oli muuttunut koko vuoden todelliseksi vastuuksi, johon tartuin innolla samalla kun pelkäsin miten pärjäisin. Mutta työ imaisee heti mukaansa; päivän päätteeksi ei ehtinyt enää jännittää turhia, kun oli kädet täynnä hommia.

Aika kului niin nopeasti. Toisaalta ehdin oppia tuntemaan nämä lapset oikeasti, toisaalta en ehtinyt tehdä paljoakaan siitä, mitä olin kuvitellut. Ehdin menettää hermoni heihin monta kertaa, nähdä miten lapsista alkoi tulla teinejä ja ihmetellä sitä. Ja samaan aikaan monta asiaa jäi tekemättä ja sanomatta. Sainhan kuitenkin jo lokakuussa tietää, etten voisi(kaan) jatkaa heidän kanssaan enää kuudetta luokkaa käymään – mihin koko talvi hävisi? Pahoinvointiin, väsymykseen, elämänmuutokseen; toisaalta siihen kiireeseen ja elämän tapahtumiseen, joka lasten kanssa töitä tehdessä vain on ja jota ei jotenkin koskaan osaa ennustaa.

Sitten yhtäkkiä passitus sairaslomalle kuukautta aiemmin kuin olin kuvitellut loman alkavan. Se tiistaiaamu kun heräsin ja helpotuksen sijaan tunsinkin tyhjyyttä, kun tajusin, että tähän loppui yksi aikakausi, taas yllättäen. Ne kerrat, kun kävin töissä ja tajusin, että niin mukavaa kun heitä onkin nähdä, he ovat jo lähteneet käsistäni, minä en ole enää johdossa enkä vastuussa, minä vain moikkaan. Se aika joka alusta katsottuna näytti niin pitkältä, on oikeasti ohi.

Tänään sitten viralliset läksiäiset ja heipat. Käyn ehkä vielä jakamassa todistukset tai sitten en. Se ei ole minun käsissäni. Vatsassa potkii lupaus uudesta, erilaisemmasta kuin koskaan ennen. En voi tietää milloin se alkaa, millaista siitä tulee, enkä vielä sitäkään, mitä teen kun äitiysloma päättyy ja haetaan taas suuntia. Mutta olen aivan varma, että suunnat löytyvät. Kuten aina tähänkin asti.