Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste minä. Näytä kaikki tekstit

lauantai 10. lokakuuta 2015

Loppu ja alku

Yö sieluni täytti syvä
halu rakkauden kun syntyi sielussa tässä
Oi sinua, sallima hyvä!
Ulos lähdin pimeässä
kun tyyntä oli jo kaikki talossa tässä.


Tämän blogin esittelytekstissä kerron, kuinka yhdeksän vuotta sitten koin, ettei elämä tuntunut täydeltä ja todelta, ja aloin etsiä vastausta siihen, mikä täyttäisi tuon tyhjyyden.

Tuolloin etsinnän ensimmäinen vastaus johti pimeyteen, sielun pimeään yöhön. Ensimmäinen vastaus, jonka löysin, oli se, että maailmaa ja elämää on katsottava kokonaan, nähtävä myös kipeät ja vaikeat puolet, ja elämä onkin taas täyttä ja totta.

Se oli kuitenkin käytännössä vaikeampaa kuin tajusinkaan. Oivalluksestani huolimatta en pystynyt kohtaamaan monia asioita, vaan aloitin matkan, jonka aikana paitsi etsin, myös jatkuvasti pakenin omaa itseäni.


Nyt, viime kesänä, koin toisen kerran sielun pimeän yön. Kaikki vanha romuttui. Koko maailmankuvani meni uusiksi. Uskon ja luotan toki edelleen Jumalaan ja johdatukseen. Hahmotan vain asian hyvin eri tavalla kuin ennen.

En pidä enää itseäni "henkisenä ihmisenä". Koko uushenkisyys näyttäytyy minulle nyt hömppänä, johon verhotaan se, ettei pystytä kohtaamaan vaikeita asioita omassa itsessä. Ei ole mitään "henkistä polkua" joka johtaa sinua aina lähemmäs ja lähemmäs valoa ja jota kulkiessasi tulet koko ajan jotenkin valaistuneemmaksi ja paremmaksi ihmiseksi.

Uushenkisyydessä ehkä kaikkein eniten ärsyttääkin luonnonvastainen pyrkimys kääntää kaikki positiiviseksi ja valoisaksi, välttää kipeät asiat täysin. Sellainen on pelkkää teeskentelyä. Se ei minua enää kiinnosta.


Tämänkin pimeän yön suuri oivallus olikin se, että myös vaikeat ja kipeät asiat - pimeys - on suostuttava näkemään kokonaan. Mutta nyt olen oivaltanut myös jotain uutta. Vaikeuksien merkitys ei olekaan pelkästään se, mitä niistä seuraa - siis jotain hvyää. Vaikeat ovat merkityksellisiä sellaisinaan, ilman ajatusta "sitten kun se on ohi". Vain sellaisina niistä voi edes seurata mitään.

Hengellinen kyllä edelleen koen olevani. Hengellisyys vain ei ole jotkut ihmeen portaat joita kiipeän kohti parempaa itseäni. Parempi minä on minussa, sisällä, ja ainoa mitä voin tehdä, on lakata yrittämästä haudata sitä ja yrittää tulla joksikin muuksi. Hengellisyys ei ole saavuttamista. Se on saavuttamisen täysi vastakohta. Se on pysähtymistä todellisuuteen.

(Huomautettakoon, että tykkään joogasta, meditoinnista ja kaikista vanhoista jutuista ihan yhtä palkon kuin ennenkin. En vain enää näe niitä tikapuina johonkin. Ne ovat hyviä ja kivoja juttuja, koska ne ovat hyviä ja kivoja juttuja.)



Yksi matka on päättynyt. Olen löytänyt vastauksen yhdeksän vuoden takaisen tyhjyyten aiheuttamaan ihmettelyyn. Vastaus ei löytynytkään lähtemällä johonkin, vaan suostumalla olemaan itsessäni. Yhtäkkiä elämä on luonnostaan täyttä ja todellista. Siitä ei tarvitse erikseen yrittää tehdä sellaista millään vippaskonsteilla.

Tämän blogin otsikossakin näkyvä muutos on tietysti tosiasia: ainoa, mikä on pysyvää, on se, että kaikki muuttuu koko ajan. Kuitenkin se, mihin olen blogin perustamishetkellä viitannut, ei enää pidä paikkaansa. En enää koe tarvetta muuttaa itseäni joksikin uudeksi - joksikin, jota en ole - vaan uskon, että kun en pakene omaa itseäni, muutos tapahtuu luonnostaan, jopa huomaamattani.

Ajatusmallin perustavanlaatuisen rakennemuutoksen vuoksi en halua rakennella uusia hökötyksiä tämän vanhan pohjan päälle. Haluan aloittaa alusta. Haluan lopettaa olemasta "henkinen joogaminä" ja olla vain Minä, anteeksipyytelemättä.

Jos elämäni seuraaminen edelleen kiinnostaa, voit klikata itsesi uuden blogini lukijaksi osoitteessa:

http://toodalooo.blogspot.fi







See you on the other side!


Ja pimeys tihentyvä 
oli salaista porraspuuta peittämässä. 
Oi sinua, sallima hyvä!
Kävin salaa pimeässä
kun tyyntä oli jo kaikki talossa tässä.

- Ristin Johannes

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kerran larppaaja...

Todellisuus näyttää poliittisen ilmapiirin puolesta tällä hetkellä niin karulta, että en pysty kirjoittamaan mistään painavasta aiheesta - neuvottomuus sen kaiken suhteen ahdistaa liikaa. Sen sijaan sananen jostain muusta.


Viimeiset neljä vuotta olen ollut entinen larppaaja. Harrastin larppausta aktiivisesti vuosina 2002-2007, sen jälkeen harvakseltaan aina vuoteen 2011 asti, jolloin tein viimeiset visiitit tuttujen porukoiden peleihin ja "lopetin kokonaan".

Lyhyt tietoisku: LARP = live action role play. Se on siis roolipelaamista niin, että ihmiset "leikkivät" kuvitteellista tilannetta. Henkilöiden taustat, luonteet, tavoitteet ja tilanteen olosuhteet on pelinjohto kirjoittanut etukäteen. Sitten improvisoidaan. Se on siis vähän kuin näyttelemistä ilman yleisöä. Yhden päivän pelit kestävät yleensä 5-6 tuntia, mutta on myös lyhyitä parin tunnin pelejä ja pitkiä, useita päiviä kestäviä pelejä.

Eilen tein paluun larppaamaan. Yksi vanhan porukan pelikampanja pyörii edelleen, ja minä ja kaverini menimme mukaan vanhoilla, tutuilla hahmoilla. Kokemus oli upea ja voimakas. Luulen, että saatan alkaa taas käydä peleissä ainakin sen pari kertaa vuodessa.



Larpissa siis olen joku toinen, esitän kuvitteellista henkilöä. Kuitenkin hieman paradoksaalisesti koen, että larppaus on ollut ennen kaikkea keino tutustua itseeni. Ja ehkä se ei niin paradoksaalista olekaan: minä pelaan kuvitteellista hahmoa, mutta pelaan omalla itselläni. Vaikka esitän jotakuta toista, niin siinä kuitenkin olen aina minä.

Larppien avulla löysin aikoinani monta kertaa asioita, joista en omana itsenäni ollut aiemmin kiinnostunut. Tajusin, että usein se on asenteesta kiinni: esimerkiksi pelattuani liikuntaa rakastavaa hahmoa huomasin, millä tavalla voin itsekin nauttia liikunnasta. Myös hahmon rohkeus sai minut usein huomaamaan, että voin voittaa pelkoni myös tosielämän tilanteissa.

Oli kuitenkin myös toisenlaista itseen tutustumista: hahmoissa ilmeni ilman suunnitteluakin puolia, joiden tajusin kumpuavan omasta itsestäni. Huomasin esimerkiksi, että pelatessani nuoria, miespuolisia hahmoja, uskalsin spontaanisti flirttailla ihmisille - ja nautin siitä tavalla, joka sai minut tajuamaan, että minullakin on tuo puoli, jos uskallan ilmaista sitä.



Oli muutakin kuin itsetuntemus. Larppien myötä pääsi konkreettisestikin irti arjesta, tuli reissattua vaikka minne, ja hyvin usein pelipaikat olivat luonnon helmassa ihanissa leirikeskuksissa tai mökeillä. Nautin tästä kotimaanmatkailusta todella paljon. Ja sitten oli tietysti ihmiset. Vaikka jossain vaiheessa tuntui, että larppaajissa on tiettyjä rasittavia piirteitä (kuten esilläolon tarvetta tai loputonta jaarittelua omasta hahmosta), on tuossa porukassa myös jotain aivan poikkeuksellista verrattuna mihinkään harrastusporukkaan, missä olen ikinä ollut. Larppiporukka monella tapaa suvaitsevampaa kuin edes muusikot tms. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöissä ei ollut mitään kummallista, ja yhtä lailla sai olla nörtti, epämuodikas, lapsellinen, "epänormaali" sellaisilla pienillä tavoilla, joiden suhteen yhteiskunnassa on kirjoittamaton sääntö toimia tietyllä tavalla tai olla tietynlainen.

Ja sitten erittäin merkittävä tekijä: läsnäolo. Ehkä hassua, että jonain toisena ollessa onkin valtavan aidosti läsnä. Mutta kuten sanottua, minähän siinä olen. Ja larpin aikana ei ole oman elämän todellisuutta muistoineen, huolineen ja murheineen viemässä huomiota pois tästä hetkessä. Okei, on kuvitteellisen hahmon kuvitteellinen menneisyys ja tulevaisuus, mutta ainoa sillä hetkellä todellinen on kuitenkin vain - no, se hetki. Olenkin kokenut larpeissa samanlaista, voimakasta läsnäoloa kuin vaikka joogaretriitillä. Sellainen läsnäolo tuo suurta iloa ja johtaa myös lähemmäs omaa itseä, omia todellisiakin tunteita.



Kaiken kaikkiaan olen saanut larppaukselta suorastaan hämmentävän paljon. Ihan jo tietysti niitä ihmeellisen voimakkaita kokemuksia, joita saa, kun on hetken toisessa todellisuudessa, heittäytyy toisen ihmisen iloihin ja suruihin. Mutta myös rohkeutta olla minä ja elää elämääni. Uskon ihan todella, että on pitkälle larppauksen ansiota, että olen uskaltanut lähestyä kiinnostavia ihmisiä, elää omana ei-heterona itseäni ja esimerkiksi tehdä päätöksen muuttaa vuodeksi Afrikkaan.

Tämä kaikki vyöryi ylitseni tänään, kun lähdin matkaamaan kotiin pelipaikalta, meren rannalta, keskeltä ei-mitään. Nyt, kun haluan taas olla enemmän oma itseni kuin yleisesti tai hyväksytty tai cool, voin myöntää, miten paljon rakastin ja rakastan tuota harrastusta.

Lopetin sen silloin, koska tuntui, että aikaa meni suhteettoman paljon leikkiessä jotakuta toista, halusin sen sijaan elää omaa elämääni. Enää en edes haluaisi ravata peleissä joka kuukausi enkä jaksaisi opetella tietoja milloin minkäkinlaisesta fantasiamaailmasta. Sen sijaan haluan valita muutaman pelin vuodessa, joissa on tuttuja ihmisiä, tuttu pelimaailma, ehkä tuttuja hahmojakin, ja joskus kenties piristeeksi jotain uutta.

Haluan olla taas larppaaja. Kolmekymppisen yh-äidin tavalla.

sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Ylpeästi siitä välistä

En ole hetero - siinä se, minkä verran osaan ja tahdon itseäni määritellä. Ei hetero vaan jotain muuta, queer. Mietiskelin eilen pride-päivän pointtia, ylpeyttä, ja oikeutta olla ylpeä siitä mitä olen - siitä, että olen ei-hetero. Sitten aloin taas miettiä näitä määritelmiä. 

Teknisesti ottaenhan olen biseksuaali. Jostain syystä en kuitenkaan mielelläni käytä tätä sanaa. Miksi en? Koska tuntuu, että siihen liittyy vielä paljon enemmän ongelmia kuin homouteen tai lesbouteen. Biseksuaali kun ei ole oikein sitä eikä tätä. Ei kunnolla yhtä muttei oikein toistakaan. Ikävä kyllä tämä ei ole vain omassa päässäni. Ohessa pari tosielämän esimerkkiä. 


Vuosia sitten olin DTM:n naistenillassa lesboystäväni kanssa. Itse olin juuri eronnut tyttöystävästäni. Minulla oli pitkät kiharat hiukset ja meikkiä, housut ja kauluspaita. Törmäsin vanhaan lukiotuttuun ja kävimme seuraavan keskustelun. 

Tuttu: (katsoo minua päästä varpaisiin) Kenen kanssa sä tulit tänne?
Minä: No kaverini, mutta ihan omasta puolestani mä täällä oon.
Tuttu: Ootsä lesbo vai bi?
Minä: Bi.
Tuttu: Oo mieluummin lesbo tai hetero. Älä oo bi. 


Niin, kun se on valintakysymys?

Myöhemmin samaisen lesboystävän kumppani oli sanonut hänelle, ettei usko biseksuaalisuuteen. Tuntuuhan se vähän kylmäävältä kuulla, että joku ei usko sellaista olevankaan, mitä minä olen. Varsinkin, kun palaute tulee vähemmistön edustajalta. Jos ei älyä olla joko lesbo tai hetero, saa pahimmassa tapauksessa lokaa niskaan molemmilta tahoilta.


Sitten oli tämä julkinen keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista:


Havainnollistavassa kuvassa ovat menneet sekaisin puurot ja vellit, toisin sanoen biseksuaalisuus ja polyamorisuus. Ja kuitenkin olen kuullut myös varsin liberaalilta henkilöltä seuraavan kommentin: 
"Tapasin tyypin, jolla on sekä tyttöystävä että poikaystävä. Se on todellinen biseksuaali."

Jaha, mikäs minä sitten olen?

Biseksuaalisuus ei tee vielä kenestäkään moniavioista. (Sivumennen sanoen, toki on niitäkin henkilöitä, jotka ovat suhteessa useamman kanssa yhtä aikaa, ja hekin ovat ihan yhtä todellisia.)



Sitten on tämä "positiivinen" kommentti: "Sulla on vaan vähän enemmän valinnanvaraa."

Se on ehkä kaikkein kusisin osa tätä identiteettiä. Näennäinen valinnanvapaus. Ensinnäkin, onko rakastumisessa ylipäätään kyse jostain valinnasta? Toiseksi, kuvittelepa tällainen tilanne: 

1) Meille myydään lapsuudesta asti kuvaa "onnellisesta lopusta", joka sisältää parisuhteen, lapsia ja avioliiton.
2) Miehen kanssa voi saada automaattisesti lapsia sekä avioliiton. Naisen kanssa ei voi tuosta noin vain saada ensimmäistä, ja jälkimmäistä ei tähän asti ole voinut saada ollenkaan. 
3) Kuinka helppoa on valita neutraalisti todellista omaa sisintään kuunnellen, kun vaaka on kuvatun laisessa epätasapainossa?


Ainakaan minulle se ei ole ollut helppoa. Ja sitten, kun kaipasin lapsia ja hyväksyntää ja rupesin jotenkin kummasti ajautumaan suhteisiin vain miesten kanssa, niin ympärilläni olevat alkavat olettaa, että "se vaihe" on mennyt ohi ja nyt olen taas turvallisesti hetero. Vähän aikaa sitten kysyin eräältä lähipiiriini kuuluvalta, tietäähän hän, etten ole hetero. Hän vastasi, että kyllähän hän tietää minun menneisyyteni. Yksittäiset seurustelukumppanit ovat tietysti menneisyyttä, mutta hyvät ihmiset, vaikka seurustelisin loppuelämäni vain miesten kanssa, minusta ei koskaan tule heteroa. 


Ajattelin ihan näin Pride-viikon kunniaksi, että voisikohan sitä olla ihan rehellisesti ylpeä siitä, että olen bi. En lesbo enkä hetero. En voi tietää onko mahdollinen tuleva kumppani mies vai nainen. En voi myöskään valita sitä. Eikä kaikessa tässä ole mitään väärää. Minä olen tällainen, enkä ole yhtään vähemmän oikeanlainen tai todellinen kuin kukaan muu.




keskiviikko 29. huhtikuuta 2015

Voitoista ja häviöistä

Ensin häviöistä. Ei niistä muuta kuin että tässä on ehkä parhaiten ikinä onnistuttu sanoittamaan ylipäätään mikään asia maailmassa:

Kun mä sinut hain
mä mietin mitä vain voi tapahtuu
Iskin vaaleenpunaset lasit päähän
ja ruusun terälehtiä satoi taivaalta

--

Sit mä heräsin pää pyörällä 
ei oo avoautoo ajan talvisinkin pyörällä






Se on sellanen tunne kun lentokoneella nousee, hyppää
ja laskuvarjoo ei tullut mukaan


Ihan tälleen yleisesti ottaen ja menneitäkin muistellen.


***

No sitten niistä voitoista.

Syksyllä 2012 kirjoitin täällä näin:

" -- minun sisäiselle äänelleni ei ole mitään väliä, teenkö gradun vai ei. Se ei ole olennaista. Voin tehdä sen tai olla tekemättä, mutta se ei määritä sitä olenko onnellinen vai en."
Tämän sanominen on äärimmäisen luonnollista ja samalla valtava oivallus. Samalla kun sanon nämä sanat, tuhat kiloa nousee harteiltani. Keveyden tunne seuraa minua graduryhmään. Tajuan ensi kertaa, ettei vapauteni riipu siitä, teenkö gradun vai en. Minä olen jo vapaa. Vapaa valitsemaan mitä teen ja miten siihen asennoidun. Vapaa olemaan onnellinen, riippumatta gradusta.
Ja istuessani graduryhmässä tajuan ensimmäistä kertaa helpottavan asian: en tee tai jätä tekemättä gradua, koska minun täytyy. Mitä teenkin, teen sen koska haluan."

Minähän halusin - ja minä tein sen. 83 sivua, joista 4 lähteitä, joista yksikään ei ollut pelkkää täytettä. "Epätieteellinen" aihe, josta olin valtavan kiinnostunut, ja joka osoittautui aivan validiksi tieteellisen tutkimuksen(tapaisen) kohteeksi. Diskurssianalyysin haltuunotto, aina kommentistani "musta tuntuu kuin mut ois laitettu tekemään jotain mihin en todellakaan ole pätevä, tyyliin aivokirurgiaa!" aina palautteeseen "tää sun analyysi on niin hyvää." 
Sain ohjaajaltani ihan lupaavan arvion tulevasta arvosanasta - mutta sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. Olen jo päässyt kaikkiin tavoitteisiini - tai jopa ylittänyt ne; olen tehnyt gradun, jonka aiheesta olin ja olen aidosti innoissani; jonka takana seison ihan täysin ja josta olen järjettömän ylpeä.

Sen kunniaksi linkitän vielä toisen vanhan pätkän, muistelmia akateemiselta uralta. Kyseessä on "tiivistelmä akateemisen elämäni ensimmäisestä vuodesta" 2006-2007, ja se sisältää italian aineen, joka alkaa lauseella Frodo Baggins oli hobitti; animaatioelokuvan Urkin Pistin (ei ikävä kyllä katsottavissa), törmäämisen koulututtuun Kuopiossa, täysin opintoihin liittymättömän vahinkoretken Kyrölään sekä esi- ja alkuopetuksen juuret Ruotsi-Suomen historiassa. Ikävä kyllä mainitsen jättäneeni (vanhan livejournalini teksteihin perustuvasta) kirjoituksesta pois mm. selityksen pianosäestystentistä ja "jätkien kanssa" tehdystä ryhmätentistä, samoin kuin siitä, miksi en tehnyt kahtatoista sivua äidinkielen tehtäviä (merkinnöistä ei selvinnyt, teinkö niitä koskaan), vaikka ko. selitykset olivatkin aika hauskoja (ts.olen nauranut tämän illan vedet silmissä). 
Tekstin lopussa tulee vielä tarinan opetus! Näiden pohjalta on aika lohdullista, että sain viime syksynä tehtyä kandidaatin työni arvosanalla 4/5. Eli jutun SANOMA!!!111 on se, että... että... ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Ei vaan, otetaanpa uusiksi. Siis: kun olen löytänyt oman tapani tehdä asioita, olen myös saanut niitä aikaiseksi. Vaikka työnteko opintojen ohessa onkin aiheuttanut sen, että aloitan nyt paitsi graduntekoa, myös kuudetta (eikä vielä viimeistä) vuotta yliopistolla - tai kuten tuolloin vuonna 07 tapasin sanoa, "schmyliopistolla". 
Jep, rakas Schmyliopisto - ihmeitä tapahtuu, myös opiskelun saralla! Yhdeksän vuotta siihen meni, eikä sekään ole vielä ihan pulkassa. Mutta kaikki opettajankoulutuslaitoksen opinnot ovat.
Melko käsittämätöntä.

Gandalf tietää.
Kuvan osoite

BTW, tiedän jo, minkä lainauksen laitan tänne ja feseen ja KAIKKIALLE sitten, kun olen saanut loputkin sivuaineopinnot tehtyä ja jätän Schmyliopiston taakse lopullisesti. Wanha Hyvä Ystävä voi sen ehkä arvata. 

lauantai 28. maaliskuuta 2015

Zen, tyyni, tasainen, pehmeä ja oikeanlainen

Kirjoitin siitä, miten tietyt asiat ovat olleet olennainen osa kokonaisvaltaista paranemista tässä matkan varrella. Listalta löytyi tietysti jooga ja meditaatio. Nyt kerron asian toisesta puolesta. Sillä vaikka jooga ja meditointi ovat antaneet minulle valtavasti (ja antavat edelleen), on niihin liittynyt myös syvä sudenkuoppa, jota en ole edes nähnyt ennen tätä talvea.


Varhaisteini-iästä päälle kaksikymppiseksi painin jatkuvasti niiden luonteenpiirteideni kanssa, jotka esim. yläasteella tekivät minusta monen mielestä nolon, tyhmän, lapsellisen, epäviehättävän ja vääränlaisen. Välillä hyväksyin nämä puolet itsessäni - sen, että olen innostuva, kovaääninen, levoton, riehakas, vahvasti tunteva ja itseilmaisultani voimakas; välillä taas koin niiden takia edelleen syvää "vääränlaisuutta". Sainhan edelleen satunnaisesti palautetta siitä, että innostuin liikaa tai ilmaisin itseäni joidenkin mielestä liian vahvasti tietyissä tilantessa.

Sitten aloitin joogan. Löysin sen tunteen, kun on aidosti läsnä omassa kehossaan. Aloin meditoida. Se oli pelottavaa ja ihanaa. Sulkea silmät ja katsoa sisäänpäin.

Mutta se oli myös cool. Kerrankin joku juttu, josta olin innostunut, oli cool. Ei tietenkään kaikkien mielestä, mutta yksi tapa olla cool. Ja kuten kaikkiin eri tapoihin, tähänkin sisältyi vapaus olla välittämättä niistä, jotka eivät sitä ymmärtäneet. "Joogaelämä" suuntasi tasapainoon, hyvinvointiin ja mielenrauhaan. Totta kai se oli cool; totta kai se oli jotain ihailtavaa; jotain, josta saattoi ylpeänä kertoa toisille. "Nykyään herään joka aamu aikaisin joogaamaan. Nykyään istun joka ilta vartiksi meditoimaan." Vau.


Joogaelämästä syntyi joogaminä. Joogisten ihanteiden mukainen, siltä ainakin kuulosti. Minusta tuli rauhallinen. Opin, että on turha hötkyillä; parempi, että tunnen mitä tunnen lempeä hymy huulillani, suhtaudun myötätuntoisesti ja ilmaisen itseäni tavalla, joka sopii sille ihmiselle, jonka kanssa kommunikoin. Monesti ajattelin, että ilmaisen omat ajatukseni sitten myöhemmin paremmalla hetkellä. Se oli mielestäni tyyneyttä, mielenrauhaa.

Opin, että joogaa harrastaessa ei tee enää mieli bilettää. Minun ei siis tehnyt enää mieli bilettää. Mikä helpotus - ei enää tilanteita, joissa otan lasin viiniä, heittäydyn, olen kovaääninen ja pidän hauskaa, ja seuraavana päivänä ruoskin itseäni siitä, että olin taas niin ärsyttävä. "Ihan siinä sivussa ja aivan itsestään" kehoni pysyi hyvässä kunnossa - saatoin tuntea itseni kauniiksi ja hyväksyttäväksi.

"Ymmärsin", että minun ei tarvitse meikata, koska se on turhamaisuutta ja siis turhaa - minun ei tarvinnut yrittää olla viehättävä. Tämä voi tietysti olla hyväkin asia, mutta vastapainona ei tullutkaan tunne, että olisin viehättävä ilman yrittämistä: minun ei tarvinnutkaan olla  viehättävä, vaan ainoastaan sopiva ja miellyttävä. Ei riehakas, ailahteleva, levoton tai ärsyttävä. Vaan lempeä, tasainen, rauhallinen ja ymmärtävä. Pehmeä. Joustava.

Minun ei tarvinnut enää ottaa riskejä. Päästää itseäni irti. Menettää kontrollia.


Kuulostaa tosi natsilta, mutta en minä sitä silloin kokenut niin. En tehnyt mitään muodonmuutosta yhdessä yössä, vaan siloittelin itseäni sopivassa suhteessa. Niin, että se tuntui luonnolliselta. Lähimmille olen aina pysynyt riehakkaana itsenäni, vaikka usein tunsinkin, että olen varmaan sellaisena sikaärsyttävä.

Kuvittelin, että aidosti etsin ja myös löysin itseäni. En ymmärtänyt, että se, mitä löysin, oli vain tapa tuntea itseni hyväksytyksi. Olin löytänyt sellaiset normit, joita pystyin noudattamaan. "Vapautin" itseni tilanteista joissa olin pelännyt, ettei minusta pidettäisi, ja ominaisuuksista, jotka eivät miellyttäneet muita. Löysin "rauhaa" - tai siis valheellista tasaisuutta, joka oli turvallista.

En syytä tästä joogaopettajiani. En syytä myöskään itseäni. En osannut tuolloin muuta, ja tarvitsin tätä pakokeinoa, tätä hyväksytyksi tulemista. Minun täytyi kokeilla sitä. Mutta ei se minusta onnellista tehnyt.


Joogassahan ei oikeasti opeteta tukahduttamaan itseään. Mutta joskus joogaopetuksessa tai muissa henkisissä opatuksissa annetut neuvot ovat vähän epäselviä. "Opi valitsemaan mitä ajattelet." "Älä anna tunteidesi viedä sinua." "Suhtaudu positiivisesti." Nämä voivat olla hyvin totta, mutta ne voivat myös vääristyä aikamoisen pahasti, jos on jo valmiiksi jonkinlaista taipumusta pistää osa itsestään vakan alle. Paulo Coelho kritisoi pakonomaisesti rauhaa ja tyyneyttä korostavaa joogaopetusta uusimmassa romaanissaan Uskottomuus.

Joogaelämä, fyysiseen hyvinvointiin keskittyvä elämä, uskonnot... Minkä tahansa dogman, oli se sitten vanhinta vanhaa tai uusinta uutta, asettama turvallinen malli tarjoaa tunteen oikein tekemisestä, hyväksytyksi tulemisesta. Mitä tahansa näistä on tietysti mahdollista myös harjoittaa ilman mallin ostamista, aidosti omana itsenään.


Vapauduin joogaminästä hetkeksi vuonna 2011, kun erosin pitkästä suhteesta. Minun tekikin yllättäen mieli bilettää, olla levoton, kaikkea sitä. Meditoin edelleen, mutta en enää elänyt tiukkaa joogaelämää. Vähän aikaa uskalsin ihan oikeasti kuunnella itseäni.

Sitten sain parilta ihastukselta turpaan. Tulkitsin sen ilmeisesti niin, että "vapaa minä" ei taaskaan ollut aiheuttanut mitään hyvää. Palasin ajatukseen siitä, että "jos olen tyyni ja rauhallinen, luon myös ympärilleni tyyneyttä ja rauhaa". Vangitsin taas osan itsestäni.

Kirjoitin silloiseen blogiini näin:  I want to be balanced. I want to become as stabile as I can naturally become. I want to love softly and strongly. I want to live in harmony and peace, making people, also myself, feel good.

Mitä väärää tässä sitten on? Ensinnäkin se on suunnilleen yhtä mielekästä kuin jos ilmoittaisin, että haluan olla tummaihoinen. Minä kun en rakasta pelkästään pehmeästi ja lujasti, vaan myös räiskyvästi ja riehakkaasti. Minä en ole luonteeltani stabiili ja tasainen. Jos yritän väkisin elää näin, siitä ei synny harmoniaa. Juuri se onkin toinen virhe: harmonia ja tasapaino eivät tarkoita väkisin rakennettua rauhaa, vaan sen hyväksymistä, miten asiat todella ovat.


Tämä kaikki tuli näkyviin vasta tänä talvena. Aloin huomata, että minun teki mieli käydä lasillisella. Olla levoton. Enemmänkin. Olla vauhdikas, riehakas, kovaääninen oma itseni. Ja silti tuntea itseni viehättäväksi. Mutta ajattelin, että minulle olisi hyväksi olla joogaminä. Että minun kuuluu haluta VAIN istua kotona ja meditoida. Löysin itseni sanomasta: "Musta tuntuu et mun pitäis haluta sitä, mutta kun se tuntuu niin TYLSÄLTÄ!!!"

Aplodit. Kuulin viimein itseni. Joogaminänä en saanut nauttia levottomuudestani, omasta itsestäni. Tuosta havainnosta se vasta toden teolla alkoi. Kaikkien niiden asioiden saaminen päivänvaloon, joita joogaminä ei saanut olla - asioiden, jotka tekevät minusta minut.


Enkö siis voi etsiä tasapainoa ja harmoniaa, jos olen oma itseni? Tietysti voin. Ne vain eivät ole sitä mitä aiemmin luulin. Tasapaino tai harmonia ole jatkuvaa tasaisuutta ja pehmeyttä, vaan kaikkien omien puolieni kanssa elämistä niin, etten tukahduta niistä mitään. Rauha ei ole sitä, että tasoitan voimakkaat tunteeni tai en ilmaise niitä. Rauha on sitä, etten anna toisten mielipiteiden muuttaa sitä, mitä todella olen. Silloin minun tarvitse myöskään ylikorostaa itseäni ja hakea siten hyväksyntää toisilta. Voin vain... olla.

Siitä juuri joogan ja meditaation opeissa oikeastaan onkin kyse. Ei ole tarkoitus tulla tietynlaiseksi. On tarkoitus vain tulla siksi, joka minä todella olen. Vain olla. 


Elizabeth Gilbetin sanoin (lainaus on leffasta, koska Kanerva on pöllinyt kirjani):

"God's not interested in watching a performance of how a spiritual person looks and behaves. The quiet girl who glides silently through the place with a gentle, ethereal smile...who is that person? It's Ingrid Bergman in "The Bells of St. Mary's" – not me. God dwells within me...as me."

- Eat Pray Love


http://dietsinreview.s3.amazonaws.com/diet_column/wp-content/uploads/2012/12/julia-roberts-meditate.jpg



Itse asiassa jooga - kuten mikä tahansa tähän hetkeen pysäyttävä harjoitus - nostaa pintaan todellisia tunteita. Luulen, että minulle kävi niin, että kun pintaan nousi käsittelemättömiä ongelmia itseni ja luonteeni suhteen, reagoin siihen lipsahtamalla joogan tarjoamaan "tasapainoiseen" rooliin. Silloin oli vielä liian vaikeaa ja kipeää käsitellä sitä, etten pystynyt rakastamaan itseäni sellaisena kuin olin.

Joku voisi kysyä, mihin koko joogaa ja meditointia tässä kaikessa oikein tarvitaan. Jos kerran ne nostavat esiin vaikeita tunteita ja niihin voi eksyä roolittamaan itseään, miksi ollenkaan aloittaa niitä? Jooga ja meditointi auttavat pysähtymään tähän hetkeen, kääntymään kohti sisäistä, todellista itseä. Se on helkkarin pelottavaa, ja siksi varmaan syntyy vastustusreaktioita kuten minulle kävi. Mutta se on myös äärimmäisen antoisaa. Sillä tässä hetkessä ja omassa tuntemattomassa itsessä asuu myös aito onnellisuus, joka ei riipu mistään ympärillä olevista tekijöistä. Tuota onnellisuutta vain ei voi poimia ilman, että käsittelee myös tässä hetkessä olevat vaikeat tunteet - myös omaan itseensä liittyvät.

tiistai 30. joulukuuta 2014

Kaikki vuodestani

No niin, kerrankin kunnon katsaus. Olkaa hyvät.

2014


1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
Olen, ainakin viis: A, P, J, harjoitteluparini M,  sekä loppuvuodesta läheiseksi tullut yh-ystävä, joka saakoon bloginimen Kanerva. Agaba, en tiedä menetkö sinä viime vuoden vai tämän puolelle :D mutta ainakin tapasimme ekaa kertaa jo viime vuonna!
2. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?
Totta kai! Vaikka projekti Eikoskaan jäikin enimmäkseen ideoiden tasolle, niin tulihan noita: esim. pidin onnistuneen koristunnin, kävin nettitreffeillä ja TÄYTIN 30. Yritin opetella bileitä varten twerkkaamaan, huonolla menestyksellä :'D
3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
Olen.
4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
Apua. Miksi tää on niin vaikeaa? No, Saksan siskoni C oli kylässä ja kävimme mökillä. Siinä tuli wanhaa kunnon seikkailuhenkistä reissaamista, kun hyppäsimme täyteen junaan ilman paikkalippuja - lastenvaunujen ja niissä istujan kanssa siis. Mökiltä käsin kävimme myös Valamossa. Lisäksi mun 30v-bileet ansaitsevat maininnan. Räppibileet. Meinasin tehdä niistä oman merkinnän, mutta se ei ihan toiminut. :D
5. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?
Olenko muuttunut vai olenko vain oppinut tuntemaan itseäni paremmin sellaisena kuin todella olen? Molempia varmaan.
6. Oletko lihonut?
 Öö :D Nyt en oikeasti tiedä. En ole käynyt aikoihin vaa'alla. 
7. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
En.
8. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
En. Olen ollut tänä vuonna elokuvissa vain kerran. Hobitti 3 oli uskomaton elämys, niin tylsää että ekan kerran elämässä räpläsin kännykkää leffan aikana. Hei, tämä tulisi siihen "oletko tehnyt tänä vuonna jotain mitä et koskaan ennen" -kohtaan!
9. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
En.
10. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
 Kanerva? Joskin "paras" on vähän tollanen vertaileva sana.
11. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Teinkö uudenvuodenlupausta? Jos se oli projekti Eikoskaan, niin en pitänyt. Graduakaan en saanut valmiiksi, vaikka siitä en kyllä mitään lupaillutkaan.
12. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Joo!
13. Kuoliko kukaan läheisesi?
Joo, isoäiti. 
14. Missä maissa kävit?
EN MISSÄÄN! :'D Lol.
15. Mitä haluaisit vuodelta 2015 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2014?
Taitoa pysyä itsessäni. Vaikka se alkoi kyllä vähän paremmin onnistua vuoden loppua kohti.
16. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2014?
25.12. kun täytin 30? (Meinaan muuten koko ajan kirjoittaa 20, hahah.)
17. Mikä oli vuoden 2014 suurin onnistuminen?
Se miten paljon olen tutustunut itseeni.
18. …ja suurin epäonnistuminen?
Hahah. Tekis mieli sanoa että yks ihmissuhde, mutta onko se epäonnistumista, jos uskaltaa ja pettyy? En minä siinä se epäonnistuja ollut. Joten en tiedä. Se ettei gradu tullut valmiiksi?
19 Kärsitkö vammoista?
Vain psyykkisistä, hohoo.
20. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
INHOAN tätä kysymystä :D Kun parhaat asiat ei edelleenkään ole niitä mitä ostetaan... mutta joo. Mä tiedän. Blingbling-koristeet ja asusteet räppibileisiin.
21. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
 Tämä kysymys on turha, koska siihen voi aina vastata vaan "ystävät ja perhe". Mutta siis ystävien ja perheen. Ja Watsonin!
22. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
B:n. Exän. Oma. Tiettyjen erinäisten henkilöiden tietyissä tilanteissa. Ja Watsonin ;)
23. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan? Ja vaippoihin...
24. Mistä innostuit eniten?
RÄPPIBILEEEEEEEET!!!!!!
25. Vuoden 2014 ihmiset:
 ...tekivät vuodesta vuoden 2014.
26. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Ei kai tähän joka vuosi voi vastata vaan "onnellisempi"? Eri tavalla onnellinen? JA myös surullinen joistain asioista, mutta olen tajunnut, ettei se ole aina paha asia. Itseasiassa onnellinen ja surullinen eivät ole vastakohtia. Voi olla sekä onnellinen että surullinen. Surullisen vastakohta on iloinen ja ne ovat mielentiloja, hetkellisiä oloja. Onnellisen vastakohta on onneton ja ne ovat perustavanlaatuisempia tiloja.
27. Lihavampi vai laihempi?
Eiks tää kysymys ollu jo?
28. Rikkaampi vai köyhempi?
Aika samoissa mennään?
29. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Liikuntaa harrastanut.
30. …entä vähemmän?
 Jaa-a. En kyllä tiedä.
31. Miten vietit joulun?
 Minä, Watson, siskoni Kultapilli + avecinsa (menköön tässä räppibilenimellään Käpyveli),  sekä W:n mummi ja ukki, siis vanhempani. Hyvä lämmin hellä jne. <3
32. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
 Tässä kysymyksessähän on se ongelma, että niitä karmeimpiakaan hetkiä ei parane haluta muuttaa, koska ilman niitä en olisi tässä nyt.
33. Rakastuitko vuonna 2012?
Rakastuin.
34. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Hahaa! Ei yhtään :D
35. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Modern Family!!!
36. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
Vihata ei oikein toimi. Olen helevetin vihainen kyl.
37. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luinkmää jotai? :D Öö oikeesti? Luinko? Siis todennäköisesti, mutta kun mulla on nykyään jäniksen muisti. Muistan mä joitain lukeneeni mutta että paras? Tää on nyt liian vaikea kysymys!
38. …entä musiikillinen löytö?
M.I.A. !
39. Mitä halusit ja sait?
Parisuhteen.
40. Mitä halusit, muttet saanut?
Kestävän parisuhteen.
41. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Apua! Ks. kys. 37...
42. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Biletiiiiiiiiiiiin! (Varsin maltillisesti itse asiassa, toim. huom.)
43. Ketä kaipasit?
Kaukana asuvia.
44. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi? 
Sanokaapa se?!! En todellakaan tiedä. Aikamoinen ihme tässä on tapahtunut. Että Jumala varmaan. Kiitos sinne ylös vaan.

keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Pikku Squaren persoonallisuustesti

Olen tässä käynyt taas painimatsia ymmärtääkseni oman itseni keskenään hyvinkin ristiriitaisen tuntuisia piirteitä. Sen kunniaksi tarjoan nyt myös teille hyvät ystävät ainutlaatuisen joululahjan:

TESTAA, MILLAINEN OLET - Pikku Squaren jouluinen persoonallisuustesti!

 

1. Mikä näistä biiseistä kuvaa sinua parhaiten?

a)

b)



c)

 

2. Elämä on

a) ihanaa <3
b) laiffii
c) No vittu niin on.

3. Joulu on

a) rauhaa ja rakkautta!
b) ihmisen parasta aikaa.
c) No vittu niin on. Taas.

4. Mikä näistä sitaateista sopii sinulle parhaiten?

a) "All shall be well."
b) "If life gives you lemonade, make lemons. Life will be all like, WHAAAT?!"
c) "I fucking hate my life. I might stay in Vegas."

5. Haluaisitteko katsoa elokuvaa tänään?

a) Joo! Eat Pray Love.
b) Joo! The Hangover.
c) No katsoisin Unelmien Sielunmessun, kun se on niin hyvä, mutta en kestä katsoa sitä enää toista kertaa.
d) Kyllä. Sisko seitsentoistias.


Mulla oli tähän suunniteltuna vielä joku IHAN SIKAHYVÄ kysymys, mutta olen unohtanut sen.



TULOKSET!!!!

Eniten a-vastauksia: Olet hippi ja haluat vain olla hyvissä väleissä maailmankaikkeuden kanssa. Vähän niinkuin mä.

Eniten b-vastauksia: Olet hauska ja sulla on mahtava huumorintaju. Vähän niinku mulla.

Eniten c-vastauksia: Olet jotenkin vinksahtaneen kyyninen mut sulla on karismaa. Vähän ku mulla.

D-vastauksia: Olet siskoni, Kultapilli tai Britney.


ONNITTELUT!



Nyt, kun olet alustavasti tutustunut itseesi, voit halutessasi jatkaa laajentamalla itsetuntemustasi vähän syvällisempään suuntaan, astetta ammattimaisemmalla (ja asiantuntevammalla?) testillä, täällä: http://www.namaste.fi/enneagrammi


keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Someterroristi

Lesosin jokin aika sitten sadannella tekstillä. Olin väärässä, tekstiluetteloon oli jäänyt vanhoja luonnoksia. Tämä on oikeasti blogini 100.kirjoitus. Sen kunniaksi jälleen hieman subjektiivista dokumentointia.


Minulla on omituinen taipumus, voisi kai melkein puhua paheesta. Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin ryhdyn facebookissa omituisiin vääntöihin omien mielipiteideni puolesta. Minut läheisemmin tuntevat kaverini nauravat jo tälle. Minäkin nauran. Ja välillä ihmettelen sitä.

Muutama esimerkki: Kerran aloin vääntää kaverin seinällä tuntemattoman ihmisen kanssa siitä, onko Ikeassa shoppailu eettisesti oikein. (Ei ole.) En sanonut mitään siitä, saako tai eikö kyseinen henkilö shoppailla Ikeassa - se on hänen oma asiansa. Sen sijaan otin asiakseni valistaa häntä (ja muita keskustelun seuraajia) siitä, mikä kaikki Ikeassa shoppailussa on epäeettistä. En voinut luovuttaa, vaan minun täytyi saada esittää yhä uusia argumentteja mielipiteeni tueksi. Vaikka kyseessä oli täysin tuntematon ihminen, joka selvästi ärsyyntyi julistamisestani.

Vähän aikaa sitten aloin käydä toisen kaverin seinällä samanlaista vääntöä uudesta alkoholilaista. Minulla ei ollut mitään toivoa saada vastapuolta (jälleen tuntematonta ihmistä) muuttamaan mieltään asiasta, mutta oli pakko jatkaa perustelua oman mielipiteeni puolesta (siis, että alkoholimainonnan kieltäminen on hyvä asia). Tunsin suorastaan käyväni oikeutettua taistelua paremman maailman puolesta, siis pelkästään esittäessäni yhä uusia ja uusia perusteluja siitä, miksi olin sitä mieltä kuin olin.

Ja nyt kolmas kaveri linkitti jutun siitä, kuinka Musta Barbaari veljeili huoltsikalla skinipomon kanssa. Oli taas pakko alkaa avautua. Minua kummastutti se, että Musta Barbaari teki niin suuren numeron siitä, että skini hyväksyi hänet. Koska selvästikään skini ei edelleenkään hyväksynyt ketään muita mustia. Vähän niin kuin jos Päivi Räsänen tulisi jollekin homolle selittämään, että hän hyväksyy tämän yhden homon joka on niin hyvä tyyppi, vaikkei hyväksy ketään muita. Ja homo sitten itkisi ilosta ja riemuitsisi asiaa julkisessa fesepostissa. Kun taas minusta tämän syrjityn, mutta nyt yksilönä hyväksytyn vähemmistön edustajan pitäisi pystyä pysymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan ahdasmielisen tyypin hyväksyntä toki positiivisena asiana, mutta asiana, jota henkilö ei tarvitse niin kipeästi, että pitää riemuita siitä julkisesti fesessä. "Vihaajani hyväksyy minut! Ihanaa!!!"


Juuri tämä viimeinen esimerkki sai minut viimein tarttumaan tähän omaan fb-rage -ilmiööni ja tarkastelemaan sitä hieman syvällisemmin. Olen jo pitkään tiedostanut, että alan avautua fesessä aina silloin, kun minulla on jotain omaa turhautumaa. "Oikeiden mielipiteiden" puolesta taisteleminen somessa on voimauttavaa: tunnen, että nyt en antanut periksi, en yrittänyt miellyttää, pidin kiinni siitä mitä ajattelen, vitsi mä oon hyvä! 

Musta Barbaari pysäytti minut. Miksi minua ärsyttää NIIN paljon se, että tuntematon tyyppi riemuitsee vihaajansa hyväksynnästä? Miksi automaattisesti luen tilannetta niin, että hän on nimenomaan kaivannut vihaajansa hyväksyntää? Enhän minä voi tietää, mitä hän koki.

Kyse ei tietenkään ole oikeasti Mustasta Barbaarista, vaan minusta. Tiedän, että käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa juuri niin: iloitsisin niin paljon viimeinkin saamastani hyväksynnästä, että unohtaisin pitää kiinni arvoistani, en pystyisi pitäytymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan tapahtunutta coolisti vastaan. Miksi? Koska minä nimenomaan haen hyväksyntää jatkuvasti, sellaisiltakin tahoilta joilta en sitä käytännössä edes halua. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta se on minussa paljon syvemmällä kuin olen oikein tajunnutkaan ennen tätä syksyä.

Ja juuri siksi raivoan facessa mielipiteideni puolesta. Kun stressaan jostain tilanteesta, jossa pelkään ettei minua hyväksytä, puran stressin somerageen (ihana epäsana). Etsin facesta tilanteen, jossa minun on helppo olla välittämättä hyväksytyksi tulemista ja sen sijaan julistaa omaa mielipidettäni. Koska somessa se on paljon helpompaa kuin oikeassa elämässä, etenkin silloin, jos vastapuoli on tuntematon henkilö, jonka hyväksynnällä ei oikeasti ole mitään väliä.


Mistä tämä oikein tulee?

Se ratkesi eräässä keskustelussa muistelemalla taannoista töissä sattunutta tilannetta, jossa oli kyse samoista asioista. Eräs työkaveri sanoi minulle pahasti - menin ihan jäihin, en osannut sanoa mitään, ja itkin asiaa jälkeenpäin kotona. Kyseessä oli henkilö, jonka hyväksyntää minun ei olisi pitänyt kaivata ja tarvita, mutta silti koin romahduttavana sen, että koin menettäväni kyseisen hyväksynnän. Kirjoitin työkaverille viestin siitä, että pahoitin mieleni. Hän ei reagoinut mitenkään, ennen kuin viikon parin päästä sanoi "eiks me voida antaa jo olla" antaen ymmärtää, että minä olin skitsoillut turhasta, hän ei ollut tehnyt mitään väärää. En osannut taaskaan sanoa mitään. En osannut puolustaa itseäni ja mielipidettäni siitä, että hän oli toiminut väärin, otin vain vastaan "palautetun hyväksynnän", niin kuin minä olisin sitä johonkin tarvinnut. (Kirjoitin ilmiöstä silloin yleisluontoisesti täällä.)

"Ja nyt mä alan itkeä kun muistelenkin tota, tässä ei oo mitään järkee."
"No mistä toi kokemus on sulle entuudestaan tuttu?"
"No ei hitto. Tietty niistä kiusaamistilanteista."
"Niin. Sitä sä varmaan itket."

Sitä mä varmaan itken, vieläkin. Sen takia minussa on valtava hyväksynnäntarpeen musta aukko, jota vastaan voimaannutan itseäni vääntämällä ihmisten kanssa facessa. Mutta ehkä voin jossain vaiheessa lopettaa purkamasta tätä asiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan?

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

11




Olen ajatellut, etten tee blogissani tällaisia, mutta poikkeus vahvistakoon säännön. Kun kerran Maame Esi haastoi. Tämä on nyt omistettu hänen lisäkseen muille blogini uudemmille vierailijoille, jotka eivät valmiiksi tiedä minusta kaikkea.
Säännöt
  • Kiitä haastajaa
  • Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 faktaa itsestään.
  • Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
  • Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
  • Heidän pitää valita 11 bloggaajaa.
  • Sinun pitää kertoa, kenet olet haastanut.
  • Ei takaisin haastamista.



11 faktaa



1. Kuvittelin aikoinaan, etten ”voisi elää” ilman vehnäleivonnaisia ja maitosuklaata. Nykyään minulla on viljaton ja maidoton ruokavalio, ja hyvin menee. En vieläkään tiedä, onko minulla vilja-allergia vai ihokeliakia.

2. Soitin viulua 13 vuotta ja risat. Aikuisena opettelin soittamaan kontrabassoa, mutta sekin jäi. Tärkein musiikkiharrastus minulle on laulu. Rakastan klassista musiikkia, ja minulle nälväiltiin siitä joskus esiteininä. Vaikka siis tykkään myös popista [jolla tarkoitan kaikkea populaarimusaa, heh].

3. Fanitan hullun lailla Mozartin oopperoita. Suosikkini ovat Figaro ja Don Giovanni. Osaan niistä pitkiä pätkiä tekstiä ulkoa, siis italiaksi. Muun muassa lähes koko Leporellon aarian. Se on bassobaritoniaaria...

4. Olen muutenkin innostuva luonne ja olenkin fanittanut täysin sydämin mm. Sormusten Herraa. Kolmosleffan enskarissa minä ja 8 ystävääni olimme pukeutuneina Sormuksen Saattueeksi. Minä olin Gandalf. Minä ja Gimli laitoimme parrat yhdessä ja tulimme samalla metrolla, Gimli kirveineen, minä parimetrisine sauvoineni. Teatterin ovella lipuntarkastaja kysyi kaveriltaan "mites noiden keppien kanssa". Minä sanoin: "Antakaa vanhan miehen pitää tukensa..." ja sain pitää keppini. Käsi ylös jos tajusit miksi tämä oli niin riemastuttavaa ;)

5. Olen jo monta vuotta ”harrastanut” itsetuntemussysteemiä nimeltä enneagrammi. Se on melko yksinkertainen, mutta toimiva teoria, jossa ihmiset on tyypitelty yhdeksään tyyppiin, ei niinkään luonteenpiirteiden perusteella vaan sen, mikä on selviytymisstrategiamme elämässä. Kuulostaako huuhaalta? Enneagrammi ei oudosta nimestään huolimatta ei ole mikään horoskooppi tsm. astrohömppää, eikä ihmisten ”lokerointia”, mutta jos et vakuuttunut, oma on menetyksesi ;) Minua eg on auttanut todella suuresti.

6. Kymmenen vuotta sitten olin ateisti ja pukeuduin goottityyliin. Ajattelin, että maailma on niin paha paikka, ettei sinne varmaan kannata tehdä enempää lapsia. Uskoin, että kaikki on sattumanvaraista ja että ihminen on tuomittu olemaan vapaa (tuon sanoi J-P Sartre, en minä).

7. Kolme vuotta sitten tein astangajoogaa 5-6 kertaa viikossa. Harjoitus kesti puolesta tunnista kahteen tuntiin.
 
8. Ortodoksina minulla on oma rippi-isä, jolle käyn tunnustamassa syntini pari kertaa vuodessa, ja oma suojeluspyhä, jota en kyllä juuri koskaan rukoile. Vietän myös periaatteessa paastoa 4 kertaa vuodessa, joskin kesäpaastot vähän miten sattuu. Imettäessä (ja odottaessa) en tietenkään paastoa ruoasta, vaan muista asioista.

9. Harrastin ennen liveroolipelejä. En teininä, vaan 18-23 -vuotiaana. Harrastus hiipui, mutta olen edelleen sitä mieltä, että larppaus on parhaimmillaan todella siisti juttu eikä mitään ”noloa miekanheiluttelua puskassa”. 
 
10. Mietin todella paljon mitä muut ajattelevat minusta ja pahoitan siksi helposti mieleni. En pidä tästä piirteestä itsessäni, sillä haluaisin olla vahva ja riippumaton.
 
11. Kun maistoin ekan kerran tahinia leivän (=riisikakun) päällä, se oli minusta kitkerää. Nyt olen jäänyt siihen aivan koukkuun. Joka päivä on pakko saada pari tahiniriisaria. Suosittelen tahinia kaikille, jotka haluavat helposti protskua ja kalsiumia! :D






11 kysymystä

1. Linkitä kappale, joka kuvastaa sinua ja elämääsi juuri nyt. Perustelut.

 

mutta myös



Enkä perustele. Miettikää itse :)


2. Elokuva, joka kosketti kovaa? Perustelut.

Kun kysytään lempielokuvaa, sanon yleensä Darjeeling Limited.Se on hauska ja vakava samaan aikaan. Ja hemmetin hyvä. Jos kuitenkin etsitään koskettavinta elokuvaa, minun täytyy sanoa Hayao Miyazakin Henkien kätkemä. Enkä osaa perustella. Muistan, että kun katsoin sen ensimmäistä kertaa, minulle tuli niin kipeä olo rintaan, ettei se mennyt ohi pitkään aikaan. Siinä on jotain sellaista kuin todella hyvässä musiikissa, sellaista mille ei ole sanoja.


3. Tunnistatko itsessäsi jotakin ennakkoluuloja? Mitä?

Tunnistan aina välillä, ja niiden huomaaminen saa minut epäilemään, että enemmänkin on pinnan alla piilossa. Välillä oletan tiettyjä asioita kansallisuuden / kulttuuritaustan perusteella. Esim kirjoitin taannoin venäläisestä ystävästä, ja koulussa töitä tehneenä olen ruvennut olettamaan, että romanioppilaat eivät menesty. Nämä piilevät ennakkoluulot yleensä tulevat ilmi silloin, kun ne osoittautuvat vääriksi. Toisaalta minulla on tällä hetkellä myös afrikkalaisia/ghanalaisia miehiä koskevia ennakkoluuloja, jotka itse tiedostan ja joista toivoisin pääseväni eroon.

Viime jouluna olin vielä yhdessä Watsonin isän kanssa, ja hän tuli mukaamme viettämään joulua Itä-Suomeen. Varoittelin häntä etukäteen, että siellä meitä sitten katsotaan ikävästi, sillä Itä-Suomessa on paljon rasismia. Ennakkoluuloni kumoutui komeasti: meille oltiin koko reissun ajan todella ystävällisiä (tuntemattomien taholtakin, mikä on enemmän kuin pääkaupunkiseudulla yleensä), eikä kukaan töllännyt rumasti.


4. Rohkein tekosi? 

Haha. Tuhannet nuoret lähtevät Afrikkaan, mutta vaati se silloin rohkeutta, vaikka olin ”jo” 22. Tai sitten se, että erosin raskausaikana lapseni isästä ja päätin jatkaa yksin.


5. Lempipaikkasi?

Busua ja Kadermo. Molempiin ensi kertaa tullessa huomasin täyttyväni uskomattomasta rauhan ja onnellisuuden tunteesta. Niin kuin joka visiitillä siitä eteenpäinkin.


6. Onko bloggaaminen aina itsensä korostamista?

Olen miettinyt tätä todella paljon viime aikoina! Ja tullut siihen tulokseen, että on se. Jollain tapaa aina. Siksi en ole varma, onko se hyvä vai huono harrastus. Mutta hauska ja kiva ainakin, että tuskin nyt läpeensä huono juttu.




7. Mistä valitit viimeksi? Miksi?

Voih, minä kun lupasin, ettei tästä tulisi blogia, jossa raportoin vauvaelämästä! Mutta Watsonin nukkumisista ja kakkaamisista :D


8. Mistä olet ylpeä suomalaisessa kulttuurissa?

Lähiaikoina olen pettynyt Suomeen niin monesti, että joudun ihan miettimään. Minähän todella rakastan Suomea ja suomalaisuutta sellaisina kuin ne olen kokenut ihan viime vuosiin asti. Suomesta on ihan lähiaikoina tullut oudolla tavalla paikka, jossa on hyväksyttyä osoittaa vihamielisyyttä. Mutta nyt piti sanoa, mistä olen ylpeä... No, tietynlaisesta rehellisyydestä ja luotettavuudesta kommunikoinnissa ainakin.


9. Mitä olet tehnyt tehdäksesi maailmasta vähän paremman paikan?

Jaa. En mielelläni raportoi tällaisia, sillä omien tekojen mainostaminen saa minut vain tajuamaan, miten vähän olenkaan tehnyt. En siis ala listata suureksi osaksi puolitiehen jääneitä ”ympäristötekojani”. Sanon, että olen yrittänyt olla ihmisiä kohtaan rakastava ja saada heidät tajuamaan, että he ovat hyviä sellaisina kuin ovat. Olen yrittänyt sanoa kiireen orjille, että heillä on lupa pysähtyä ja nauttia tästä hetkestä. Näissä koen onnistuneeni edes hitusen paremmin kuin ympäristön ”pelastuksessa”.


10. (Valo)kuva (itsestäsi), josta pidät erityisen paljon? Näytä/kuvaile se ja kerro mikä siinä viehättää/voimauttaa.

Yritin miettiä kuvaa itsestäni, mutta en voi mitään sille, että ainoa oikea vastaus on tämä:


Puu. Kuva rakkaasta paikasta ja jostain kauniista ja voimakkaasta.


11. Kuka sinä oikeasti olet?

Olen enneagrammissa kakkonen (vaikka sitä ei aina päällepäin uskoisikaan). Pikku tyttö, joka toivoo vain voivansa tulla rakastetuksi sellaisena kuin on. Olen universaalin rakkauden etsijä, minun kielelläni siis Jumalan etsijä. Olen ”outo sekoitus Mozartia ja Shostakovitshia; metsää ja merta; äijää ja naisellista” (sitaatti by minä itse). Lisäksi olen näitä ”avainsanoja”:
afrobeat, aurinko, azonto, dude, Gandalf-läppä, Ghana, ghanalaiset sandaalit, hilpeys, hippi, höpöhöpö, innostus, kriittisyys, levottomuus, maailmojensyleily, meri, Mozart, ope, ortodoksinen pääsiäishunajameloni, pinkki, ruoka, Shostakovitsh, seurallisuus, soya latte, syvällisyys, turkoosi, usein muuttaminen, vaahtoaminen.
Tiivistelmä: elämän raivokas riemu.


Ai niin piti haastaa 11 tyyppiä. Blogilistallani on ehkä juuri sen verran ja Maame Esi haastoi heistä jo yli puolet. Minä haastan 1+1 eli 2:

Namaskaram Sukritham: Annamarika tai Lauri, jos jompi kumpi haluaa
ja Juntusen Naapurit: Elina jos haluat.

Ja kuka ikinä haluaa saa vastata. 


Kysymykset:

1. Paras asia tämänhetkisessä elämäntilanteessasi?
2. Entä huonoin?
3. Mistä unelmoit? Suuri unelma, ei mikään "kesälomasta"
4. Paras kirja ikinä? Miksi?
5. Huonoin?
6. Terveisesi presidentti Niinistölle?
7. Määrittele Rakkaus lyhyesti
8. Kerro joku lapsuusmuisto
9. Mikä on tärkein asia elämässä?
10. Mikä on elämän tarkoitus?

11. Kumman kaa oisit mieluummin, Kataisen vai Stubbin?




sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Avainsanat

Laadin tuossa itsestäni esittelyä erääseen pienen piirin laatujulkaisuun, ja päätinpä laittaa sen tännekin. Tarkoituksena oli saada aikaan lyhyt, mutta jokseenkin kattava kuvaus itsestäni. Te, jotka ette tunne: tällainen kenties olen. Te, jotka tunnette: lisättävää?

Avainsanat MINUUN (aakkostettu):

afrobeat, aurinko, azonto, dude, Gandalf-läppä, Ghana, ghanalaiset sandaalit, hilpeys, hippi, höpöhöpö, innostus, kriittisyys, levottomuus, maailmojensyleily, meri, Mozart, ope, ortodoksinen pääsiäishunajameloni, pinkki, ruoka, Shostakovitsh, seurallisuus, soya latte, syvällisyys, turkoosi, usein muuttaminen, vaahtoaminen.

Tiivistelmä: elämän raivokas riemu.