Kriisi ja Kristus

Minulla on tässä meneillään pieni uskonkriisi. Tai no, pieni ja pieni, mutta kriisi ei kuitenkaan koske sitä, uskonko Jumalaan - tiedän varmasti, että Jumala on. Kriisi koskee sitä, millainen tuo Jumala (tai hetkittäin tuntuu että "jumala") oikein onkaan. En aio avautua kriisin ytimestä sen enempää, mutta haluan esitellä sen sivutuotteena mieleen nousseen ajatuksen.


Nyt kun olen äiti, olen huomannut, että omaa lasta todellakin rakastaa niin hirvittävästi, että ajatuskin lapsen kärsimyksestä tuottaa itselle tuskaa. Jos ihmiset ovat Jumalan lapsia, miten hän voi antaa meidän (en tarkoita itseäni vaan ihmiskunnan edustajia ylipäätään) kärsiä sillä tavalla - kyllähän te tiedätte, kun viattomat välillä ottavat pahinta hittiä maailman mittelöissä ja silleen. Luonteva seuraava ajatus oli, että Jumala ei voi rakastaa meitä kuin omia lapsiaan, kun antaa kaiken tapahtua.

Sitten mieleeni tuli Jeesus. Ah, well.


Juttuhan meni näin:

Jumala laittaa osan itsestään ihmisen muodossa omana lapsenaan maan päälle.
Tämä Jumalan lapsi elää kolmekymppiseksi aika normaalia elämää, ei välttämättä tiedostaen omaa jumalaista alkuperäänsä ja sisintään.
Sitten kolmekymppisenä hän harrastaa diippiä hengellistä pohdintaa, mm. ottaa kasteen ja paastoaa erämaassa, ja ymmärtää syvästi sen minkä on aina sisimmässään tiennyt, että on osa Jumalaa ja Jumalan lapsi.

Hän alkaa puhua hengellisistä jutuista, jumalaisesta rakkaudesta muillekin. Hän ei voi tehdä muutakaan, hän tietää sen olevan hänen tehtävänsä maan päällä. Aluksi ihmiset lähtevät mukaan, mutta sitten tämä radikaali rakkausoppi suututtaa valtaapitävät ja huonostihan siinä käy. Koska jäbä ei peräänny vaan seisoo sanomistensa takana, hänestä tehdään varoittava esimerkki ja seuraa kärsimystä.


Jutun ilmiselvä osuus: Kristinuskon Jumala laittoi sen oman poikansakin kärsimään tänne, viattomana. Hänellä oli syynsä, mutta tässä yhteydessä siis pointti oli se, että hän todellakin pystyi siihen. Minulla tästä kuitenkin heräsi myös mielikuva siitä, kuinka Jumala yksinkertaisesti lähetti lapsensa maailmalle kuten me kaikki, toivoen parasta, mutta tietäen, ettei voi estää kärsimystä tapahtumasta. Ja sitten ei voinut kuin seurata sen tapahtuvan.

Ja sitten se teologinen osuus: Entä, jos Kristus-tarina onkin kuvio, joka toistuu jokaisen ihmisen kohdalla? Jumala laittaa osan itsestään maan päälle ihmisen muodossa, omana lapsenaan jokaisen ihmisen kohdalla. Joka kerta tarkoituksena olisi tajuta, että olemme osa Jumalaa, ja sitten elää sen mukaisesti (mitä se kenenkin kohdalla tarkoittaa) - ja joka kerta siitä seuraa väistämättä myös kärsimystä. Ja Jumala ei voi kuin seurata sen tapahtuvan.

Lempi-Jeesukseni.
http://i.imgur.com/Xc1Olku.jpg

En nyt yritä sanoa, että Kristus-juttu olisi vain universaali metafora. En myöskään yritä sanoa, että se ei olisi. Tämä kai se uskonkriisien pointti on. En sano mistään mitään, sanon vain näitä omia ajatuksiani asian tiimoilta. Pitää ehkä vielä vähän miettiä sitä uhrausosiota.


Kristus huusi ristillä: "Jumalani, Jumalani, miksi hylkäsit minut?" Jos kerran Kristuskin (oli Hän metafora tai ei) koki hylkäämisentunteen, ehkä se nyt vain kuuluu asiaan. Ehkä uskonkriisi on niin sanotusti ihan fine.

Aggressiiviset ateistit

Aina jossain kohtaa se tapahtuu. Joudun keskusteluun, nykyään yleensä facebookissa, jossa yksi tai useampi osallistuja tuo voimakkaasti ilmi sen oletuksen, että älykkäässä keskustelussa uskontoja pidetään pahana asiana ja Jumalaan uskovia tyhminä. Hyvin usein tämä raivoateistinen mielipide saa tukea muilta kommentoijilta, kun taas minä päädyn yksin kyselemään, onko todella reilua mollata toisen maailmankatsomusta vain, koska ei itse ajattele samalla tavalla.

Aivan aluksi haluaisin kiittää kaikkia niitä ei-uskovia ystäviäni, jotka hyväksyvät minut sellaisena kuin olen, kunnioittavat tapaani nähdä todellisuus eivätkä vähättele minua uskoni tai uskontoni takia. Näihin raivoateisteihin törmätessäni tajuan, miten onnekas olen, kun omat ateisti- ja agnostikkoystäväni ovat aidosti suvaitsevaisia. 

Suvaitsevaisuus ei kysy uskontoa. Minkä tahansa uskonnon edustaja siinä missä uskonnotonkin voi kunnioittaa muiden ajattelutapoja. Minkä tahansa uskonnon/uskonnottomuuden edustaja on ahdasmieinen ja suvaitsematon silloin, kun leimaa toisten maailmankatsomukset omaansa huonommiksi.

Absurdeinta on se, että:

- stereotypian mukaan uskovainen yrittää käännyttää vapaa-ajattelijaa --> uskis on ahdasmielinen ja vapaa-ajattelija se, johon kohdistetaan suvaitsemattomuutta

- näissä tilanteissa minulle uskovana ei ole mitään väliä, mihin toinen uskoo tai ei usko, ja ateisti ilmaisee erittäin voimakkaasti, että hänen tapansa ajatella on se oikea, ja minä toisin ajattelevana joudun helvettiin - ei kun siis olen tyhmä.

Yhteistä tilanteille on se, että niissä - täysin poikkeuksetta - Jumalaan uskominen verrataan satuolentoihin uskomiseen ja/tai Raamatusta puhutaan satukirjana. 

Hyvin yleistä on sen ilmaiseminen, että uskova ei saisi loukkaantua tästä avoimen ilkeästä ja halventavasta puheesta, ei kun siis asiapohjaisesta argumentoinnista. 

Raivoateisteilta myös tulee mitä mielenkiintoisempia kommentteja:


"Kaikki epämääräinen johonkin uskominen ja asioiden pyhänä pitäminen on pahaa/tyhmää/väärin, koska jotkut käyttävät edellämainittuja perusteina syrjintään, sortamiseen, väkivaltaan tms."

- Samasta syystä myös esim.  rakkaus on väärin eikä kenenkään pitäisi sitä harjoittaa.

"Sinä siis vaadit, että sinun uskomistasi tulisi kunnioittaa, vaikka itsekään et kunnioita muiden tapaa uskoa, esim. et kunnioittaisi sitä jos joku uskoisi hammaskeijuun."

-Jos joku ystäväni alkaisi uskoa hammaskeijuun, yrittäisin hyväksyä sen ilman, että käyttäytyisin häntä kohtaan halveksivasti. Jostain syystä näin ei ole vielä koskaan käynyt, kun taas aika moni ystävä on alkanut uskoa Jumalaan. Lisäksi minulla on ystäviä, jotka uskovat esim. enkeleihin, kuolleiden sukulaisten läsnäoloon tai luonnon henkiin, ja kunnioitan heidän uskoaan silloinkin, jos en itse oikein sitä ymmärrä. Se, mihin muut uskovat tai eivät usko, ei ole minulta pois. 

"Uskovia ihmisiä ei tarvitse pilkata, mutta heidän näkemyksiään on oikeus pilkata."

- Tämän olen kuullut ennenkin - peruskoulussa! "En mä tota pilkkaa, vaan sen vaatteita." Just niinhän se menee. Ja siis ylipäätään - pilkka on kova juttu. Elämässähän ylipäätään on välillä oikeus pilkata? - siis niitä tyhmiä ja väärässä olevia, ei kun siis heidän näkemyksiään, ajatuksiaan, vaatteitaan, seksuaalista suuntautumistaan - mitä näitä nyt on. Eihän kaikkia nyt tarvitse kohdella kunnioittavasti, haha!  

...Niin siis taisin tippua kärryiltä. Lisäksi vähän kummallisesti tosiaan se, mikä on väärin jos se tapahtuu kiihkouskovaisen toimesta, on oikein, jos se tapahtuu kiihkoateistin toimesta.

"Jos on uskonnon uhri, on oikeus tuomita kaikki uskonnot ja puhua niistä halventavasti."

- Jep, samalla logiikalla kuin jos jonkun ihmisen on pahoinpidellyt tietyn etnisen tai kulttuurisen ryhmän edustaja, hänellä on oikeus avoimesti tuomita koko kyseinen ihmisryhmä ja puhua heistä halventavasti? Tai jos jonkun on raiskannut mies, hänellä on oikeus tuomita kaikki miehet pahoiksi ja suhtautua heihin vihamielisesti. Tai hei, koska minua kiusattiin monta vuotta koulussa, voisin sen ansiosta tuomita kaikki yläkouluikäiset pahoiksi ja käyttäytyä heitä kohtaan sen mukaisesti! Oh, yeah.

Muokkaus. Vielä yksi:
"Miksei uskontoihin saisi kohdistaa satiiria samoin kuin muihinkin ilmiöihin? Jos niin tekee niin te menette polttamaan paikkoja jotka eivät edes mitenkään liity asiaan."

- Järjetön yleistys ja samalla vastuun välttö. Uskontoihin saa ja pitää kohdistaa satiiria. Satiiria ei ole sanoa "uskonto on höpöhöpöä". Satiiria on nostaa esiin vaikka joku uskonnon sisältämä absurdi juttu ja kuvata sitä, miten ihmiset uskovat siihen kirjaimellisesti, hassussa valossa. Minua ei haittaa se, jos ihmiset nauravat sille, että uskon jonkun kuolleen miehen henkiinheräämiseen. Minua haittaa se, jos tämän uskomiseni takia minua pilkataan ja minuun suhtautudutaan alentavasti. Uskontoihin kohdistuvan krtitiikin on oltava samalla tavalla asiallista kuin muihinkin asioihin kohdistuvan kritiikin. Ei yleistävää alentamista.

On aivan absurdia olettaa, että kaikki uskonnon edustajat hyväksyisivät muutaman kiihkoilijan tekemiä väkivallantekoja tai olisivat itse taipuvaisia tällaisiin. Uskonnon käyttäminen tekosyynä väkivallanteoille tms. on todellinen ongelma, josta voi ja pitää puhua - mutta keskustelu ei voi lähteä siitä että "uskonto on scheissea". Eihän vaikka mahdollisista maahanmuuton ongelmistakaan tee mieli keskustella rakentavasti henkilön kanssa, joka aloittaa kommenttinsa linjalla "maahanmuutto on scheissea".

Olen todella väsynyt siihen, että julkisessa keskustelussa vallitsee tämä yleinen normi - että on okei puhua uskovista todella rumasti ja leimata aina vain kaikki uskonnot edustajineen tiettyjen hihhulilahkojen perusteella. Vielä väsyneempi olen siihen, että kun tähän asiaan sitten julkisessa keskustelussa puuttuu, minuun suhtaudutaan sen mukaan kuin olisin rikkonut jotain normia. No ni, taas joku uskis loukkaantuu. Voi voi. Uskikset on tosikkoja. 

Just for the info: minä en loukkaannu uskontoni sisältöön kohdistuvasta rankastakaan huumorista, tai uskontoon/uskomiseen kohdistuvasta läpänheitosta ylipäätään. Siitä vaan, piirtäkää Jeesus-pilakuvia ja järkyttykää kun nauran mukana. Minua loukkaa se, että aikuisten välinen kiusaaminen on sallittua ja yleisesti hyväksyttyä, kun kyseessä on uskovien ihmisten, heidän ajatustensa ja älynlahjojensa vähättely ateistien toimesta. Se, että silloin ei todellakaan tyydytä siihen asiapohjaiseen argumentointiin, vaan mollataan ylimielisesti toisten maailmankatsomusta.

Just for the info vol. 2: Jos koulumaailmassa joukko ihmisiä laukoisi sarkastisia kommentteja jonkun älynlahjoista ja "satuihin" uskomisesta, se määriteltäisiin nimenomaan kiusaamiseksi. Kouluikäisiltä tätä ei sallita. Pitäisikö ruveta koulussa sanomaan että lapset, ei hätää, sitten kun kasvatte aikuisiksi, saatte kiusata niin paljon kuin ikinä haluatte?

Jos joku puolustaisi oikeuttaan vaikka elää homoliitossa tai monikulttuurisessa suhteessa, nämä samat älykkäät ateistit eivät ikinä kehtaisi sanoa, että tosikko pahoitti mielensä, ole hiljaa siinä. Radikaali ajatus: mitä jos toisen ihmisen kunnioittaminen ylettyisi myös niihin, jotka uskovat Jumalaan?

Aivan viimeiseksi haluaisin kiittää vielä kerran kaikkia niitä ihania ateistiystäviä, joita minulla on. Niitä, jotka ovat vilpittömän kiinnostuneita minun tavastani ajatella, vaikkeivät ajattele samoin. Niitä, joita ei kiinnosta, mutta ei myöskään haittaa, tietenkään, koska olemme ystäviä. Niitä, jotka ovat suvaitsevia, lämpimiä ja rakastavia ihmisiä.



Muokkaus: Havainnollistava esimerkki minun ja Kolibrin keskustelusta. Jos tyyppi tulee keskusteluun sanoen "niin siis kun teillä on se satukirja", se on halventavaa ja epäasiallista. Jos tyyppi tulee keskusteluun sanoen "se teidän Raamattu on ihmisten kirjoittama kaunokirjallinen teos enkä tajua miksi pidätte sitä pyhänä", niin keskustelen hänen kanssaan ilomielin. Eläköön se pieni sävyero.

Kääpiöistä ja rakkaudesta

Huom: uskisvaroitus! Mutta ei kuitenkaan varsinaista Jeesus-settiä;)


C.S. Lewisin voimakasta, mutta mielestäni tyylikästä ja kaunista kristillistä metaforiikkaa pursuilevan Narnia-sarjan viimeinen kirja sisältää luvun "Kuinka kääpiöt eivät antaneet narrata itseään." Kyseisessä luvussa Lewis maalaa kuvan ihmistyypistä, joka pelkää niin hirvittävästi rationaalisesta ajattelutavasta irti päästämistä, ettei pysty nauttimaan ihmeistä ympärillään, ei edes huomaamaan niitä; he turvautuvat usein sarkasmiin ja ironiaan puolustaakseen itseään ja käsitystään.


Tirian oli ajatellut - tai hän olisi ajatellut, jos hänellä ylimalkaan olisi ollut aikaa ajatella - että he olivat sen pienen olkikattoisen tallin seinien sisällä, sen jonka pituus oli osapuilleen kolme ja puoli metriä ja leveys vajaat kaksi metriä. Itse asiassa he seisoivat ruohikolla, syvänsininen taivas päilyi yläpuolella ja heidän kasvojaan lempeästi hyväilevä ilma oli varhaiskesän päivän ilmaa. --

-- pian he kaikki saattoivat nähdä kääpiöt. Ne näyttivät aivan toimettomilta. Eivät ne jaloitelleet eivätkä pitäneet hauskaa (vaikka niiden kahleköydet näyttivätkin kadonneen) eivätkä liioin loikoilleet lepäämässä. Ne istuivat kasvotuksin hyvin tiiviissä pikku piirissä. --

"Katsokaa eteenne!" yksi kääpiö sanoi happamalla äänellä. "Muistakaa mihin olette menossa. Älkää kävelkö meitä päin naamaa."
"Ei kävellä", Eustace sanoi kärsimättömänä. "Emme me sokeita ole. Meillä on silmät päässä."
"Niiden täytyy olla pahuksen hyvät silmät, jos sinä täällä näet eteesi", sanoi äskeinen kääpiö, Möyry nimeltään.
"Missä?" Edmund kysyi.
"Mitä missä, senkin pahkapää, täällä tietenkin", Möyry sanoi. "Tässä pilkkopimeässä, löyhkäävässä, tunkkaisessa tallinnurkassa."
"Oletko sinä sokea?" Tirian kysyi.
"Kai me kaikki olemme pimeässä sokkoja", Möyry sanoi.
"Mutta eihän täällä ole pimeää, senkin tyhmät kääpiöparat", Lucy sanoi. "Ettekö te näe? Katsokaa ylöspäin! Katsokaa ympärillenne! Ettekö näe taivasta ja puita ja kukkia? Ettekö näe minua?"
"Miten minä voisin nähdä semmoista mitä ei ole, kautta kaiken löpinän?" -- "Punot taas uusia valheita! Yrität uskotella meille, ettei ainuttakaan meistä ole suljettu tyrmään ja ettei täällä ole pimeää, ja taivas tietää mitä vielä."
"Ei ole mitään mustaa murjua, ei muualla kuin sinun mielikuvituksessasi. -- Tule ulos sieltä pimeästäsi." --

"Lucy rakas", Aslan sanoi. "Minä näytän sinulle sekä sen mitä minä voin että en mitä minä en voi tehdä." Hän astui kääpiöiden viereen ja murisi hiljaa - hiljaa, ja silti ääni sai ilman väreilemään. Mutta kääpiöt sanoivat toisilleen: "Kuulettekos tuota? Se on se porukka joka on tallin toisessa päässä, yrittävät pelotella meitä. Niillä on varmaan jonkinlainen laite. Älkää olko kuulevinannekaan. Meitä ne eivät tällä kertaa huiputa!"
   Aslan kohotti päätään ja ravisti harjaansa. Siinä samassa kääpiöiden polville ilmestyi loistava ateria -- . Mutta kaikesta tästä oli tuskin mitään hyötyä. Kääpiöt kylläkin ryhtyivät ahmimaan herkkuja, mutta selvää oli, etteivät he kyenneet niitä kunnolla maistamaan. He luulivat syövänsä vain semmoista ruokaa, mitä tallista saattoi löytää. Yksi sanoi yrittävänsä syödä heinää ja toinn väitti saaneensa palasen vanhaa turnipsia ja kolmas kertoi, että oli löytänyt raa'an kaalinlehden. Ja ne kohottivat huulilleen kultaiset maljat täynnä hienoa punaista viiniä ja sanoivat: "Uh! Ajatella että on juotava likavettä kaukalosta, josta aasi on latkinut!"
--
"No ainakaan meitä nyt ei ole petkutettu. Ketään emme ole päästäneet syöttämään hölynpölyä itsellemme. Kääpiöissä on kääpiöille kyllin."


Minä olin kääpiö, joka ei antanut huiputtaa itseään. Vieläpä luin ylläolevaa ateistipäivinäni ja tiedostin olevani sellainen - ja olin siitä surullinen, mutta ajattelin, että on parempi olla surullinen kuin antaa huijata itseäni.

Sitten tapahtui erinäisiä asioita ja muistan, kuinka sanoin Karhunkaatajalle: "Mulla on sellainen olo, että olis niin helppoa alkaa uskoa johonkin korkeampaan voimaan, että mä melkein pelkään että siellä Ghanassa mut huijataan uskomaan johonkin."

Ja juuri niinhän siinä sitten kävi. Paitsi ettei se enää tuntunut huijaukselta, vaan siltä, että viimein sai selville totuuden.


Nykyään minulla on läheisiäkin ystäviä, joissa tunnistan tarinan kääpiöt. "En voi ottaa lukuun uskomisen vaihtoehtoa, koska minua voitaisiin kusettaa... Voisin vahingossa uskoa johonkin, joka ei olekaan totta!" Vaikka olen kokenut saman, tuo näyttäytyy nyt minulle niin absurdina, etten oikeastaan edes tiedä, miten kommentoisin sitä.


Ja sitten. Mikä muu tilanne voisikaan olla sellainen, jossa pelkää ihan hirveästi tulevansa huijatuksi?

Niin, rakkaussuhteet.


Rakkauteen heittäytymisessä koemme helposti saman huolen, pelon siitä, että minä olen vilpitön, luotan ja uskon, annan sydämeni - ja toinen ei olekaan mukana samoista lähtökohdista. Silti suurin osa meistä jossain vaiheessa elämää tajuaa, että se riski on vain pakko ottaa, jos haluaa mahdollisuuden onneen. En henkilökohtaisesti tunne ketään, joka olisi päättänyt lopettaa kaiken romanttisen kanssakäymisen, koska se on liian pelottavaa, ja olisi iloinen, ylpeä ja onnellinen tämän päätöksen johdosta.

Juuri siitä uskossakin on loppujen lopuksi kyse. Rakkauteen heittäytymisestä. Totta kai se on helkkarin pelottavaa. Ja totta kai se riski on uskallettava ottaa, jos haluaa joskus kokea jotain todellista.



Kun puhun uskosta, en puhu pelkästään kristillisen kirkon oppien mukaisesta uskosta. Puhun yleisesti ottaen uskosta korkeampaan, rakastavaan voimaan - siihen, että maailmankaikkeun takana (tai sisällä?) on tietoisuus.

KNK! (pääsiäistä)

XB! XB!! XB!!!


Kirjoitin jo viime vuonna pääsiäisestä yleisesti, joten nyt hyppään suoraan asiaan.

Voi pääsiäisen riemu! Tämä todellakin on juhlien juhla, riemujen riemu.


Takana on Suuri Viikko ja edessä Kirkas.

Keskiviikkona ystäväni Karhunkaataja (hehe, kerrankin pääsin mainitsemaan nimeltä) vei Watsonin ulkoilemaan, kun rakas rippi-isäni tuli meille kotiin asti pitämään katumuksen mysteerion eli synnintunnustuksen - eli antoisan "sielunhoidollisen" keskustelun.

Torstaina kuuntelin läpi kuoromme uuden levyn Suuri Paasto. Suuren paaston tekstit etenevät paaston alusta pääsiäisen kynnykselle. Ihana virittäytyminen juhlan odotukseen.

Perjantaina minä ja Watson menimme illalla kirkkoon Kristuksen hautaus -palvelukseen. Watson jaksoi ihmeen kevyesti melkein koko pitkän palveluksen loppuun asti. Suuri Perjantai on se päivä vuodesta, jolloin liturginen väri on musta, papit ovat pukeutuneet mustiin ja ihmiset myös, kuin hautajaisissa. Kristuksen hauta eli pöytä, jolla on aihetta kuvaava ikoni, seisoo keskellä kirkkoa. Kirkko kierretään ristisaatossa, jossa hautaikonia kannetaan kuin ruumisarkkua kaikkien kulkiessa sen perässä. Palveluksen aikana ihmisillä on tuohukset (eli kynttilät) kädessä, ja yhdessä kohtaa kaikki muut valot sammutetaan.

Palveluksen tunnelma oli tälläkin kertaa ihmeellinen. Kyse ei ole taaskaan järjestä, vaan tunteesta. Kauneus ja suru antavat mahdollisuuden kokea tuskan, joka varmasti on jokaisessa ihmisessä, käsitteli sitä sitten Kristuksen kärsimystarinan kautta tai jollain muulla tavalla.

(Sana Papilta -blogissa hyvä kirjoitus uskosta täällä. "Usko eroaa tiedosta. -- Usko on erityinen sielun tila. Se kuuluu ihmisen hengelliseen elämän sisimpään, ihmissydämelle.")

Kirkon ollessa pimeänä, kun hautaa ympäröivät vain kynttilät, kolme seurakunnan naista lähti yhdessä laittamaan lisää kynttilöitä haudan ympärille, kun vanhat olivat palamassa loppuun. Tuo hetki, kun kolme naista mustissa vaatteissa meni haudan ympärille viemään valoja, oli ihmeellisen runollinen. Aivan kuin enne pääsiäisaamusta, jolloin mirhaatuovat naiset ikäänkuin etsien päivää kiiruhtivat varhain aamulla hautaan laskeneen Auringon luo. 


Lauantai kuluikin pääsiäisen odotuksessa. Oikein ihmettelin sitä energiaa, jota löytyi siivoukseen ja ruoanlaittoon - juhlan valmisteluun - kun sen teki pääsiäistä varten. Hihittelin jopa sille, miten olen joskus tuhahdellut, etten tajua ihmisiä jotka laittavat jouluksi "jouluverhot". Mihin sellaisia muka tarvitsee? No, nyt löysin itseni laittamasta paikoilleen pääsiäisverhoja. <3 Eikä niissä totisesti ole mitään tipunkuvia. ;)

Puoli yhdeltätoista naapurini (bloginimi taitaa olla kekseliäästi Naapuri) tuli vahtimaan nukkuvaa Watsonia (eli nukkumaan meidän vierashuoneeseen). Puolta tuntia myöhemmin kipitin öisiä teitä pitkin kirkkoon pystymättä pyyhkimään odotuksen hymyä kasvoilta. Liikennevalot olivat pois päältä, kaikkialla ihan hiljaista, mistään ei olisi arvannut, että ollaan vain tunnin päässä juhlista suurimmasta.

Jaoin pääsiäisen tulon Watsonin kummin, Täti Ruskean, ja hänen ystävänsä (joka sattuu nykyään olemaan erään entisen opettajani vaimo, sivumennen sanoen) sekä kihlattunsa kanssa. Iloisena yllätyksenä kirkosta löytyi myös kummini (bloginimi kenties Kummisetä?) - eli kirkkoon liittyessä kummikseni ryhtynyt ystäväni - jonka olin luullut viettävän pääsiäistä kaukana täältä. Vaikka laulaessa meinasi jo silmissä sumeta ja taju lähteä (kolme tuntia on aika pitkä aika, varsinkin kun biisit ovat riemukasta toitotusta jatkuvaan putkeen), mutta se ei juhlatunnelmaa vähentänyt.

Ps. Taas oli radiossa ollut virheellistä tietoa ortodoksien oudoista tavoista! (Edellinen täällä.) Paastomme kuulemma loppuu jo palmusunnuntaina. No ei kuulkaa todellakaan lopu! :D Jollain on sunnuntait sekaisin, tai on hämääntynyt siitä, että ort. paasto alkaa vähän aiemmin kuin luterilainen. Paasto loppuu pääsiäisyönä kolmen tunnin palveluksen jälkeen suureen juhlaan, jolloin kirkon juhlatilassa syödään pääsiäisherkkuja ja juodaan viiniä. Kyllä, kello kolme yöllä.)


Täti Ruskea oli tehnyt meille ruokavammaisille maailman ihaninta gluteenitonta + maidotonta pannukakkua.

"Tää on niin hyvää, mä en kestä!"
"Kyllä sä kestät."


Samaa voisi sanoa pääsiäisen ilosta. Tää on niin hyvää että mä en melkein kestä. :)

Kristus nousi kuolleista!

Tahdon, yhä

...eli Nyt Riitti, osa 3: Jälkipyykki - tai siis vasta ensi askel tulevaan

Eilen perjantaina puoli kaksi näpräsin hermostuneena kännykkää bussissa.
Ja sitten hymyilin koko loppumatkan.
Ja koko loppupäivän.

Melkein.  Illalla kulmani kurtistuivat muutamaan otteeseen miettiessäni eräitä riemun ja ilon lomassa esiin nousseita näkökohtia.


Facebookin etusivu oli ainakin minulla minun kaverilistoineni hyvin riemukas ja sateenkaarenvärinen. Oli juhlia, sydämiä, naurua ja ilonkyyneliä. Jep, useampi kuin yksi oli kirjoittanut purskahtaneensa ilosta itkuun.

Päivän aikana pari tyyppiä esitti kuitenkin hieman erilaisen kommentin. "Voitaisko nyt jo puhua jostain muusta, kun Suomen politiikassa on muitakin suuria ongelmia, jotka vaatisivat saman huomion kuin tämäkin" (viitaten esim. pakolaiskysymyksiin). "Ei uskalla iloita liikaa, jos seuraava hallitus sitten kaataakin tämän." Ja: "ortodoksinen kirkko ei ikinä tule vihkimään homoja."


Mietin siinä sitten iloitsemista ja tämän asian saamaa huomiota. Onhan se ollut poliittisten kysymysten joukossa suhteettoman suuressa roolissa viime aikoina. Turhankin suuressa siksi, että tasa-arvoisen avioliittolain tulisi olla itsestäänselvyys eikä tällaisen taistelun takana. Jos laki olisi mennyt läpi vähän nopeammin, oltaisiin voitu jo aiemmin alkaa miettiä muitakin ihmisoikeusasioita.

Mutta kun se nyt oli (on) tällaisen taistelun takana, ei suuri huomio asialle ole minusta missään määrin huono asia. Jos tasa-arvon toteutuminen on tällaisen väännön takana, on hyvä, että se myös näkyy. Ja on hyvä, että ilo otetuista askelista - valtavista askelista ihmiskunnalle - näkyy. Ei tämän ihmisoikeuden toteutuminen ja siitä iloitseminen ole muilta kysymyksiltä pois. Päin vastoin. Kun on iloa ja rakkautta, on myös uskoa siihen, että muillekin asioille voidaan tehdä jotain.

Tuntuu oudolta sanoa noin suuren riemun keskellä, että puhukaas nyt jo jostain muusta, tärkeämmistä asioista. Kun on vuosia kuuluttu vähemmistöön, jonka oikeuksia ei vaan millään tunnusteta, on valtava asia, kun ne oikeudet sitten viimein menevät läpi. Silloin pitääkin saada iloita ja näyttää se.


Jep, laki on vielä mutkien takana. Olisi periaatteessa mahdollista, että seuraava hallitus rupeaisikin junnaamaan sitä vastaan. Se olisi kuitenkin erittäin törkeää, kun laki on kansalaisaloitteesta alkanut ja lopulta mennyt läpi. Tällaisen saavutuksen nollaaminen olisi minusta ihmisoikeusrikkomus sekin.

Juuri siksi ilon pitää nyt saada näkyä. Jos ollaan jo valmiiksi varmuudeksi hiljaa ja varpaillaan, on vastustajien helpompi lähteä viemään juttua taaksepäin. Jos taas ollaan ylpeitä saavutetusta ja näytetään riemu, ollaan myös valmiita älähtämään ja kovaa, mikäli joku yrittää tulla laittamaan kapulaa rattaisiin. Juuri ilon näkyminen tekee niiden kapuloiden väliintulosta julkisesti vähemmän hyväksyttävää ja vaikeampaa toteuttaa.

Ja juuri siksi, vaikka syntyikin jo hashtag "me tahdoimme", tahtomisen täytyy jatkua. Ja näkyä.


Sitten oli vielä se ortodoksijuttu.

Samalla, kun evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa julistaa todellista kristillisen lähimmäisenrakkauden ilosanomaa, on ortodoksisen kirkon arkkipiispan näkemys asiasta ahtaan epäsuvaitseva. On ilmiselvää, että ortodoksinen kirkko, joka perustuu perinteisiin, ei voi yhtäkkiä muuttaa sääntöjään avioliitosta. Ortodoksisessa teologiassa painaa paitsi Raamatun sana, myös lukuisien kirkkoisien tulkinnat siitä, eikä yhden maan ortodoksinen kirkko käytännössä mitenkään voi yhtäkkiä muuttaa käytänteitä noin vain. Se on asia, joka tällaiseen muuttumattomuuteen pyrkivään  kirkkoon kuuluvan on vain pakko hyväksyä.

Eri asia on kuitenkin se, miten ihmisistä ja heidän rakkaudestaan puhutaan. Arkkipiispa olisi voinut muotoilla asian myös niin, että kaikki ovat kirkkoon tervetulleita sellaisina kuin ovat, vaikkei heitä siellä voidakaan vihkiä. Sen sijaan hän puhui ei-heteroista ja heidän rakkaudestaan vähättelevään sävyyn.

Ei siis ihme, että minun ja monen muun valintaa pysyä ortodoksina ihmetellään. Mielestäni on kuitenkin absurdia erota kirkosta yhden siihen kuuluvan ihmisen lausuntojen vuoksi. Vaikka tuo ihminen sitten olisi arkkipiispa. Kirkko kun kuitenkin on yhtä kuin sen jokainen jäsen, ei joku yksittäinen vanha patu - tai ev.lut.kirkon kohdalla varsinkaan yksittäinen ministeri, joka nyt sattuu kuulumaan siihen kirkkoon. Minä ainakin käyn kirkossa löytääkseni yhteyden Jumalaan, joka on ihmistä ja inhimillistä vajaavuutta pienempi - en valistumassa pappien mielipiteistä.


Eräs ystävä, avoimesti homo ortodoksi, jakoi ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa juuri siksi, että hänen kirkossa pysymistään ihmeteltiin. Ystäväni on saanut rippi-isältään tukea olla oma itsensä, ja seurakunnassa hänet hyväksytään kakistelematta. "Niin paradoksaalista, kuin se onkin, ortodoksinen kirkko pelaa kaksilla korteilla: On kirkon opillinen totuus ja sitten käytännön totuus." 

Juuri näin minäkin asian koen. Vaikka arkkipiispan virallisesta lausunnosta huokuu tuomitseminen, niin käytännössä kirkosta ja sen ihmisistä huokuu rakkaus. Sama rakkaus, jolla Kristus lähestyi niitä, joita muut hyljeksivät.

Ja juuri siitähän uskossa pohjimmiltaan on kyse. Jumalan rajattomasta, loppumattomasta rakkaudesta. 


Loppukevennys: Erään toisen kaverin seinällä käytiin keskustelua vastapuolen uskomattomista argumenteista ja mm. siitä Puolimatkan käsittämättömästä vastineesta, josta jo kirjoitin. Puolimatkahan ratsasti ajatuksella, että biologisten vanhempien korvaaminen (öö, siis se joka adoptiossa tapahtuu joka tapauksessa) on tässä se ongelma. Nousipa sitten esiin se pointti, että Jeesuskin eli elämänsä "isänkorvikkeen" eli Joosefin lapsena, ja - kaverin sanoin - "ihan hyvä siitä tuli". Että jospa vaikka tämän esimerkin voimalla eteenpäin! ;)

Pääsiäistä (XB!)

Tämä kirjoitus menee epäilyttävyyden puolesta sekä kategoriaan "hengelliset" (--> kuuluisiko toiselle puolelle) että "mahdollisesti provosoivat" (--> entä jos joku loukkaantuu), mutta menköön.

Juhlin ortodoksista pääsiäistä neljättä kertaa, vasta kolmatta kertaa kunnolla. Muistan, kuinka ortodoksisuutta lähestyessäni pohdin, onnistuisinko kiepauttamaan jutun ympäri niin, että pääsiäisestä todella tulee se vuoden suurin juhla, joka siihen mennessä aina oli ollut joulu. Asia jotenkin epämääräisesti huoletti: entä jos muutos ei tapahdu luonnostaan. No, huoli oli täysin turha. Pääsiäisen riemu on niin ihmeellisen läpitunkeva, ettei minun ole kertaakaan tarvinnut mitenkään yrittää tehdä siitä suurinta juhlaa. Se on sitä ihan itsessään, itsestään.

Riemu tulee läpi kaikesta, vaikka olisi mahatautitoipilas eikä pääsisi yökirkkoon, kuten tuli tuossa todistettua. Minä, entinen ateisti, voisin vain toitottaa toitottamasta päästyäni: Kristus nousi kuolleista! Kristus nousi kuolleista!! Kristus nousi kuolleista!!! Ilo ei tule jostain järjellisestä ajatuksesta, että joku mies jossain on kuollut joten minä pääsen jonnekin taivaaseen taijotain. Uskossa ei ole minulle ollenkaan kysymys mistään sellaisesta. Siinä, kuten tässä ilossakin, on kyse jostain syvemmästä, jostain jolle ei ole järjellistä selitystä, ei edes sanoja. Jostain, joka vain on. Ihmeestä.




[Sivuhuomautus: Hesarin kuukausiliitteessä oli viimeksi loistava mielipidekirjoitus muistaakseni joltain teologian dosentilta siitä, miten Jumalaan uskomista ei voi verrata johonkin tonttuihin/keijuihin uskomiseen, koska Jumala ei ole mikään taruolento muiden joukossa. Kirjoittaja mainitsi, ettei tunne ketään, joka olisi aikuisena alkanut uskoa vaikka hammaskeijuun, mutta kyllä paljon ihmisiä jotka ovat alkaneet uskoa Jumalaan. Jumala on mysteeri, ja "häneen" (persoonapronomini riittämätön) uskominen ei ole valinta uskoa johonkin hahmoon, vaan pohja koko maailmankuvalle.]


Nyt tuntuu aivan käsittämättömältä, että olen joskus periaatteessa "viettänyt pääsiäistä" ilman mitään sisältöä. Siis tiput, munat ja rairuoho ovat tietysti kivoja, mutta nehän ovat vain koristeita. Ei kukaan pidä lomaa ja syö juhlaruokaa tipujen tai pupujen kunniaksi (ainakaan minun käsittääkseni). Joulusta löysin ateistiaikoinanikin sisältöä: lähimmäisenrakkaus, välittäminen, rakkaiden pariin hiljentyminen löytyvät jopa jouluevankeliumista, vaikkei sitä lukisi uskonnollisena tekstinä vaan tarinana perheestä, joka yöpyy tallissa, mutta jota rakkaus lämmittää. Pääsiäinen taas - jos sitä juhlii ilman hengellistä sisältöä, niin mitä oikeastaan juhlitaan?

Tämän ei ole tarkoitus olla ironista vähättelyä, vaan en oikeasti tajua. Te, jotka mahdollisesti juhlistatte pääsiäistä ilman uskoa: MITÄ te oikeastaan juhlitte? Mikä on teille pääsiäisjuhlan aihe? Onko kyseessä vain isot teemabileet ja jos näin, niin mikä se teema on, siipikarjako, vai vain kevät ylipäätään?

Sillä enhän minä sitä silloin uskonnottomana kokenut mitenkään juhlivani. Perhe söi yhdessä, koska nyt sattui olemaan yhteisiä lomapäiviä. Lapsuudesta tuttuja muna- ym. perinteitä jatkettiin, koska se oli hauskaa. Jotakin sellaista. Eikä se ole minusta mitenkään väärin. Vielä ensimmäistä ortodoksista pääsiäispalvelustani edeltäneenä pitkänäperjantaina (jolloin en ollut enää ateisti, mutten vielä kristittykään) olin oopperassa ja baarissa, enkä edelleenkään pidä sitä minään "syntinä". Silloin tuntui siltä, ja olinhan erittäin rakkaan ystävän seurassa. (Seuraavana vuonna sama ystävä muuten tuli kanssani Suuren Perjantain illan Kristuksen hautauspalvelukseen.)


Siskoni sanoo, että hänelle hengellinen ja maallinen juhla ovat jotenkin erikseen, mutta minulle eivät ole. Juhla tulee riemusta, joka tulee uskosta. Ne ovat yksi ja sama. Joka tapauksessa - on se vain ihanaa, että nyt on, mitä juhlia. Vaatii aktiivista muistelemista tuo aika ennen, ja on vaikea käsittääkään, miten monta pääsiäistä olen viettänyt ilman sen kummempaa ilosanomaa. Ehkä siksi riemu onkin niin voimallinen nyt, kun sille viimein on tilaa. 

Ja siis enhän minä vielä viisi vuotta sitten olisi voinut kuvitellakaan itseäni huutamassa täydestä sydämestäni, että Kristus nousi kuolleista. Ihaninta elämässä on se, miten se yllättää. Koska tämä toimii, tämä sopii, tämä on juuri oikein - minulle.

Ihanaa pääsiäistä kaikille, mihin uskoitkaan ja mitä juhlitkaan (tai olit uskomatta ja juhlimatta)!


Kristus nousi kuolleista!
Christ is risen!
Hristos voskrese!
Christo è risorto!
Hristós anésti!
Kristus är uppstånden!
Kristus on ülestõusnud!
Kristo anyan! Ampa, wanyan! Totisesti nousi!
 

Uskon mukaista elämää?

Luen parhaillaan lahjaksi saamaani kirjaa Valamon vanhuksen kirjeitä, jossa on nimensä mukaisesti Valamossa eläneen munkin, isä Johanneksen kirjeitä rippilapsilleen 30-50 -luvuilta. Kyseessä ovat siis hartaan hengellisen miehen ohjeet hänelle kirjoittaneille ihmisille. Isä Johanneksen lyhyet kirjeet ovat täynnä ajattelemisen arvoisia kohtia, joiden nostattamiin ajatuksiin varmaan tartun täällä useamminkin.

Jo kirjan alussa olevasta esittelystä kuitenkin löytyi pysäyttävä kohta. Siinä yksi Isä Johanneksen rippilapsista toteaa, että "hänen silmissään usko ilman sen mukaista elämää ei ollut minkään arvoista."

En nyt lähde spekuloimaan, mitä munkkivanhukselle tarkoitti uskon mukainen elämä. Sen sijaan selitän, miten itse sen ymmärrän. Minä nimittäin olen tästä lauseesta aivan samaa mieltä.

En todellakaan näe asiaa niin kuin ehkä jotkut päiviräsäset: että jos uskoo Jumalaan, täytyy yrittää noudattaa sanasta sanaan Raamatun ohjeita, tai on luuseri. Eihän siinä edes olisi mitään mieltä, sillä Raamattuhan on monessa kohtaa ristiriidassa itsensä kanssa ja kaikkihan me tiedämme nämä kivitysneuvot summuut. En myöskään ajattele niin, että jokaisen täytyisi rukoilla päivittäin, lukea Raamattua tai mitään sellaista.

Jos ajatus otetaan käsittelyyn sellaisenaan, sehän on oikeastaan varsin yksinkertainen: jos uskot johonkin tosissasi, ei elämäsi ole minkään arvoista, ellet toimi uskosi mukaan. Oli se sitten uskoa Jumalan johdatukseen, lähimmäisenrakkauteen tai siihen, että vaikkapa lihansyönti on epäeettistä.

Minulle Jumala on - rajusti yksinkertaistettuna - se rakkauden voima, joka on kaikessa elävässä ja johdattaa meitä oikeaan suuntaan, jos vain avaamme sille silmämme. Koen, että Jumala löytyy läsnäolossa, siinä, kun on täysin tässä hetkessä. Kun löytää yhteyden Jumalaan, ymmärtää myös, mikä itselle on hyväksi. Se on sitä johdatusta. (Toki johdatusta on myös sellaista, joka tuupataan silmille silloin, kun läsnäolo ei onnistu. Se juuri on minulle merkki ylitsevuotavasta universaalista rakkaudesta: että meitä johdatetaan silloinkin, kun emme osaa hakeutua läsnäoloon. Mutta siitä lisää toiste.)

Minä siis koen, että tavoittelemalla läsnäoloa löydän yhteyden Jumalaan ja jumalalliseen johdatukseen. Koen, että kääntymällä kohti rakkautta sen sijaan, että valitsisin negatiivisen lähestymistavan, toimin Jumalan hengessä ja kuljen kohti Jumalaa. Koen, että kun lähestyn Jumalaa, oivallan myös paremmin mikä on hyvää ja oikein, sekä löydän oikean suunnan jota kohti kulkea.

Sitten on asioita, jotka tulevan minun ja Jumalan väliin. Kansankielellä: minun ja läsnäolon väliin; minun ja oman sisäisen, todellisen itseni väliin; minun ja rakkauden väliin; minun ja onnellisuuden väliin. Sellaisia asioita ovat ne, jotka tempaavat minut tästä hetkestä tai saavat toimimaan omia eettisiä periaatteitani vastaan. Jos siis annan näille asioille valtaa elämässäni, en elä uskoni mukaisesti. Tai jos olen oivaltanut, mikä on hyvä, enkä silti tee niin, toimin uskoani vastaan.

Tätä seuraakin paketin ehkä vaikein kohta: oman epätäydellisyyden hyväksyminen. Ihminen on taipuvainen erehtymään. Ja silti universaali rakkaus ei koskaan jätä meitä, ei vähene, ei soimaa. Tiedän jo paljon siitä, miten tulisi elää, jotta toimisin uskoni mukaan - enkä kuitenkaan osaa ylläpitää tällaista elämää. Välillä lipsun enemmän, välillä vähemmän, mutta aina takuuvarmasti mokaan jotakin. Mutta ikinä ei kuitenkaan pitäisi alkaa perfektionistisesti rangaista itseään epäonnistumisesta. Päin vastoin: täytyy vain aina uudestaan antaa itselleen anteeksi ja aloittaa uudestaan. Sekin on osa uskon mukaista elämää. Tiedostaa oma epätäydellisyytensä; pyrkiä silti hyvään ja hyväksyä jumalallinen rakkaus, sellaisena kuin olen.

Isä Johanneksen kirjeissä toistuu yksi ohje, joka kristinuskon keskeisimpiä kantavia ajatuksia. Pelkästään sen noudattaminen on uskon mukaista elämää tärkeimmillään - ja niin vaikeaa, että joka ikinen ihminen takuuvarmasti epäonnistuu siinä jatkuvasti. Tämä onkin mielestäni se kaikkein tärkein asia, joka ihan kaikkien, uskontokunnasta riippumatta, kannattaisi ottaa osaksi jokapäiväistä "kilvoittelua" (jos ortodoksitermi sallitaan ;).

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. (Matt.7:1) - Ettei ajattelisi ja sanoisi kenestäkään pahaa; ei olisi koskaan tietävinään paremmin; ei asettuisi kenenkään yläpuolelle. Ei niidenkään, jotka eivät näytä elävän oman uskonsa mukaan. Siinä kylliksi haastetta yhdelle elämälle.

Taustaa

Tämä on vanhasta blogistani: hengellinen "elämäntarinani".

elokuussa 2012:  Rajan yli

Kaksi ja puoli vuotta sitten kiinnostuin puhtaasta ravinnosta ja aloitin satunnaiset raakaruokakokeilut. Varmaan lähes kaikki ystäväni tietävät nämä ruoan suhteen harjoittamani eriasteiset hihhuloinnit ja veikkaan että tuskin kukaan heistä pitää minua mitenkään vajakkina niiden takia.

Samaan aikaan aloin myös meditoida satunnaisesti. Luulen, että vähintään puolet kavereistani tietää senkin, että ko. toimintaa edelleen harjoitan, ja että elämänfilosofiassani keskeisiä ovat läsnäolo, myötätunto ja "kaikella on tarkoitus" -hokema. Nämä ravintoasioita astetta henkisemmät ulottuvuuteni ehkä saavat jotkut hymyilemään huvittuneesti tai pitämään minua vähän hippinä, mutta ei sillä tavalla, että se kumpaakaan osapuolta (tai niiden välistä kunnioitusta) millään tapaa haittaisi.


Kuitenkin jo paljon ennen edellämainittuja maailmankatsomuksessani tapahtui paljon merkittävämpi muutos. Viisi vuotta sitten, syksyllä 2007 aloin uskoa, tavallaan uudestaan, Jumalaan. (Uudestaan, koska lapsena uskoin, mutta vain tavallaan, koska tapa uskoa oli aivan erilainen kuin aiemmin.)


Veikkaan, että viime aikoihin asti kovin moni tuttuni ja kaverini ei tiennyt tästä mitään. En nimittäin itse puhunut asiasta kovinkaan monelle. Osin siksi, että se oli koko ajan työn alla ja hyvin henkilökohtainen, mutta suurelta osin myös sen takia, että pelkäsin ihmisten hyvin helposti käsittävän minut väärin jos tunnustaisin tällaisen asian. Minulla kun on tunne, että Jumalaan uskominen on monille sama kuin Joulupukkiin: ei kai nyt kukaan aikuinen ihminen tosissaan enää hei?!

Tämä johtuu siitä, että sana Jumala tulkitaan alakoululaisittain pilven päällä istuvaksi hepuksi, joka hallitsee maailmaa valtikallaan, nostattaa myrskyjä ja rankaisee syntisiä. Tiedoksi: tämä ei ole se Jumala johon minä uskon. Itse asiassa näiden samaisten mielleyhtymien takia en voinut pitkään aikaan edes käyttää Jumala-sanaa, mutta nyttemmin olen saanut siitä karistettua nuo lapselliset mielikuvat, halleluja.


Vuosiin en juuri hiiskunutkaan uskomisestani, joka kuitenkin oli oma asiani. Kuitenkin se oli tärkeä asia, ja kaikkein lähimpien kanssa kyllä jaoin mietteeni sen suhteen. Ajattelin, että näin se tulee aina olemaankin: usko ja henkisyys ovat jokaisen oma asia, eikä minun tarvitse aiheuttaa väärinkäsityksiä puhumalla niistä ihmisille, jotka voisivat sen takia kuvitella minusta jotain, mikä ei ole totta.

Ajattelin myös kulkevani omaa tietäni ilman tarvetta järjestäytyneelle uskonnolle, toisin sanoen mihinkään kirkkoon kuulumiselle. Toisin kuitenkin kävi. Johdatus, jonka olen nähnyt elämässäni jo pitkään ja joka olikin ensimmäisiä syitäni hyväksyä ajatus jostain korkeammasta voimasta, toi minut ortodoksiseen kirkkoon; huomasin olevani kotona ja kappas vain, tänä pääsiäisenä minusta tuli ortodoksi. (Okei, se oli aika paljon monimutkaisempi prosessi, mutta hyvin luonteva, ja luontevuudessaan yllättävä.)

Kirkkoon liittyminen sai miettimään uudestaan tätä "en pidä melua uskostani" -käytäntöä. En minä nyt ainakaan halua salata sitä, mihin uskontokuntaan kuulun. Okei, voin siis sanoa ihmisille, että olen ortodoksi, siinä kaikki, ja usko itsessään on edelleen henkilökohtaista, sillä selvä. Vai onko?

Ortodoksisuuden mukana onkin tullut niin paljon ihanaa ja hyvää, joka näkyy elämässä eri tavalla kuin uskon(non)asiat koskaan aiemmin: paastot, ikonit, muidenkin juhlien kuin joulun merkitys osana vuotta, kirkossa käynti itsessään ja kaikki siihen liittyvä... No okei, voin sanoa ihmisille, että nämä asiat ovat osa ortodoksista elämäntapaa, mutta uskominen itsessään on silti sisäinen asia, ja sisällä pidettävä asia, thank u very much!

Mutta kun. Kirkkoon liittyminen ja kaikki sen mukana tullut on tietysti se mikä näkyy ulospäin, mutta kaikkein tärkeintähän on juuri se, mitä sisällä tapahtuu. Oikeastaan kaikki ulospäin näkyvä on vain kehykset sille, mistä tässä todella on kyse. Ja se, mistä on kyse, on minulle valtavan tärkeää ja merkityksellistä. Se on tärkeä osa elämääni ja tärkeä osa minua. Joten tuntuu vähän väärältä, etten voisi sanoa ääneen sitä, että paitsi että kuulun kirkkoon, minä myös uskon Jumalaan.


Ja nyt tullaan asian ytimeen: raakaruokahihhulointi voi olla hihhulointia, mutta se on trendikästä. Meditaatioon ja sen sellaiseen voi liittyä hihhulihtavia mielikuvia, onhan kyse henkisyydestä, mutta samalla sekin on vaihtoehtoisella tavalla cool. Kristinusko - ei ole. Tästä ei pääse yli eikä ympäri. Kristinusko kantaa sellaista vuosituhansien taakkaa, että minä en sille mitään voi. Mutta samalla se kantaa coolien länsimaisten mielikuvia, jotka eivät läheskään aina vastaa todellisuutta. Ihan samalla tavalla kuin kaikki muslimit eivät ole naisia alistavia itsemurhapommittajia, myöskään kaikki kristityt eivät ole ääni väristen Jeesuksen pelastusta julistavia tosikkoja.

Minä kristittynä en koe minkäänlaista tarvetta niin sanotusti käännyttää yhtään ketään. En koe myöskään tarvetta ruveta tässä, tai ylipäätäänkään, hirveästi selittämään, millä tavalla ja millaiseen Jumalaan minä nyt sitten uskon (joskin mielelläni siitä keskustelen asiasta kiinnostuneiden kanssa). Minä en oman uskomiseni perusteella tuomitse yhtään kenenkään toisen tapaa uskoa tai olla uskomatta yhtään mihinkään. Mutta minusta minulla on oikeus sanoa, että uskon Jumalaan, olen kristitty, ja että se on (jo pitkään ollut) minulle tärkeä asia.


Olen kyllästynyt siihen, millaisia mielikuvia Jumalaan uskomiseen ja kristinuskoon liitetään. Jos jonkun kohdalla ne mielikuvat nyt jyräävät koko aiemman käsityksenne minusta, niin suoraan sanottuna olen aika pettynyt. Olen kyllästynyt siihen, että melkein kaikesta muusta saa puhua niin paljon kuin sielu sietää, mutta näistä asioista pitäisi olla hiljaa, vaikka ne olisivat olennainen osa elämää. Olen kyllästynyt siihen että kaikkien niiden asioiden keskellä, mille vaaditaan oikeuksia (yleensä ihan syystä), tuntuu ettei uskolle ole oikeuksia.

Ja sen verran nyt menen siihen mihin varsinaisesti uskon, että puhun nyt siis uskosta jumaluuteen rakkauden ja valon voimana, en mihinkään ikivanhojen tekstien pohjalta vedettyihin sääntöihin tai muuhunkaan järjellistettyyn (ja siten järjettömään) versioon ylemmästä tahosta, joka pelastaa jotkut ja toisia ei. Joulupukkitarinoilla ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Puhun Jumalasta mysteerinä enemmän kuin selittäjänä. En hae tällä tekstillä hihhulin leimaa otsaani, vaan yritän - ehkä epätoivoisesti - tuoda päivänvaloon juuri sen tosiseikan, että hengellisyys on todellakin henkilökohtaista ja sellaisena jokaisen kohdalla omansa laista, eikä mikään valmis paketti, jonka joko ostaa tai ei osta.

Jos siis haluan vaikkapa täällä omassa blogissani pohtia kaiken muun muassa jotain uskonasiaa niin aion sen tehdä. Kyllä, uskonasiat ovat omia asioitani - joten saan tehdä niille mitä haluan, myös kirjoittaa ja puhua niistä!


Tämän kirjoittamalla, ja julkaisemalla, menin niin vahvasti kaikkien mukavuusrajojeni yli, etten ole varmaan ikinä tehnyt mitään vastaavaa. No, nyt tein.

AAMEN.

Jotain sinistä

Ei, en ole menossa naimisiin. Ilmoitan kuitenkin asian, jota olen pähkäillyt kuin suurempaakin päätöstä.

Siitä on jo iät ja ajat, kun sain idean: haluaisin kirjoittaa blogia hengellisistä asioista, uskosta ja uskonnosta, mutta näistä asioista omalla nimellä puhuminen tuntui jotenkin riskaabelilta. Niinpä keksin: perustan erillisen blogin, jota pidän salanimellä, erillisellä sähköpostiosoitteella, mainostan vain blogilistalla tms. enkä mitenkään linkkaa tänne, facebookiin tai muuallekaan. Siellä voin sitten kirjoittaa sydämeni kyllyydestä, kunhan en vahingossa paljasta, kuka olen!

Jotenkin vain tuo ei ottanut tuulta alleen. Kai se tuntui ankealta, vähän valheelliselta, kun ei voinut omana itsenään toteuttaa itselle tärkeää projektia. Lopulta pääsin niin pitkälle, että perustin tuon blogin. Paha vain, että minulta eivät aina nämä tekniset asiat oikein suju. Sen sijaan, että olisin perustanut blogger-tilin, kuten yritin, perustin vahingossa google+ -profiilin. Jaahas. No, blogi kuitenkin syntyi.

Tekstiä ei kuitenkaan syntynyt. Kirjoitusideoita tuli ja meni, mutten päässyt vauhtiin. Niin se vain oli, ettei piilossa, salassa ja kätkössä kirjoittaminen tuntunut hyvältä.

Joten päätin tulla kaapista.

Mielestäni tässä yhteiskunnassa, jossa Jumalaan uskomista pidetään vähä-älyisenä ja akateemisesti koulutetun "pitää" hävetä uskoaan, tarvitaan sitä, että uskonasioista saa puhua, ihan omalla nimellä. Haluan puhua niistä ilman vähättelyä, piilottelua, häpeää ja salailua. Toisaalta en halua niitä kenellekään tuputtaa; minulla ei ole minkäänlaisia käännyttämisen tarpeita, enkä halua, että blogini "uskomattomia" lukijoita alkaa ahdistaa se, että yhtäkkiä alkaa tupsahdella tekstiä Isästä, Pojasta ja Pyhästä Hengestä (koska tiedän kokemuksesta, että kristinusko ja sen termistö voi ahdistaa, vaikka kirjoittaja ei sellaista tarkoittaisikaan aiheuttaa). Niinpä pidän uskonnollisen puolen erillään tästä (toki myös henkisiä asioita väliin sivuavasta) arkiblogistani, mutta linkkaan sen rohkeasti esiin tännekin. Lukee se, ketä kiinnostaa.

Valtamereen verrattuna siis käsittelee hengellisiä asioita, ei mitenkään tiukan kristillisesti, mutta kuitenkin myös avoimen kristillisesti. Yleisen elämänfilosofoinnin pidän tällä puolella, mutta jos aletaan liukua enemmän henkimaailman suuntaan, kirjoitan tuonne. Rajanveto tullee olemaan juuri niin epäselvää kuin miltä se kuulostaa. 

Onnistuin antamaan blogin kirjoitusoikeuden myös "oikealle itselleni", siis Pikku Square -tunnukselleni. Siinä en onnistunut, että olisin siirtänyt blogin käyttöoikeuden kokonaan "itselleni", tai siis, no, ymmärrättehän. Joten nyt blogiissa mainitaan itseni lisäksi salaperäinen haamukirjoittaja Siiri Sininen. Mikäs sen hauskempaa.

Niin että tuossapa tuo linkki nyt komeilee sivun yläreunassa otsikolla Hengellistä. Saa katsoa tai olla katsomatta.

Ja jos on ideoita, mitä tehdä turhalla google+ -tunnuksella, niin kertokaa! :D


Myöhempi huomautus: Valtamereen verrattuna on nykyään yhdistetty tähän blogiin. Hengelliset tekstit ovat siis tässä samassa blogissa merkattuna tunnisteella "hengellistä".

Panteistista kristinuskoa

Jos ajaudun keskustelemaan uskonasioista ns. fundamentalistikristittyjen kanssa, tulee usein tunne, että vaikka olemme molemmat kristittyjä, minä en voi vapaasti ilmaista näkemyksiäni tulematta vähätellyksi/paheksutuksi/tms. Tuntuu, ettei minulla ole heidän mielestään oikeutta niin laajaan käsitykseen kuin mikä minulla Jumalasta, jumaluudesta on: että Jumala on kaikessa elävässä. Ajattelutapani on panteistinen, ahtaaseen versioon kristinuskosta kuuluu sen sijaan ajatus siitä, että Jumala on jotenkin jossain muualla, taivaassa, ukkeli pilven päällä.

Mietin sitten tuossa yhtenä päivänä, että tässä ei ole mitään järkeä. Kristinuskossa on käsitys siitä, että Jumala on kaikessa: meillähän on Pyhä Henki! "Joka paikassa oleva ja kaikki täyttävä", kuten jossakin ortodoksisessa rukouksessa sanotaan. En siis enää aiemmankaan vertaa ymmärrä fundamentalistista rajanvetoa panteismin ja kristinuskon välille.

Sitten on tietysti vielä kaikki se, jota moni vaikkapa ortodoksipappikin paheksuu: käsitykseni siitä, että Kristus ja Buddha tarkoittavat samaa asiaa; että hindujen tuhannet kasvot Jumalalle ovat vain eri versio kristittyjen kolmesta jumaluuden muodosta; että Neitsyt Maria on ihan yhtä lailla yhdet Jumalan kasvot kuin Kristuskin. Näihin en edes mene nyt. Mutta kuten eräs viisas pappi kerran sanoi: kristittyjen ei pitäisi tuomita vääräksi mitään, ei myöskään toisia uskontoja. Koska me voimme tietää asioita, joissa Pyhä Henki on, mutta me emme voi tietää, missä se ei ole. 

Tällaiset alkusanat. Aion kirjoittaa omista häikäilemättömistä ajatuksistani koskien henkisyyttä, hengellisyyttä, uskoa, uskonto(j)a; olla sitä mitä olen, kristitty panteisti, ikuinen Jumalan etsijä. Tervetuloa mukaan.