sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Uskon mukaista elämää?

Luen parhaillaan lahjaksi saamaani kirjaa Valamon vanhuksen kirjeitä, jossa on nimensä mukaisesti Valamossa eläneen munkin, isä Johanneksen kirjeitä rippilapsilleen 30-50 -luvuilta. Kyseessä ovat siis hartaan hengellisen miehen ohjeet hänelle kirjoittaneille ihmisille. Isä Johanneksen lyhyet kirjeet ovat täynnä ajattelemisen arvoisia kohtia, joiden nostattamiin ajatuksiin varmaan tartun täällä useamminkin.

Jo kirjan alussa olevasta esittelystä kuitenkin löytyi pysäyttävä kohta. Siinä yksi Isä Johanneksen rippilapsista toteaa, että "hänen silmissään usko ilman sen mukaista elämää ei ollut minkään arvoista."

En nyt lähde spekuloimaan, mitä munkkivanhukselle tarkoitti uskon mukainen elämä. Sen sijaan selitän, miten itse sen ymmärrän. Minä nimittäin olen tästä lauseesta aivan samaa mieltä.

En todellakaan näe asiaa niin kuin ehkä jotkut päiviräsäset: että jos uskoo Jumalaan, täytyy yrittää noudattaa sanasta sanaan Raamatun ohjeita, tai on luuseri. Eihän siinä edes olisi mitään mieltä, sillä Raamattuhan on monessa kohtaa ristiriidassa itsensä kanssa ja kaikkihan me tiedämme nämä kivitysneuvot summuut. En myöskään ajattele niin, että jokaisen täytyisi rukoilla päivittäin, lukea Raamattua tai mitään sellaista.

Jos ajatus otetaan käsittelyyn sellaisenaan, sehän on oikeastaan varsin yksinkertainen: jos uskot johonkin tosissasi, ei elämäsi ole minkään arvoista, ellet toimi uskosi mukaan. Oli se sitten uskoa Jumalan johdatukseen, lähimmäisenrakkauteen tai siihen, että vaikkapa lihansyönti on epäeettistä.

Minulle Jumala on - rajusti yksinkertaistettuna - se rakkauden voima, joka on kaikessa elävässä ja johdattaa meitä oikeaan suuntaan, jos vain avaamme sille silmämme. Koen, että Jumala löytyy läsnäolossa, siinä, kun on täysin tässä hetkessä. Kun löytää yhteyden Jumalaan, ymmärtää myös, mikä itselle on hyväksi. Se on sitä johdatusta. (Toki johdatusta on myös sellaista, joka tuupataan silmille silloin, kun läsnäolo ei onnistu. Se juuri on minulle merkki ylitsevuotavasta universaalista rakkaudesta: että meitä johdatetaan silloinkin, kun emme osaa hakeutua läsnäoloon. Mutta siitä lisää toiste.)

Minä siis koen, että tavoittelemalla läsnäoloa löydän yhteyden Jumalaan ja jumalalliseen johdatukseen. Koen, että kääntymällä kohti rakkautta sen sijaan, että valitsisin negatiivisen lähestymistavan, toimin Jumalan hengessä ja kuljen kohti Jumalaa. Koen, että kun lähestyn Jumalaa, oivallan myös paremmin mikä on hyvää ja oikein, sekä löydän oikean suunnan jota kohti kulkea.

Sitten on asioita, jotka tulevan minun ja Jumalan väliin. Kansankielellä: minun ja läsnäolon väliin; minun ja oman sisäisen, todellisen itseni väliin; minun ja rakkauden väliin; minun ja onnellisuuden väliin. Sellaisia asioita ovat ne, jotka tempaavat minut tästä hetkestä tai saavat toimimaan omia eettisiä periaatteitani vastaan. Jos siis annan näille asioille valtaa elämässäni, en elä uskoni mukaisesti. Tai jos olen oivaltanut, mikä on hyvä, enkä silti tee niin, toimin uskoani vastaan.

Tätä seuraakin paketin ehkä vaikein kohta: oman epätäydellisyyden hyväksyminen. Ihminen on taipuvainen erehtymään. Ja silti universaali rakkaus ei koskaan jätä meitä, ei vähene, ei soimaa. Tiedän jo paljon siitä, miten tulisi elää, jotta toimisin uskoni mukaan - enkä kuitenkaan osaa ylläpitää tällaista elämää. Välillä lipsun enemmän, välillä vähemmän, mutta aina takuuvarmasti mokaan jotakin. Mutta ikinä ei kuitenkaan pitäisi alkaa perfektionistisesti rangaista itseään epäonnistumisesta. Päin vastoin: täytyy vain aina uudestaan antaa itselleen anteeksi ja aloittaa uudestaan. Sekin on osa uskon mukaista elämää. Tiedostaa oma epätäydellisyytensä; pyrkiä silti hyvään ja hyväksyä jumalallinen rakkaus, sellaisena kuin olen.

Isä Johanneksen kirjeissä toistuu yksi ohje, joka kristinuskon keskeisimpiä kantavia ajatuksia. Pelkästään sen noudattaminen on uskon mukaista elämää tärkeimmillään - ja niin vaikeaa, että joka ikinen ihminen takuuvarmasti epäonnistuu siinä jatkuvasti. Tämä onkin mielestäni se kaikkein tärkein asia, joka ihan kaikkien, uskontokunnasta riippumatta, kannattaisi ottaa osaksi jokapäiväistä "kilvoittelua" (jos ortodoksitermi sallitaan ;).

Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi. (Matt.7:1) - Ettei ajattelisi ja sanoisi kenestäkään pahaa; ei olisi koskaan tietävinään paremmin; ei asettuisi kenenkään yläpuolelle. Ei niidenkään, jotka eivät näytä elävän oman uskonsa mukaan. Siinä kylliksi haastetta yhdelle elämälle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti