KNK! (pääsiäistä)

XB! XB!! XB!!!


Kirjoitin jo viime vuonna pääsiäisestä yleisesti, joten nyt hyppään suoraan asiaan.

Voi pääsiäisen riemu! Tämä todellakin on juhlien juhla, riemujen riemu.


Takana on Suuri Viikko ja edessä Kirkas.

Keskiviikkona ystäväni Karhunkaataja (hehe, kerrankin pääsin mainitsemaan nimeltä) vei Watsonin ulkoilemaan, kun rakas rippi-isäni tuli meille kotiin asti pitämään katumuksen mysteerion eli synnintunnustuksen - eli antoisan "sielunhoidollisen" keskustelun.

Torstaina kuuntelin läpi kuoromme uuden levyn Suuri Paasto. Suuren paaston tekstit etenevät paaston alusta pääsiäisen kynnykselle. Ihana virittäytyminen juhlan odotukseen.

Perjantaina minä ja Watson menimme illalla kirkkoon Kristuksen hautaus -palvelukseen. Watson jaksoi ihmeen kevyesti melkein koko pitkän palveluksen loppuun asti. Suuri Perjantai on se päivä vuodesta, jolloin liturginen väri on musta, papit ovat pukeutuneet mustiin ja ihmiset myös, kuin hautajaisissa. Kristuksen hauta eli pöytä, jolla on aihetta kuvaava ikoni, seisoo keskellä kirkkoa. Kirkko kierretään ristisaatossa, jossa hautaikonia kannetaan kuin ruumisarkkua kaikkien kulkiessa sen perässä. Palveluksen aikana ihmisillä on tuohukset (eli kynttilät) kädessä, ja yhdessä kohtaa kaikki muut valot sammutetaan.

Palveluksen tunnelma oli tälläkin kertaa ihmeellinen. Kyse ei ole taaskaan järjestä, vaan tunteesta. Kauneus ja suru antavat mahdollisuuden kokea tuskan, joka varmasti on jokaisessa ihmisessä, käsitteli sitä sitten Kristuksen kärsimystarinan kautta tai jollain muulla tavalla.

(Sana Papilta -blogissa hyvä kirjoitus uskosta täällä. "Usko eroaa tiedosta. -- Usko on erityinen sielun tila. Se kuuluu ihmisen hengelliseen elämän sisimpään, ihmissydämelle.")

Kirkon ollessa pimeänä, kun hautaa ympäröivät vain kynttilät, kolme seurakunnan naista lähti yhdessä laittamaan lisää kynttilöitä haudan ympärille, kun vanhat olivat palamassa loppuun. Tuo hetki, kun kolme naista mustissa vaatteissa meni haudan ympärille viemään valoja, oli ihmeellisen runollinen. Aivan kuin enne pääsiäisaamusta, jolloin mirhaatuovat naiset ikäänkuin etsien päivää kiiruhtivat varhain aamulla hautaan laskeneen Auringon luo. 


Lauantai kuluikin pääsiäisen odotuksessa. Oikein ihmettelin sitä energiaa, jota löytyi siivoukseen ja ruoanlaittoon - juhlan valmisteluun - kun sen teki pääsiäistä varten. Hihittelin jopa sille, miten olen joskus tuhahdellut, etten tajua ihmisiä jotka laittavat jouluksi "jouluverhot". Mihin sellaisia muka tarvitsee? No, nyt löysin itseni laittamasta paikoilleen pääsiäisverhoja. <3 Eikä niissä totisesti ole mitään tipunkuvia. ;)

Puoli yhdeltätoista naapurini (bloginimi taitaa olla kekseliäästi Naapuri) tuli vahtimaan nukkuvaa Watsonia (eli nukkumaan meidän vierashuoneeseen). Puolta tuntia myöhemmin kipitin öisiä teitä pitkin kirkkoon pystymättä pyyhkimään odotuksen hymyä kasvoilta. Liikennevalot olivat pois päältä, kaikkialla ihan hiljaista, mistään ei olisi arvannut, että ollaan vain tunnin päässä juhlista suurimmasta.

Jaoin pääsiäisen tulon Watsonin kummin, Täti Ruskean, ja hänen ystävänsä (joka sattuu nykyään olemaan erään entisen opettajani vaimo, sivumennen sanoen) sekä kihlattunsa kanssa. Iloisena yllätyksenä kirkosta löytyi myös kummini (bloginimi kenties Kummisetä?) - eli kirkkoon liittyessä kummikseni ryhtynyt ystäväni - jonka olin luullut viettävän pääsiäistä kaukana täältä. Vaikka laulaessa meinasi jo silmissä sumeta ja taju lähteä (kolme tuntia on aika pitkä aika, varsinkin kun biisit ovat riemukasta toitotusta jatkuvaan putkeen), mutta se ei juhlatunnelmaa vähentänyt.

Ps. Taas oli radiossa ollut virheellistä tietoa ortodoksien oudoista tavoista! (Edellinen täällä.) Paastomme kuulemma loppuu jo palmusunnuntaina. No ei kuulkaa todellakaan lopu! :D Jollain on sunnuntait sekaisin, tai on hämääntynyt siitä, että ort. paasto alkaa vähän aiemmin kuin luterilainen. Paasto loppuu pääsiäisyönä kolmen tunnin palveluksen jälkeen suureen juhlaan, jolloin kirkon juhlatilassa syödään pääsiäisherkkuja ja juodaan viiniä. Kyllä, kello kolme yöllä.)


Täti Ruskea oli tehnyt meille ruokavammaisille maailman ihaninta gluteenitonta + maidotonta pannukakkua.

"Tää on niin hyvää, mä en kestä!"
"Kyllä sä kestät."


Samaa voisi sanoa pääsiäisen ilosta. Tää on niin hyvää että mä en melkein kestä. :)

Kristus nousi kuolleista!

Loppiaiskirkko

"Kuulin radiosta, että loppiainen on ortodokseille tärkeä juhla", sanoi kaveri.
"Joo, niin on."
"Ja silloin juhlitaan niitä kolmea itämaan tietäjää."
"...luterilaiset juhlii. Me juhlitaan Kristuksen kastetta..."
"Ai, niin siellä radiossa sanottiin!"

En tiedä, millä radiokanavalla on tehty tämä hyvää tarkoittava, mutta hieman huti mennyt kädenojennus toista valtionkirkkoamme kohtaan. Tänään se kuitenkin on, loppiainen, tuo outo juhla, jolloin luterilaiset jostain syystä muistelevat tietäjiä ja ortodoksit juhlivat Kristuksen kastetta ja Pyhän Hengen ilmestymistä. Milloin luterilaiset juhlivat Kristuksen kastetta, by the way? :D


-17 asteen pakkasessa minä ja rakas Watson kipitimme kirkkoon. Pari pysäkinväliä piti edetä bussilla, kun ei hameessa ja leggareissa olekaan enää niin iisi olla noissa säissä kuin 18-vuotiaana (mitä on tapahtunut?!). Matkalla tapasimme samassa kirkossa käyvän naisen, jonka kanssa on jossain vaiheessa alkanut moikata ja sitten jutella, sillä tavalla itsestään - ilman, että olemme koskaan esittäytyneet toisillemme.

Kirkossa W oli käsittämättömän kiltisti, katseli ympärilleen ja mietti.
"Kun pappi ojentaa ehtoollislusikan niin avaat sitten suun, näin!"
W nyökytteli kuuliaisesti ja teki kuten pitikin.

Vaikka liturgian perään tuli vielä vedenpyhitys, W jaksoi olla mukana. Joskin jonkun minulle tuntemattomaksi jääneen pyhän ikoni sai häneltä monta pusua sen jälkeen, kun vinkkasin, että niin voi tehdä.


Suureksi riemukseni tapasimme vielä ystäväni ja kummisetäni (joka kulkekoon siis blogissa nimellä Kummisetä). Hänestä siis tuli kummini, kun liityin kirkkoon keväällä 2012. Kummisetä on kiireinen ja näemme harvoin, joten olipahan kiva törmätä.

Ja olipahan kiva käydä kirkossa. Joskus sinne menee oikein kamalasti huojennusta kaivaten. Mutta melkein parasta on se, kun sinne vain menee sen kummempia miettimättä, kuten tänään ihan vain siksi että nyt on loppiainen ja onpa kurjaa kun ei ole edes meidän kuoron perinteistä loppiaispalveluskeikkaa mutta mennäänpä nyt sitten vain ihan peruskirkkoon - ja sitten tulee se sama fiilis kuin silloin ihan aluksi, kun aina alkoi miettiä että tuskin siellä ortodoksijumalanpalveluksessa nyt oikeasti tällä kertaa niin ihmeellistä on, ja sitten kun meni, niin tuli vain taas se ihmeellisen kevyt ja valoisa olo, kuin olisi kotona.

Niin kuin olikin. Ja onkin.


Tänään tajusin selkeästi sen, että liturgian suosikkihetkeni on se, kun ehtoollisella on käyty ja istun tai seison takana tai sivustalla, kun loput ihmiset etenevät ehtoollisjonossa. Kuoro laulaa niitä samoja tuttuja ehtoollisveisuja ja voi vain olla. Siinä on minulle jotain käsittämättömän ihanaa ja kaunista. Rauhaa.


Minun piti oikeastaan kirjoittaa loppiaisesta (ortodoksisessa kirkossa) jotenkin virallisemmin. Lähestyä sitä teologisesti. No en nyt lähestynyt. Eipä siitä hirveästi kovin moni edes saisi irti.

Päivän teologinen osuus tulkoon tässä - minua ilahdutti huomata, että edellisvuosien kuorokeikkojen ansiosta vedenpyhityksen ...veisu? Tropari? Mikä se nyt sitten onkaan, oli jäänyt tukevasti ulkomuistiin. Pääsin siis laulamaan kuitenkin:

Jordanissa kastettaessa sinua, oi Kristus
tapahtui, että ihmiset kumarsivat pyhää kolminaisuutta
Sillä Isän ääni todisti sinusta
nimittäen sinua rakkaaksi Pojaksensa
Ja Henki kyyhkysen muodossa
vahvisti sen sanan totuuden.
Kunnia olkoon sinulle, Kristus Jumala
joka ilmestyit ja valistit maailman.

 
Ei ne konkreettiset sanat, vaan se kokonaisuus, mysteeri - ja sen kautta kuitenkin sitten myös ne sanat.

Tahdon, yhä

...eli Nyt Riitti, osa 3: Jälkipyykki - tai siis vasta ensi askel tulevaan

Eilen perjantaina puoli kaksi näpräsin hermostuneena kännykkää bussissa.
Ja sitten hymyilin koko loppumatkan.
Ja koko loppupäivän.

Melkein.  Illalla kulmani kurtistuivat muutamaan otteeseen miettiessäni eräitä riemun ja ilon lomassa esiin nousseita näkökohtia.


Facebookin etusivu oli ainakin minulla minun kaverilistoineni hyvin riemukas ja sateenkaarenvärinen. Oli juhlia, sydämiä, naurua ja ilonkyyneliä. Jep, useampi kuin yksi oli kirjoittanut purskahtaneensa ilosta itkuun.

Päivän aikana pari tyyppiä esitti kuitenkin hieman erilaisen kommentin. "Voitaisko nyt jo puhua jostain muusta, kun Suomen politiikassa on muitakin suuria ongelmia, jotka vaatisivat saman huomion kuin tämäkin" (viitaten esim. pakolaiskysymyksiin). "Ei uskalla iloita liikaa, jos seuraava hallitus sitten kaataakin tämän." Ja: "ortodoksinen kirkko ei ikinä tule vihkimään homoja."


Mietin siinä sitten iloitsemista ja tämän asian saamaa huomiota. Onhan se ollut poliittisten kysymysten joukossa suhteettoman suuressa roolissa viime aikoina. Turhankin suuressa siksi, että tasa-arvoisen avioliittolain tulisi olla itsestäänselvyys eikä tällaisen taistelun takana. Jos laki olisi mennyt läpi vähän nopeammin, oltaisiin voitu jo aiemmin alkaa miettiä muitakin ihmisoikeusasioita.

Mutta kun se nyt oli (on) tällaisen taistelun takana, ei suuri huomio asialle ole minusta missään määrin huono asia. Jos tasa-arvon toteutuminen on tällaisen väännön takana, on hyvä, että se myös näkyy. Ja on hyvä, että ilo otetuista askelista - valtavista askelista ihmiskunnalle - näkyy. Ei tämän ihmisoikeuden toteutuminen ja siitä iloitseminen ole muilta kysymyksiltä pois. Päin vastoin. Kun on iloa ja rakkautta, on myös uskoa siihen, että muillekin asioille voidaan tehdä jotain.

Tuntuu oudolta sanoa noin suuren riemun keskellä, että puhukaas nyt jo jostain muusta, tärkeämmistä asioista. Kun on vuosia kuuluttu vähemmistöön, jonka oikeuksia ei vaan millään tunnusteta, on valtava asia, kun ne oikeudet sitten viimein menevät läpi. Silloin pitääkin saada iloita ja näyttää se.


Jep, laki on vielä mutkien takana. Olisi periaatteessa mahdollista, että seuraava hallitus rupeaisikin junnaamaan sitä vastaan. Se olisi kuitenkin erittäin törkeää, kun laki on kansalaisaloitteesta alkanut ja lopulta mennyt läpi. Tällaisen saavutuksen nollaaminen olisi minusta ihmisoikeusrikkomus sekin.

Juuri siksi ilon pitää nyt saada näkyä. Jos ollaan jo valmiiksi varmuudeksi hiljaa ja varpaillaan, on vastustajien helpompi lähteä viemään juttua taaksepäin. Jos taas ollaan ylpeitä saavutetusta ja näytetään riemu, ollaan myös valmiita älähtämään ja kovaa, mikäli joku yrittää tulla laittamaan kapulaa rattaisiin. Juuri ilon näkyminen tekee niiden kapuloiden väliintulosta julkisesti vähemmän hyväksyttävää ja vaikeampaa toteuttaa.

Ja juuri siksi, vaikka syntyikin jo hashtag "me tahdoimme", tahtomisen täytyy jatkua. Ja näkyä.


Sitten oli vielä se ortodoksijuttu.

Samalla, kun evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa julistaa todellista kristillisen lähimmäisenrakkauden ilosanomaa, on ortodoksisen kirkon arkkipiispan näkemys asiasta ahtaan epäsuvaitseva. On ilmiselvää, että ortodoksinen kirkko, joka perustuu perinteisiin, ei voi yhtäkkiä muuttaa sääntöjään avioliitosta. Ortodoksisessa teologiassa painaa paitsi Raamatun sana, myös lukuisien kirkkoisien tulkinnat siitä, eikä yhden maan ortodoksinen kirkko käytännössä mitenkään voi yhtäkkiä muuttaa käytänteitä noin vain. Se on asia, joka tällaiseen muuttumattomuuteen pyrkivään  kirkkoon kuuluvan on vain pakko hyväksyä.

Eri asia on kuitenkin se, miten ihmisistä ja heidän rakkaudestaan puhutaan. Arkkipiispa olisi voinut muotoilla asian myös niin, että kaikki ovat kirkkoon tervetulleita sellaisina kuin ovat, vaikkei heitä siellä voidakaan vihkiä. Sen sijaan hän puhui ei-heteroista ja heidän rakkaudestaan vähättelevään sävyyn.

Ei siis ihme, että minun ja monen muun valintaa pysyä ortodoksina ihmetellään. Mielestäni on kuitenkin absurdia erota kirkosta yhden siihen kuuluvan ihmisen lausuntojen vuoksi. Vaikka tuo ihminen sitten olisi arkkipiispa. Kirkko kun kuitenkin on yhtä kuin sen jokainen jäsen, ei joku yksittäinen vanha patu - tai ev.lut.kirkon kohdalla varsinkaan yksittäinen ministeri, joka nyt sattuu kuulumaan siihen kirkkoon. Minä ainakin käyn kirkossa löytääkseni yhteyden Jumalaan, joka on ihmistä ja inhimillistä vajaavuutta pienempi - en valistumassa pappien mielipiteistä.


Eräs ystävä, avoimesti homo ortodoksi, jakoi ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa juuri siksi, että hänen kirkossa pysymistään ihmeteltiin. Ystäväni on saanut rippi-isältään tukea olla oma itsensä, ja seurakunnassa hänet hyväksytään kakistelematta. "Niin paradoksaalista, kuin se onkin, ortodoksinen kirkko pelaa kaksilla korteilla: On kirkon opillinen totuus ja sitten käytännön totuus." 

Juuri näin minäkin asian koen. Vaikka arkkipiispan virallisesta lausunnosta huokuu tuomitseminen, niin käytännössä kirkosta ja sen ihmisistä huokuu rakkaus. Sama rakkaus, jolla Kristus lähestyi niitä, joita muut hyljeksivät.

Ja juuri siitähän uskossa pohjimmiltaan on kyse. Jumalan rajattomasta, loppumattomasta rakkaudesta. 


Loppukevennys: Erään toisen kaverin seinällä käytiin keskustelua vastapuolen uskomattomista argumenteista ja mm. siitä Puolimatkan käsittämättömästä vastineesta, josta jo kirjoitin. Puolimatkahan ratsasti ajatuksella, että biologisten vanhempien korvaaminen (öö, siis se joka adoptiossa tapahtuu joka tapauksessa) on tässä se ongelma. Nousipa sitten esiin se pointti, että Jeesuskin eli elämänsä "isänkorvikkeen" eli Joosefin lapsena, ja - kaverin sanoin - "ihan hyvä siitä tuli". Että jospa vaikka tämän esimerkin voimalla eteenpäin! ;)