Elämää puutalossa ja muita mielikuvia

Kuten olen maininnutkin, minusta tuntui aikoinaan hankalalta löytää blogimaailmasta omia ihmisiäni; sitä virtuaalista porukkaa, jonka mainostettiin tekevän bloggaamisesta niin ihanan interaktiivista. Silloin tuntui, että kaikki blogit, joita silmiini osui, olivat - koska muoti-, vaate- ja sisustusblogeissa en suostunut edes vierailemaan - ns. "elämää vanhassa puutalossa" -blogeja. Jokin niissä ärsytti määrittelemättömällä tavalla.

Nyt kun mietin asiaa, ärsytyksen pystyy jäljittämään. Selitänpä ensin, mistä ilmiössä on kyse. Se, että blogin kirjoittaja asuu vanhassa puutalossa, ei vielä tee hänestä elämää vanhassa puutalossa -bloggaajaa. Mutta on olemassa ne blogit, joita mainostetaan tämän kaltaisilla lauseilla: siis blogin esittelytekstissä lukee "elämää vanhassa puutalossa" tai jotain sen tapaista. Ja sehän ei varsinaisesti tarkoita yhtään mitään. Näissä blogeissahan ei raportoida varsinaisesti mistään siihen puutaloon liittyvästä, kuten vaikka jostain remonteista, vaan ne kertovat vain kirjoittajan elämästä. Ja elämä nyt on elämää, elettiin se puu-, tiili-, kivi- tai betonielementtitalossa.

Siinähän ei tietenkään ole mitään pahaa: enhän minäkään kirjoita sen kummemmasta kuin omasta elämästäni. Minulla ei olekaan mitään em. blogien sisältöä vastaan. Kyse on markkinoinnista. Ei kukaan otsikoi blogia "elämää opiskelijasäätiöltä vuokratussa 70-luvulla rakennetussa kerrostalossa". Mutta elämää vanhassa puutalossa on mielikuvamainontaa. On siis niin ihku ajatus, että tän blogin kirjottaja niinku asuu semmosessa romanttisessa niinku, no vanhassa puutalossa! Ja sit tulee syksy ja tää niinku fiilistelee tääl kynttilöiden äärellä ja paahtaa omenia takassa. Just. Tulee tunne, kuin tällaiset bloggaajat olisivat järjestäneet elämänsä sinne vanhaan puutaloon vain päästäkseen laittamaan siitä mielikuvia nettiin. *


Mielikuvat ovat nyt pinnalla, koska keskustelin niistä vastikään Wanhan Hyvän Ystävän kanssa. Keskustelu alkoi kahviromantiikasta. Ilmiö on jo pitkään herättänyt minussa ristiriitaisia tunteita, ja nyt WHY (vitsi mikä lyhenne, by the way!) auttoi sanoittamaan asian. Samoin kuin jo pitkään on romantisoitu suklaata, tällä hetkellä tunkee joka tuutista kahviromantiikkaa. Siis juurikin mielikuvia kahvista arjen luksuksena, ihanana oikeutettuna sellaisena. Kahvi liitetään hetkiin, joihin saa pysähtyä ja jotka tekevät elämästä monisävyisempää, nautinnollisempaa.

Kuulostaa aika pieneltä asialta, mutta pysähdypä miettimään: kahviromantiikalla on tällä hetkellä jotenkin ihan uskomattomat mittasuhteet. Se pahin kahviromantisointi ei ole liioitellussa (mainos)kuvastossa, vaan pienissä jokapäiväisissä kommenteissa. Kahvia jossain tietyssä paikassa, kahvia tietynlaisesta mukista, jonkun tietyn kahvilan take away -muki, minä ja aamukahvini, pelkän kahvimukin kuva Facebookissa, kahvihetki Kangasalla... Olen itsekin sortunut kahvin romantisointiin sen satamiljoonaa kertaa täysin vahingossa, tiedostamatta sitä edes.

Minulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että ihmiset nauttivat kahvista. Mutta tätä romantisointia vastaan on, sitäkin selkeämmin nyt, kun sain WHY:n avulla ajatuksesta kiinni. Mielikuvissa on kyse tarpeen luomisesta: saadaan ihmiset kuvittelemaan, että kahvi saa meidät pysähtymään ja nauttimaan elämästä. Että kahvi tekee elämästä jotenkin parempaa. Että kahvia siis pitää saada. Eli todennäköisesti koko kahviromantiikka on markkinataloudesta lähtöisin, mainostajien alulle panemaa.

Ja kuten WHY muotoili: todellisuudessahan kahvi vedetään pimeänä arkiaamuna kiireessä naamaan, että saataisiin kofeiinia vereen ja sillä päivä käyntiin. Tai sitten väsyneenä ja oikeastaan nälkäisenä iltapäivällä kesken duunipäivän, että jaksaisi kotiinpääsyyn asti. Siinä ei ole mitään romanttista. Toki vapaahetki valoisana päivänä ikkunan äärellä hyvä kirja ja kahvikuppi kädessä voi olla idyllinen - mutta se taas ei johdu siitä kahvista, se johtuu ihan siitä hetkestä itsestään.

Eniten tässäkin romantisoinnissa minua kalvaa se, että kun jostain asiasta tyrkytetään tarpeeksi mielikuvia, käy niin, että ihmiset alkavat järjestää mielikuvien mukaisia hetkiä jotka muka ovat elämän kokemista täydemmin. Että mennään ja ostetaan se tietynlainen kahvi ja nautitaan se tietyssä paikassa ja sitten ajatellaan että koenpa minä nyt tässä ihanan kahvihetken. Vaikka todellisuudessa kokisit sen vain jotain näkymätöntä tahoa varten joka ikään kuin on kutsunut sinut tällaiseen leikkiin. Tajuan itsekin, että alan kuulostaa aivan vainoharhaiselta, mutta tällainen kokemusten feikkaaminen on vastenmielisintä mitä tiedän. Siksi varmaan ahdistun aika ajoin Facebookissa niin paljon...


Älä hyvä ihminen loukkaannu tästä pavunjauhannasta, jos kuulut niihin, jotka haluavat nauttia lattensa Starbucksin kupista (tai mustan Resitenttinsä siitä kaikkein ihkuimmasta muumimukista) vain, koska se tuntuu kivalta ja vähän spessulta. Olen tästä ärtynyt vain, koska itsekin olen narahtanut noiden mielikuvien mukaan menosta. Ei tämä oikeasti ole mikään ongelma, edes minulle varsinaisesti. Joten jatkakaa kahvihetkienne viettämistä siellä vanhassa puutalossa, elämää ihmetellen, villasukat jalassa viileällä lautalattialla tassutellen. Ei se ketään satuta ja hyvähän se vain on, jos se jonkun iloiseksi tekee.


* Bestis, jos luet tätä: selvyyden vuoksi - sinä et siis todellakaan kuulu tähän puutalobloggaajaporukkaan.