W

Eilen päiväuniaikaan W halusi nukahtaa päälleni. Siis hän kiipesi makaamaan vatsani ja rintani päälle, jäi siihen mahalleen niinkuin vastasyntyneenä. Ja nukahti.

Halusin kirjoittaa tämän johonkin ylös, koska se oli niin käsittämätöntä ja koskettavaa. Hän on kyllä pari kertaa halunnut nukahtaa minuun nojaten, mutta nykyään pyytää usein jo päästä vierestäni (jossa nukutus tapahtuu) omaan sänkyynsä ja nukahtaa sinne. Ja sitten yhtäkkiä jotain tuollaista.

Siitä huolimatta passitin pikkuisen illalla yökylään mummille. Vähän silleen extempore. Hän on ollut nuhainen ja kiukkuinen ja järjestänyt monta raivokohtausta päivässä. Olen ollut vähän nuutunut. Joten mummola kutsui. Illalla meinasi iskeä syyllisyys. Päätin kerrankin passittaa senkin matkoihinsa, ja mitä paljastuikaan alta: aivan suunnaton omasta illasta nauttiminen! Kyllä kannatti. Valvoin pitkään, nukuin pommiin ja olipas kivaa leikkiä yksi ilta ja aamu sitä aikaa, kun niin saattoi tehdä ihan milloin halusi. Suosittelen kaikille vanhemmille!

Tänään W onkin sitten ollut hauskalla päällä. Mummolasta tultuaan hän sai vain yhdet raivarit (kun mummi lähti juuri hänen herätessään päikkäreiltä). Sen jälkeen meillä oli kiva ilta. Meillä on itse asiassa ollut tosi kivaa muutenkin lähiaikoina, sitä on vain vähän varjostanut jatkuva raivarien pelko (ja toteutuminen). Mutta tänään siis rennommissa tunnelmissa. Olimme ehkä molemmat olleet breikin tarpeessa.

W muun muassa
- laittoi tätinsä Britneyn tuliaisena tuomat kengät jalkaan, pakkasi paperikassiin rakennuspalikoita ja jääkaappimagneetteja ja meni ovelle ollen ilmeisesti lähdössä takaisin mummolaan, koska hoki "mummi, mummi!"
- vei ksylofonin soittokapulan biojätteeseen
- väritti paperisia biojätepusseja
- ammensi kylpyhuoneessa lavuaariin laskettua käsienpesuvettä kahteen sankoon, aivan onnessaan, ilkialasti

Ja mitähän vielä. Edit: Niin joo, komensi minut istumaan potalla. Ja roudasi kylpyammeen keskelle eteisen lattiaa ja istahti siihen.
Tämmöistä meillä. Olisi mulla jotain oikeitakin aiheita joista kirjoittaa, mutta ei meinaa millään jaksaa.

Yksinkertaista, rakas W

"Miksi halusit lapsia?" kysyi ystäväni Kultu viikonloppuna. Vastaus oli ilmiselvä, mutta sen pukeminen sanoiksi vaikeaa. Koska olen aina tiennyt, että haluan elää sellaista elämää. Perhe-elämää. Minä vain... tiesin sen. Olen sellainen. Tai siis tällainen.

Koska elämä lapsen tai lasten kanssa on aivan erilaista kuin ilman. Kaikki tietävät käytännön jutut, mutta siis tunnelmaltaan myös. Yleiseltä olemukseltaan.

Koska sitä ei voi verrata elämään ilman lasta. Se on ihan eri asia.


Ja siis, minä ja "mä vaan tiedän" -mututuntumani olimme aivan oikeassa. Haluan elää juuri näin.


Tyyppi juoksee ympäri kämppää ja huutaa: "Baapma! Baapma! Baapma!"
(Älkää kysykö mitä se tarkoittaa.)

Tai selittää vaikka kuinka pitään: "Kapii, kapii, kapii... Piikkaa. Piakkaa." Ja selvästi tietää, mistä puhuu.

Tai levittää silmänsä lautasiksi ja sanoo suu pyöreänä: "O-o!"
Se tarkoittaa tilanteesta riippuen pimeää / märkää / rikki / puussa ei ole lehtiä.


Kuten tästä ehkä huomaa, Watson ei siis (vielä) osaa puhua. Sen sijaan hän osaa laulaa, tanssia ja toistaa rytmejä, ja ilmaiseekin itseään edellämainituin keinoin.

Esim. autolaulun tööttäystä matkiva ääni tarkoittaa: haluan laittaa tämän tavaran pois kädestäni. Rytmi "ti-ti ti-ti taa taa" tarkoittaa jalkoja/varpaita/saappaita. Pätkä Mozartin aariaa Voi Che Sapete tarkoittaa haluan nukkumaan/sänkyyn/tutin/tuttipullon/rätin.


Noin kuukausi sitten Mummi oli muutaman päivän lomalla hoitohommistaan, ja minä ja Watson vietimme oman pienen lomamme yhdessä. Loman viimeisenä iltana meillä oli ollut vieraita, ja W oli nukkumaan mennessä edelleen aivan täpinöissään. Yritin rauhoittaa häntä vieressäni, laulaa ja ties mitä, mutta hän kiipesi kertaalleen alas sängystä eikä toisellakaan yrittämällä näyttänyt yhtään sen yhteistyökykyisemmältä.

Sanoin sitten painokkaasti: "W, nyt olis jo aika rauhoittua."
W katsoi minua kulmiaan kurtistaen, otti tutin suustaan (?!), laittoi päänsä rinnalleni - ja nukahti siihen.

Joko tai

Kaveri kirjoitti facebookiin, kuinka ystävä kylässä sai hänet tajuamaan, että "on tärkeämpiäkin asioita kuin riittävät yöunet."

Se tuntui vittuilulta. Olin juuri herännyt Watsonin kitinään läpi yön joka ikinen kerta kun olin nukahtanut/nukahtamassa. En keksinyt koko maailmassa mitään, mikä voisi olla tärkeämpää kuin riittävät yöunet. Tuli tunne, että "voi hyvä ihme kun nuo lapsettomat on ylimielisiä eikä vaan tajua."

Sitten minä tajusin: niin. Onhan minulla Watson.

Makuuhuoneeni jakaa lapsi, joka saa minut välillä menettämään yöuneni siinä määrin, että muutun hirviöksi. Olen esim. useasti tiedustellut melko ikävään sävyyn ja kirosanoilla höystettynä lapseltani, miksi hän ei nuku. Ikinä, pahimpinakaan epätoivon ja väsymyksen hetkinä ei kuitenkaan yhtäkään kertaa ole käynyt edes mielessä, että "olisinpa käyttänyt ehkäisyä".

Koska en toivo niin. Watson on tärkeämpi kuin riittävät yöunet.

Facepäivityksen tehneellä ystävällä ei ole lapsia. En tiedä, miltä se hänestä tuntuu, mutta voi olla, että ei hyvältä. Voi olla, että moni hänen tilanteessaan oleva vapaaehtoisesti vaihtaisi yöunensa siihen pieneen ihmiseen, joka terrorisoi unirauhaa. Niinhän minäkin tein.

Tässä valossa oma ajatukseni siitä, että "nuo lapsettomat ei vain tajua" tuntuu vittuilulta. Jos kyseinen kaveri sattuisi joskus lukemaan tämän: pyydän anteeksi. Olit oikeassa. Jotkut asiat ovat tärkeämpiä kuin riittävät yöunet.

Vanhemmuudesta ja Jumalasta

Watson lähti juuri pihalle leikkimään isänsä kanssa. Melko siistiä. Sen kunniaksi minulla on ehkä 30 minuuttia ylimääräistä vapaa-aikaa, ja käytän sen mietiskelemällä syvällisiä vanhemmuudesta ja Jumalasta - täällä blogissa teidän iloksenne.


Vanhemmuudesta: tiedättekö kun sanotaan, että lapsi alkaa jossain vaiheessa nukkua "läpi yön"? You know, niin kuin silloin, kun ei vielä ollut lapsia: mentiin illalla nukkumaan ja herättiin aamulla. Jos joskus heräili siinä välissä, niin oli nukkunut "huonosti". No, tosiaan kuulemma jotkut lapset alkavat nukkua läpi yön jo nelikuisina, jotkut seitsenkuisina, jotkut 10-11 kk:n iässä ja jotkut yli vuoden vanhoina. Vauvakirjassa on kiva paikka varattuna sille merkkihetkelle: ensimmäinen kokonaan nukuttu yö meillä oli ________ .

Niin mietin tässä vain, että kun pienten lasten vanhemmat puhuvat läpi yön nukkumisesta,  niin tarkoittaako se oikeasti läpi yön - siis illalla nukahdetaan, aamulla herätään. Vai tarkoittaako se vanhempien kielellä, että lapsi ei heräillyt kauhean paljoa, eikä sitä tarvinnut syöttää. Onko vanhempien maailmassa läpi yön nukkumista se, jos lapsi herää esim. klo 24 (kun olet itse juuri nukahtanut), jolloin sinun pitää nousta tyynnyttelemään sitä, ja seuraavan kerran tyyliin kuudelta, jolloin sinun pitää nousta antamaan maitoa (jolloin se nukkuu vielä ehkä tunnin) tai nousta kokonaan. Esimerkkitapauksessahan on tavallaan nukuttu "läpi" "yön", koska heräämisiä ei ollut 24-06 välillä.

Mutta sitten taas, toisaalta. Kun ennen se läpi yön nukkuminen tarkoitti iltanukahtamisesta aamuherätykseen. Ja minä ihan oikeasti kuvittelen että jos sanotaan, että nukuttiin läpi yön, niin sitten yöunien aikana ei heräilty. Minun ei tarvinnut nousta sängystä kesken. No, näissä meidän tapauksissa tuo aamumaito on minulta vapaaehtoinen, voisin jättää sen pois ja vain alistua nousemaan aiemmin, bueno, no harm done, itse asiassa olisi kivakin saada se aiemmin päikkäreille, mutta kun olen aamulaiska. Sitä ei siis välttämättä lasketa. Mutta tuo jatkuva 24 aikaan herääminen kyllä keskeyttää minun yöuneni, enkä minä jumalauta silloin ole nukkunut läpi yön. Että voisiko joku kertoa, alkaako se lapsi jossain vaiheessa ihan oikeasti eikä millään koodikielellä nukkua sen koko yön läpi?


Mutta joo. Sitten kevyempiin aiheisiin, siis Jumalaan. (Seuraava asiasisältö voi kuulostaa siltä kuin se liittyisi edelläkirjoittamaani, mutta näin ei kuitenkaan ole.) Tiedättekö sen tunteen, kun opettelee jotain uutta opettajan johdolla, esimerkiksi soittamaan instrumenttia mutta tällaisia tilanteita voisi tulla monessa muussakin harrastuksessa tms. No, olet soittanut jotain kivoja konserttoja ja pidät niistä ja esität niitä mielelläsi vaikka jossain sukujuhlissa ym. Sitten opettajasi antaa sinulle uuden biisin. Se on aivan liian vaikea. Siis ihan kamalan vaikea, et sinä osaa sitä, etkä sitä voi oppia. Sanot sen opettajallesi, ja hän toteaa v-mäisesti, että kyllä tämä nyt on sinun tasoasi, tämä sinun täytyy seuraavaksi treenata, onhan siinä työtä mutta et sinä enää voi soittaa niitä Vivaldin konserttoja, ne ovat sinulle liian helppoja. Nyt olet valmis opettelemaan tämän uuden biisin.

Sinä intät ja intät että biisi on sinulle liian vaikea. Kyllähän sinä tiedät, että olisi upeaa osata soittaa jotain tuollaista, olisit tosi onnellinen jos osaisit, ja hemmetin ylpeä itsestäsi. Mutta sen opetteluunhan menisi i-kui-suus. Ja siinä on teknisiä juttuja joita sinä et vain hallitse. Ne ovat yksinkertaisesti Liian Vaikeita. Ihan totta! Ei onnistu! No way!

Mutta opettajasi on sitä mieltä, että jep jep, tämä on sinun tasoasi, tämä sinun täytyy seuraavaksi treenata. Ei kun hommiin.

Ja kun tietyt opettajat ovat aina oikeassa.

Rakas W.

Watsonin 1-vuotispäivä lähestyy. En nyt lähde taivastelemaan sitä, miten uskomatonta se on, vaan taivastelen sen sijaan lastani ihan noin ylipäätään. En tiedä mihin hän sijoittuu jollain 1-vuotiaiden taitoasteikolla, mutta tiedän, että hän on ihan mieletön tyyppi.

Hän ottaa muutamia askelia ja sanoo "äititii", mutta ei osaa kävellä eikä yhdistä tuota "sanaa" selkeästi minuun tai mihinkään muuhunkaan.
Sen sijaan hän osaa hienon sanan "a-a", "ä-ä", "m-m" tai "i-i", jonka äänneasu siis vaihtelee tilanteesta riippuen ja joka voi tarkoittaa koiraa, koiran haukuntaa, tiskikoneen/pesukoneen ääntä, jotain mitä hän haluaa, tai jotain muuta sillä hetkellä mielenkiintoista.

Hän osoittaa kukkia, puita, pensaita sekä asioita, joita haluaa minun antavan hänelle (naksupussia tai kaapin päällä olevaa nallea). Ja sanoo "a-a!".
Hänen lempiruokiaan ovat lohi, peruna, minun syömäni gluteeniton leipä pannulla paistettuna, kananmunan keltuainen, ja joskus mustikat. Yhtenä iltapäivänä tulimme kaupasta, hän alkoi tyhjentää kauppakassia ja levitti rasiallisen mustikoita lattialle. Keräsin ne, kävin huuhtomassa, toin takaisin ja sitten istuimme lattialla ja söimme kaikki mustikat.

Busseissa ja junissa hän tuijottaa vieraita ihmisiä ja vetää sitten heille hienoimman ilmeensä: silmät sirrissä ja huulet törröllä, niin että katsoja ei yleensä voi olla nauramatta.
Kun ystäviäni tulee kylään, hän pistää pystyyn mielettömän shown, flirttailee ja vitsailee.
Hän on aivan mielettömän huumorintajuinen. Hänen kanssaan saa oikeasti nauraa vedet silmissä.

Hän rakastaa musiikkia; hänellä on hyvä rytmintaju; hän osaa heiluttaa kättä tai päätä tuttujen kappaleiden rytmissä mukana.
Hän rakastaa tiettyä kesäradiokanavallamme Golden Classicsilla soivaa biisiä: se on instrumentaalikappale, siinä ei siis lauleta, enkä tiedä sen esittäjää tai nimeä. Watson tunnistaa sen: kun se tulee, hän virnistelee ja alkaa hytkyä riemuissaan. Minulla ei ole mitään hajua, miksi juuri tämä biisi on hänen suosikkinsa, itse en siihen olisi varmaan muuten kiinnittänyt mitään huomiota.

Hänen lempiasioitaan ovat huivin vetäminen pään yli (ja sieltä hihkuminen ja sitten kurkistaminen) sekä heittäytyminen johonkin pehmeään (tyynylle, peittokasaan tms).
Kolmas kova juttu on tyhjentäminen. Lelulaatikon, kirjahyllyn, sukkakorin, keittiön laatikoiden, vaatekaapin hyllyjen, mihin ikinä hän käsiksi pääsee. Nyttemmin hän on myös alkanut laittaa tavaroita paikkoihin: sukkia löytyykin vaippakorista, leluja hyllyiltä jne. Ehkä hän kohta siivoaa itse jälkensä? Vaikka sitten laittaisi tavarat eri paikkoihin kuin missä ne alunperin olivat...

Toissapäivänä hän vei taaperokärrynsä eteiseen ja lastasi sen täyteen minun kenkiäni.

Hän on iloinen, seurallinen ja rauhallinenkin - mutta jos harmistuu, hän hallitsee dramaattisen (teko)itkun, joka kuulostaa pahimmillaan humalaisen oksentamiselta.

Nyt hän tuli viereeni osallistuakseen tietokoneen käyttöön (hän on aiemmin mm. lähettänyt kaverilleni facebookissa chat-viestin: "AAAAAAAAAAAAAAqqw"), ja huudahtelee: "Hahahaa! Hohohoo! Hehehee!"


Vuosi sitten sanoin, etten malta odottaa että pääsen tutustumaan siihen tyyppiin, joka on tulossa. Että haluaisin jo saada tietää, millainen hän oikein on. Nyt tiedän jo paljon enemmän kuin silloin. Yhteiselo ja tutustuminen jatkuu yhä.

Arjen tragedioita

On tragedia, miten kaikkeen tottuu. Ihmisen välttämättömin ominaisuus on myös kirous: uskomattoman sopeutumiskykymme takia myös ihmeistä tulee "tavallisia", arkipäiväisiä.

Kuten nyt tuo yksi pieni W:llä alkava, joka parhaillaan viskelee lelujaan (ja kirjojani) ympäri kämppää. Joka kiskoo itse paidan rintamusta alemmas saadakseen maitoa. Joka tuhisee yöllä pinnasängyssään, parin metrin päässä minusta, ihan jokapäiväisenä - ja ihmeellisenä. Joka kasvaa silmissä, niin että silmät pitäisi muistaa pitää koko ajan apposen auki, että pysyisi kärryillä.

Koska se on pieni, mutta kuitenkaan ei. Ei enää sillä tavalla, kuin ystävän pariviikkoinen vauva, jota pitelen sylissäni aivan shokissa: tiedän, että Watson on viime kesänä painanut vähemmän kuin tämä nyt, mutta miten se onkaan jo unohtunut! Miten avuton hän hetki sitten oli ja miten itsenäinen hän on nyt (vaikka roikkuukin jalassani jatkuvasti niin että se suorastaan ärsyttää).

Se iänikuinen kysymys: missä välissä tämä tapahtui? Menikö minulta jotain ohi?

Ihan hetki sitten pari hyvää ystävää sai siskon- ja veljenlapsia. Muistan vauvauutiset, sillä niistä ei oikeasti ole kauaa. No, tänä vuonna nuo vauvat menevät kouluun. Se on kauhistuttavaa, koska jos seuraavatkin seitsemän, ei kun hitto, siis kuusi ja risat, vuotta menevät yhtä äkkiä, niin Watsonkin menee kouluun ihan justiinsa.


Vaan turhapa tuota on surra. Voi vaikka sulkea tämän pöhkön laitteen ja mennä tuohon leikkimään tuon kanssa juuri nyt. Tietoinen läsnäolo on mahdollista, ainakin jos ei usko kaikkea, mitä lehdissä lukee:

"Tutkijan mielestä arkikuvahaaste on kelpo tapa pysähtyä arjessa. Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka rinnastaa pysähtymisen tietoiseen läsnäoloon, jonka tavoite on olla läsnä hetkessä eikä antaa mielen vaeltaa jatkuvasti joko menneessä tai tulevassa." - HS, 1.5.2014

Siis tuo väitehän on aivan täyttä bullshittiä, ja saikin minut silmittömän raivon valtaan. On vaarallista kuvitella, että arkensa dokumentointi jotain yleisöä varten olisi tietoista läsnäoloa. Ehkä se voi toimia ensimmäisenä askeleena pysähtymiseen, mutta itse asiassa se, että tätä hetkeä eletään kameran linssin läpi, ja kuva ja siten myös kokemus luodaan facebook-yleisöä varten, on täysin päinvastaista kuin läsnäolo tässä hetkessä.

Inhosin Lonkaa jo hänen pitämällään kurssilla vuonna 2006, enkä voi sietää sitä, miten häntä hehkutetaan mediassa ja toisinaan myös kasvatusalan ihmisten toimesta. Minusta on vastenmielistä mennä antamaan tuollaisia omakeksimiään lausuntoja vakavasti otettaville sanomalehdille, kun ei selvästi asiasta mitään tiedä. Mutta kuten taannoisilla luennoilla tuli havaittua ja kuten eräs ystäväkin huomautti, kyseessä on ihminen, joka tykkää mieluummin puhua itsestään kuin asiaa. Traagisinta tässä kai on se, että HS ja muut mediat julkaisevat näitä "asiantuntijalausuntoja."

Bloggaamisen sietämätön vaikeus

Hiljaista on. Ajatus blogimerkinnästä pyörii päässä lähes päivittäin, yhtä jo aloitinkin, turhan sekavaksi meni. Aiheet, joista meinaan alkaa kirjoittaa, jotenkin kaatuvat liikaan henkilökohtaisuuteen / epämääräisyyteen / sanojen puutteeseen / yksinkertaisesti tunteeseen, että en halua tästä tekstiä blogiini. Ja välillä teksti, jollaisen voisin haluta blogiini, ei vain innosta tarpeeksi. En tiedä onko minulla jokin uuden suunnan määrittely kohta käsillä tämän blogin kanssa, vai meneekö tämä writer's block ohi itsestään.

Ja arvatkaa miten nyt ärsyttää, että kirjoitan kirjoittamisesta, bloggaan bloggaamisen vaikeudesta? Siis niin turhaa. Mutta menköön. Tuleepahan ilmoitettua itsestäni taas täälläkin.


Hankalia aiheita blogin suhteen ovat esim seuraavat:

• Tunteet (kuinka paljon niitä haluan näpyttää kaikkien nähtäville?)
• Äitiys (olisi kiva dokumentoida kaikki Watsoniin liittyvä talteen muistoksi, mutta toisaalta en osaa määritellä, mitä haluan jakaa, ja mikä taas menee jo ärsyttävän äitiysbloggaamisen puolelle)
• Arki (sama ongelma - mitä jakaa, mitä ei - ja lisäksi: mikä on kiinnostavaa? En halua, että tästä blogista tulee pelkkä romulaatikko täynnä tyhjänpäiväistä jauhantaa. Blogit, joiden tarkoitus on dokumentoida (vaikka jonkun lapsiperheen) arkea, ovat asia erikseen. Minä haluaisin, että tämä olisi blogi, jossa jokaisella tekstillä on edes jonkinlainen aihe.)
• Jonkin mahtavan oivalluksen selittäminen täällä niin, että muutkin tajuaisivat sen "oikealla tavalla" (jos kirjoitan jostakin, minkä itse olen oivaltanut Suurena Totuutena, en halua vahingossa esim. loukata jotakuta esittämällä asian liian kärkkäästi)
• Yhtä lailla asiat, jotka ärsyttävät minua (samasta syystä)
• Hengellisyyttä käsittelevät/sivuavat jutut. Välillä tuntuu, että oli virhe perustaa niille oma paikkansa. Nyt jätän tekstejä kirjoittamatta ihan siksi, etten osaa päättää, kummalle puolelle ne kuuluisivat. On mulla kuulkaa ongelmat!!!

Loppukevennykseksi tarina Watsonista.

Olimme keskiviikkona tulossa kotiin kaupungista, jossa W. oli hengannut tätinsä kanssa ja minä iki-ihanassa graduryhmässä. W oli nukkunut päikkärit turhan aikaisin, joten hän alkoi olla väsynyt, ja oli hieman tyytymätön bussissa kököttäessään rattaissaan. Annoin matkan ratoksi käteen maissinaksun, ja hän järsikin sitä onnellisena. Kunnes silmät alkoivat painua kiinni. Kun hän jossain mutkassa vähän havahtui, naksusta haukattiin taas pala. Ja taas luomet lurpahtivat. Tämä toistui monta kertaa: Watson oli jo torkahtanut, mutta havahtui taas haukkaamaan naksuaan. No, lopulta hän toden teolla simahti, ja viimeiset kymmenen minuuttia tuhisi kärryissä pää olalla, naksu tiukasti käteen puristettuna. Hän ei herännyt, kun nostin hänet vaunuista pois - eikä irrottanut otetta naksustaan. Vasta eteisessä Watson havahtui hereille. Ensimmäinen asia, jonka hän teki: jatkoi naksun syömistä.

Tällaisia nämä mun aiheet on.
Sitten kohti pääsiäistä.

Sinne ja takaisin, mukana myös Watson

Joku reissaa lapsen kanssa Ghanassa, toinen kotimaassa. Seikkailua se on joka tapauksessa. Ja koska tämä blogi on lipsunut niin pahasti sen "äitiysblogin" puolelle, joka siitä ei koskaan pitänyt tulla, niin annetaan mennä nyt tämäkin tarina.


Torstaina minä ja Watson suuntasimme Valamoon, jossa minulla oli edessä kuoron levytys, Watsonilla laatuaikaa tätinsä kanssa, joka oli lupautunut lapsenvahdiksi. Tällä reissulla mikään ei mennyt suunnitelmien mukaan. Olin etukäteen huolissani parista asiasta: miten pärjäisimme kaikki samassa huoneessa ilman omaa kylppäriä; olisiko niin kylmä, ettei vauvaa voi nukuttaa päivisin ulkona, ja saisiko siskoni hänet nukkumaan sisällä; saisinko kylmässä rintatulehduksen; sekä hieman siitäkin, että meidän levyttäessämme suljettujen ovien takana minua ei saisi kiinni millään, jos tarvetta siihen olisi.

Suorastaan ihmeenomaisesti olimme valmiit tasan 17.00, jolloin kuorokaverini piti tulla meitä hakemaan. Olimme onnistuneet valvottamaan Watsonia tuohon asti, jotta hän nukkuisi autossa. Viideltä odotimme valtavan tavarakasan kanssa (vauvan kanssa ei pysty matkustamaan kevyesti, tai jos joku pystyy, kertokaa ihmeessä miten sen teette) asuntomme alaovella simahtamispisteessä oleva lapsi turvaistuimessa valmiina. Silloin saapui viesti, että kuskimme olisi 20 minuuttia myöhässä.

Varasuunnitelmaa kehiin. Watson vaunuihin, sinne kaikki mahdolliset kankaat ympärille, sillä oli kylmä ja lapsella vain autoon sopivat vaatteet päällään. Vauvan nukutus pihalla toisen meistä vahtiessa kamakasaa. Lopulta kuski saapui, Watson siirrettiin heräämättä autoon ja vaunutkin mahtuivat kyytiin - pääsimme matkaan.

Watson heräsi liian pian, koska oli ehtinyt nukkua vaunuissa, ja sai raivarit, koska löysi itsensä tuntemattoman auton pimeällä takapenkillä siskoni (eikä minun) kanssa. Pidettiin tauko, jolla Watson ei huolinut maitoa ja jonka jälkeen minä jatkoin takapenkillä kitisevän lapsen kanssa ja mm. imetin häntä liikkuvassa autossa, mikä on luonnollisesti paitsi turvallisuusriski, myös laitonta. Idea kuitenkin oli minun ja tavoitteena oli päästä perille jotensakin ihmisten aikaan.

Me olimmekin Valamossa "jo" kymmenen jälkeen, mutta kävi ilmi, että Watsonin sänky oli vasta matkalla toisen kuorokaverin autossa (joka siis oli ystävällisesti luvannut lainata matkasänkyä). Watson oli herännyt saavuttaessa ja ehti sänkyä odotellessa virkistyä ja aloittaa uuden paikan ihmettelyn. Kun sänky sitten puolen tunnin odottelun jälkeen saapui, meni vielä tunti, ennen kuin sen käyttäjä suostui nukahtamaan siihen. Verkkoseinäinen matkasänky kun tietenkin oli ihmettelyn arvoinen sekin.

Levyntekopaikka

Ensimmäinen levytyspäivä oli hyvin täysi, kiireinen ja minun osaltani melkoisen stressaava. Oli myös niin kylmä, ettei W voinut nukkua ulkona. Sisälläkin piti pitää ylimääräistä vaatekerrosta päällä. Juoksin joka tauolla suoraan lapsen luo, joka kyllä pärjäsi ihan hyvin vahtinsa kanssa, mutta minun oli silti syytä imettää joka välissä, pumpata lisää maitoa varalle ja hoitaa milloin mikäkin asia. Ja sitten taas seisomaan levytyssessioon (jossa vauvan nostelusta kipeä selkä alkoi ärtyä oikeasti häiritsevästi). Koska tauot menivät lapsesta huolehtiessa ja seuraavaan sessioon ohjeistaessa, en itse ehtinyt levätä lainkaan.

Meillä käytetään kestovaippoja - nykyään koko ajan. Siis kotona, kylässä, kaupungilla, yöllä ja päivällä. Niiden käyttö on minusta todella helppoa, vaivatonta ja mukavaa, enkä suoraan sanottuna yhtään lainkaan ja ollenkaan käsitä, mitä vaikeaa ja hankalaa joku siinä näkee. Siksi tuntui luontevalta ottaa vaipat mukaan myös reissuun, kun se kuitenkin oli vain muutaman päivän mittainen - jotkuthan kestoilevat ties mitkä etelänmatkat 24/7! Yöksi pakkasin kertsit, koska paksut yövaipat veisivät niin paljon tilaa laukussa, mutta muuten otin mukaan läjän kestovaippoja. Ajattelin, että likaiset vaipat kulkevat muovipussissa takaisin siinä missä puhtaatkin, eli niiden kanssa ei pitäisi tulla mitään ongelmaa. Ainoa hankaluus voisi aiheutua siitä, jos W saisi vatsataudin.

Tässä kohtaa en ollut ihan kaukaa viisas. En ollut tajunnut, että kestojen käyttöä (vauvalla, ei niinkään varmaan taaperolla) hankaloittaa se, jos ei ole omaa kylppäriä. Jos vaippa vaihdetaan vessassa, pitää joka kerta roudata mukaan pussi likaista vaippaa varten, ja tuo likainen, mahdollisesti huuhdeltu, eli lätimärkä, vaippa sitten takaisin. No, tästä nyt ei vielä aiheutunut muuta kuin pientä ylimääräistä vaivaa, eikä lapsenvahtikaan valittanut.

Ja toisen päivän aamu alkoi sitten sillä, että Watson sai sen vatsataudin. Vaikka tauti ei sitten onneksi ollut ollenkaan raju, vaan laantui heti ikävän alun jälkeen pelkäksi vatsan kipristelyksi, oli tässä vaiheessa pakko lähettää sisko autolla kauppaan ostamaan varmuudeksi kertsejä. En usko että ketään huvittaisi läträtä kestojen kanssa ilman omaa vessaa, jos lapsen maha on sekaisin. Minä jäin luonnollisestikin pois levytyksestä seuraamaan lapseni vointia, joka siis onneksi tosiaan ei sitten kuitenkaan ollut kovin paha.

Levytysaikataululle kyytiä.

Siinähän se päivä sitten vierähtikin. Minusta se tuntui lähes yhtä intensiiviseltä kuin jos olisin ollut mukana levyttämässä. Sisko sentään sai hetken rauhaa palkaksi muutoin palkattomasta vahdintyöstään. Minäkin sain ilokseni päivän päätteeksi palkaksi kaksi kaunista hetkeä: saunahetken kuorokaverien kanssa illalla, kun W. oli jo hieman pirteämpi, sekä vielä skumppahetken muiden saatua levynteon päätökseen ja W:n mentyä yöunille.

Sunnuntai toi myös jonkinlaisen kaivatun päätöksen reissulle, kun lauloimme liturgian [ortodoksinen sunnuntaijumalanpalvelus, suom. huom. :) ] ja pääsin ehtoolliselle [uskalsin mennä, vaikka aina jännittää vieraassa paikassa vilja-allergikkona pyytää vieraalta papilta "vain Kristuksen veri" ja vaikka olin unohtanut hameen kotiin ja minua hävetti olla luostarin kirkossa housuissa, toim. huom.]. Lopputunnelma olikin melkein kuin olisin päässyt mukaan levytykseen. Kotimatka sujui onneksi täysin kivuttomasti, W. veti sikeitä suurimman osan ajasta, valoisalla matka taittui äkkiä ja huristelimme etelään ilman taukoja.

Vaikka Valamossa sain kuitenkin aika monta hetkeä kuoron kanssa ja nautin jokaisesta täysin siemauksin, kotiin tultua tuntui, kuin olisin ollut kiinni lapsessa koko reissun ajan. Niin kai tavallaan olinkin, sillä stressi kaiken sujumisesta ei kuulu normaaliarkeen, mutta oli tuolla jatkuvasti taustalla. Kuitenkin oli myös ilahduttavaa huomata, että arjen murheisiin olin saanut etäisyyttä: vaikka kotiin tullessa tuntui uuvuttavalta muistaa ne taas, sainpa samalla tajuta, miten paljon energiaa ne yhä vievät ja että se ei tosiaankaan ole normaali asiaintila, vaan siitä on täysi oikeus pyrkiä pois.

Simahdus kotimatkalla.

Tämän reissun hedelmät ovat seuraavat:

• Ei reissukestoilua (ainakaan meille), ellei kohteessa ole omaa kylppäriä ja mielellään myös vaippojen pesumahdollisuutta.
• Jos ajattelet "eihän mikään muu voi mennä pieleen kuin tuo yksi asia", niin muista, että se yksi asia voi todellakin tapahtua
• Vierailusta jäi "valamonnälkä" - kiireisen vierailun jälkeen on hinku päästä sinne rauhassa, ajan kanssa, ilman ylimääräistä hässäköintiä
• Pienen lapsen kanssa tiukat aikataulut eivät  toimi, eivätkä mitkään suunnitelmat toteudu sellaisinaan. Jos kyseessä on reissu, jossa aikatauluista lipsuminen ei haittaa (esim. kuoron harjoitusperiodi) toimii vauvan mukanaolo paremmin.
• Watsonin sai kyllä - siskonikin - pakkasilla nukkumaan vieraassa paikassa sisällä (vaunuja apuna käyttäen),  mutta kiinteitä ruokia hän ei juuri huolinut, edes ennen mahavaivaansa
• En saanut rintatulehdusta.

Antoisaa oli joka tapauksessa. Kuten kuorossamme sanottaisiin: haluaisin kiittää, ja kiitänkin, kaikkia asianosaisia.  Myös Kadonnutta Lammasta.

Elämä ennen?

Eilen illalla laitettuani W:n nukkumaan minut havahdutti ajatus: mitä ihmettä minä oikein tein ennen Watsonia? Siis ihan konkreettisesti tein? Töitä toki, ja opiskeluja, mutta tarkoitan silloin, kun olin kotona. Mitä minä tein kaikki ne hetket? Tuntuu aivan absurdilta ajatella sitä nyt. Itseäni hiljaisessa asunnossa. Vaikka tekisin samoja asioita nyt - surffaan netissä tai luen, vaikka, tai vain kuuntelen musiikkia - joka hetki on erilainen, koska tärkeintä on pitää silmällä tuota yhtä, olla valmiina reagoimaan ja tarpeen tullessa, niin no, reagoida.

Plus että näistä sohvalla istumisista, surffailuista, lukemisista on tullut vain hetkiä kaiken muun välissä. Syöttämisten, pesemisten, vaipan (ja vaatteiden...) vaihdon, nukutusten, kävelyjen. Vaarojen ääreltä pois nostamisten, leikkimisten, nauratusten (puolin ja toisin). Kaikki tämä kuulostaa tylsältä, ainakin minusta kuulosti silloin, kun etukäteen mietin arkea lapsen kanssa. Mutta kun ne eivät olekaan vain jotain syöttöjä, pesuja ja nukutuksia. Ne ovat sitä kaikkea W:n kanssa.

Niin että ei kai ihmekään jos ihmettelen, mitä tein aiemmin. Nythän tämä on yhteiselämää. W:n ehdoilla.


Murheiden ollessa pahimmillaan sain yllättäen lohdutuksen. Aioin ensin kirjoittaa siitä tänne, mutta tarina meni niin "hihhuliksi", että päätyi tuonne hengelliseen yksikköön. Jos hihhulismi ei saa sinua kiroilemaan ja tekemään mielesi vääntää joltakulta niskat nurin, voit lukea asiasta sieltä. 

Taistelu nokkamukista ja vähän muutakin

Watson rakastaa: vessapaperia. Muutakin paperia, kuten musiikkiopiston tiedotetta, neuvolan lappuja, kuoron mainosjulistetta, tyhjiä kirjekuoria, lahjapaperia. Nurkkia, joihin voi ryömiä. Joulukalenterin luukkujen repimistä irti. Lelulaatikon kaatamista. Makeaa, sileää hedelmäsosetta. Kurkkua. Nokkamukia, yli kaiken nokkamukia ja siitä juomista.

Ja sitten kaikkea kiellettyä: muovipusseja, pistorasioita, minun kännykkääni, johtoja, lautasia pöydällä, tavaroita hyllyssä. Pesukoneen poistoletkua. Vaippapyykkikorille ryömimistä. Keinutuolin jalkoja.

Hän ei rakasta pukemista pakkaskelin ulkoiluun eikä sitä, että jotain otetaan kädestä pois (esim. johto tai muovipussi). Eikä muhkuraista juuressosetta. Hän sulkee suunsa, irvistää, tuhisee, pärisyttää. Minä yritän huijata tuomalla nokkamukia lähemmäs ja sujauttamalla soseen suuhun juuri ennen sitä. Se onnistuu yleensä kerran. Sen jälkeen hän tietää, kiskoo mukia huulet yhteen puristettuina, taistelemme ruokapöydän yllä mukista kunnes minua alkaa naurattaa.

En tiedä, onko minulla ollut kenenkään kanssa näin hauskaa. Hän yrittää syödä nenäni ja minä hihitän. Hän tajuaa, että se on hauskaa, ja tekee sen uudestaan, uudestaan. Hän rupeaa hekottamaan kesken omien puuhiensa, ilman näkyvää syytä. En pysy pahalla tuulella, jos sellaisella olin. Kun hän kiljahtelee riemuissaan ja minä kiljahdankin takaisin, hän riemastuu. Kiljumme toisillemme kuin pienet apinat. Parasta se on kun hän koikkuu vessanpytyn päällä ja minä istun vastapäätä, entisellä meditaatiotyynyllä, tämänhetkinen elämä on vähemmän meditatiivista ja enemmän jotain muuta. Läsnäoloon on monta reittiä.

Minulla on taas murheita, sitä harvinaista lajia, joita ei voi olla kuin yh:lla. Mutta minulla on myös sellainen aarre, joka menee ohi kaikesta. Kaikesta.

Välissä: Watsonin toimistolta

Heh. Olin juuri aikeissa laittaa Cape Coast -aiheisen tekstin tänne, ja kävin vain välissä vilkaisemassa makkarissa päiväunilla olevaa Watsonia. Tai siis miten niin unilla? Hän oli pinnasängyssään mahalleen kääntyneenä, pää pystyssä. Jäin seuraamaan tapahtumien kulkua. W touhusi aivan onnellisena omiaan: tutki sängyn päädyssä olevia unileluja ja tuttia, tähyili ikkunaan päin, vääntyili ja yritti nousta pystyyn... Edelleen huoneesta kantautuu jotain pientä tohinaa mutta Watson itse ei ole vielä päästänyt ääntäkään. Ihan kuin hän haluaisi käyttää ”päiväuniajan” hyväkseen touhutakseen omiaan.

Pirteänä hän on niin iso. Yrittää päästä eteenpäin, nousee hetkeksi konttausasentoon, kaataa lelulaatikon ja tyhjentää sen tutkiakseen sitä, kierii paikasta toiseen pois kaikilta alustoilta. Nauraa vitseilleni (tosin vitsi voi parhaimmillaan olla hyvinkin ytimekäs, vaikkapa ”Atsiih”). Ja sitten väsyneenä nukahtamaisillaan hän on niin niin pieni. Tuhisee ja ynisee rinnalla, nukahtaa syliin, kasvoilla se sama ilme kuin jo ensimmäisinä päivinä.

Nyt hän huutelee. Cape Coast seuraa kohta.

Lähtijät + Holmesin raportti

Olen jo pariin kertaan hehkuttanut sitä, miten mukavaa on ollut löytää interaktiivinen bloggaaminen. Ne blogit, joita säännöllisesti luen ja kommentoin, ja joista joskus joku käy täälläkin kommentoimassa. Joskus aikoinaan koin usein ulkopuolisuutta sen vuoksi, että kaipasin pois. Sitten lähdin pois, ja aloin löytää asioita. No, nämä blogit, joita seuraan, ovat juuri lähtijöiden blogeja. Me olemme kaikki niitä, jotka eivät pelkästään kaivanneet jonnekin, vaan todella lähtivät kaukaiseen maahan - ja rakastuivat siihen, mikä vaikuttaa koko loppuelämäämme.

Nyt rakas ystävä liittyi lähtijöiden joukkoon. Jään sydän kipeänä ikävöimään, mutta innostuksella seuraamaan matkaa. Tällä kertaa ei liikuta Afrikan mantereella, vaan Intiassa. Annamarika, hänen miehensä ja heidän 5-vuotias tyttärensä lähtivät juuri puoleksi vuodeksi Keralaan lastenkotiin, jossa he eivät lomaile eivätkä edes tee vapaaehtoistyötä, vaan omiin töihinsä ja opintoihinsa liittyviä projekteja.  Jos joku muukin haluaa seurata, seikkailu löytyy täältä. Siunattua matkaa, Annamarika, Lauri ja Enni! Paitsi että, kuten me lähtijät tiedämme, ei se ole mikään matka. Se on puoli vuotta elämää toisessa kodissa.

*

Olin viikonloppuna kuoroharjoituksissa, ja Watson ekaa kertaa oikeasti hoidossa mummillaan.

Minä: "Hei, mun kuorokaveri sanoi, että niilläkin meni yöunet, kun lapsi alkoi kääntyillä ja liikkua."
Mummi: "Ai, no milloin ne tulee takaisin?"
Minä: "Se sanoi, että toivottavasti kouluikään mennessä..."

Joo, no. Suurin osa öistä menee ihan hyvin, eli herätään vain 5 kertaa yössä, eikä tarvitse nukuttaa sylissä. Ja jotkut toiset yöt sitten vähän levottomammin. Mutta jos se sitten kouluikään mennessä... Kummasti kuitenkin piristi pieni "perhekerho" kuoromme muiden lapsellisten kanssa!

Ajattelin ensin tehdä inhorealistisen raportin huonosta yöstä, mutta mitäpä noita märehtimään. Sen sijaan haluan raportoida kaikkein parhaan.

Sen, kun Watson on ollut jonkin aikaa itsekseen vaikka lattialla loikomassa ja menen hänen luokseen, ja kasvoille leviää riemastunut hymy. Vielä leveämpi versio nähtiin perjantai-iltana, kun palasin ensimmäisistä kuorotreeneistä.

Sen, kun olen syöttämässä häntä, ja yhtäkkiä hän laittaa hetkeksi pään takakenoon, vilkuilee ympärilleen, katsoo sitten minua silmiin ja alkaa selittää uskomattoman lempeästi: "Häää! Häää! Häää!"

Sen, kun hän on ollut unilla ja herää, joskus itkeskellen, joskus rauhassa - saatan vielä ajatella, että nytkö se jo heräs - nostan hänet sängystä, ja hän on pieni ja pöpperöinen ja tuhiseva sylissäni. Silloin tajuan, miten minulla oli häntä ikävä jo pelkkien päiväunien aikana.


Pyysin viime vuonna (maailmankaikkeudelta/Jumalalta/maaäidiltä/enkeleiltä/miksi ikinä haluat sitä nimittää), että saisin elää rakkaudessa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Pari päivää sitten havahduin siihen, että tuo toive on toteutunut täydellisesti. Ei tässä voi muuta kuin kiittää.

Niin, ja otsikosta: jos tuo toinen on Watson, niin, ah well. :)

Vuosi sitten lokakuussa

12.10.2012 heräsin aamulla puoli kuudelta, jotta kämppis varmasti vielä nukkuisi. Hiivin pimeässä vessaan ja tein raskaustestin. Sen olin edellisenä iltana käynyt erikseen keskustasta ostamassa, koska en halunnut mennä lähiapteekkiin, josta olin ostanut edellisen testin – sen, jonka tulos oli epäselvä.

Tällä kertaa tuloksessa ei ollut mitään epäselvää. Clear Blue -testin hehkuvan sinisestä plussasta ei voinut erehtyä. Olin raskaana.

Päivä oli perjantai. Kuljin töissä kuin unessa ja kirjoitin hämmentyneenä facebookiin Sigur Ros -sitaatin: ”But the best thing God has created is a new day.”

Niin sain tietää Watsonista, jonka kutsumanimeksi tosin siinä vaiheessa – heti ensi päivinä – tuli Pikku Sydän.

Seuraavana keskiviikkona alkoi syysloma ja minä lähdin kuoroleirille. Ensimmäiselle treeniperiodille uuden kuoroni kanssa. Järkyttävä väsymys oli alkanut jo ennen testin tekoa, ja toki jatkui myös nyt, kun olisi pitänyt olla sosiaalinen ja tutustua kanssakuorolaisiin. Simahdin joka ilta kymmenen pintaan, enkä tietenkään nauttinut pisaraakaan alkoholia. Ehkä juuri siksi viihdyn kyseisessä kuorossa edelleen niin hyvin: minusta tuli osa porukkaa, vaikka olin väsynyt absolutisti.

Tuon leirin ruokailut olivat välillä melko niukat, kun taas minä olin supernälkäinen. Lautasellinen kasviskeittoa tuntui joinakin päivinä aika heppoisilta eväiltä. Onneksi minulla oli omiakin mukana. Tämä ongelma tosin poistui leirin loppupuolella, kun pahoinvointi alkoi ja ruokahalu väheni kummasti. Jouduin skippaamaan yhteisen retken – ja uskoutumaan huonetovereilleni todellisesta syystä levon tarpeeseen (he hoitivat selittelyn muille). En ollut sitä ennen kertonut kuin Pikku Sydämen isälle ja parille lähimmälle ystävälle, en edes vanhemmilleni.

Leirin viimeisenä aamuna kaikilla oli huono olo. Niin myös minulla, joka olin painunut nukkumaan yhdentoista jälkeen. Muistan elävästi, mitä tuskaa tuotti kävellä hotellilta aamiaispaikalle, ja sitten kuinka tsemppasin itseäni selviämään lauttamatkasta. Muut olivat kai liian krapulaisia ihmetelläkseen, mistä minä olin olotilani hankkinut.

Silloin, viime vuoden lokakuussa, olin hämmentynyt, peloissani ja niin pahoinvointinen, etten saanut päätä selväksi pitkään aikaan (minua kuvottaa edelleen, kun se olo palaa elävänä mieleen). En osannut kuvitella elämää vauvan kanssa, Pikku Sydämen kanssa. Pelkäsin, että olin tehnyt elämäni pahimman virheen toivomalla tällaista, ja takerruin siskoni sanoihin: ”toi on parasta, mitä naiselle voi elämässä tapahtua” - takerruin siihen, että tuon täytyi pitää paikkansa.

Se piti paikkansa. Nyt en voisi kuvitella elämää ilman Watsonia. On hassua muistella miten vaikeaa silloin oli asennoitua tulevaan (vaikka olin vuosia toivonut lasta!). Miten pelkäsin niin paljon – mitä? Sitä pientä, ihanaa ihmistä, jonka kanssa nyt saan elää jokaisen kauniin päivän? Uskomatonta!

Koska sillä hetkellä kun Watson tuli ulos, hänestä tuli paras ja luontevin asia, joka ikinä on loksahtanut osaksi elämääni. Kun hän mönki vatsani päällä, olivat liikkeet aivan samat kuin ne, jotka olin vielä hetki sitten tuntenut vatsassa; ja kun myöhemmin katsoin vanhoja ultraäänikuvia, näin niissä ihmeen selvästi Watsonin itsensä.

Watson oli mukana myös viimeisimmällä kuoroperiodilla, siis vuosijuhlissa. Siellä olivat myös Watsonin kummitädit, ne, jotka saivat tietää hänestä heti ensimmäisellä viikolla. Nyt tuntuu kuin heistä olisi aina ollut tarkoituskin tulla Watsonin kummeja. 
 

Olen kirjoittanut Pikku Sydämen odotuksesta myös täällä. 
Edit: ...ja täällä.  

Rakas, sinusta on tullut pullukka!

Se kasvaa silmissä! Oikeasti, joinain aamuina Watson näyttää isommalta kuin edellisenä iltana nukkumaan mennessä. Vaate, joka oli viime viikolla sopiva tai jopa väljä, mahtuu yhtäkkiä hädin tuskin päälle. Moni on jäänyt kokonaan käyttämättäkin kun on aiemmin työnnetty sivuun aivan liian suurena ja sitten kaivettu esiin aivan liian pienenä. Joka päivä ihmettelen jotain: se yltää mobilessa roikkuviin leluihin jaloillaan! Se yltää niihin käsillään (vaikkei vielä osaakaan käyttää käsiä tietoisesti)! Sen jalat tulevat yli mummolan lyhyeltä hoitopöydältä! Oman hoitopöydän tavarakasaa on täytynyt siirtää pala palalta muualle, että se mahtuu sekaan... Onneksi se ei vielä sentään istu syöttötuolissa, niin kyseinen esine saa toimittaa vaatepuun virkaa nyt, kun hoitopöydältä ei siihen enää tilaa liikene.

Edellisen merkinnän toiveeseeni vastattiin ihanalla tavalla, kun ystävä linkitti minut ja niinikään muutaman kuukauden ikäisen, puoliksi länsiafrikkalaisen tytön (entuudestaan minulle puolitutun) äidin. Hänen kauttaan löysin myös monikulttuurisen olohuoneen, ja yhtäkkiä pääsin tapaamaan kasan kohtalotovereita kerralla. Oli ihmeellisen ihanaa antaa Watson lastenvahdille (jonka sylissä röhnötti kiltisti puolitoista tuntia!) ja istua aikuisten ihmisten kanssa, eikä pelkästään lepertelemässä vauvoille (niin kivaa kuin se onkin) vaan juttelemassa kokonaan ilman niitä. Ja palata sitten kotiin kerrankin ilta-aikaan, jäädä aiemmalla pysäkillä Watsonin iltatorkut turvatakseni, kävellä keskellä kauneinta alkusyksyä olo keventyneenä.

Elämä on hyvä.

Huomenna kokeilemme kaukoliikenteen junaa. Itä-Suomi kutsuu!

Etsin ystävää

Viime päivinä minulla on ollut sellaisia huolia, joita ei voi olla muilla kuin yksinhuoltajilla. Ehkä sen vuoksi kyseinen asia pulpahti ajatuksiin tänä aamuna muskariin kärräillessä – siis oma yksinhuoltajuuteni.

Tuli yhtäkkinen tunne, että olen ”reputtanut” jonkin vaiheen elämässä. Että kuuluisi 1) ensin pariutua, hankkia puoliso, mennä naimisiin, asettua aloilleen ja 2) sitten hankkia lapsia. No, kyllähän minä pariuduin – ja pariuduin, ja pariuduin. Erosin, erosin, erosin. Ja sitten sain lapsen. Jonka kanssa olemme kahdestaan, alusta alkaen.

No eikö tämän nyt pitäisi olla ihan normaalia? Kyllähän nykyään on kaikenlaisia perheitä. Paljon yksinhuoltajia. Kaikki yhtä hyviä. Ei kukaan ole reputtanut mitään.

Niinhän sen pitäisi olla, kun asiaa ajattelee. Mutta sitten menee raskausjoogaan, ja kaikilla on sormus. Menee neuvolan valmennukseen, ja siellä on pelkkiä pariskuntia. (Ja minä testasin kaksi ryhmää. Helsingin puolella oli naispari ja teinivanhemmat, muttei yksinhuoltajia. Vantaalla pari yksin tullutta naista muisti selvästi mainita miestensä olevan töissä.) Menee vauvan kanssa muskariin – sormukset, ja niin edelleen. Tuskin tarvitsee erikseen sanoa, ettei kirkon perhekerhon suhteen ole kovin suuret odotukset tällä saralla...

Tunnen tasan yhden pienen lapsen yksinhuoltajan – ja hän on nettituttu satojen kilometrien päässä. Pysyvätkö kaikki kotona piilossa? Mitä siitä voi päätellä? Että meikäläisillä ei edelleenkään ole kovin hyväksytty, ”yhtä hyvä” ja reputtamaton olo? No, tunnen ainakin kolme lapsensa pienestä saakka yksin kasvattanutta naista – mutta he ovat nyt keski-ikäisiä, lapset aikuisia. Kaikki meni hyvin, nyt he puhuvat ääneen – vasta nyt. Niinkö se on?

On kai aika yleistä olla yksinhuoltaja eron jälkeen. Niin, että on saatu ensin lapset ja sitten jouduttu rikkomaan koti. Mutta kuinka ollakaan: silloin on edetty oikeassa järjestyksessä. On menty ensin naimisiin ja sitten tehty lapset. Sitten vasta erottu, kun lapset ovat vähän kasvaneet. Onko tämä jotenkin hyväksyttävämpää kuin pistää suhde poikki jo ennen lapsen syntymää, vai tuoko tosiaan niin monella vasta syntynyt lapsi esiin parisuhteen ongelmat?

Tämä on vain ajatusten pyörittelyä. En minä tiedä, mistä se johtuu, etten ole tavannut vielä ketään kaltaistani (nettitutun livetapaamistakin odottelen yhä). Mutta olisihan se mukavaa jutella jonkun kanssa, joka on oikeasti samassa tilanteessa. Joka on alusta asti ollut lapsen kanssa yksin, tai siis kaksin. Jonka lapsen isä on ehkä vakuutellut olevansa täysillä mukana, ja sitten käykin viikon-parin välein pitämässä lastaan hetken sylissä – on heittäytynyt hankalaksi käytännön asioissa tai kokonaan häipynyt. Olisi kiva jutella ihan naamakkain toisen kanssa, jolla on samat yksinhuoltajan huolet. Ja sama ikioma, jakamaton riemu.

Tavallaan on aika vapauttavaa olla reputtaja. En tehnyt niinkuin ohjeissa luki: nyt saan tehdä ihan miten tahdon. Tai olla tekemättä.

Loppukevennykseksi sensaatiouutisia: Watson osaa puhua! ...ainakin melkein. Hän ihan selvästi sanoo okei, ukki, apua, hei, ei, eikun... Häneen teki selvästi vaikutuksen Uusikaupunki, jossa käytiin kesällä, sillä hän huutelee: Ugi! Ja puhuu myös länsirannikolla tarvittavaa toista kotimaista: hög. Lisäksi W osaa tilata juotavaa latinalaisissa maissa: agua. No, rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että enimmäkseen hän kyllä hokee ägyy, häy, höö, öki, öhö, äi, joiden lomasta sitten välillä lipsahtaa jokin yllä mainituista...

Merkityksellistä keskustelua odotellessa. Ja muita kahdestaan äitiensä kanssa kasvavia kavereita Watsonille.

Mommolooroloo

 Eräänä kesäpäivänä nukutin Watsonia ja väsyneenä en keksinyt järkeviä kehtolauluja, vaan annoin alitajunnasta nousta mitä vain - ja huomasin laulavani:

- Mommommoo, mommolooroloo, mommolooroloo mommolommommoo...

Kun tajusin mitä lauloin, nauroin ääneen. Kyseessä oli unohtumaton joiku entisen nuorisokuoroni Italian-matkalta vuodelta 2001. Nyt se yhtäkkiä pullahti ilmoille – ja muistot matkasta perässä.

Kyseessä ei suinkaan ollut suomalainen kansansävelmä kuoromme omasta ohjelmistosta. Yksi kuorofestivaalin osallistujista oli sardinialainen mieskuoro, joka esitti vanhaa musiikkia asianmukaisissa asusteissa. Eräässä kappaleessa koko kuoro loilotti taustalla toistuvaa, siansaksalta kuulostavaa fraasia koko ajan kahta sointua vaihdellen, ja solisti lauloi ilmeisesti jonkinlaista tarinaa, melodiaa puolittain improvisoiden.

Koko loppufestarin ajan me kolmekymmentä tyttöä piristimme bussimatkojamme (ja paikallista bussikuskiamme) hoilaamalla taustaa MOMMOMMOO MOMMOLOOROLOO, kun yksi meistä lauloi antaumuksella improten sooloa: Hei jeeeeeijee, hei jeeijee...! ”Mommoloorot” tietysti bongattiin jokaisesta mahdollisesta yhteiskonsertista. Keski-ikäisistä miehistä koostuva kuoro oli varmasti otettu laumasta fanittavia teinityttöjä.

Festivaalin viimeisenä iltana olimme menossa laulamaan päätösgaalaan, johon meidät oli erikseen pyydetty. Kuten arvata saattaa, viimeisen matkaillan kunniaksi tunnelma oli riehakas, ja arvailimme, olisivatko myös sardinialaiset ystävämme paikalla. Kun saavuimme perille, kuoron nuorin jäsen viipotti ensimmäisenä menemään kohti juhlapaikkaa, kääntyi sitten riemuissaan muihin päin ja huusi suureen ääneen:

- Mommoloorot on täällä!

Aika nuorisokuorossa antoi lukuisia ainutlaatuisia muistoja, joista nämä riehakkaat Italian hetket ovat vain pikkuruinen esimerkki. Kuoroharrastus jatkui musiikkiopistoajan jälkeenkin, ja entisiin nuorisokuorolaisiin on tullut törmättyä sen varrella muuallakin. Yllä mainitun mommolooro-toteutuksen solisti toimii nykyään vanhan musiikkiopistoni lapsikuoron johtajana. Mommolooro-muistoa hän nyt kommentoi: ”perusmeininkiä!”. Watsonin syntymän jälkeen nykyisen kuoroni jäsenet soittivat minulle konserttimatkaltaan Valamosta ja lauloivat puhelimen välityksellä Watsonille ortodoksisen tervehdyksen Monia vuosia (mistä minä tietysti liikutuin kyyneliin asti).

Niin, ja vauvan nukuttamiseen mommolooro-biisi toimii loistavasti. Käymme nyt Watsonin kanssa vauvamuskarissa – ehkä hänkin jonain päivänä nauttii hulvattomista hetkistä nuorisokuorossa!

 *

Teksti on mukaeltu vanhan musiikkiopistoni juhlavuotta varten kirjoittamastani muistelosta, katsotaan onko se painokelpoinen opiston juhlajulkaisuun...!

Totuus on tarua ihmeellisempää

Suunnittelin Helsingin reissua monta viikkoa. Kuvitelmissani olisin pirteä, laittaisin kivat vaatteet ja hieman meikkiä, ja sitten tepsuttelisin vaunujen kanssa aurinkoisessa kaupungissa hymy huulillani. Todellisuudessa Watson nukkui vähemmän ja huonommin kuin olin toivonut - se pirteydestä - ja sai itkupotkuraivarit hetkeä ennen lähtöä - se meikistä. Päälle nappasin kuivumassa olleen, vasta pyykistä tulleen hupparin. Pysäkillä huomasin siinä outoa nukkaa ja tajusin, että sen taskuun oli jäänyt nenäliina, joka oli antanut hupparille (tai osalle siitä) kivan uuden kuorrutteen. Huppari oli myös täysin riittämätön vaate; olisin tarvinnut takin - kaupungissa kun oli kylmä ja satoi vettä. Vaan eipä tuo mittään! Watson nukkui väsymystään pois koko reissun ajan, minä sain asiani hoidettua ja pääkaupunki tuli valloitettua kunnialla - viis ulkonäöstä!

Kävimme myös neuvolan perhevalmennuksen vauva-osiossa. Taas kerran näyttää käyvän toteen vanha kansanviisaus never say never. Aina, kun vannon että tuohon en sitten ainakaan ikinä rupea, päädyn ennen pitkää tekemään juuri niin. Tietysti olen joskus lausunut, että minusta ei kyllä ikinä tule sellaista äitiä, joka ravaa kaiken maailman perhekerhoissa... ...koska kuvittelin, että minua ei kiinnosta hengata joidenkin kanssa, joilla ei ole muuta yhteistä kanssani kuin, että ovat äitejä.

No niin, sehän itse asiassa on koko jutun pointti: samanlainen elämäntilanne; samanlainen meneillään oleva elämänmuutos. Ja mielenkiintoistahan koko hommasta tekee juuri se, ettei muuta yhteistä ennalta määrättyä tekijää ole: vastaan voi tulla millaisia tyyppejä vain. Miksi kuvittelin aina, että kaikki ne muut äidit ovat niitä outoja elämäntapaäitejä, joiden koko identiteetti on yhtä äitiyttä? Jo perhevalmennuksessa tajusin, että näin ei suinkaan ole, vaan vastaan tulee kaikenlaista populaa: niitä, joiden kanssa ei juttu luista, ja sitten myös niitä, joiden kanssa se voisi vaikka luistaakin. Niin että nyt olen aivan innoissani menossa testaamaan kaikkea mahdollista: neuvolan vauvaryhmää ja avointa päiväkotia, lisäksi tietysti muskariin, ehkä vauvajoogaan, ja pitääpä ottaakin selvää, onko ortodoksikirkolla perhekerhoa täälläpäin...!

Innostus kaikesta mahdollisesta uudesta liittyy myös siihen, että on tulossa syksy. Syksyllä nyt vain kuuluu aloittaa jotain uutta, oli se sitten uusi opiskeluvuosi uusilla kursseilla tai alkava uusi työrupeama. Syksyssä ei itse asiassa ole mitään pahaa, se on ihan tervetullutkin vaihe - ongelma on sen jälkeen pimeänä edessä häämöttävä loputon talvi. No, murehditaan sitä kun sinne asti päästään (tai jos vaikka onnistuttaisiin olemaan murehtimatta ja otettaisiin päivä kerrallaan sellaisina kuin ne ovat). Nyt vielä viimeisiä henkosia kesää keuhkohin Aaro Hellaakosken sanoin:
 


Keltaisen kipeät ulpukat veen
Helinä kaislojen kanteleen

Korennon leikki ja surviaisen
keinuvaisen

Suvi oli hienotunteinen
hyvästeittä se lähti
Heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti


Paitsi, että tänä vuonna kesä ei tunnu karkaavan hyvästeittä. Ehkä siksi olo on niin hyvä. Jätämme pitkiä, helliä jäähyväisiä, irrotamme hiljalleen otteemme ja sanomme: näkemiin ensi vuonna!

Life is what happens...

Ei tämä muutu vauvablogiksi, vannon sen! ...ellei kolmea vauvakirjoitusta putkeen jo lasketa sellaiseksi muutokseksi... No, sen saa kukin itse päättää. Minä kirjoitan nyt taas Watsonista, koska elämääni ei juuri nyt mahdu kovin paljoa muuta.

Eikä tarvitse mahtuakaan. Kuvittelin, että olisi ahdistavaa vain olla kotona ja vaihdella vaippoja, ja ihmettelin, miten sitä oikein jaksaa odotella, että vauva kasvaa vähän isommaksi. Osasin kuvitella taaperon, en pikkuvauvaa. Heti siitä saakka kun hän saapui, oli kuitenkin ilmiselvää, että nimenomaan tämä vauvavaihe on jotain todella ainutlaatuista, joka tulee todennäköisesti hurahtamaan hyvin nopeasti (nyt jo yli kolme viikkoa kulunut, mitäh!) - ja jotain aivan ihanaa. Ei tällaista symbioosia pääse kokemaan missä muussa elämäntilanteessa.

Nyt ihmettelenkin niitä, jotka ryntäävät viikon vanhan kanssa kaupungille. Minun ei pariin viikkoon tehnyt mieli lähimetsän kärrykävelyä pidemmälle. Nyt nautin jo kauppaan rullailusta ja mummolavierailuista sekä suunnittelen laajentavani toimintasädettä läheisen taajaman kahvilaan. Kotona oloa piristävät tällä hetkellä lukuisat vierailijat (a.k.a. Watsonin ihailijakerholaiset). Myös Helsingin reissua on mukava suunnitella, kun tietää, että sinne voi suunnata omassa tahdissa sitten, kun hyvältä tuntuu.

Toisaalta pian ehkä ihmettelen niitä, jotka linnoittautuvat kotiin yli kuukauden ikäisen kanssa.  Kaikilla on omat tapansa, omat fiiliksensä kuhunkin vaiheeseen, ja kaikki yhtä hyviä ja oikeita.

Pian ihan tosi kirjoitan jo muustakin kuin Watsonista. Tänään pääaiheena on kuitenkin hän, joten sen kunniaksi päivän Kuumat Listat:

Asioita, joista Watson pitää: syöminen (tai kuten Mummi sanoisi: "juopottelu") - sekä muuten vain rinnalla olo, hoitopöydän oikealla laidalla oleva Tiikeri, hoitopöydän vasemmalla laidalla olevat Purkit, Daddy, Mummi ja Ukki ja Tädit, ihailijakerholaisten sylissä olo, valoisat ikkunat, laulut ja musiikki sekä niiden tahtiin hytkyttäminen
 - sekä aina pienen harkinnan jälkeen: kärryissä olo, autolla ajo.

Asioita, joita minä järjenvastaisesti pelkään:  Onko sillä sammasta suussa?! Nukkuuko se nyt kunnolla selällään vai pitäisikö noita jalkoja vielä jotenkin kääntää?! Mikä tuo näppylä on?! Huutaako se joinain päivinä herkemmin sen takia, että en ole reagoinut tarpeeksi nopeasti ja siitä on tullut "epäluuloinen"?! Onko sillä kuuma? Onko sillä kylmä?
...ja niin edelleen... Ah, äitiyden onnea!


 Otsikon lainaus muuten päättyy näin (eikä noin kokonaisena tällä hetkellä päde meihin, sillä emme uuvuta itseämme turhalla suunnittelulla, mutta hyvin sanottu joka tapauksessa):

 ...while you're busy making other plans . ( - John Lennon)

Aamutunnelma

On aamu, kello jotain kahdeksan ja yhdeksän väliltä.

"Watson, äiti on tosi väsyny, kun sä nukuit tolleen pätkissä. Voitaisko nukkua vielä...?"

Turha toivo! Watson syö yhden annoksen ja ilmoittelee sitten, että haluaa syödä lisää - mutta ei ihan vielä, kiitos. Ensin hän haluaa seurustella äidin kanssa. Sitten vaippa pitää vaihtaa ja hän pääsee häärimään hoitopöydälle. Juuri, kun hän alkaa kyllästyä siihen, äidin on itse päästävä vessaan, ja ettei Watson hermostuisi, hänet otetaan mukaan. Mutta tätä hän ei halua, odotella että äiti hoitaa omat asiansa, ja hän ilmaisee sen selvästi. Sitten Watson onkin valmis syömään.

Ruokailuun hän nukahtaa, posket pullollaan, naama kurtussa, kuin pieni mummo.

I could stay awake just to hear you breathing
I could stay lost in this moment forever

Kello on kymmenen, ihan sopiva aika aamutorkuille. Minäkin nukahdan, reiluksi tunniksi. Watson nukkuu puolitoista. Sitten on taas aika syödä.

Ystäväni Watson

Nyt ymmärrän. Ymmärrän niitä bloggaajia, jotka raportoivat vauvansa joka ikisen toimen ("puoli kolmelta kakkasi taas", "hoitopöydällä itki kovaan ääneen") ja niitä, jotka kuvailevat elämää vauvan kanssa kornein lausein ("Imettäminen on ihmeen ihanaa!", "Voi sitä tunnetta kun..."). Ymmärrän, koska se - hän - vauva - on juuri niin suuri ihme ja juuri niin ihana, että kaiken siihen liittyvän voisi raportoida, tai sitten taivastella noilla korneilla lauseilla, koska mitkään sanat eivät vain riitä kuvaamaan.

Olen kuullut monenlaisia eri kokemuksia siitä, millaista on ollut nähdä vauvansa ensi kertaa. Minulle tuli koko potti, koko tunteiden kirjo. Sekä itku että nauru; riemu, hämmästys ja liikutus; ylitsevuotava rakkaus ja samalla ihmetys: kuka tämä on?

Eikä kukaan kertonut minulle, miten ihanaa vauvan kanssa on. Tai hetkinen, taisi kertoa, ainakin yrittää. Mutta totuus ei välittynyt tuosta riittämättömästä sanasta, "se on ihanaa!". Kuvittelin olevani ennen kaikkea väsynyt, hämmentynyt ja rasittunut keskellä imetyksen opettelua, pyllyn pesuja ja kaikkea sitä. No olenhan minä vähän väsynyt ja hämmentynyt, hetkittäin rasittunutkin, mutta ennen kaikkea olevan aivan haltioissani, riemuissani, innoissani! Siis kyllä, juuri pyllyn pesuista, kipeistä imetyssessioista, navan putsauksesta ja kaikesta. Nukkua ei itse meinaisi edes malttaa, kun voisi vain tuijotella vauvaa. "Onneksi" hetkittäin väsymyskin käy ylivoimaiseksi ja on taivuttava sen edessä.

Varjopuoli on käsittämätön huoli. Ei siitä, miten pärjään - kaiken oppii tehdessä! - vaan siitä, mitä jos. Jos tapahtuu jotain, mihin en voi vaikuttaa. Vauva on niin pieni! Sydän on rakkaudesta kipeä kun huoli maalaa kauhuja mieleen yön pimeinä (tai no, aika valoisina) tunteina. Olen tosin huomannut, että tähänkin auttaa se, kun saa nukuttua.

Ja onneksi tuo yksi osaa piristää minua niin hyvin. Kaikki, mitä hän tekee, on ihmeellistä tai hauskaa.Tuolla minä öisin hoitopöydän ääressä rauhoittelen kitisevää pientä käsittämättömillä pulinoilla: "Ei minkäänlaista hätää! Ystäväiseni! Mainiota, rakas Watson!"

Meneillään olevat tehopäikkärit (ehdin itse torkkua tunnin, syödä ja kirjoittaa tämän) ovat päättymässä, joten lähden jatkamaan yllämainittua höperöintiäni. Palaamme kun maltamme.