Suunnittelin Helsingin reissua monta viikkoa. Kuvitelmissani olisin pirteä, laittaisin kivat vaatteet ja hieman meikkiä, ja sitten tepsuttelisin vaunujen kanssa aurinkoisessa kaupungissa hymy huulillani. Todellisuudessa Watson nukkui vähemmän ja huonommin kuin olin toivonut - se pirteydestä - ja sai itkupotkuraivarit hetkeä ennen lähtöä - se meikistä. Päälle nappasin kuivumassa olleen, vasta pyykistä tulleen hupparin. Pysäkillä huomasin siinä outoa nukkaa ja tajusin, että sen taskuun oli jäänyt nenäliina, joka oli antanut hupparille (tai osalle siitä) kivan uuden kuorrutteen. Huppari oli myös täysin riittämätön vaate; olisin tarvinnut takin - kaupungissa kun oli kylmä ja satoi vettä. Vaan eipä tuo mittään! Watson nukkui väsymystään pois koko reissun ajan, minä sain asiani hoidettua ja pääkaupunki tuli valloitettua kunnialla - viis ulkonäöstä!
Kävimme myös neuvolan perhevalmennuksen vauva-osiossa. Taas kerran näyttää käyvän toteen vanha kansanviisaus never say never. Aina, kun vannon että tuohon en sitten ainakaan ikinä rupea, päädyn ennen pitkää tekemään juuri niin. Tietysti olen joskus lausunut, että minusta ei kyllä ikinä tule sellaista äitiä, joka ravaa kaiken maailman perhekerhoissa... ...koska kuvittelin, että minua ei kiinnosta hengata joidenkin kanssa, joilla ei ole muuta yhteistä kanssani kuin, että ovat äitejä.
No niin, sehän itse asiassa on koko jutun pointti: samanlainen elämäntilanne; samanlainen meneillään oleva elämänmuutos. Ja mielenkiintoistahan koko hommasta tekee juuri se, ettei muuta yhteistä ennalta määrättyä tekijää ole: vastaan voi tulla millaisia tyyppejä vain. Miksi kuvittelin aina, että kaikki ne muut äidit ovat niitä outoja elämäntapaäitejä, joiden koko identiteetti on yhtä äitiyttä? Jo perhevalmennuksessa tajusin, että näin ei suinkaan ole, vaan vastaan tulee kaikenlaista populaa: niitä, joiden kanssa ei juttu luista, ja sitten myös niitä, joiden kanssa se voisi vaikka luistaakin. Niin että nyt olen aivan innoissani menossa testaamaan kaikkea mahdollista: neuvolan vauvaryhmää ja avointa päiväkotia, lisäksi tietysti muskariin, ehkä vauvajoogaan, ja pitääpä ottaakin selvää, onko ortodoksikirkolla perhekerhoa täälläpäin...!
Innostus kaikesta mahdollisesta uudesta liittyy myös siihen, että on tulossa syksy. Syksyllä nyt vain kuuluu aloittaa jotain uutta, oli se sitten uusi opiskeluvuosi uusilla kursseilla tai alkava uusi työrupeama. Syksyssä ei itse asiassa ole mitään pahaa, se on ihan tervetullutkin vaihe - ongelma on sen jälkeen pimeänä edessä häämöttävä loputon talvi. No, murehditaan sitä kun sinne asti päästään (tai jos vaikka onnistuttaisiin olemaan murehtimatta ja otettaisiin päivä kerrallaan sellaisina kuin ne ovat). Nyt vielä viimeisiä henkosia kesää keuhkohin Aaro Hellaakosken sanoin:
Keltaisen kipeät ulpukat veen
Helinä kaislojen kanteleen
Korennon leikki ja surviaisen
keinuvaisen
Suvi oli hienotunteinen
hyvästeittä se lähti
Heti kun syttyi kuumeinen
ensimmäinen tähti
Paitsi, että tänä vuonna kesä ei tunnu karkaavan hyvästeittä. Ehkä siksi olo on niin hyvä. Jätämme pitkiä, helliä jäähyväisiä, irrotamme hiljalleen otteemme ja sanomme: näkemiin ensi vuonna!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti