Ylpeästi siitä välistä

En ole hetero - siinä se, minkä verran osaan ja tahdon itseäni määritellä. Ei hetero vaan jotain muuta, queer. Mietiskelin eilen pride-päivän pointtia, ylpeyttä, ja oikeutta olla ylpeä siitä mitä olen - siitä, että olen ei-hetero. Sitten aloin taas miettiä näitä määritelmiä. 

Teknisesti ottaenhan olen biseksuaali. Jostain syystä en kuitenkaan mielelläni käytä tätä sanaa. Miksi en? Koska tuntuu, että siihen liittyy vielä paljon enemmän ongelmia kuin homouteen tai lesbouteen. Biseksuaali kun ei ole oikein sitä eikä tätä. Ei kunnolla yhtä muttei oikein toistakaan. Ikävä kyllä tämä ei ole vain omassa päässäni. Ohessa pari tosielämän esimerkkiä. 

Vuosia sitten olin DTM:n naistenillassa lesboystäväni kanssa. Itse olin juuri eronnut tyttöystävästäni. Minulla oli pitkät kiharat hiukset ja meikkiä, housut ja kauluspaita. Törmäsin vanhaan lukiotuttuun ja kävimme seuraavan keskustelun. 

Tuttu: (katsoo minua päästä varpaisiin) Kenen kanssa sä tulit tänne?

Minä: No kaverini, mutta ihan omasta puolestani mä täällä oon.

Tuttu: Ootsä lesbo vai bi?
Minä: Bi.

Tuttu: Oo mieluummin lesbo tai hetero. Älä oo bi. 

Niin, kun se on valintakysymys?

Myöhemmin samaisen lesboystävän kumppani oli sanonut hänelle, ettei usko biseksuaalisuuteen. Tuntuuhan se vähän kylmäävältä kuulla, että joku ei usko sellaista olevankaan, mitä minä olen. Varsinkin, kun palaute tulee vähemmistön edustajalta. Jos ei älyä olla joko lesbo tai hetero, saa pahimmassa tapauksessa lokaa niskaan molemmilta tahoilta.


Sitten oli tämä julkinen keskustelu sukupuolineutraalista avioliittolaista:

Havainnollistavassa kuvassa ovat menneet sekaisin puurot ja vellit, toisin sanoen biseksuaalisuus ja polyamorisuus. Ja kuitenkin olen kuullut myös varsin liberaalilta henkilöltä seuraavan kommentin: 

"Tapasin tyypin, jolla on sekä tyttöystävä että poikaystävä. Se on todellinen biseksuaali."

Jaha, mikäs minä sitten olen?

Biseksuaalisuus ei tee vielä kenestäkään moniavioista. (Sivumennen sanoen, toki on niitäkin henkilöitä, jotka ovat suhteessa useamman kanssa yhtä aikaa, ja hekin ovat ihan yhtä todellisia.)

Sitten on tämä "positiivinen" kommentti: "Sulla on vaan vähän enemmän valinnanvaraa."

Se on ehkä kaikkein kusisin osa tätä identiteettiä. Näennäinen valinnanvapaus. Ensinnäkin, onko rakastumisessa ylipäätään kyse jostain valinnasta? Toiseksi, kuvittelepa tällainen tilanne: 

1) Meille myydään lapsuudesta asti kuvaa "onnellisesta lopusta", joka sisältää parisuhteen, lapsia ja avioliiton.

2) Miehen kanssa voi saada automaattisesti lapsia sekä avioliiton. Naisen kanssa ei voi tuosta noin vain saada ensimmäistä, ja jälkimmäistä ei tähän asti ole voinut saada ollenkaan. 

3) Kuinka helppoa on valita neutraalisti todellista omaa sisintään kuunnellen, kun vaaka on kuvatun laisessa epätasapainossa?


Ainakaan minulle se ei ole ollut helppoa. Ja sitten, kun kaipasin lapsia ja hyväksyntää ja rupesin jotenkin kummasti ajautumaan suhteisiin vain miesten kanssa, niin ympärilläni olevat alkavat olettaa, että "se vaihe" on mennyt ohi ja nyt olen taas turvallisesti hetero. Vähän aikaa sitten kysyin eräältä lähipiiriini kuuluvalta, tietäähän hän, etten ole hetero. Hän vastasi, että kyllähän hän tietää minun menneisyyteni. Yksittäiset seurustelukumppanit ovat tietysti menneisyyttä, mutta hyvät ihmiset, vaikka seurustelisin loppuelämäni vain miesten kanssa, minusta ei koskaan tule heteroa. 

Ajattelin ihan näin Pride-viikon kunniaksi, että voisikohan sitä olla ihan rehellisesti ylpeä siitä, että olen bi. En lesbo enkä hetero. En voi tietää onko mahdollinen tuleva kumppani mies vai nainen. En voi myöskään valita sitä. Eikä kaikessa tässä ole mitään väärää. Minä olen tällainen, enkä ole yhtään vähemmän oikeanlainen tai todellinen kuin kukaan muu.

Ylpeys ja ennakkoluulo?

Vastoin ennakko-odotuksiani "nolo" räppitekstini on kerännyt yli 50 lukukertaa. Sen sijaan ooppera-aiheinen kirjoitus on avattu vain reilu 10 kertaa. Ymmärrän, että eri ihmisiä kiinnostavat eri asiat, mutta samalla minua ärsyttää. Jos olisit lukenut oopperatekstini, olisit nähnyt myös tämän kappaleen:

"Yleisin oopperaan liittyvä stereotypia tuntuu olevan, että ooppera on kamalaa patsastelua ja tylsää, epäuskottavaa melodraamaa. Voi se varmaan joskus olla sitäkin, mutta kyllä aika metsään menee, jos koko elämänsä luulee tuon olevan kattava ja paikkaansa pitävä kuvaus. En muista koskaan nauraneeni millekään tv-sarjalle niin paljon kuin nauroin nähdessäni Figaron häät ensi kertaa."

Muutama päivä sitten meillä kävi kylässä Bestis lapsineen. Poika Leijonamieli, 4,5 vuotta, halusi laittaa cd-soittimen päälle. Sanoin, että laita vaan, mutta siellä on sisällä oopperalevy, josta sinä et varmaan tykkää. Poika halusi silti kokeilla ja niin Don Giovanni laitettiin soimaan taustalle. Jonkin aikaa kuunneltuamme Leijonamieli huomautti minulle:

"Minä kyllä pidän tästä musiikista."

Tunteet ja ennakkoluulo

Törmäsin viime viikolla yks kaks yllättäen kantamaani ennakkoluuloon. Vein venäläiselle ystävälleni kassillisen Watsonille pieniksi jääneitä vaatteita. Jostain syystä ajattelin, että ystävä olisi venäläisenä jotenkin laatutietoinen eikä ehkä haluaisi kovin käytetyn oloisia vaatteita. Laitoin kuitenkin kaikki kassiin ja ajattelin, että hän saa itse valita.

Ystäväni, joka arvostaa kierrätystä kuten minäkin, valitsi kaikki vaatteet. En käsitä, miksi kuvittelin, ettei hän huolisi jotain niistä, sillä kaikki olivat vielä ihan hyvässä kunnossa. Miksi liitin venäläisyyteen mielikuvan jonkinlaisesta nirsoudesta – vaikka kyseessä oli tuttu ihminen, joka vielä itse halusi Watsonin vanhat vaatteet, kun sitä häneltä aiemmin tiedustelin? On terveellistä saada omat ennakkoluulonsa näkyviksi. Meillä kaikilla niitä on, halusimme tai emme.

Toinen asia, johon olen lähipäivinä törmäillyt, ovat syysiltojen kunniaksi syvenevät tunteilut. Ei tule enää sellaisia kuohuntoja ja myrskyjä kuin hormonien kourissa kesällä – tämä on erilaista. Nyt fiilistelen milloin mitäkin asiaa tippa linssissä. Kyynel nousee silmään niin pienistä murheista kuin kaikenlaisista haikeiden tunnelmien aiheuttajista.

Viimeisin tapaus sattui tänään, kun rupesin mietiskelemään yllä mainitun ystävän tulevaa vauvaa. Muistelin, mitä vaatteita lahjoituskassissani oli, ja kun mietin, miten vasta äsken Watsonin päällä olleet tutut vaatteet kohta ovat ystävän lapsella, huomasin tihrustavani itkua keskellä kaunista syyspäivää kärryjä työnnellessä.

Useimmin kuitenkin löydän itseni vedet silmissä kovin kipeäksi äityneen Ghana-ikävän takia. Moni asia nostelee sitä pinnalle tämän tästä juuri nyt, niin moni tuttu pääsee sinne tänä syksynä. Minä en tiedä, milloin taas palaan.

Ikävä ei tarkoita, ettenkö olisi onnellinen täällä. Päin vastoin, juuri nyt elämäni on aivan kohdillaan, en toivoisi minkään olevan toisin. Uskon, että nyt minun on tarkoitus olla täällä (ehkä pitkäänkin). Kuitenkin ikävä on, koko ajan. Syksy ja lähestyvä talvi voimistavat sitä. Ja vaikka tietoisuus siitä, että nyt paikkani on täällä, on helpottava, liittyy siihen myös kolottava epätietoisuus: milloin paikkani sitten on taas Ghanassa?

Kun on kaksi kotia, ei ikävälle vain voi mitään. Mutta kuten jo totesin: me olemme matkalla, kuljemme kohti.