EI HÄTÄÄ - SINÄ SELVIÄT, eli ne puuttuvat vinkit yksin odottaville

Ansku kirjotti odottamisesta ja synnyttämisestä Suomessa. Sivulauseessa ollut maininta neuvoloiden oppaista aiheutti yllättävän ja voimakkaan flashbackin kahden vuoden taakse. Sen mukana tuli myös tunnekuohu.

Noissa oppaissa kun sivuutettiin täysin se vaihtoehto, että joku voisi odottaa vauvaa ja valmistautua synnytykseen yksin, siis ilman puolisoa. Kaikki neuvot oli osoitettu pariskunnalle, ja tietysti normien mukaiselle, täysin suomalaiselle heterosellaiselle. Olen tainnut avautua tästä ennenkin. Raskausaikana koin tästä todella paljon pahaa mieltä. Odotus ja synnytys on paitsi ihanaa, myös rankkaa ja pelottavaakin aikaa - varmasti ihan kaikille, eikä varmaan ainakaan vähemmän yksin olevalle! Oppaiden ainoa satunnainen yksinelävien huomiointi oli lause, että "kannattaa sitten varmistaa, että on toimiva tukiverkko". Ai jaa, ihan tosi? Kiitos vinkistä.

Minusta tämä asia kaipaa kipeästi päivitystä. Yksin odottaminen ja synnyttäminen on nykyään jo ihan yleistä. Voisiko sinne oppaaseen kirjoittaa vaikka että "Yksin odottava: ei hätää. Sinä selviät."


Koska Suomen neuvolat eivät ilmeisesti koe tarvetta korjata tätä pikku puutosta - vastaavathan oppaat varmasti ihan mukavasti enemmistön tarpeita - päätin kirjoittaa tiivistetyn oppaan itse. Ei sillä, että tuntisin ketään yksin odottavaa juuri nyt, mutta jos sinä tunnet, niin laita hänelle vaikka tämän tekstin linkki.

Tämä on suunnattu lasta yksin odottaville / vauvan yksin saaneille naisille (ja heidän läheisilleen). Minulla ei ole kokemusta pikkulapsiaikana eroamisesta, yhteishuoltajuudesta, adoptiolapsen odottamisesta yksin, lapsen hankinnasta ystävän kanssa tms. Ainoa neuvo jonka voin antaa kaikille on tämän tekstin otsikostakin löytyvä yleispätevä vinkki.

YKSIN ODOTTAVA: EI HÄTÄÄ. SINÄ SELVIÄT.

Tiedätkö sen tunteen, kun menet neuvolan odotushuoneeseen, ja kaikki muut ovat siellä puolison kanssa? Kun menet perhevalmennukseen, ja kaikilla muilla on puoliso mukana tai vähintään sormus sormessa (ja muistetaan sanoa, että mies ei päässyt)? Kun menet raskausjoogaan, ja taas kaikilla on sormukset, paitsi sinulla? Kun menet tutustumaan synnytyssairaalaan, ja jälleen olet ainoa ilman puolisoa? Jep, minäkin tiedän sen fiiliksen. Vaikka tiedät järjellä olevasi ihan yhtä hyvä ja oikea odottava äiti kuin muutkin, tunnetasolla on koko ajan aika tyhjänä kumiseva olo. Viimeistään siinä vaiheessa, kun perhevalmennuksen vetäjä pyytää kaikkia pariskuntia esittelemään toinen toisensa, kertomaan miksi puolisosta tulee hyvä vanhempi, ja vilkaisee sitten sinuun päin ja sanoo että sinä voit esitellä itse itsesi.


- Älä pyytele itseäsi anteeksi. Äläkä jätä käymättä perhevalmennuksissa ym. sen takia, että et kehtaa olla aina se yksinäinen. Mene sinne, ole mitä olet, ja ole sitä itseäsi väheksymättä. Jos ja kun joudut kerta toisensa jälkeen siihen tilanteeseen, että ohjeita annetaan vain pariskunnille, esitä kysymyksiä ja anna palautetta. Entä jos olen yksin? Entä jos isä ei ole mukana? ENTÄ MINÄ? Sinä olet olemassa ja sinä ansaitset yhtä hyvää valmennusta kuin kuka tahansa muu. Vaadi sitä. Tule kuulluksi ja nähdyksi.

- Neuvolan oppaissa sanotaan, että miehen (puoliso on ilmeisesti aina mies) tulee hemmotella odottavaa äitiä "kuin prinsessaa". Jep, tiedän tasan tarkkaan miten paljon vituttaa kuulla tämä vinkki siinä vaiheessa, kun ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kuin kammeta itsensä sohvalta hakemaan välipalaa; ei muuta vaihtoehtoa kuin kyykistyä itse ähisten nostamaan pudottamansa esineet; ei muuta vaihtoehtoa kuin lainata kaverilta kipukoukku, että pääsisi käsiksi siihen selässä jomottavaan kohtaan, jonka olosta ei ollut edes hajua ennen raskautta. Uutinen: yksin odottavallakin on oikeus hemmotteluun.

Vinkki: Opettele pyytämään. Mene viikonlopuksi vanhemmille niin usein kuin itse kestät porukoittesi seuraa. Kutsu kaveri kylään aina kun voit, ja pyydä: voisitko laittaa ruokaa. Voisitko hieroa selkää. Voisitko tuoda mulle jääkaapista kylmää mehua. Voisitko hemmotella minua. Älä leiki urheaa, saat olla sitä kuitenkin enemmän kuin edes haluaisit. Pyydä.

- Sama koskee aikaa vauvan syntymän jälkeen. Ei tarvitse olla kvanttifyysikko päätelläkseen, että "nukkumisvuoroja" on vaikea jakaa, kun on yksin. Vauva valvoo, sinä valvot. Hyvin yksinkertaista. Tässä kohtaa on hyötyä siitä, jos olet opetellut pyytämään jo odotusaikana. Mummi, ukki, tädit, enot, kummit, kaverit - pyydä heitä käymään päivisin ja pitämään vauvaa tunti tai pari, että saat nukkua. Se ei ole lapsesi heitteillejättöä, se on oman itsesi heittellejätön minimointia. Jos vauva tottuu tiettyihin hoitajiin jo varhain, siitä on hyötyä myöhemminkin, kun alat tarvita iltavahteja.

- Niin, jossain vaiheessa tajuat senkin, että et voi noin seitsemään vuoteen poistua illalla asunnostasi yksin ilman, että olet sopinut etukäteen lapsenvahdin. Uutinen: ei se mitään. Elämä on silti ihan kivaa. Ainakin, jos varmistat, että on muutama sellainen ihminen, jonka voi sopia etukäteen lapsenvahdiksi. Ja sitten on ihan oikeasti paljon juttuja, joita voi tehdä lapsen kanssakin.


- Takaisin synnytykseen valmistautumiseen. Aika harva haluaa mennä synnyttämään yksin, enkä sitä suosittelekaan. Sitä kun on vähän vaikea kuvitella etukäteen, ja on kullanarvoista, jos paikalla on joku, johon luottaa. Vinkki: Tätä kannattaa alkaa miettiä jo siinä vaiheessa, kun koko ajatus synnytyksestä tuntuu vielä ihan absurdilta. Kenet haluaisit mukaan? Vaihtoehtoja kannattaa olla pari, koska toisin kuin kuvitellulla puolisolla, kavereilla voi olla muitakin, oikeasti peruuttamattomia menoja.

Minä lähestyin asiaa ensin intuitiolla: kenet pystyisin kuvittelemaan sinne; kenen seurassa voisin kuvitella olevani niin intiimillä hetkellä. Minulla oli kaksi sovittua tulijaa ja yksi varavaihtoehto. Ne kaksi, joiden kanssa olin asiasta sopinut, olivat molemmat itse synnyttäneitä. Koin tämän tärkeäksi, halusin mukaan jonkun, joka tietää mistä on kyse. Ns. "varavaihtoehto" (jonka kanssa siis puhuin, että saanko pyytää häntä, jos molemmille synnyttäneille tulee este) ei ollut synnyttänyt, mutta oli paitsi läheinen ystävä, myös rauhallinen ihminen jolla oli elämänkokemusta ja lähihoitajakoulutuskin. On myös jotain ammatti-doulia, jotka voi palkata mukaan odotukseen ja synnytykseen, jos lähipiiristä ei löydy sopivaa henkilöä. Näistä ainakaan minä en kuullut neuvolasta, vaan tyyliin raskausjoogassa.

- Kiva ylläri: synnärillä tukihenkilölläsi ei ole samoja oikeuksia kuin vauvan isällä. Jep, vähän ontuvaa, kun hän kuitenkin on sinun ainoa tukesi ja turvasi. Ainakin virallisten ohjeiden mukaan vain ISÄT saavat jäädä osastolle yöksi, saavat ruokaa yms. Voi olla, että tukihenkilö saisi samat oikeudet jos niitä osaisi erikseen pyytää, mutta sanonpa vaan: eikö ole vähän vittumaista että kaikkea pitää erikseen pyytää? Voisivatko ohjeet vain kuulua että "isät ja tukihenkilöt saavat..." jne? (Sivumennen sanoen, voihan se lapsen toinen vanhempikin olla äiti...)

 Itse olin synnärin tutustumiskäynnillä ainakin todella hämmentynyt; sen aina yhtä ihastuttavan epävarmuuden kourissa, joka iski joka kerta kun menin johonkin, missä oli pelkkiä pariskuntia ja minä yksin - ja muutenkin kaikki oli uutta ja jännittävää. En olisi osannut siinä tilanteessa ruveta tenttaamaan tukihenkilön oikeuksista, vaan otin kaiken infon annettuna. Seuraava kerta synnärillä olikin synnyttäessä. Minäkö siinä polttojen lomassa alan kysellä, saisiko tukihenkilö jäädä yöksi? Vinkki: Uskaltaudu selvittämään asia etukäteen, ja jos tukihenkilöä sorsitaan isiin verrattuna, vaadi hänelle samoja oikeuksia. Et ansaitse rangaistusta siitä, että sinulla ei ole puolisoa.


- Uutinen: yksin synnyttävä ei voi saada perhehuonetta. Siis sitä yksityistä huonetta, jonka pariskunnat synnärillä saavat, jos maksavat ekstraa. Ilmeisesti jollain hämärällä mittapuulla sinä ja vastasyntynyt vauvasi ette siis ole perhe, koska perheille kai ne perhehuoneet kuuluvat? Minulle on hieman epäselvää, mitä väliä sillä on, maksaako siitä huoneesta yksi vai kaksi henkilöä, mutta kun ei niin ei. Sinä et saa valita. Sinä olet jaetussa huoneessa.

- Jaetun huoneen haittapuoli on se, että siellä ei saa vierailla kuin tiettynä aikana, joka on tunnin vuorokaudessa. Paitsi tietysti puolisot, jotka saavat olla siellä miten paljon haluavat. Jos sinulla ei ole puolisoa, sinulla ei periaatteessa ole ketään, joka saisi olla luonasi niin paljon kuin tahdot. Ellet taas kerran ala itse vaatia siinä synnytyksen jälkeisessä tosi energisessä tilassa, että esim. tukihenkilösi tai äitisi saisi olla kanssasi, kun muilla on ne isät. Kannattaa vaatia, vaikka vähän itkettäisikin. Itse asiassa kannattaa kysyä jo etukäteen, nyt kun tämän etukäteen tiedät. Minä en tiennyt.

- Vauva-ajasta tulet kuulemaan (ja olet ehkä jo kuullutkin) kahdenlaista kommenttia: Siis voi ei, siitä tulee ihan hirvittävän rankkaa yksin. Ja sitten: Ei se vauvan kanssa olo nyt niin hirveästi eroa siitä mitä se on pariskunnillakaan. Molemmat ovat helvetin ärsyttäviä kuulla (jälkimmäinen varsinkin silloin, kun se tulee parisuhteessa elävältä). Molemmat ovat totta. Jep, vauva-aika on vauva-aikaa, olit yksin tai kaksin. Tietyt asiat siinä eivät eroa parisuhdevanhemmuudesta. Tietyt asiat eroavat. Niiden takia se on välillä hirvittävän rankkaa, rankempaa kuin kaksin olijoilla. Mutta ei mitään, mistä et selviäisi. Ja sitten jos joskus tuntuu, että et selviä, sinulle on hyötyä siitä, että olet opetellut jo ajoissa pyytämään. 

- Jos lapsesi isä on mukana kuvioissa ja kiinnostunut osallistumaan, hän ei saa päivääkään isyyslomaa. Isyysloma on varattu ainoastaan äidin kanssa parisuhteessa eläville isille. Melko v-mäistä, eikä ainakaan kannusta isää osallistumaan. Koska kuitenkin tulet olemaan erittäin kiinni pikkuvauvassa, yritä järjestää niin, että ensimmäisten parin viikon ajan joku pääsisi ainakin käymään luonasi päivittäin. Ekoina päivinä on kivaa, jos se voi olla joka päivä sama, erittäin tuttu ja luotettava henkilö. Jos sinä ja lapsesi isä olette todella hyvissä väleissä, niin sitten ehkä hän, mutta jos jostain kumman syystä erostanne on jäänyt jotain kitkaa ilmaan, ei missään nimessä kannata laskea tämän vaihtoehdon varaan. Uutinen: synnytyksen jälkeen olet ihan sekaisin ja todennäköisesti erittäin itkuherkkä, joten kotiavun kannattaa olla joku toooodella läheinen ja luotettava.

Voisiko äiti, sisko, synnytystukihenkilö tai lapsesi tuleva kummi piipahtaa vaikka joka iltapäivä töiden jälkeen sen verran, että sinä saat syötyä ja käytyä suihkussa? Visiittori voi tehdä voileipiä valmiiksi jääkaappiin, käydä tullessaan kaupassa ja viedä lähtiessään roskat, koska ihan tosi, sinulla ei tule olemaan ylimääräisiä käsiä tällaisiin hommiin. Jos olet niitä tyyppejä, jotka saavat raskausaikana tehtyä pakkasen täyteen ruokaa, niin tosi hyvä sulle. Minä nimittäin en ollut.


- Uutinen: Kaiken tämän epäreilun shitin jälkeen voin kertoa, että sinulla on paljon myös etuja, joista parisuhdevanhemmat vain haaveilevat. Kun olet raskaana, kukaan ääliö ei odota, että jaksaisit sen lisäksi vielä esim. hoitaa kotitöitä tai tehdä muutakaan, mitä et halua. Kukaan ei vonkaa sinua sänkyyn siinä vaiheessa, kun esim. kärsit aamupahoinvoinnista 24 tuntia vuorokaudessa. Loppuraskaudesta saat nukkua kokonaisessa sängyssä mahasi (ja niiden neljän sen tukemiseen tarvittavan tyynyn) kanssa ja kääntyillä, vääntyillä ja ravata vessassa niin paljon kuin haluat, ilman että kukaan valittaa.

Kun vauva syntyy, sinun ei tarvitse yrittää olla hyvä puoliso samalla, kun yrität opetella olemaan äiti. Sinun ei tarvitse kuunnella kyselyjä siitä, milloin voit taas puuhastella lakanoiden välissä, siinä vaiheessa kun jälkivuoto ei näytä hiipumisen merkkejä ja tisseistä suihkuaa maitoa. Eikä niihin kymmeneen kuukauteen tuon ajan jälkeenkään, joiden aikana Ei. Vain. Tee. Mieli. Sinun ei tarvitse jaksaa perheriitoja siinä vaiheessa, kun vauvan katkonaisessa nukkumisessa on ihan tarpeeksi jaksamista. Sinun ei tarvitse vittuuntua siihen, että toinen ei jossain vaiheessa enää tajua "hemmotella sinua kuin prinsessaa", vaikka totta hemmetissä ansaitsisit sen, tai että toinen ei katso asiakseen nousta yöllä hoitamaan vauvaa, koska hänhän käy töissä.


Okei, sinun täytyy välillä kuunnella parisuhteessa olevien kommentteja siitä, miten "hekin ovat ensiviikonlopun ajan yksinhuoltajia, kun mies on työmatkalla" tai miten "on kamalan rankkaa kun mies on viikonlopun poissa!!!!!!", mutta sitten voi vain tyynesti sanoa että niin, kyllä mä tiedän millaista se on (eikä se ole koko aikaa mitenkään kamalan rankkaa).

Vinkki: kaiva jostain toinen yh kaveriksi. Ihan mistä vaan. Vaikka netistä. Mieluiten jo ennen syntymää. Kysele seurakunnasta, onko heillä yksinhuoltajien ryhmää (ihan sama oletko luterilinen, ortodoksi, ateisti tai vaikka muslimi, kunhan löydät kontaktin). Jos kuulet työpaikalla, että sinulle tuntematon tyyppi on yh, hankkiudu juttusille. Vertaistuki on ihan parasta. Se, kun joku tietää kaikessa, mistä on kyse ja millaista se on. Yksikin samassa tilanteessa oleva on kultaa.

(Ja tässä vielä vinkki yksinhuoltajien parisuhteellisille kavereille: Ole tukena. Jaa kokemuksiasi äitiydestä. Kun yh kertoo kokemuksesta, jollainen sinullakin on, kerro että sinullakin on. Kerro kaikista niistä asioista, jotka vauvan kanssa ovat ihan yhtä tuttuja myös parisuhdearjessa. Kerro kaikista niistä asioista, jotka parisuhdearjessa kuormittavat parisuhteen vuoksi. Mutta älä väitä, että tiedät, millaista yh:na on. Älä väitä, että yksin olo ei eroa parisuhdevanhemmuudesta. Jos kerrot, että sinua väsyttää, kun mies on paljon töissä, niin kerro se muistaen, että ystäväsi on aina siinä tilanteessa. Äläkä ikinä, ikinä sano, että nyt sinäkin olet hetken aikaa yksinhuoltaja, kun mies on työmatkalla. Se ei ole yksinhuoltajuutta.)


Ja kaikkein tärkein UUTINEN: Vaikka se on rankkaa ja vaikka se eroaa parisuhdevanhemmuudesta tiettyinä hetkinä tosi paljon, niin se on ennen kaikkea AIVAN IHANAA. Sinusta tulee perhe! Kelaa miten kreisiä. Sinusta pullahtaa jotain ulos ja yhtäkkiä oletTE perhe. Ja vitsi teistä tulee hyvä perhe. Saatte tehdä jutut ihan omalla tavallanne. Teillä tulee olemaan aivan sairaan hauskaa. Sinusta tulee vahva etkä sinä tule ikinä valittamaan siitä, että olet lapsen kanssa kahdestaan kaksi päivää, koska mies lähtee työmatkalle. Sinä et tule olemaan yksin, vaan elät tästä eteenpäin MAAILMAN HUIPUIMMAN TYYPIN kanssa. Elämässäsi tulee aina olemaan rakkautta, jonka vertaista ei ole mikään muu. Sinusta tulee äiti, ja usko huviksesi: sinusta tulee ihan sikahyvä äiti.

Yksin odottava: ei hätää. Sinä selviät.

Ja enemmänkin: sinulla tulee olemaan aivan törkeän siistiä. 

Minä tiedän.

Vuosi sitten lokakuussa

12.10.2012 heräsin aamulla puoli kuudelta, jotta kämppis varmasti vielä nukkuisi. Hiivin pimeässä vessaan ja tein raskaustestin. Sen olin edellisenä iltana käynyt erikseen keskustasta ostamassa, koska en halunnut mennä lähiapteekkiin, josta olin ostanut edellisen testin – sen, jonka tulos oli epäselvä.

Tällä kertaa tuloksessa ei ollut mitään epäselvää. Clear Blue -testin hehkuvan sinisestä plussasta ei voinut erehtyä. Olin raskaana.

Päivä oli perjantai. Kuljin töissä kuin unessa ja kirjoitin hämmentyneenä facebookiin Sigur Ros -sitaatin: ”But the best thing God has created is a new day.”

Niin sain tietää Watsonista, jonka kutsumanimeksi tosin siinä vaiheessa – heti ensi päivinä – tuli Pikku Sydän.

Seuraavana keskiviikkona alkoi syysloma ja minä lähdin kuoroleirille. Ensimmäiselle treeniperiodille uuden kuoroni kanssa. Järkyttävä väsymys oli alkanut jo ennen testin tekoa, ja toki jatkui myös nyt, kun olisi pitänyt olla sosiaalinen ja tutustua kanssakuorolaisiin. Simahdin joka ilta kymmenen pintaan, enkä tietenkään nauttinut pisaraakaan alkoholia. Ehkä juuri siksi viihdyn kyseisessä kuorossa edelleen niin hyvin: minusta tuli osa porukkaa, vaikka olin väsynyt absolutisti.

Tuon leirin ruokailut olivat välillä melko niukat, kun taas minä olin supernälkäinen. Lautasellinen kasviskeittoa tuntui joinakin päivinä aika heppoisilta eväiltä. Onneksi minulla oli omiakin mukana. Tämä ongelma tosin poistui leirin loppupuolella, kun pahoinvointi alkoi ja ruokahalu väheni kummasti. Jouduin skippaamaan yhteisen retken – ja uskoutumaan huonetovereilleni todellisesta syystä levon tarpeeseen (he hoitivat selittelyn muille). En ollut sitä ennen kertonut kuin Pikku Sydämen isälle ja parille lähimmälle ystävälle, en edes vanhemmilleni.

Leirin viimeisenä aamuna kaikilla oli huono olo. Niin myös minulla, joka olin painunut nukkumaan yhdentoista jälkeen. Muistan elävästi, mitä tuskaa tuotti kävellä hotellilta aamiaispaikalle, ja sitten kuinka tsemppasin itseäni selviämään lauttamatkasta. Muut olivat kai liian krapulaisia ihmetelläkseen, mistä minä olin olotilani hankkinut.

Silloin, viime vuoden lokakuussa, olin hämmentynyt, peloissani ja niin pahoinvointinen, etten saanut päätä selväksi pitkään aikaan (minua kuvottaa edelleen, kun se olo palaa elävänä mieleen). En osannut kuvitella elämää vauvan kanssa, Pikku Sydämen kanssa. Pelkäsin, että olin tehnyt elämäni pahimman virheen toivomalla tällaista, ja takerruin siskoni sanoihin: ”toi on parasta, mitä naiselle voi elämässä tapahtua” - takerruin siihen, että tuon täytyi pitää paikkansa.

Se piti paikkansa. Nyt en voisi kuvitella elämää ilman Watsonia. On hassua muistella miten vaikeaa silloin oli asennoitua tulevaan (vaikka olin vuosia toivonut lasta!). Miten pelkäsin niin paljon – mitä? Sitä pientä, ihanaa ihmistä, jonka kanssa nyt saan elää jokaisen kauniin päivän? Uskomatonta!

Koska sillä hetkellä kun Watson tuli ulos, hänestä tuli paras ja luontevin asia, joka ikinä on loksahtanut osaksi elämääni. Kun hän mönki vatsani päällä, olivat liikkeet aivan samat kuin ne, jotka olin vielä hetki sitten tuntenut vatsassa; ja kun myöhemmin katsoin vanhoja ultraäänikuvia, näin niissä ihmeen selvästi Watsonin itsensä.

Watson oli mukana myös viimeisimmällä kuoroperiodilla, siis vuosijuhlissa. Siellä olivat myös Watsonin kummitädit, ne, jotka saivat tietää hänestä heti ensimmäisellä viikolla. Nyt tuntuu kuin heistä olisi aina ollut tarkoituskin tulla Watsonin kummeja. 
 

Olen kirjoittanut Pikku Sydämen odotuksesta myös täällä. 
Edit: ...ja täällä.  

40+3

Ajan pysähtyminen saa uusia ulottuvuuksia. Päivät vain seuraavat toisiaan kuin virta jotain paksua puuroa. Kun pääsee yli harmistuksen hetkistä, tämä ei ole ollenkaan huono tila. Okei, olen kärsimätön ja turhaudun, mutta sitten kun koittaa tyyneyden hetki, tajuan, että kärsimättömyys ja turhautuneisuus ovat nimenomaan sellaisia inhimillisiä tunteita, jotka johtuvat kontrolloinnin tarpeesta, takertumisesta omiin suunnitelmiin, siitä miten vaikeaa on vain päästää irti ja olla tässä hetkessä sellaisena kuin se on.

Elämän tärkeimmät asiathan ovat yksinkertaisuudessaan opetella hyväksymään ne asiat joille en voi mitään, ja muuttaa niitä asioita joille voin jotain. Oma olo on paljon helpompi kun hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on - ja sitten voikin tehdä omista päivistään sellaisia kuin haluaa. Pystymisen rajoissa, toki. Yritys mennä rannalle kariutui raskaaseen oloon, mutta oli terassilla Helsingissä kivempaa kuin jos olisin maannut kotona ja ripotellut päälleni tuhkaa. Tänä aamuna joogasin pitkästä aikaa, ja voi sitä hyvää oloa. Vaikka en saakaan sormia lattiaan ja kömmin asentoihin kuin nalle ylös talviuniltaan. Siis niihin muutamiin yksinkertaisiin asentoihin jotka jaksan tehdä, aurinkotervehdyksiin ja helpoimpiin istuen tehtäviin loppuliikkeisiin.

Ei ehkä ole niin kauheaa odotella, että Baby tulee sitten kun hetki on sopiva. Tai okei, on se kauheaa niinä tiettyinä hetkinä, joille ei mahda mitään, mutta sen ei tarvitse olla koko ajan kauheaa, kun olen raskausviikkoihin nähden hyvässä kuosissa ja on ihana kesä. Ainoa, mikä huolettaa, on se, että jos synnytys sitten joudutaankin käynnistämään lääkkeillä. Sitä en yhtään haluaisi, minulle olisi tosi tärkeää, että vauva alkaisi syntyä itse. Lääkkeet aiheuttavat ylimääräistä kipua eikä niiden käyttö sitäpaitsi ole hyväksi vauvalle. Tietysti on aivan turha murehtia tällaista kun lasketusta ajasta on kulunut vasta kolme päivää, mutta kun se nyt on jäänyt taakse, ajatukset tulevat väkisinkin.

Äitini kertoma pitää ehdottomasti paikkansa: kun laskettu aika on ohitettu, tuntuu aivan vuorenvarmalta, että se ei synny ikinä. Lohdutus "ei mahaankaan kukaan ole jäänyt" ei tunnu lohdulta, kun ajattelee lääkkeellistä käynnistystä - ja sitten kuitenkin, on siinä joku lohtu tietää, että ensi viikko enää, oli miten oli.

It's a classic!

Laajensin radionkuunteluni olohuoneen toimiviin stereoihin, ja mitä löysinkään: kanavan nimeltä Golden Classics, joka soittaa 50- ja 60 -lukujen musiikkia. Oih! Rakastan tuon ajan hittejä, mutta olen huono etsimään niitä esim. Spotifyssä. Tänään olen fiilistellyt uusi lempikanavani pauhaten ja aina kun tulee biisi, jonka tunnen, olen entistä onnellisempi, laulan ja tanssin mukana.

Olenkin (hyvin ei-vakavissani) sitä mieltä, että jos jätetään realistinen maailmantila huomiotta, niin kevyen musiikin puolesta minun olisi pitänyt syntyä 50-luvulla, jonka biisit olisivat olleet osa lapsuuttani; 60-luvun musa olisi sitten värittänyt teini-ikääni, 70-luvulla olisin ollut oikeasti hippi ja raskaaksi tullut kätevästi 80-luvun nousukaudelle... No joo, mutta siis. Mikä aarre radio onkaan! Sitä paitsi Golden Classics (93,6, muuten) soittaa paljon vähemmän mainoksia kuin tyhmä Spotify (joka pilaa eritysen tehokkaasti klassisen musiikin tunkemalla jotain party-älämölöä teosten osien väliin). GC liittyy, huvittavaa kyllä, johonkin samannimiseen vanhojen autojen näyttelyyn, joten sieltä tulee silloin tällöin jokunen automainos (joille taas en ole ollenkaan oikeaa kohdeyleisöä). Ne eivät kuitenkaan pahemmin häiritse.


Siitä, että kulutan päiväni radion avulla, voi ehkä päätellä jotain. Minulla on teoria, että jos saan kaiken valmiiksi, vauvan on tultava. Mutta kun kaikki tuntuu olevan valmista. Mitä olen unohtanut? Tällä viikolla olen mm. pessyt wc:n, roudannut kaupasta paitsi ruokaa, myös joitakin perustavanlaatuisia kamppeita (joita tuntui absurdilta ostaa sellaisen ihmisen varalle joka ei ole vielä syntynyt), pakastanut vähän jotain (näiden suhteen olen kyllä ollut aika laiska), pessyt kahdesti pyykkiä, josta suurin osa lahjoittajiensa jo kertaalleen pesemiä käytettyjä vauvanvaatteita... (Yleensä en pese mitään, mikä ei ole oikeasti likaista, toim. huom.)

Nyt loppuviikosta sain jopa taannoin tulleen tiskikoneen toimintakuntoon ja minulle tuotiin mikro. Viimeksi mainitut ovat asioita, joita joskus vannoin etten koskaan hanki, koska inhoan tavaraa, omistamista ja (yli)kuluttamista (niin materian kuin energiankin). Tulin kuitenkin lopulta siihen tulokseen, että tiskikone helpottaa kouriintuntuvasti yksinhuoltajan arkea (ja asian ratkaisi se, että sain sen käytettynä, pois seisomasta jonkun varastosta), kun taas mikro nyt on energiansäästönkin kannalta järkevä (ja se taasen ei edes omistuksessani, vaan kaverilta lainassa).

Mitäs sitten? Pitäisikö pesaista nekin vaatteet, jotka eivät tule sopimaan vauvalle ennen ensi vuotta? Vai kenties kokeilla, olisiko makkari toimivampi, jos vaihtaisi uudestaan huonekalujen paikkaa? Radionkuuntelun, pyykinpesun ja kukkien kastelun lisäksi tämän päivän suurin ohjelmanumero on ollut - jälleen - kävely joelle (jossa istun jonkin aikaa penkillä ennen kuin kävelen takaisin). Nyt aloin kuunnella (tällä kertaa Spotifystä) erään ehkä yllättävän suosikkileffani, Kauhean Kankkusen soundtrack-musiikkia. Baby potkaisi välittömästi. Baby, niin kauan kuin olet sisällä, otan sen tykkäämisen merkkinä. Jos haluat esittää eriäviä mielipiteitä (tai päästä oikeasti joraamaan), tule ulos.


Tämä olisikin hyvä jatkoaihe, oudot suosikit. Onko teillä sellaisia? Biisejä, kirjoja tai elokuvia, joista sinun ei "tuntuisi kuuluvan" pitää, mutta joita silti ihkutat ja hihkutat aivan innoissasi?

Inspiraatioksi (suosittelen katsomaan kohtaan 0:45 asti! Saat ehkä sanat tunteillesi):

Näkymättömän varassa

Ystävä sanoi: siinä tulee se tunne, kuin aika pysähtyisi. Kuin koko maailma odottaisi kanssasi. Minä totesin, että ei ole ainakaan vielä tullut. Päin vastoin: tässä viimeisten viikkojen aikana olen oikein henkiin herännyt, mennyt ja tehnyt, ollut elämäniloinen, vauhdissa ja liikkeessä maailman mukana.

Tuosta keskustelusta on kuusi päivää. Sen jälkeen jotain on naksahtanut. Olen tietoisesti irrottanut otettani kaikesta, mikä on tähän asti ollut. Tämän seurauksena tuli yhtäkkinen ja voimakas tarve saada kaikki kuntoon uutta tulokasta varten. Järkkäsin kämppää, hoidin roikkuneen koulutehtävän, kävin etsimässä puuttuvia kamppeita, ja suorastaan hikeennyn siitä, että vielä pitäisi tehdä yksi isompi reissu kauppaan niin, että olisi kaapit täynnä ja kaikki valmista.

Kun nyt käytännössä kaikki alkaa olla hoidettu, tuntuu oudolta. Minä valmistauduin, irrotin otteeni - ja jäin leijumaan, putoamatta vielä eteenpäin, uuteen. Vauva on ollut vatsassani aina. Tuleeko se olemaan siellä aina? Siltä tuntuu, sillä aika on pysähtynyt.

Tiedän, että tämä on suuri illuusio. Langat jännittyvät äärimmilleen näkymättömissä. Ne vain eivät ole minun käsissäni. Nämä hetket ovat ne kaikista huimaavimmat. On yksi asia olla tilanteessa, jossa on minusta kiinni milloin päästän irti ja pudottaudun tuntemattomaan. On vielä paljon suurempaa olla näkymättömien lankojen varassa, joiden irtoamishetkeen en voi itse vaikuttaa. Minulla ei ole kontrollia tähän. Ja se on ihanaa.

Ja nyt? Nyt voin vain leijua ilmassa, jähmettyneessä ajassa ja odottaa sitä hetkeä, kun muka valmistautuneena ja kuitenkin yllätettynä huomaan lankojen irronneen ja ajan alkaneen taas liikkua, johonkin aivan uuteen.

Kaipaus jonnekin

Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin minuun iskee matkustushinku. Kaipaus olla tien päällä, matkalla uuteen. Välillä kaipuuseen liittyy haave tiettyyn paikkaan matkustamisesta (yleensä Ghanaan), toisinaan taas nimenomaan toivoisin olevani matkalla uusiin ja tuntemattomiin paikkoihin.

Hieman ehkä absurdisti, toisaalta erittäin ymmärrettävästi juuri nyt raskaana ollessa, kun matkustelumahdollisuudet tulevat jonkin aikaa olemaan tietyillä tavoin rajoitetut, on matkakaipuu iskenyt monta kertaa. Raskauden alkushokissa, vapauden menettämistä pelätessä, tuntui yhtäkkiä hirvittävästi siltä, että oikeastihan minä haluaisin valloittamaan kaikkea sitä vielä tuntematonta, vähintäänkin Aasiaan, mieluiten maailmanympärimatkalle. Sitten suorastaan tarunomaisen ihanan keskiraskauden koitettua muistin, miten ikävöin Ghanaan, ja heitin maailmankiertämisajatukset romukoppaan haaveillakseni minun ja Babyn tulevasta toiseen kotiin menosta.

Nyt, kun synnytys ja vauva-arki lähestyvät huimaavaa vauhtia ja käyvät yhä todellisemmiksi, mieli lentelee vastapainoksi hetkittäin sitäkin enemmän laidasta toiseen. Matkakaipuu on taas täällä ja unelmani liihottelevat edestakaisin kuin perhoset. Vuoroin kuvitan mielessäni Ghanassa oloa, vuoroin tunnen, että tahtoisin vielä vaeltaa tuntemattomaan, ihmetellä uutta.

Jos ajatellaan ihan vain tätä asiaa irrallaan muusta (lue: ilman vauvaa), voisin pohdiskella loputtomiin sitä, haluanko oikeasti enemmän matkustaa uusiin paikkoihin vai vain mennä Ghanaan ja olla siellä. Aina kun olen matkoja suunnitellut, olen kuitenkin päätynyt Ghanaan ja sielläkin elämään enemmän paikallani kuin reissailemaan pitkin poikin - ja nauttinut valtavasti, tuntenut tekeväni juuri oikein. Toisaalta minuun aina uudestaan iskevät ajatukset siitä, millaista olisi vielä kokea jotain yhtä uutta kuin Ghanaan meno aikanaan, ensimmäisellä kerralla oli; usein jopa mietin, millaista olisi kiertää paikasta toiseen kuten nyt vaikkapa Anni ja Ben. Olisiko se rankkaa ja jopa vähemmän antoisaa kuin elää yhdessä paikassa sinne kotiutuen, vai onko se jotain sellaista, mitä levoton sieluni haluaisi kokea, todellista irti päästämistä?

En tiedä. Mutta tällä hetkellä minulla on erittäin hyvä olo. Alkuraskauden pelko siitä, että nyt menevät maailmankiertämismahdollisuudet "hukkaan", on tiessään. Sen sijaan luulen, että lapsen kanssa asiat tulevat selkeytymään tavallaan jopa helpommin: uskon, että kun elää lapsesta huolehtien, on selkeämpää, mitkä vaihtoehdot tulevat kysymykseen matkustamisten suhteen, ja mitkä vain eivät toimi milläkin hetkellä. Uskon, että kun vaihtoehtoja on vähän vähemmän, on itsellekin helpompi hahmottaa, mihin haluaa ja pystyy ryhtymään missäkin kohtaa. Ja sitten tulee uudenlaisia vaiheita tarha- ja kouluikäisen kanssa ja niin edelleen... joten eivätköhän omatkin matkaunelmat asetu oikeille kohdilleen elämässä. Eiköhän se ala hahmottua, mihin kannattaa ryhtyä lähivuosina ja mitä säästää eläkepäiviin.

Sekin on ihanaa, että enää ei ole niin kiire. Että nykyään kaipaus ei ole enää niin tuskallista (ainakaan suurinta osaa ajasta); sellaista, että pitäisi heti päästä matkaan. Kun on hyvä olla tässä hetkessä, ymmärtää myös sen, että unelmien on hyvä antaa rauhassa muhia ja ottaa muotonsa. Niistä saa voimia ja iloa tässä ja nyt, kun tietää ja tuntee, että on menossa niitä kohti, milloin ja missä muodossa ne sitten aikanaan toteutuvatkin.

Loppuun vielä aiheeseen sopivaa (ja aivan ihanaa) musiikkia: Johanna Juhola - Matkailu Avartaa.

Puhtaalta pöydältä

Jo pari kertaa on käynyt niin, että blogi, jota olen alkanut lukea matkasellaisena, onkin muuttunut yllättäen äitiysblogiksi. Mielenkiintoisina nämä blogit toki ovat pysyneet, osittain siksi että kirjoittajat ovat hyviä, osittain siksi että minua kiinnostaa äitiysjuttujenkin lukeminen. Muita äitiysblogeja en kuitenkaan seuraa, sillä kuten taannoin avauduin vanhan blogin puolella, varta vasten perustetut äitiysblogit ärsyttävät minua - sellaiset, joissa lapsi on projekti tai ilmiö, jota raportoidaan kuin biologi konsanaan.

Minulle ovatkin sopineet hyvin nämä vahingossa äitiyteen liukuneet blogit, sillä ne eivät ole lakanneet olemasta myös kaikkea muuta ihanaa: elämää monelta kantilta pohdiskelevia romulaatikoita (ja ilmaus on sitten ehdottomasti positiivinen!) - ja ennen pitkää taas myös matkablogeja, sillä näiden ihmisten elämässä äitiys ei tarkoita sitä, että kaikki muu loppuu.

Sama ilmiöhän on nyt tapahtumassa tässä blogissa. Aloittaessani väitin, että "in this blog, the main themes will be Ghana, travelling and intercultural stuff, or any other things however distantly related to these." Kuinka ollakaan, blogin tematiikka on matkan varrella venynyt käsittelemään vaikka mitä muuta, mm. henkisiä asioita ja nyt yhä enenevissä määrin tietysti näitä odotusjuttuja. Kuitenkaan en ole aikeissa rajata aihepiiriä ja alkaa mainostaa kirjoittavani odotuksesta tai äidiksi tulosta tai jättäväni pois Ghanan, matkustelun ja kulttuurijutut.

Ja nyt tullaankin viimein varsinaiseen pointtiini. Minua ahdistaa aivan valtavasti äitiyden lokeroiminen tiettyyn muottiin, tietyksi ilmiöksi, omaksi suljetuksi kentäkseen. Minua ahdistaa se muotti, johon en tunne voivani tai edes millään tapaa haluavani mahtua. Minua ahdistaa sellainen "mallikuva", joka äitiydestä jotenkin on luotu ja jonka luulen välittyvän aika vahvasti suurimmalle osalle nuorista naisista. Kuva on erityisen ahdistava siksi, että se on oikeasti pelkkä kuva, ja uskon että on paljon ihmisiä, jotka eivät koe mahtuvansa sen antamaan muottiin. Miksi hitossa se sitten on niin voimakas mielikuva? Miksi sellainen pitää olla? Eikö äitiys voisi olla vain se luonnollinen asia joka se on ja jokainen saisi elää sitä omalla tavallaan?

Mielikuvaa on todella vaikea purkaa, koska se on jotenkin niin sisäinen ja todellakin mielikuva, mielessä oleva heijastus eikä helposti selitettävä idea. Mutta se on se, joka välittyy neuvolan lehtisistä, joissa on se onnellinen suomalainen 20-35 -vuotias heteropari, joka on päättänyt hankkia vauvan. Se on kuva siitä, mitä kaikkea pitää hankkia nyt kun vauva tulee ja miten voi valita tietyistä vauvanhoitotavoista omansa (ollaanko kestovaippailijoita, sormiruokailijoita, välineurheilijoita ja niin edelleen). Se on kuva siitä, millaiseksi elämä muuttuu ja miltä se tästälähin näyttää, mitä siihen tulee kuulumaan ja mitä ei.

Ja tietysti elämä muuttuu, tietysti se näyttää erilaiselta, tietysti pitää hankkia jotain mitä ennen ei ollut ja opetella uusia asioita. Tietysti neuvolan pitää ohjeistaa näihin. Ei siinä mitään. Mutta kyllähän te tiedätte sen hirveän voimakkaan mallikuvan vanhemmuudesta joka tästä kaikesta välittyy? Ettekö tiedäkin...? Pliis, sanokaa että joku muukin kokee sellaisen olemassaolon, ja ehkä jopa näkee sen hieman ahdistavana ja ahtaana?!

Minä nimittäin tunnen niin, että tämä alkukuva vauvan saamisesta johtaa pidemmälle: lasten leluvuoriin, siihen että lomat muuttuvat HoppLoppiksi ja Flamingon vesipuistoksi, pitää hankkia omistusasunto (tai mieluiten talo) ja auto jolla kuskata lasta harrastuksiin... Tiedättehäa, kuvaksi "oikeanlaisesta" perhe-elämästä.

Oikeastaan olen iloinen, että minä jo lähtökohdiltani en mahdu muottiin. Minusta tulee yksinhuoltaja, lapseni isä ei ole suomalainen, opiskeluni ovat kesken vaikka olenkin jo työelämässä, enkä aio lopettaa matkustelua lapsen saatuani. Tiedostan, ettei elämäni jatku samanlaisena. Mutta tiedostan myös, että se jatkuu minun elämänäni, vaikkakin lapsen kanssa - se ei muutu jotain toista todellisuutta edustavaksi minulle vieraaksi muovimaailmaksi, johon itse en halua. Ihan varmasti matkustamisesta tulee hyvin erilaista ja siitä voi tulla pitkiäkin taukoja. Ehkä tulee kestovaippoja ja HoppLopp, ja tulkoon. Mutta ei tarvitse tulla taloa ja autoa, ehkä ei edes hirveän kokoisia leluvuoria. Minusta tulee äiti, mutta minusta ei tule kukaan toinen ihminen, sellainen joka en ole.

Minä haluaisin aloittaa oman äitiyteni ja siitä tänne kirjoittamisen täysin puhtaalta pöydältä, ilman ennakko-oletuksia. Haluaisin, etten joudu valitsemaan jotain tiettyä tapaa jota sitten edustan, edes mitään "vihreää äitiyttä" tai "lapsentahtisuutta". En halua edes pakonomaisesti vastustaa kaikkea minkä äitiyteen oletetaan liittyvän ja täten kuulua johonkin kapinallis-malliin. Haluan vain elää ja tulla äidiksi ja katsoa mitä se tuo, ottaa itselleni sopivat palat tuolta ja täältä ja luoda niistä oman kokonaisuuteni. Ja samalla haluan elää omaa elämääni ja käsitellä täällä mitä tahansa sen mukanaan tuomia antoisia asioita, joiden ei tarvitse millään lailla liittyä odotukseen ja sittemmin äitiyteen.

Tästä tuli nyt jotenkin mahtipontinen julistus, mutta olkoon niin. Näistä lähtökohdista minä aion jatkossa kirjoittaa. Ja elää.