Hieman ehkä absurdisti, toisaalta erittäin ymmärrettävästi juuri nyt raskaana ollessa, kun matkustelumahdollisuudet tulevat jonkin aikaa olemaan tietyillä tavoin rajoitetut, on matkakaipuu iskenyt monta kertaa. Raskauden alkushokissa, vapauden menettämistä pelätessä, tuntui yhtäkkiä hirvittävästi siltä, että oikeastihan minä haluaisin valloittamaan kaikkea sitä vielä tuntematonta, vähintäänkin Aasiaan, mieluiten maailmanympärimatkalle. Sitten suorastaan tarunomaisen ihanan keskiraskauden koitettua muistin, miten ikävöin Ghanaan, ja heitin maailmankiertämisajatukset romukoppaan haaveillakseni minun ja Babyn tulevasta toiseen kotiin menosta.
Nyt, kun synnytys ja vauva-arki lähestyvät huimaavaa vauhtia ja käyvät yhä todellisemmiksi, mieli lentelee vastapainoksi hetkittäin sitäkin enemmän laidasta toiseen. Matkakaipuu on taas täällä ja unelmani liihottelevat edestakaisin kuin perhoset. Vuoroin kuvitan mielessäni Ghanassa oloa, vuoroin tunnen, että tahtoisin vielä vaeltaa tuntemattomaan, ihmetellä uutta.
Jos ajatellaan ihan vain tätä asiaa irrallaan muusta (lue: ilman vauvaa), voisin pohdiskella loputtomiin sitä, haluanko oikeasti enemmän matkustaa uusiin paikkoihin vai vain mennä Ghanaan ja olla siellä. Aina kun olen matkoja suunnitellut, olen kuitenkin päätynyt Ghanaan ja sielläkin elämään enemmän paikallani kuin reissailemaan pitkin poikin - ja nauttinut valtavasti, tuntenut tekeväni juuri oikein. Toisaalta minuun aina uudestaan iskevät ajatukset siitä, millaista olisi vielä kokea jotain yhtä uutta kuin Ghanaan meno aikanaan, ensimmäisellä kerralla oli; usein jopa mietin, millaista olisi kiertää paikasta toiseen kuten nyt vaikkapa Anni ja Ben. Olisiko se rankkaa ja jopa vähemmän antoisaa kuin elää yhdessä paikassa sinne kotiutuen, vai onko se jotain sellaista, mitä levoton sieluni haluaisi kokea, todellista irti päästämistä?
En tiedä. Mutta tällä hetkellä minulla on erittäin hyvä olo. Alkuraskauden pelko siitä, että nyt menevät maailmankiertämismahdollisuudet "hukkaan", on tiessään. Sen sijaan luulen, että lapsen kanssa asiat tulevat selkeytymään tavallaan jopa helpommin: uskon, että kun elää lapsesta huolehtien, on selkeämpää, mitkä vaihtoehdot tulevat kysymykseen matkustamisten suhteen, ja mitkä vain eivät toimi milläkin hetkellä. Uskon, että kun vaihtoehtoja on vähän vähemmän, on itsellekin helpompi hahmottaa, mihin haluaa ja pystyy ryhtymään missäkin kohtaa. Ja sitten tulee uudenlaisia vaiheita tarha- ja kouluikäisen kanssa ja niin edelleen... joten eivätköhän omatkin matkaunelmat asetu oikeille kohdilleen elämässä. Eiköhän se ala hahmottua, mihin kannattaa ryhtyä lähivuosina ja mitä säästää eläkepäiviin.
Sekin on ihanaa, että enää ei ole niin kiire. Että nykyään kaipaus ei ole enää niin tuskallista (ainakaan suurinta osaa ajasta); sellaista, että pitäisi heti päästä matkaan. Kun on hyvä olla tässä hetkessä, ymmärtää myös sen, että unelmien on hyvä antaa rauhassa muhia ja ottaa muotonsa. Niistä saa voimia ja iloa tässä ja nyt, kun tietää ja tuntee, että on menossa niitä kohti, milloin ja missä muodossa ne sitten aikanaan toteutuvatkin.
Loppuun vielä aiheeseen sopivaa (ja aivan ihanaa) musiikkia: Johanna Juhola - Matkailu Avartaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti