Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elokuvat. Näytä kaikki tekstit

maanantai 6. heinäkuuta 2015

Leffaa ja jätskiä

Todella harvoin tulee vastaan aidosti vaikuttavia elokuvia. Tai kirjojakaan, ei sen puoleen.

Muistatteko vielä David Lynchin Mulholland Driven? Sen tunteen elokuvan loputtua, kun oli aivan ihmeissään, mutta edelleen siinä elokuvan imussa, niin että sitä pyöritteli päässään vaikka kuinka pitkään, kävi keskusteluja ystävän kanssa, ja tietenkin oli pakko katsoa se jossain vaiheessa uudestaan? Kirjojen saralta samankaltaisen tunteen ovat jättäneet Haruki Murakamin Suuri Lammasseikkailu (The Wild Sheep Chase) ja Paul Austerin New York -trilogia, joissa sivumennen sanoen on vähän samankaltaisuutta seuraavaksi puheenaiheena olevan elokuvan kanssa.


Nyt vastaan tuli nimittäin aivan yllättäen voimakas elokuvakokemus. Netflixistä bongasin Dennis Villeneuven ohjaaman elokuvan Enemy, jonka päätin katsoa ihan vain siksi, että siinä on ihana Jake Gyllenhaal. Onneksi katsoin! Leffa perustuu José Saramagon romaaniin The Double. En ole lukenut kirjaa, mutta ilmeisesti se on nyt tehtävä! Elokuvassa on kuitenkin elementtejä, joita ei kuulemma kirjassa ole, joten se on uniikki teos. Ja millainen teos.

Kyseessä on kaksoisolentotarina: mies törmää aivan itsensä näköiseen hemmoon ja seuraa tiivistunnelmainen mysteeri. Tämä on kuitenkin kaukana perusjännäreistä. Hienovaraisesti rakennettu elokuva on monivivahteinen ja -ulotteinen: kaikki on osa kokonaisuutta - dialogi, intertekstuaaliset viittaukset, taustalla näkyvät asiat ja pienet yksityiskohdat sekä upea musiikki. Samalla tarina imaisee mukaansa. Mitään ei selitetä auki lopussa. Lueskelin toki jo netistä monta eri analyysia, mutta silti tämä on pakko katsoa uudelleen (muokkaus: näköjään jo heti samana iltana...) luodakseni oman käsitykseni siitä, mistä todella oli kyse.

Lisäksi Jake G. vakuutti minut viimeistään nyt siitä, että hän on paitsi ehkä Bradley Cooperiakin hotimpi, myös aivan käsittämättömän monipuolinen näyttelijä. C'mon, mies on ollut ainakin homocowboy, toimintasankari, romanttisen komedian prinssi, väkivaltainen nilkki, ja nyt tämä mieletön roolisuoritus parhaassa leffassa, jonka olen vuosiin nähnyt. Jos joku kysyy lempinäyttelijääni, nyt tiedän mitä vastaan tästä eteenpäin, eikä edes tarvitse miettiä sanoinko niin pelkän hottiuden takia.





Entä se jätski? Minähän en voi syödä mitään, missä on (lehmän)maitoproteiinia tai edes jäämiä maidosta. Lisäksi en voi syödä kaurajädeä enkä enää soijajäätelökään, ja vaikka riisijätskin pitäisi käydä minulle, siitäkin tulee aina maha kipeäksi. Olen siis todellakin jätskitön. Vai olenko?

Kieltäydyn kunniasta. Watsonin 2-vuotissynttäreillä kokeilin maidottomia, gluteenittomia ja lähes sokerittomia minttupuffetteja, joista aion yrittää vielä parempaa versiota ensi viikolla. Nyt päätin koittaa maailman helpointa jekkua: kookoskermaa, 1 tl vaniljaa ja 2 tl raakakaakaojauhetta pakkaseen ja hämmennystä vartin välein, kunnes alkaa olla jätskimäistä. Katsotaan millaista tulee!

Yllä esitellyn leffan kanssa jätski ei välttämättä uppoa, se on sen verran haltuunottavaa settiä. Mutta vaikka sen jälkeen teorioita netistä lueskellessa? Tai sitten vain Orange is the New Blackia töllöttäessä kesäillan iloksi! ;)

maanantai 4. toukokuuta 2015

Mustavalkoista

Aina välillä sitä havahtuu siihen, miten värikoodattu tämä maailma vieläkin on. Aloin tuossa yhtenä iltana katsoa hömppäkomediaa Netflixistä. Silmä osui leffaan, jonka esittelykuvassa oli valkoihoinen nainen ja tummaihoinen mies. Päätin katsoa sen, koska tosi harvassa ovat elokuvat, joissa olisi monivärinen pariskunta ilman, että elokuva kertoo nimenomaan monikulttuurisuudesta tai rasismista. Ilahduin, kun näytin löytävän leffan, jossa toinen päähenkilö vain sattui olemaan eri värinen kuin toinen.

Olisi pitänyt tajuta, että se oli liian hyvää ollakseen totta. Heti elokuvan alkumetreillä kävi ilmi, että todellinen rakkaustarina tulisi syntymään naisen ja valkoisen (sivumennen sanoen tylsän näköisen nörtin) miehen välille. Elokuvan edetessä kävi ilmi, että naisella oli kyllä juttua myös mustan miehen kanssa, mutta hän oli vain kiva, mutta vastuuton huithapeli, joka leffan lopuksi toivoteltiinkin etsimään onneaan höperön mallitytön (tosin kyllä valkoisen) sylistä.

Tuli mieleen, mitä Chimamanda Ngozi Adichien kirjassa Kotiinpalaajat huomautettiin Hollywood-elokuvista - että niissä musta nainen ei koskaan ole pääosassa. Hän on aina alemman yhteiskuntaluokan edustaja (kuten muuten esim. inhoamassani Sinkkuelämä-leffassa), koominen lastenhoitaja tai korkeintaan se paras ystävä, jolle asiat kerrotaan (kuten esim. leffassa Eat Pray Love). Näköjään myöskään musta mies ei voi olla romanttisen tarinan rakkauden kohde - ellei sitten mustuus ole koko tarinan pointti ja suorastaan kriisin aihe. Minun näkemäni musta/valkoinen elokuvat ovat varmaan kaikki olleet jotain Valkoinen Masai -leffan kaltaista settiä.



Onhan tämäkin jo aika paljon.
http://thumbs4.ebaystatic.com/d/l225/m/mNA20NQT5GYg7zy3LqCLxLw.jpg


Tässä kyseisessä komediassa oli näköjään vain päätetty, että siinä täytyy monivärisyyden näkyä. Ja onhan se jo kiva askel sinänsä. Ohimenevän ihastuksen lisäksi tummaa pintaa nähtiin muutamalla taustalla vierailevalla sivuhahmolla (joista by the way yksi oli baarissa tanssiva trans-nainen, josta tehtiin lempeää pilaa, mutta pilaa kuitenkin).

Mutta mikä siinä on, että mustat näyttelijät castataan edelleen vain mustien ihmisten rooleihin? Miksei voisi olla ihan sattuman kauppaa, minkä värinen näyttelijä rooliin satutaan valitsemaan - kyse olisi vain näyttelijänlahjoista? Miksi rooliin sopivuuteen edellytetään tiettyä ihonväriä, silloinkin, jos elokuva ei ollenkaan käsittele henkilön perhettä ja taustaa (kuten esim. näillä romanttisten komedioiden prinssihahmoilla usein on)?


Once you go black...
http://montrealfilmjournal.com/img/heather1.jpg

...you will eventually go back?
https://encrypted-tbn1.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSknWV3SyR_NlXQUmzIONjrJrixE2H4PgFbuzVIQT_jqdQEZ9Dw



Samankaltainen ärsytys nousi esiin kirjallisuuden saralla - ja vieläpä tenttikirjallisuuden. Ilmottauduin nimittäin osana sivuaineopintojani tenttimään kurssin Ulkoeurooppalainen kirjallisuus, ja valitsin kirjallisuuskokonaisuudeksi afrikkalaisen kirjallisuuden. Sain listan luettavia romaaneja sekä kaksi teoriakirjaa.

Noista teoriakirjoista toinen käsittelee orientalismia eli itäisten maiden kirjallisuutta. Toinen on kokoelma, jonka 350 sivusta vajaa 300 käsittelee eri Aasian maiden kirjallisuutta, loput puoliksi Amerikan intiaanien ja Afrikan kirjallisuutta. Afrikan kirjallisuutta käsittelevässä osiossa todetaan, että Afrikassa on pitkä suullisen kerronnan perinne, mutta nykyään on myös proosaa, runoutta, näytelmäkirjallisuutta ja aforismeja - joita ei kuitenkaan voida tässä tarkastella, ilmeisesti tilanpuutteen vuoksi. Niinpä kirjoittaja esittelee joitakin kymmeniä sivuja eri heimojen suullista perinnettä ja sitten koko nykykirjallisuudesta esitellään esimerkkinä katkelmia yhdestä runokokoelmasta. 

Ihan oikeasti. Olen tenttimässä opintokokonaisuutta nimellä "Afrikkalainen kirjallisuus", ja tämä on se, mitä teoriapuolelta saan lukea? Ymmärrän, että Aasiaan mahtuu todella laaja kirjoitetun kirjallisuuden historia, enkä yritä vähätellä sen tarvetta tulla esitellyksi maailmankirjallisuutta luotaavassa teoksessa. Mutta on Afrikkakin valtava manner, jossa on enemmän valtioita kuin missään muussa maanosassa. Olisiko ehkä kenties mitenkään tuota Afrikan osuutta voinut edes kasvattaa toisella 30-40 sivulla, jotka olisi omistettu nykykirjallisuudelle? Miten nuo muutamat sivut heimotarinoista tukevat niitä kuutta afrikkalaista NYKYromaania, jotka tenttiä varten luen? (Puhumattakaan lopusta teoriasta, joka käsittelee aasialaista kirjallisuutta...)

Mutta joo. Eipä tähän ole mitään lisättävää. Kai minä sitten luen tenttiin 1,9 teoriakirjaa aasialaisesta kirjallisuudesta, tai sitten tentin siellä pelkkiä romaaneja. Selevä.

perjantai 26. syyskuuta 2014

Outolempi: Hömppäleffat ...+Austen

Kun etsii leffoja tylsän illan piristeeksi eikä oikein tiedä, mitä kannattaisi katsoa, Jane Austen on varma taikasana. Austen-leffat yleensä toimivat aina. Ne ovat kivoja ja nättejä historiallisia ihmissuhdetarinoita. Viime vuonna, kun olin paljon Watsonin kanssa kotona, katsoin kaikki ne perinteiset Austen-filmatisoinnit, jotka ilman suurta vaivannäköä tielleni osuivat. Ja filmatisointeja riittää: vaikka Austen kirjoitti vain kuusi romaania, leffoja ja minisarjoja niistä on tehty pilvin pimein. Paljon on vielä katsomattakin.

Minä myös rakastan sitä, kun jostain vanhasta klassikosta tehdään uusi, nykyaikaan sijoittuva tulkinta. Mikään ei ole parempaa kuin Mozartin oopperat tai Shakespearen näytelmät tähän päivään siirrettynä - kunhan siirto on toimiva. Hyvä klassikko on kiinnostava sekä omaan aikaansa sijoitettuna että nykypäivään siirrettynä. Viime aikoina olenkin tajunnut, mikä kultakaivos Austenin romaaneista tehdyt uudet versiot ovat.

http://ia.media-imdb.com/images/M/MV5BNzk1MjU3MDQyMl5BMl5BanBnXkFtZTcwNjc1OTM2MQ@@._V1_SX640_SY720_.jpg

Ihmissuhdetarinoita on helppo siirtää ajassa. Austenin kohdeyleisönä ovat alunperinkin olleet naiset, tarinoiden keskiössä romanttiset juonet. Joten kun tarinoista tehdään nykypäivään siirrettyjä leffoja, lopputulos on ilmeinen: naisille suunnattu romanttinen hömppä.

Iih! Kyllähän minä tietysti tykkään vakavasti otettavista elokuvistakin, kuten vaikka... no en nyt juuri keksi mitään... mutta siis nämä tyttöjen hömppäleffat ovat heikko kohtani. Mutta en minä niiden suhteenkaan mitenkään kaikkiruokainen ole: romanttista hömppää on maailma pullollaan, ja ikävä kyllä tuosta merestä jos lähtee summamutikalla onkimaan jotain katsottavaa, on hyvin suuri todennäköisyys että käsiin osuu floppi, jota ei pysty katsomaan loppuun asti. Juuri siksi Austen on valttikortti: toimiva alkuperäiskäsikirjoitus antaa myös uusintatulkinnalle hyvät mahdollisuudet onnistua. Sitä paitsi on hykerryttävän hauskaa katsoa, miten alkuperäistarina on siirretty uuteen muotoon: millainen on se-ja-se hahmo, kohtaus ja paikka tässä versiossa?


Tunnetuimpia hömppäversioita Austenista on Ylpeyteen ja ennakkoluuloon perustuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Siinähän Darcyna on legendaarisessa BBC-sarjassa alkuperäisenkin roolin tehnyt Colin Firth, joka tietysti on se oikea Darcy. Bridgetissä tämän etunimi tosin on jostain syystä vaihdettu: Fitzwilliamista on tullut Mark. 

http://ecx.images-amazon.com/images/I/51GAS3VCA2L._SY300_.jpg


Kun sain kuulla, että teiniklassikko Clueless perustuu Austenin Emmaan, korjasin välittömästi aukon sivistyksessäni ja katsoin sen. Se onkin onnistunut yhdessä asiassa, joka monelta uudelta Austen-tulkinnalta menee vähän ohi: ironiassa. Austenin tavassa kirjoittaa on paljon ironiaa ja piikkejä, mutta useimmat romanttiset komediat eivät pysty tekemään tälle täyttä oikeutta. Cluelessissa ongelma on ratkaistu tekemällä koko leffasta törkeän itseironinen. Toimii.

http://ia.media-imdb.com/images/M/MV5BMTgxODIxODE2MF5BMl5BanBnXkFtZTgwOTA4NjQxMTE@._V1_SX640_SY720_.jpg


Taannoin tielleni osui (kaikista paikoista alunperin Ghanassa) erittäin hömppä elokuva From Prada to Nada. Kun jossain kohtaa tajusin, että katson uutta versiota Järki ja tunteet -teoksesta, keskittymiseni hyppäsi jostain 50 prosentin paikkeilta sataan. Olihan leffa toki täyttä hömppää, mutta jostain syystä jäi kuitenkin mieleen niin, että etsin sen myöhemmin Suomessa käsiini ja katsoin uudestaan, katsottuani vain vähäsen aiemmin jälleen kerran Ang Leen loistavan (modernisoimattoman) filmatisoinnin samasta teoksesta. From Prada to Nada oli toisellakin katsomisella täyttä hömppää, mutta jätti jälkeensä hyvän mielen. Siis onnistunutta hömppää.

http://www.fabuloussavers.com/new_wallpaper/From_Prada_To_Nada_Movie_freecomputerdesktopwallpaper_1024.jpg

Nyttemmin innostuin löydettyäni niin ikään hömppäversion Järjestä ja tunteista: leffan nimeltä Scents and Sensibility. Pettymys oli karvas: siinä, missä From Prada to Nada on tyylilajissaan erittäin onnistunut, Scents and Sensibility floppaa törkeästi. Pääosasiskosten näyttelijät vaikuttavat ihan pystyviltä, mutta sekä ohjaus että moni muu näyttelijä on niin huono, etteivät Dashwoodin tytöt pysty pelastamaan ainuttakaan sirpaletta surkeasta kokonaisuudesta. Näyttelijöiden väliset kemiat ... no, niitä ei ole, ja dialogi on töksähtelevää ja epäuskottavaa. Kohtaukset, joiden pitäisi sisältää suuria tunteita, jäävät latteiksi.

http://inthekan.net/wp-content/uploads/2012/12/scents-and-sensibility-thumb.jpg

Juuri tämä epäonnistunut ja -miellyttävä katselukokemus sai minut miettimään, mikä tekee eron huonon ja hyvän hömpän välille; mikä saa toisen uudelleentulkinnan onnistumaan ja toisen aiheuttamaan katsojassa pelkkää myötähäpeää. Näiden kahden, tyylilajiltaan saman, mutta tasoltaan räikeän erilaisen kohdalla löytyy paitsi selviä eroja ohjauksessa, dialogissa ja näyttelijänsuorituksissa, myös eräs toinen todella merkittävä ero.

From Prada to Nada on paljon uskollisempi alkuperäiselle tarinalle. Siinä ei ole oikaistu niistä mutkista, jotka voivat tuntua hankalilta: tyttöjen isä todellakin kuolee, omaisuuden todella ilmestyy perimään joku muu (leffassa veli isän aiemmasta suhteesta - herkullinen asetelma!) ja tytöt todella joutuvat muuttamaan luksusalueelta räikeän erilaisiin olosuhteisiin. Elokuva hyödyntää alkuperäistekstistä paitsi romanttisen juonen, myös asetelman, jossa mukavaa elämää viettäneet tytöt joutuvat sopeutumaan konkreettisen erilaiseen elämään.

Juuri tässä onkin tehty ratkaisu, joka tekee elokuvasta aidosti mielenkiintoisen: tytöt muuttavat tätinsä luo meksikolaisalueelle, jossa elämä on silminnähden erilaista kuin aiemmin. Kulttuurinen asetelma tuo tarinaan oman vivahteensa. Sen ansiosta uusintaversiolla on jotain omaa, uutta annettavaa. Ja koska tyttöjen isä on todella kuollut, muutos on pysyvä. Se, että on tehty komediaelokuva, ei ole saanut tekijöitä pelkäämään ja hylkäämään tätä alun perin tärkeää pointtia: elämässä voi käydä näinkin, ihan yllättäen.

Scents and Sensibility sen sijaan ohittaa tämän kokonaan.Isä joutuu vankilaan ja perhe menettää rahat, mutta ei taloa. Vain äiti joutuu muuttamaan, tytöt asuvat kuten ennenkin ja pahin shokki on tv:n menetys. Ainoa käytännön ero aiempaan on se, että joudutaan töihin - mutta tässäkin tytöt onnistuvat ohittamaan pahimmat vaihtoehdot kuten pikaruokaloissa työskentelyn. Kovin suurta shokkia ei synny. Jostain syystä tässä versiossa myös tarinan intohimoisin osa - Mariannen rakkaus Willougbyyn - on muutettu niin, että John W. on vain random poikaystävä, jonka Marianne ihan mielellään pistää vaihtoon heti kun parempi ilmaantuu. Melko outoja ratkaisuja.


http://doridrohd.files.wordpress.com/2012/07/aishwaryaraibrideandpre.jpg


Jotenkin tuon oikeasti huonon version nähtyäni minua ei enää hävetä se, että tykkään From Prada to Nada:sta. Ja kun voin myöntää, että pidän siitä, voin myöntää myös, että nautin suunnattomasti kyseisen tyylilajin elokuvista - kunhan ne ovat hyvin tehtyjä, ja varsinkin jos ne ovat Austen-versioita!

Vinkkejä otetaan siis vastaan! Näkemättä on vielä ainakin minulle suositeltu Bride and Prejudice. Netistä löytyy tietoa valtavasta määrästä nykyversioita. Jos tiedät jonkun, joka on katsomisen arvoinen ja saatavilla ilman kohtuutonta vaivannäköä (tai sen vaivannäönkin arvoinen), vinkkaathan minulle!


Darcy on käynyt uimassa.
http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/9/97/Pride_and_Prejudice_Colin_Firth_Wet_Shirt.jpg


Sivuhuomautus: Tämä oli 100. teksti tässä blogissa. Ei tullut tämän kummempaa juhlapostausta. :)