Mustavalkoista

Aina välillä sitä havahtuu siihen, miten värikoodattu tämä maailma vieläkin on. Aloin tuossa yhtenä iltana katsoa hömppäkomediaa Netflixistä. Silmä osui leffaan, jonka esittelykuvassa oli valkoihoinen nainen ja tummaihoinen mies. Päätin katsoa sen, koska tosi harvassa ovat elokuvat, joissa olisi monivärinen pariskunta ilman, että elokuva kertoo nimenomaan monikulttuurisuudesta tai rasismista. Ilahduin, kun näytin löytävän leffan, jossa toinen päähenkilö vain sattui olemaan eri värinen kuin toinen.

Olisi pitänyt tajuta, että se oli liian hyvää ollakseen totta. Heti elokuvan alkumetreillä kävi ilmi, että todellinen rakkaustarina tulisi syntymään naisen ja valkoisen (sivumennen sanoen tylsän näköisen nörtin) miehen välille. Elokuvan edetessä kävi ilmi, että naisella oli kyllä juttua myös mustan miehen kanssa, mutta hän oli vain kiva, mutta vastuuton huithapeli, joka leffan lopuksi toivoteltiinkin etsimään onneaan höperön mallitytön (tosin kyllä valkoisen) sylistä.

Tuli mieleen, mitä Chimamanda Ngozi Adichien kirjassa Kotiinpalaajat huomautettiin Hollywood-elokuvista - että niissä musta nainen ei koskaan ole pääosassa. Hän on aina alemman yhteiskuntaluokan edustaja (kuten muuten esim. inhoamassani Sinkkuelämä-leffassa), koominen lastenhoitaja tai korkeintaan se paras ystävä, jolle asiat kerrotaan (kuten esim. leffassa Eat Pray Love). Näköjään myöskään musta mies ei voi olla romanttisen tarinan rakkauden kohde - ellei sitten mustuus ole koko tarinan pointti ja suorastaan kriisin aihe. Minun näkemäni musta/valkoinen elokuvat ovat varmaan kaikki olleet jotain Valkoinen Masai -leffan kaltaista settiä.

Onhan tämäkin jo aika paljon.
http://thumbs4.ebaystatic.com/d/l225/m/mNA20NQT5GYg7zy3LqCLxLw.jpg

Tässä kyseisessä komediassa oli näköjään vain päätetty, että siinä täytyy monivärisyyden näkyä. Ja onhan se jo kiva askel sinänsä. Ohimenevän ihastuksen lisäksi tummaa pintaa nähtiin muutamalla taustalla vierailevalla sivuhahmolla (joista by the way yksi oli baarissa tanssiva trans-nainen, josta tehtiin lempeää pilaa, mutta pilaa kuitenkin).

Mutta mikä siinä on, että mustat näyttelijät castataan edelleen vain mustien ihmisten rooleihin? Miksei voisi olla ihan sattuman kauppaa, minkä värinen näyttelijä rooliin satutaan valitsemaan - kyse olisi vain näyttelijänlahjoista? Miksi rooliin sopivuuteen edellytetään tiettyä ihonväriä, silloinkin, jos elokuva ei ollenkaan käsittele henkilön perhettä ja taustaa (kuten esim. näillä romanttisten komedioiden prinssihahmoilla usein on)?

Once you go black...
http://montrealfilmjournal.com/img/heather1.jpg

...you will eventually go back?
https://encrypted-tbn1.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSknWV3SyR_NlXQUmzIONjrJrixE2H4PgFbuzVIQT_jqdQEZ9Dw

Samankaltainen ärsytys nousi esiin kirjallisuuden saralla - ja vieläpä tenttikirjallisuuden. Ilmottauduin nimittäin osana sivuaineopintojani tenttimään kurssin Ulkoeurooppalainen kirjallisuus, ja valitsin kirjallisuuskokonaisuudeksi afrikkalaisen kirjallisuuden. Sain listan luettavia romaaneja sekä kaksi teoriakirjaa.

Noista teoriakirjoista toinen käsittelee orientalismia eli itäisten maiden kirjallisuutta. Toinen on kokoelma, jonka 350 sivusta vajaa 300 käsittelee eri Aasian maiden kirjallisuutta, loput puoliksi Amerikan intiaanien ja Afrikan kirjallisuutta. Afrikan kirjallisuutta käsittelevässä osiossa todetaan, että Afrikassa on pitkä suullisen kerronnan perinne, mutta nykyään on myös proosaa, runoutta, näytelmäkirjallisuutta ja aforismeja - joita ei kuitenkaan voida tässä tarkastella, ilmeisesti tilanpuutteen vuoksi. Niinpä kirjoittaja esittelee joitakin kymmeniä sivuja eri heimojen suullista perinnettä ja sitten koko nykykirjallisuudesta esitellään esimerkkinä katkelmia yhdestä runokokoelmasta. 

Ihan oikeasti. Olen tenttimässä opintokokonaisuutta nimellä "Afrikkalainen kirjallisuus", ja tämä on se, mitä teoriapuolelta saan lukea? Ymmärrän, että Aasiaan mahtuu todella laaja kirjoitetun kirjallisuuden historia, enkä yritä vähätellä sen tarvetta tulla esitellyksi maailmankirjallisuutta luotaavassa teoksessa. Mutta on Afrikkakin valtava manner, jossa on enemmän valtioita kuin missään muussa maanosassa. Olisiko ehkä kenties mitenkään tuota Afrikan osuutta voinut edes kasvattaa toisella 30-40 sivulla, jotka olisi omistettu nykykirjallisuudelle? Miten nuo muutamat sivut heimotarinoista tukevat niitä kuutta afrikkalaista NYKYromaania, jotka tenttiä varten luen? (Puhumattakaan lopusta teoriasta, joka käsittelee aasialaista kirjallisuutta...)

Mutta joo. Eipä tähän ole mitään lisättävää. Kai minä sitten luen tenttiin 1,9 teoriakirjaa aasialaisesta kirjallisuudesta, tai sitten tentin siellä pelkkiä romaaneja. Selevä.

2004: Junalla Euroopassa

Siitä on nyt kymmenen vuotta. (Uskomatonta.) Kirjoitin ylioppilaaksi (neljän lukiovuoden jälkeen; se yksi kaivattu Älläkin toteutui). Juhliini tuli noin sata vierasta. Illalla minä ja kaverini emme lähteneetkään baariin vaan lojuimme huoneessani ja hypimme öisillä pikkuteillä. Se oli hyvä päivä.

Yo-lahjaksi olin toivonut vain rahoitusta suunnitteilla olevalle interrail-reissulle. Toive toteutui ja parin viikon päästä minä ja sattumalta seuraksi tarttunut lapsuuden kaveri (ei mikään läheinen ystävä) lähdimme laivalla Tukholmaan, josta junailu alkaisi.


Voidakseni kirjoittaa reissusta kaivoin esiin vihon, johon tein muistiinpanoja sen ajan. Löytö oli pettymys: vihosta löytyy lähinnä budjettilaskelmia ja junissa pelattuja sanapelejä. Kuitenkin muistan, että esimerkiksi kirjoitimme paluumatkalla oman biisin matkastamme. En tiedä missä se on, kai se sitten tehtiin jollekin erilliselle paperille, joka on joutunut hukkaan. Interrail-lippuakaan ei enää löytynyt, vaikka se pitkään oli tallessa vihon välissä.

Sen verran tietoa muistiinpanoista kuitenkin herui, että matkustimme 16.6.-5.7. Reitti oli seuraava:

Helsinki - Tukholma - Kööpenhamina - Berliini - Praha - Wien - Salzburg - (Innsbruck - ) Wien - Venetsia - Verona - Rooma - Firenze - München - Hagen - Kööpenhamina - Malmö - Tukholma - Helsinki.

Tukholmaan siis menimme ja sieltä tulimme laivalla. Paksulla kirjoitetuissa paikoissa olimme yötä, lisäksi nukuimme yöjunissa Prahasta Wieniin, Wienistä Venetsiaan, Veronasta Roomaan ja Firenzestä Müncheniin. Innsbruckiin teimme päiväreissun Salzburgista käsin, Münchenissä emme tehneet mitään muuta kuin vaihdoimme junaa.


Olin tuota ennen matkustanut sukulais- ja kuoromatkojen lisäksi vain kerran omin päin, kun kävin kaverin kanssa Roomassa. Silloin meillä oli ollut valmis lento- ja hotellipaketti, joten reilaus oli jotain todella uutta. Samalla se oli vähän sellainen oman elämän haltuunotto; lukio oli juuri loppunut ja oma elämä alkamassa. Se, että opetteli liikkumaan yksin (tai kaksin) tuntemattomissa paikoissa, oli hyvä alku.

Olimme hankkineet Retkeilymajajärjestön kortit, joilla sai majoittua järjestön hostelleissa, jotka olivat edullisia. Pidemmän päälle tulimme siihen tulokseen, että olisi ehkä ollut kätevämpi vain majoittua missä milloinkin: hostellit olivat yleensä melko hankalilla paikoilla ja toisinaan täynnä, joten jouduimme soittelemaan niihin etukäteen aina edellisestä kaupungista tai jopa maasta. Wienissä emme mahtuneet hostelliin lainkaan, joten lähdimme yks kaks yllättäen junalla eteenpäin Salzburgiin, jossa oli tilaa. Prahassa emme menneet järjestön hostelliin (en muista oliko siellä sellaista), vaan johonkin ihan muuhun, jossa saimme samalla hinnalla mielettömän sviitin omalla kylppärillä (vain koska yksinkertaisemmat huoneet olivat täynnä; ne olisivat ilmeisesti olleet puoli-ilmaisia).

Toisaalta hostellien perässä ravaaminen oli mainio tapa nähdä kaupungeissa muutakin kuin turistikohteita. Tuli otettua bussia, metroa ja apostolinkyytiä milloin mihinkin kaupungin kolkkaan. Erityisesti mieleen on jäänyt Firenzen hostelli, joka oli upealla paikalla.



Kokemattomiahan me olimme: me esimerkiksi olimme pakanneet aivan liikaa, mutta "käteviä reissuvaatteita", joissa emme oikeasti viihtyneet, koska olimme jättäneet ykkösvetimet kotiin. Tämä johti siihen, että ostelimme aika paljon uusia vaatteita matkan varrelta, jolloin rinkat painoivat entistäkin enemmän. Myös ruoan metsästys oli välillä hankalaa, kun emme olleet tottuneet reissun päällä olemiseen: söimme ulkona, mutta yritimme etsiä edullisia paikkoja, mikä johti välillä nälässä vaeltamiseen, välillä melko epäterveellisiin ratkaisuihin. Ylioppilaslahjaksi saadussa budjetissa oli onneksi myös joustovaraa, joten loppujen lopuksi päädyimme herkuttelemaan paljon suunniteltua enemmän. Ja sehän taas oli pelkästään kivaa.

Muistan reissussa ajatelleeni, että olin kuvitellut meidän tapaavan paljon enemmän uusia ihmisiä. Nyt en ymmärrä, mistä tämä ajatus tuli. Jo menomatkalla laivassa päädyimme jotenkin tutustumaan laivan baarissa soittaneen bändin poikiin. Berliinissä yövyimme ystävän luona, joka vei meidät muusikkokaveriensa bileisiin. Italiassa vietimme aikaa muiden reissaajien kanssa, jotain eri maista olevia tyttöjä siinä oli, ja lisäksi sattuman kautta kaksi suomalaista poikaa: veljekset, jotka olivat myös reilaamassa ja joiden kanssa teimme diilin mennä syömään heidän vanhempiensa pihapuusta omenia (emme koskaan menneet). Lisäksi olemme vihkoon kerättyjen sähköpostiosoitteiden perusteella (silloin ei vielä ollut Facebookia...!) tavanneet useita ihmisiä junissa.

Emme noudattaneet tarkasti alkuperäisiä matkasuunnitelmia. Rooma ei alunperin ollut matkakartalla ollenkaan; päätimme mennä sinne vasta ollessamme suuntaamassa Itävallasta kohti Italiaa. Ilmeisesti olimme hostellisäätöjen takia viettäneet hieman vähemmän aikaa juuri esim. Itävallassa ja huomasimme ehtivämme vielä mainiosti Roomaan. Se oli silloin lempipaikkani koko maailmassa (enhän ollut vielä käynyt Ghanassa). Siellä ollessa olen raapustanut vihkoon mielenkiintoisen merkinnän: "Via Nazionale 85 - alushousut?". Olimme tuossa vaiheessa kyllästyneet pesemään alkkareita nyrkkipyykillä ja päätimme ostaa uusia. Juuri, kun olimme miettineet mistä niitä löytyisi, näimme kadulla alusvaateliikkeen mainoksen, jossa oli tuo osoite. Ihme kyllä jopa löysimme perille ja saimme alkkareita.



Aika kiirettähän me pidimme - enää en kiertäisi tuollaista reittiä kolmessa viikossa, vaan jäisin mieluummin muutamaan paikkaan fiilistelemään enemmän. Mutta silloin se oli hyvä. Oli tarve olla liikkeellä.

Tuo tarve johtui osittain siitä, että olin hirvittävän ihastunut (oikeastaan ensi kertaa todella rakastunut, mutten tajunnut sitä vielä) ystävääni, ja tilanne oli melko sekava. Tuo ihastus, ystävä ja sielunkumppani, oli suositellut minulle Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaa, joka olikin mukana matkalukemisena. Luin sitä maailman kauneimmissa kaupungeissa keskellä ihanaa kesäkuuta ja imin itseeni joka sanan Wilden tekstistä, joka on upeudessaan kuin kauneimmat näkemäni maalaukset. Lähetin ensirakkaudelle matkalta viestin, joka koostui kahdesta lainauksesta kyseisestä kirjasta: "You poisoned me with a book once... As beautiful as a persian carpet, and as unreal." Oikeasti olisin halunnut kirjoittaa ihan toisen lainauksen: "The world is changed because you are made of ivory and gold. The curves of your lips rewrite history."

Paluumatkalla Hagenissa (tai itseasiassa me taisimme kyllä olla jossain pikkukaupungissa Hagenin lähellä, mutten muista missä!) saimme majapaikan reissukaverini perhetutuilta. Muistan, kuinka ihanaa lepoa se oli kuluneiden viikkojen jäljiltä: kestitys ja huone, josta ei tarvinnut jakaa kenenkään kanssa eikä lähteä klo 12 mennessä. Sitten tulimmekin mahdollisimman suoraan takaisin pohjoiseen, emme jaksaneet enää kierrellä missään.

Viimeisen yön vietimme Malmön asemalla; juna Tukholmaan lähtisi aamulla. Olimme järkyttävän väsyneitä ja itse asemarakennus meni kiinni yön tunneiksi tyyliin 24-05, joten emme voineet nukkua jossain nurkassa, kuten olisimme halunneet. Nuokuimme laiturilla penkeillä ja olimme melko hysteerisiä. Muistan, kuinka joku hieman humalainen mies tuli selittämään meille, että Britit eivät ole osa EU:ta (ilmeisesti hän päätteli tämän siitä, ettei heillä ole euroa) ja melkein suuttui minulle, kun en ollut samaa mieltä. Se äijä olikin ainoa ihminen jonka sinä yönä näimme. Seuraava päivä Tukholmassa oli "hieman" väsynyt, emmekä jaksaneet enää pahemmin katsella ympärillemme. Paluumatkalla laivassa olisimme antaneet mitä vain hytistä, mutta eihän meillä sellaista ollut.


En muista varmasti, kumman äiti meidät haki asemalta (luulen, että minun), mutta sen muistan, miten kummalliselta tuntui istua autossa matkalla kotiin. Kuuntelimme auton cd-soittimella biisiä, joka minulla oli soinut päässä koko matkan. En tainnut osata kertoa äidilleni reissusta mitään. Kai minä sitten myöhemmin kerroin, en ole ihan varma.

Jos reilivihosta ei löydykään sen oman biisimme sanoja tähän laitettavaksi, niin sen sijaan siellä on runsaasti vinkkejä "seuraavaa kertaa" varten. Selvästi olen suunnitellut jatkoa reilaukselle mahdollisimman pian, kun olen kirjoittanut ohjeita paikkoihin, joihin haluan palata, ja ne on selvästi suunnattu jollekulle joka muistaa paikat: "ison kadun poikkikatu oikealle pian Mäkkärin jälkeen" tms. Tuo suunnitelma taisi kuitenkin kaatua aika pian, koska kun muistelen seuraavaa kevättä, olin silloin hakemassa au pair -paikkaa Italiasta. Sekään ei sitten kyllä toteutunut, kun minua pyydettiin jatkamaan töissä (ja oli siinä vähän muutakin), mutta se taas ei liity mitenkään tähän tarinaan. 


Ensi lauantaina tosiaan minua 11 vuotta nuorempi serkkuni kirjoittaa ylioppilaaksi. Lahjaa miettiessäni muistin oman lahjatoiveeni - rahat matkaan - ja mietin, onko kukaan sukulainen minun jälkeeni toivonut vastaavaa ja käynyt tekemässä omaa reissuaan. Sitten muistin, että totta tosiaan - vuonna 2012 kirjoittanut serkku toivoi matkarahoja Ghanaan ja tuli sinne katsomaan minua. On se hyvä, että suvussa on edes yksi hengenheimolainen.

Niin, ja se ensirakkaus: meni vielä puoli vuotta, että tajusimme mistään mitään, mutta kyllä me sitten saimme toisemme. Se olikin se toinen syy jättää lähtemättä au pairiksi - ja varmaan parempi niin. Vaikka ensirakkaus ei kestänyt, niin Suomeen jääminen sai minut lopulta tajuamaan, että lähtisin vuodeksi jonnekin vähän kauemmas kuin Italiaan.


Euroopasta puheenollen: äänestithän tänään EU-vaaleissa? Vielä ehtii!