Someterroristi

Lesosin jokin aika sitten sadannella tekstillä. Olin väärässä, tekstiluetteloon oli jäänyt vanhoja luonnoksia. Tämä on oikeasti blogini 100.kirjoitus. Sen kunniaksi jälleen hieman subjektiivista dokumentointia.


Minulla on omituinen taipumus, voisi kai melkein puhua paheesta. Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin ryhdyn facebookissa omituisiin vääntöihin omien mielipiteideni puolesta. Minut läheisemmin tuntevat kaverini nauravat jo tälle. Minäkin nauran. Ja välillä ihmettelen sitä.

Muutama esimerkki: Kerran aloin vääntää kaverin seinällä tuntemattoman ihmisen kanssa siitä, onko Ikeassa shoppailu eettisesti oikein. (Ei ole.) En sanonut mitään siitä, saako tai eikö kyseinen henkilö shoppailla Ikeassa - se on hänen oma asiansa. Sen sijaan otin asiakseni valistaa häntä (ja muita keskustelun seuraajia) siitä, mikä kaikki Ikeassa shoppailussa on epäeettistä. En voinut luovuttaa, vaan minun täytyi saada esittää yhä uusia argumentteja mielipiteeni tueksi. Vaikka kyseessä oli täysin tuntematon ihminen, joka selvästi ärsyyntyi julistamisestani.

Vähän aikaa sitten aloin käydä toisen kaverin seinällä samanlaista vääntöä uudesta alkoholilaista. Minulla ei ollut mitään toivoa saada vastapuolta (jälleen tuntematonta ihmistä) muuttamaan mieltään asiasta, mutta oli pakko jatkaa perustelua oman mielipiteeni puolesta (siis, että alkoholimainonnan kieltäminen on hyvä asia). Tunsin suorastaan käyväni oikeutettua taistelua paremman maailman puolesta, siis pelkästään esittäessäni yhä uusia ja uusia perusteluja siitä, miksi olin sitä mieltä kuin olin.

Ja nyt kolmas kaveri linkitti jutun siitä, kuinka Musta Barbaari veljeili huoltsikalla skinipomon kanssa. Oli taas pakko alkaa avautua. Minua kummastutti se, että Musta Barbaari teki niin suuren numeron siitä, että skini hyväksyi hänet. Koska selvästikään skini ei edelleenkään hyväksynyt ketään muita mustia. Vähän niin kuin jos Päivi Räsänen tulisi jollekin homolle selittämään, että hän hyväksyy tämän yhden homon joka on niin hyvä tyyppi, vaikkei hyväksy ketään muita. Ja homo sitten itkisi ilosta ja riemuitsisi asiaa julkisessa fesepostissa. Kun taas minusta tämän syrjityn, mutta nyt yksilönä hyväksytyn vähemmistön edustajan pitäisi pystyä pysymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan ahdasmielisen tyypin hyväksyntä toki positiivisena asiana, mutta asiana, jota henkilö ei tarvitse niin kipeästi, että pitää riemuita siitä julkisesti fesessä. "Vihaajani hyväksyy minut! Ihanaa!!!"


Juuri tämä viimeinen esimerkki sai minut viimein tarttumaan tähän omaan fb-rage -ilmiööni ja tarkastelemaan sitä hieman syvällisemmin. Olen jo pitkään tiedostanut, että alan avautua fesessä aina silloin, kun minulla on jotain omaa turhautumaa. "Oikeiden mielipiteiden" puolesta taisteleminen somessa on voimauttavaa: tunnen, että nyt en antanut periksi, en yrittänyt miellyttää, pidin kiinni siitä mitä ajattelen, vitsi mä oon hyvä! 

Musta Barbaari pysäytti minut. Miksi minua ärsyttää NIIN paljon se, että tuntematon tyyppi riemuitsee vihaajansa hyväksynnästä? Miksi automaattisesti luen tilannetta niin, että hän on nimenomaan kaivannut vihaajansa hyväksyntää? Enhän minä voi tietää, mitä hän koki.

Kyse ei tietenkään ole oikeasti Mustasta Barbaarista, vaan minusta. Tiedän, että käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa juuri niin: iloitsisin niin paljon viimeinkin saamastani hyväksynnästä, että unohtaisin pitää kiinni arvoistani, en pystyisi pitäytymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan tapahtunutta coolisti vastaan. Miksi? Koska minä nimenomaan haen hyväksyntää jatkuvasti, sellaisiltakin tahoilta joilta en sitä käytännössä edes halua. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta se on minussa paljon syvemmällä kuin olen oikein tajunnutkaan ennen tätä syksyä.

Ja juuri siksi raivoan facessa mielipiteideni puolesta. Kun stressaan jostain tilanteesta, jossa pelkään ettei minua hyväksytä, puran stressin somerageen (ihana epäsana). Etsin facesta tilanteen, jossa minun on helppo olla välittämättä hyväksytyksi tulemista ja sen sijaan julistaa omaa mielipidettäni. Koska somessa se on paljon helpompaa kuin oikeassa elämässä, etenkin silloin, jos vastapuoli on tuntematon henkilö, jonka hyväksynnällä ei oikeasti ole mitään väliä.


Mistä tämä oikein tulee?

Se ratkesi eräässä keskustelussa muistelemalla taannoista töissä sattunutta tilannetta, jossa oli kyse samoista asioista. Eräs työkaveri sanoi minulle pahasti - menin ihan jäihin, en osannut sanoa mitään, ja itkin asiaa jälkeenpäin kotona. Kyseessä oli henkilö, jonka hyväksyntää minun ei olisi pitänyt kaivata ja tarvita, mutta silti koin romahduttavana sen, että koin menettäväni kyseisen hyväksynnän. Kirjoitin työkaverille viestin siitä, että pahoitin mieleni. Hän ei reagoinut mitenkään, ennen kuin viikon parin päästä sanoi "eiks me voida antaa jo olla" antaen ymmärtää, että minä olin skitsoillut turhasta, hän ei ollut tehnyt mitään väärää. En osannut taaskaan sanoa mitään. En osannut puolustaa itseäni ja mielipidettäni siitä, että hän oli toiminut väärin, otin vain vastaan "palautetun hyväksynnän", niin kuin minä olisin sitä johonkin tarvinnut. (Kirjoitin ilmiöstä silloin yleisluontoisesti täällä.)

"Ja nyt mä alan itkeä kun muistelenkin tota, tässä ei oo mitään järkee."
"No mistä toi kokemus on sulle entuudestaan tuttu?"
"No ei hitto. Tietty niistä kiusaamistilanteista."
"Niin. Sitä sä varmaan itket."

Sitä mä varmaan itken, vieläkin. Sen takia minussa on valtava hyväksynnäntarpeen musta aukko, jota vastaan voimaannutan itseäni vääntämällä ihmisten kanssa facessa. Mutta ehkä voin jossain vaiheessa lopettaa purkamasta tätä asiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan?