Tämä kaikkien lainausten äiti korvaa kesken jääneen joulukalenterin. Tämän pätkän luin aikoinaan niin monta kertaa, että osasin sen ulkoa. Vuosien jälkeen se palautui mieleen ja taas sain siitä uutta. Näillä sanoilla vuodesta -14 vuoteen -15.
Elämä on kärsimystä, niinkö se meni. Niinkö sinä uskot, ukkomunkki? Kärsimys aiheutuu elämänjanosta, Ansas muistaa: Buddha on Siddhartha Gautama. Siddhartha Gautama, kuka hitto oli Siddhartha Gautama? Siddhartha Gautama oli nuori mies joka kenties vähän pelkäsi elämää; Siddhartha Gautama ehkä viihtyi hieman huonosti ruumiissaan ja kehitteli sen takia omaperäisiä ajatuksia maailmasta. Nuori mies, nuoria miehiä kaikki: Jeesus, Muhammed, Siddhartha Gautama. Ensin on nuori mies, tarvitaan vain tarpeeksi vihainen nuori mies, ja joku aina seuraa, joku aina tarttuu matkaan. Siitä se lähtee, uskonto.
Kärsimys aiheutuu elämänjanosta. Sillä tavallako sinä ukkomunkki uskot? Järkevä ajatus, noin pohjimmiltaan. Jos ei koko ajan niin helvetisti toimittaisi. Jos ei jatkuvasti melskaisi ja metelöisi. Jos ei suunnittelisi ja toivoisi ja haluaisi ja yrittäisi, jos ei aina jyräisi tahtoaan läpi. Jos olisi aina niin kuin on joskus kevätiltaisin Luosujoen rannalla, yhtä tyyni, yhtä ajatukseton - samalla tavalla yhtä universumin kanssa joka ympärillä hiljaisena solisee ja sirkuttaa. Kai se olisi helppoa. Kai se olisi onnellista. Kai se olisi kätevää, itselle ja muille.
Mutta sitten taas, toisaalta. Ihminen ei ole kuukkeli, ihminen ei ole vaivaiskoivunlehti. Ihminen ei ole vesirännin suulla klluvajääpuikko eikä lumipaakku räystään päällä. Ihminen on ihninen, ihmisen tehtävä on toinen, ihmisen luonne on pitää ääntä. Ihminen haluaa raapia jälkensä, merkitä reviirinsä. Ihminen on eläin jolla on vähän vaarallisen isot aivot. Muut eläimet eivät sitä tiedä, ihminen tietää: minä olen täällä nyt, olen täällä vain kerran. Sinäkin munkki, sinä olet täällä vain kerran, mitä sinä päivät pitkät puuhailet? Kuljet temppelistä toiseen. Et tapa kärpästäkään. Kauhot kupista laihaa keittoa. Ei janoa, ei kärsimystä. Ei kärsimystä, ei kunniaa. Sinä vain olet, sinun on hyvä olla. Ja sitten sinäkin kuolet, et ole nuori enää sinäkään, sinun päiväsi on puolessa: jonakin päivänä jonakin vuonna sinä kuolet ja sinun munkkitoverisi seisovat tässä sinun maallisten jäännöstesi kanssa ja ripottelevat sinun tuhkasi tuuleen. Olisiko silloin vasta aika olla yhtä universumin kanssa, silloin vasta kun joka tapauksessa on. Olisiko nyt kuitenkin parempi elää vain ja vähän kärsiä, kärsiä vaikka vähän enemmänkin, ottaa vastaan mitä vastaan tulee. Elämä on kärsimystä, voi harmi, ei sitten ollenkaan eletäkään. Mikäs uskonto se sellainen on? Mitäs siihen sanot, munkinpätkä?
- Juha Itkonen: Kohti
keskiviikko 31. joulukuuta 2014
tiistai 30. joulukuuta 2014
Kaikki vuodestani
No niin, kerrankin kunnon katsaus. Olkaa hyvät.
1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
2014
1. Oletko saanut uuden ystävän tämän vuoden aikana?
Olen, ainakin viis: A, P, J, harjoitteluparini M, sekä loppuvuodesta läheiseksi tullut yh-ystävä, joka saakoon bloginimen Kanerva. Agaba, en tiedä menetkö sinä viime vuoden vai tämän puolelle :D mutta ainakin tapasimme ekaa kertaa jo viime vuonna!
2. Oletko tehnyt jotain tänä vuonna, mitä et ole ennen tehnyt?
Totta kai! Vaikka projekti Eikoskaan jäikin enimmäkseen ideoiden tasolle, niin tulihan noita: esim. pidin onnistuneen koristunnin, kävin nettitreffeillä ja TÄYTIN 30. Yritin opetella bileitä varten twerkkaamaan, huonolla menestyksellä :'D
3. Oletko seurustellut tämän vuoden aikana?
Olen.
4. Kerro pari parasta muistoasi tältä vuodelta?
Apua. Miksi tää on niin vaikeaa? No, Saksan siskoni C oli kylässä ja kävimme mökillä. Siinä tuli wanhaa kunnon seikkailuhenkistä reissaamista, kun hyppäsimme täyteen junaan ilman paikkalippuja - lastenvaunujen ja niissä istujan kanssa siis. Mökiltä käsin kävimme myös Valamossa. Lisäksi mun 30v-bileet ansaitsevat maininnan. Räppibileet. Meinasin tehdä niistä oman merkinnän, mutta se ei ihan toiminut. :D
5. Oletko muuttunut paljoa viimeisen vuoden aikana?
Olenko muuttunut vai olenko vain oppinut tuntemaan itseäni paremmin sellaisena kuin todella olen? Molempia varmaan.
6. Oletko lihonut?
Öö :D Nyt en oikeasti tiedä. En ole käynyt aikoihin vaa'alla.
7. Oletko saanut porttikieltoa minnekään tämän vuoden aikana?
En.
8. Oletko ollut elokuvissa YKSIN tämän vuoden aikana?
En. Olen ollut tänä vuonna elokuvissa vain kerran. Hobitti 3 oli uskomaton elämys, niin tylsää että ekan kerran elämässä räpläsin kännykkää leffan aikana. Hei, tämä tulisi siihen "oletko tehnyt tänä vuonna jotain mitä et koskaan ennen" -kohtaan!
9. Oletko ottanut tatuointia/lävistystä viimeisen vuoden aikana?
En.
10. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Kanerva? Joskin "paras" on vähän tollanen vertaileva sana.
11. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Teinkö uudenvuodenlupausta? Jos se oli projekti Eikoskaan, niin en pitänyt. Graduakaan en saanut valmiiksi, vaikka siitä en kyllä mitään lupaillutkaan.
12. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Joo!
13. Kuoliko kukaan läheisesi?
Joo, isoäiti.
14. Missä maissa kävit?
EN MISSÄÄN! :'D Lol.
15. Mitä haluaisit vuodelta 2015 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2014?
Taitoa pysyä itsessäni. Vaikka se alkoi kyllä vähän paremmin onnistua vuoden loppua kohti.
16. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2014?
25.12. kun täytin 30? (Meinaan muuten koko ajan kirjoittaa 20, hahah.)
17. Mikä oli vuoden 2014 suurin onnistuminen?
Se miten paljon olen tutustunut itseeni.
18. …ja suurin epäonnistuminen?
Hahah. Tekis mieli sanoa että yks ihmissuhde, mutta onko se epäonnistumista, jos uskaltaa ja pettyy? En minä siinä se epäonnistuja ollut. Joten en tiedä. Se ettei gradu tullut valmiiksi?
19 Kärsitkö vammoista?
Vain psyykkisistä, hohoo.
20. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
INHOAN tätä kysymystä :D Kun parhaat asiat ei edelleenkään ole niitä mitä ostetaan... mutta joo. Mä tiedän. Blingbling-koristeet ja asusteet räppibileisiin.
21. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Tämä kysymys on turha, koska siihen voi aina vastata vaan "ystävät ja perhe". Mutta siis ystävien ja perheen. Ja Watsonin!
22. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
B:n. Exän. Oma. Tiettyjen erinäisten henkilöiden tietyissä tilanteissa. Ja Watsonin ;)
23. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Ruokaan? Ja vaippoihin...
24. Mistä innostuit eniten?
RÄPPIBILEEEEEEEET!!!!!!
25. Vuoden 2014 ihmiset:
...tekivät vuodesta vuoden 2014.
26. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko onnellisempi vai surullisempi?
Ei kai tähän joka vuosi voi vastata vaan "onnellisempi"? Eri tavalla onnellinen? JA myös surullinen joistain asioista, mutta olen tajunnut, ettei se ole aina paha asia. Itseasiassa onnellinen ja surullinen eivät ole vastakohtia. Voi olla sekä onnellinen että surullinen. Surullisen vastakohta on iloinen ja ne ovat mielentiloja, hetkellisiä oloja. Onnellisen vastakohta on onneton ja ne ovat perustavanlaatuisempia tiloja.
27. Lihavampi vai laihempi?
Eiks tää kysymys ollu jo?
28. Rikkaampi vai köyhempi?
Aika samoissa mennään?
29. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Liikuntaa harrastanut.
30. …entä vähemmän?
Jaa-a. En kyllä tiedä.
31. Miten vietit joulun?
Minä, Watson, siskoni Kultapilli + avecinsa (menköön tässä räppibilenimellään Käpyveli), sekä W:n mummi ja ukki, siis vanhempani. Hyvä lämmin hellä jne. <3
32. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Tässä kysymyksessähän on se ongelma, että niitä karmeimpiakaan hetkiä ei parane haluta muuttaa, koska ilman niitä en olisi tässä nyt.
33. Rakastuitko vuonna 2012?
Rakastuin.
34. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Hahaa! Ei yhtään :D
35. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Modern Family!!!
36. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
Vihata ei oikein toimi. Olen helevetin vihainen kyl.
37. Mikä oli paras lukemasi kirja?
Luinkmää jotai? :D Öö oikeesti? Luinko? Siis todennäköisesti, mutta kun mulla on nykyään jäniksen muisti. Muistan mä joitain lukeneeni mutta että paras? Tää on nyt liian vaikea kysymys!
38. …entä musiikillinen löytö?
M.I.A. !
39. Mitä halusit ja sait?
Parisuhteen.
40. Mitä halusit, muttet saanut?
Kestävän parisuhteen.
41. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Apua! Ks. kys. 37...
42. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Biletiiiiiiiiiiiin! (Varsin maltillisesti itse asiassa, toim. huom.)
43. Ketä kaipasit?
Kaukana asuvia.
44. Mikä tai kuka sai sinut pysymään järjissäsi?
Sanokaapa se?!! En todellakaan tiedä. Aikamoinen ihme tässä on tapahtunut. Että Jumala varmaan. Kiitos sinne ylös vaan.
sunnuntai 28. joulukuuta 2014
Se vaan on
Mietin tuossa päivänä muutamana, että suhtautumiseni jouluun on muuttunut lapsen saamisen myötä. Sitten tajusin, että ei se pelkästään lapsesta johdu. Se alkoi jo kolme vuotta sitten, kun vietin joulun (toista kertaa) Ghanassa.
Ensimmäinen Ghanan joulu -07 oli vähän turhan täynnä koti-ikävää, ja olinhan minä silloin aika nuori, että ei kai ihme. Kun sitten -11 lähdin vapaaehtoisesti jouluksi sinne, oletin, ettei joulua pahemmin tule. Päätin hyväksyä asian, saisinhan tilalle kuukauden Ghanassa.
Kävi ilmi, että olin täysin väärässä. En odottanut mitään. En yrittänyt tuoda jouluun yhtäkään perinnettä. En syönyt yhtään jouluista ruokaa enkä saanut yhtäkään lahjaa. Kaiken lisäksi "minun" vanhassa lastenkodissani sillä hetkellä vuottaan viettävät vapaaehtoiset, joihin olin tutustunut, lähtivät aattoillaksi omiin rientoihinsa.
Vietin joulun siis vanhassa kodissani. Ja se tuli - joulu tuli. Vaikken tehnyt mitään. Vaikken yhtään yrittänyt. Menin lastenkodin kotikirkon joululauluiltaan. Sen yhteydessä seurakunnan nuoret miehet lukivat pätkiä Raamatusta. Aivan sattuman kaupalla exäni, jonka kanssa nyt vuosien jälkeen olimme taas hyviä, läheisiä ystäviä, luki jouluevankeliumin (Luuk. 2: 1-20), joka meillä kotona luetaan aina aattoiltana, juurikin joululaulujen laulamisen yhteydessä. En siis ollut tiennyt tästä etukäteen mitään.
Ja sitten Joulupäivänä laittauduimme Afrikan äitini kanssa kirkkoon, vapaaehtoiset palasivat myös juuri ajoissa sitä varten, rakas ystäväni tuli niin ikään paikalle - meillä oli hauskaa ja juhlatunnelma katossa. Kirkon jälkeen joimme alkoholitonta skumppaa synttärini kunniaksi. Iltapäivällä minä ja vapaaehtoiset olimme organisoineet lastenkodin pojille jouluaterian (ei millään muotoa länsimaisen sellaisen) ja vapaaehtoiset olivat hankkineet heille lahjojakin.
Se oli todella Joulu isolla J:llä, vaikka kaikki oli toisin kuin yleensä (sitä jouluevankeliumia ehkä lukuunottamatta). En olisi tarvinnut mitään enempää.
Sen jälkeen olosuhteet muuttuivat Suomessakin niin, että joulu on jäänyt vähemmälle valmistelulle. En ole mikään joulu-sekoboltsi, joka vaihtaa verhotkin (kaikella rakkaudella niitä ystäviä kohtaan jotka näin tekevät), mutta tuohon saakka olen aina koristellut, suunnitellut lahjat ja kortit, kuunnellut joulumusaa jne. No, sitten olinkin raskaana enkä jaksanut tehdä paljon mitään. Hoidin jouluostokset (lähimmille) kertareissulla ja lykkäsin jotain koristeita huoneeseeni. Sinä vuonna vietimme joulua ensi kerran pelkästään oman perheen kesken (+avecit) emmekä isoa sukujuhlaa. Kaikki oli taas eri lailla kuin yleensä. Ja joulu tuli.
Viime vuonna oli sitten jo Watson. Joulukuu hurahti ohi, jonkun kultanauhan kai lykkäsin kämppääni jossakin välissä. Joululahjat ostin hetkistä ennen joulua tajutessani ystävän kanssa kaupungilla kierrellessä, että ne puuttuivat. Aattona menimme Watsonin kanssa porukoilleni, ja kyllä, jälleen joulu saapui huolimatta vähäisestä valmistautumisesta.
Tämä vuosi oli ehkä kaiken huippu. En oikeasti jaksanut tehdä paljon mitään. Lahjat jotenkin vain huitaisin kasaan siinä sivussa tehdessäni muita asioita (entistä tarkemmin rajatulle läheisten ryhmälle). En koristellut, mutta hankin pikkuisen pöytäkuusen kotiin, mikä osoittautui paljon toimivammaksi kuin iänikuinen nauhojen ja pallojen ripustelu. En kuunnellut joulumusaa, koska Rajattoman eka joululevy tulvii jo korvista ulos, enkä jaksanut etsiä jouluradion taajuutta, oli tarpeeksi mietittävää kolmekymppisbileiden soittolistassa. Sattumalta osui kohdalle pari pienimuotoista pikkujoulujen viettoa kavereiden kanssa, mikä toimi hyvin.
Jouluaatto jälleen pienimuotoisesti porukoilla. En yrittänyt virittäytyä mihinkään erityiseen tunnelmaan kerta kaikkiaan lainkaan. Minä vain yksinkertaisesti hengasin ja vain olin. Ja joulu vain oli. Ja se oli erittäin hyvä juuri sellaisena.
Tämän jorinan pointti on kai se, että onpa vapauttavaa kun joulun ei tarvitse olla tietynlainen ja sisältää jotain tiettyjä asioita. Sitä ei tarvitse tehdä. Siihen ei tarvitse virittäytyä. Se vain on. Taisin jossain kohtaa pelätä, että joulusta lähtee se lapsuuden taika, kun itse aikuistuu, ja hetken ehkä kuvittelin, että se pitää rakentaa, jotta taikuus pysyisi kasassa. On erittäin helpottavaa huomata, että näin ei ole. Joulun ei tarvitse enää olla samanlainen kuin lapsena. Se ei silti lakkaa olemasta. Tunnelma tulee omin nokkineenkin, ja sanoisinpa melkein että parempana silloin, kun ei yritä.
Lopuksi voisin vielä jakaa asian, jonka tajusin jo silloin, kun en itse vielä edes uskonut joulun hengelliseen puoleen. Siitä jouluevankeliumista, joulun "virallisesta" tarinasta. Tajusin nimittäin, että sen pointti ei itse asiassa ollenkaan tarvitse olla se, että nyt Jumalan poika on syntynyt maailmaan wohooooooo. Siis toki tätä voi juhlistaa jos kokee sen omakseen, mutta monelle hengellisellekin ihmiselle tämä konkreettinen ajatus voi tuntua vähän etäiseltä ja vieraalta.
Mutta kun joulun todellinen sanomahan on paljon yksinkertaisempi: pariskunta tulee vieraaseen kaupunkiin, ei mahdu majataloon ja joutuu menemään yöksi talliin/luolaan (käännöksestä riippuen). Ja muikkis on vielä raskaana, ja synnyttää siellä. KELATKAA mikä tilanne. Mutta rakkaus lämmittää. Pariskunta hoitaa vauvaa siellä eläinten keskellä (eli tässä on vielä tällainen ei pelkästään ihmisiä koskeva rakkaudellinen ulottuvuus) ja ulkona yötyössä valvovat paimenet tulevat pitämään seuraa. IHANA TARINA. Jonka pointti ei ole uskontosidonnainen ollenkaan.
Nyt kuuluisi sanoa hyvää joulua, mutta se taisi mennä jo. Niin että ensi vuoteen!
Ensimmäinen Ghanan joulu -07 oli vähän turhan täynnä koti-ikävää, ja olinhan minä silloin aika nuori, että ei kai ihme. Kun sitten -11 lähdin vapaaehtoisesti jouluksi sinne, oletin, ettei joulua pahemmin tule. Päätin hyväksyä asian, saisinhan tilalle kuukauden Ghanassa.
Kävi ilmi, että olin täysin väärässä. En odottanut mitään. En yrittänyt tuoda jouluun yhtäkään perinnettä. En syönyt yhtään jouluista ruokaa enkä saanut yhtäkään lahjaa. Kaiken lisäksi "minun" vanhassa lastenkodissani sillä hetkellä vuottaan viettävät vapaaehtoiset, joihin olin tutustunut, lähtivät aattoillaksi omiin rientoihinsa.
Vietin joulun siis vanhassa kodissani. Ja se tuli - joulu tuli. Vaikken tehnyt mitään. Vaikken yhtään yrittänyt. Menin lastenkodin kotikirkon joululauluiltaan. Sen yhteydessä seurakunnan nuoret miehet lukivat pätkiä Raamatusta. Aivan sattuman kaupalla exäni, jonka kanssa nyt vuosien jälkeen olimme taas hyviä, läheisiä ystäviä, luki jouluevankeliumin (Luuk. 2: 1-20), joka meillä kotona luetaan aina aattoiltana, juurikin joululaulujen laulamisen yhteydessä. En siis ollut tiennyt tästä etukäteen mitään.
Ja sitten Joulupäivänä laittauduimme Afrikan äitini kanssa kirkkoon, vapaaehtoiset palasivat myös juuri ajoissa sitä varten, rakas ystäväni tuli niin ikään paikalle - meillä oli hauskaa ja juhlatunnelma katossa. Kirkon jälkeen joimme alkoholitonta skumppaa synttärini kunniaksi. Iltapäivällä minä ja vapaaehtoiset olimme organisoineet lastenkodin pojille jouluaterian (ei millään muotoa länsimaisen sellaisen) ja vapaaehtoiset olivat hankkineet heille lahjojakin.
Se oli todella Joulu isolla J:llä, vaikka kaikki oli toisin kuin yleensä (sitä jouluevankeliumia ehkä lukuunottamatta). En olisi tarvinnut mitään enempää.
Sen jälkeen olosuhteet muuttuivat Suomessakin niin, että joulu on jäänyt vähemmälle valmistelulle. En ole mikään joulu-sekoboltsi, joka vaihtaa verhotkin (kaikella rakkaudella niitä ystäviä kohtaan jotka näin tekevät), mutta tuohon saakka olen aina koristellut, suunnitellut lahjat ja kortit, kuunnellut joulumusaa jne. No, sitten olinkin raskaana enkä jaksanut tehdä paljon mitään. Hoidin jouluostokset (lähimmille) kertareissulla ja lykkäsin jotain koristeita huoneeseeni. Sinä vuonna vietimme joulua ensi kerran pelkästään oman perheen kesken (+avecit) emmekä isoa sukujuhlaa. Kaikki oli taas eri lailla kuin yleensä. Ja joulu tuli.
Viime vuonna oli sitten jo Watson. Joulukuu hurahti ohi, jonkun kultanauhan kai lykkäsin kämppääni jossakin välissä. Joululahjat ostin hetkistä ennen joulua tajutessani ystävän kanssa kaupungilla kierrellessä, että ne puuttuivat. Aattona menimme Watsonin kanssa porukoilleni, ja kyllä, jälleen joulu saapui huolimatta vähäisestä valmistautumisesta.
Tämä vuosi oli ehkä kaiken huippu. En oikeasti jaksanut tehdä paljon mitään. Lahjat jotenkin vain huitaisin kasaan siinä sivussa tehdessäni muita asioita (entistä tarkemmin rajatulle läheisten ryhmälle). En koristellut, mutta hankin pikkuisen pöytäkuusen kotiin, mikä osoittautui paljon toimivammaksi kuin iänikuinen nauhojen ja pallojen ripustelu. En kuunnellut joulumusaa, koska Rajattoman eka joululevy tulvii jo korvista ulos, enkä jaksanut etsiä jouluradion taajuutta, oli tarpeeksi mietittävää kolmekymppisbileiden soittolistassa. Sattumalta osui kohdalle pari pienimuotoista pikkujoulujen viettoa kavereiden kanssa, mikä toimi hyvin.
Jouluaatto jälleen pienimuotoisesti porukoilla. En yrittänyt virittäytyä mihinkään erityiseen tunnelmaan kerta kaikkiaan lainkaan. Minä vain yksinkertaisesti hengasin ja vain olin. Ja joulu vain oli. Ja se oli erittäin hyvä juuri sellaisena.
Tämän jorinan pointti on kai se, että onpa vapauttavaa kun joulun ei tarvitse olla tietynlainen ja sisältää jotain tiettyjä asioita. Sitä ei tarvitse tehdä. Siihen ei tarvitse virittäytyä. Se vain on. Taisin jossain kohtaa pelätä, että joulusta lähtee se lapsuuden taika, kun itse aikuistuu, ja hetken ehkä kuvittelin, että se pitää rakentaa, jotta taikuus pysyisi kasassa. On erittäin helpottavaa huomata, että näin ei ole. Joulun ei tarvitse enää olla samanlainen kuin lapsena. Se ei silti lakkaa olemasta. Tunnelma tulee omin nokkineenkin, ja sanoisinpa melkein että parempana silloin, kun ei yritä.
Lopuksi voisin vielä jakaa asian, jonka tajusin jo silloin, kun en itse vielä edes uskonut joulun hengelliseen puoleen. Siitä jouluevankeliumista, joulun "virallisesta" tarinasta. Tajusin nimittäin, että sen pointti ei itse asiassa ollenkaan tarvitse olla se, että nyt Jumalan poika on syntynyt maailmaan wohooooooo. Siis toki tätä voi juhlistaa jos kokee sen omakseen, mutta monelle hengellisellekin ihmiselle tämä konkreettinen ajatus voi tuntua vähän etäiseltä ja vieraalta.
Mutta kun joulun todellinen sanomahan on paljon yksinkertaisempi: pariskunta tulee vieraaseen kaupunkiin, ei mahdu majataloon ja joutuu menemään yöksi talliin/luolaan (käännöksestä riippuen). Ja muikkis on vielä raskaana, ja synnyttää siellä. KELATKAA mikä tilanne. Mutta rakkaus lämmittää. Pariskunta hoitaa vauvaa siellä eläinten keskellä (eli tässä on vielä tällainen ei pelkästään ihmisiä koskeva rakkaudellinen ulottuvuus) ja ulkona yötyössä valvovat paimenet tulevat pitämään seuraa. IHANA TARINA. Jonka pointti ei ole uskontosidonnainen ollenkaan.
Nyt kuuluisi sanoa hyvää joulua, mutta se taisi mennä jo. Niin että ensi vuoteen!
keskiviikko 17. joulukuuta 2014
Pikku Squaren persoonallisuustesti
Olen tässä käynyt taas painimatsia ymmärtääkseni oman itseni keskenään hyvinkin ristiriitaisen tuntuisia piirteitä. Sen kunniaksi tarjoan nyt myös teille hyvät ystävät ainutlaatuisen joululahjan:
b)
c)
b) laiffii
c) No vittu niin on.
b) ihmisen parasta aikaa.
c) No vittu niin on. Taas.
b) "If life gives you lemonade, make lemons. Life will be all like, WHAAAT?!"
c) "I fucking hate my life. I might stay in Vegas."
b) Joo! The Hangover.
c) No katsoisin Unelmien Sielunmessun, kun se on niin hyvä, mutta en kestä katsoa sitä enää toista kertaa.
d) Kyllä. Sisko seitsentoistias.
Mulla oli tähän suunniteltuna vielä joku IHAN SIKAHYVÄ kysymys, mutta olen unohtanut sen.
TULOKSET!!!!
Eniten a-vastauksia: Olet hippi ja haluat vain olla hyvissä väleissä maailmankaikkeuden kanssa. Vähän niinkuin mä.
Eniten b-vastauksia: Olet hauska ja sulla on mahtava huumorintaju. Vähän niinku mulla.
Eniten c-vastauksia: Olet jotenkin vinksahtaneen kyyninen mut sulla on karismaa. Vähän ku mulla.
D-vastauksia: Olet siskoni, Kultapilli tai Britney.
Nyt, kun olet alustavasti tutustunut itseesi, voit halutessasi jatkaa laajentamalla itsetuntemustasi vähän syvällisempään suuntaan, astetta ammattimaisemmalla (ja asiantuntevammalla?) testillä, täällä: http://www.namaste.fi/enneagrammi
TESTAA, MILLAINEN OLET - Pikku Squaren jouluinen persoonallisuustesti!
1. Mikä näistä biiseistä kuvaa sinua parhaiten?
a)b)
c)
2. Elämä on
a) ihanaa <3b) laiffii
c) No vittu niin on.
3. Joulu on
a) rauhaa ja rakkautta!b) ihmisen parasta aikaa.
c) No vittu niin on. Taas.
4. Mikä näistä sitaateista sopii sinulle parhaiten?
a) "All shall be well."b) "If life gives you lemonade, make lemons. Life will be all like, WHAAAT?!"
c) "I fucking hate my life. I might stay in Vegas."
5. Haluaisitteko katsoa elokuvaa tänään?
a) Joo! Eat Pray Love.b) Joo! The Hangover.
c) No katsoisin Unelmien Sielunmessun, kun se on niin hyvä, mutta en kestä katsoa sitä enää toista kertaa.
d) Kyllä. Sisko seitsentoistias.
Mulla oli tähän suunniteltuna vielä joku IHAN SIKAHYVÄ kysymys, mutta olen unohtanut sen.
TULOKSET!!!!
Eniten a-vastauksia: Olet hippi ja haluat vain olla hyvissä väleissä maailmankaikkeuden kanssa. Vähän niinkuin mä.
Eniten b-vastauksia: Olet hauska ja sulla on mahtava huumorintaju. Vähän niinku mulla.
Eniten c-vastauksia: Olet jotenkin vinksahtaneen kyyninen mut sulla on karismaa. Vähän ku mulla.
D-vastauksia: Olet siskoni, Kultapilli tai Britney.
ONNITTELUT!
Nyt, kun olet alustavasti tutustunut itseesi, voit halutessasi jatkaa laajentamalla itsetuntemustasi vähän syvällisempään suuntaan, astetta ammattimaisemmalla (ja asiantuntevammalla?) testillä, täällä: http://www.namaste.fi/enneagrammi
tiistai 16. joulukuuta 2014
Tohelon ja torvelon joulukalenteri, todellakin
Ei tullut joulukalenterista mitään. Kuittaan kaikki väliin jääneet päivät tällä:
 | ||
| http://delightsprings.blogspot.fi/2013/02/phils-osophy-whaaaaaat.html |
Loppukuun ajan en sitoudu mihinkään. Laitan quotteja jos siltä tuntuu. Todennäköisemmin en.
Just nyt olisi erittäin paljon hetkeen sopivia sitaatteja, mutta ne eivät ole ihan blogikelpoisia. Tänään laitan siis tämän, sen kunniaksi että harjoittelu on kunnialla purkissa ja viimeisetkin raportit nyt lähetetty:
 |
| https://www.tumblr.com/search/hangover%20movie%20quotes |
lauantai 6. joulukuuta 2014
Oi Suomi, armas?
Yritin tässä miettiä, mitä oikein tunnen itsenäisyyspäivän suhteen. Mitä tämä isänmaa oikein merkitsee, mikä sen minulle erottaa muista maista. Kamalan vaikeaa, yhtäkkiä.
Ei siitä kauan ole, kun olin omalla tavallani hyvinkin isänmaallinen. Tai ainakin ylpeä kotimaastani ja suomalaisuudestani. Silloin olisin sanonut, että minulle Suomessa erityistä on toimiva hyvinvointivaltio, laadukas koulutus, edelläkäynti tasa-arvoasioissa (Suomi hyväksyi ensimmäisten joukossa rekisteröidyn parisuhteen), klassisen musiikin kova taso, nämä nyt ainakin. Sitten olisin vähän fiilistellyt sellaista suomalaisuutta, joka ihmisten luonteissa voi näkyä, vaikka nämä olisivat keskenään tosi erilaisia. Tietyt piirteet, huvittavat ja ihastuttavat, rasittavat ja ihailtavat.
Nyt kaikki tämä tuntuu menettäneen jos ei koko sisältöään, niin ainakin suuren osan siitä. Hyvinvointivaltiota ajetaan ajas niin että rytisee. Koulutusasioissa näkyy sama suunta: taideaineista karsitaan, erityisopetusta romutetaan, yliopistot ovat yksityistämisen karulla tiellä. Suomi laahaa perässä tasa-arvoisen avioliittolain toteutumisessa, pelkkä päätöksen läpimeno eduskunnassa oli kauhean tuskan takana. Ja klassisessa musiikissa räytyminen alkaa näkyä muutaman vuoden viiveellä koulujen musiikinopetuksen heikkenemisen kanssa. Jo nyt meiltä lähtee maailmalle paljon vähemmän huipputason laulajia kuin muutama vuosi sitten.
Ja entä se suomalainen luonne? No kun pelkästä sanasta suomalaisuus on tullut joku persujen mainoslause. Tuntuu, että se on latautunut me vastaan muut -ajattelulla ja paremmuudentunteella. Kyllä minä haluaisin vieläkin samaan aikaan huvittuneena ja ylpeänä ruotia sitä, millaisia me suomalaiset olemme. Mutta koko ajatus on jotenkin mennyt pilalle. Tuntuu, ettei tuollaisia sanoja - suomalaisuus, me suomalaiset - voi lainkaan käyttää ilman, että asettuu johonkin rintamaan, jotain toisia vastaan, että tahtomattaan liputtaa jonkun sellaisen imagon puolesta, jota nämä nationalistit markkinoivat monikulttuurisuutta vastaan.
Kun mietin, mistä Suomessa sitten voin vielä olla ylpeä, keksin yhden asian. Yhden. Se on Suomen luonto. Se on ainutlaatuinen, ja sitä minä rakastan.
Luonto pysyy merkityksellisenä, koska sillä ei ole mitään tekemistä ihmisten kanssa. Todellinen syy Suomi-angstiini onkin se, että niin sanottu Suomen kansa tuntuu olevan niin hajalla, ja tarkemmin: hajalla niin kaukana toisistaan oleviin suuntiin. Yhdistävät tekijät tuntuvat kadonneen jonnekin. Ja voi olla, että niille olisi kohta käyttöä, jos tuo yksi naapurimaa tuossa vaikka keksii aiheuttaa jotain häiriötä. Tai jos ihminen kohta saa tunaroitua niin, ettei meillä ole enää tätä luontoakaan jolla brassailla. ("Ympäristö"ministeri on lupaavasti pistänyt hommaa eteenpäin.)
Eikä se yhdistävä tekijä voi, ainakaan minulle, olla esim. muukalaisviha.
Eli mitä nyt, mitä tänään? Mikä on minun positiivinen lopputulemani? Sellaista ei ole. Tämä juttu jää auki.
Kattellaan.
Ei siitä kauan ole, kun olin omalla tavallani hyvinkin isänmaallinen. Tai ainakin ylpeä kotimaastani ja suomalaisuudestani. Silloin olisin sanonut, että minulle Suomessa erityistä on toimiva hyvinvointivaltio, laadukas koulutus, edelläkäynti tasa-arvoasioissa (Suomi hyväksyi ensimmäisten joukossa rekisteröidyn parisuhteen), klassisen musiikin kova taso, nämä nyt ainakin. Sitten olisin vähän fiilistellyt sellaista suomalaisuutta, joka ihmisten luonteissa voi näkyä, vaikka nämä olisivat keskenään tosi erilaisia. Tietyt piirteet, huvittavat ja ihastuttavat, rasittavat ja ihailtavat.
Nyt kaikki tämä tuntuu menettäneen jos ei koko sisältöään, niin ainakin suuren osan siitä. Hyvinvointivaltiota ajetaan ajas niin että rytisee. Koulutusasioissa näkyy sama suunta: taideaineista karsitaan, erityisopetusta romutetaan, yliopistot ovat yksityistämisen karulla tiellä. Suomi laahaa perässä tasa-arvoisen avioliittolain toteutumisessa, pelkkä päätöksen läpimeno eduskunnassa oli kauhean tuskan takana. Ja klassisessa musiikissa räytyminen alkaa näkyä muutaman vuoden viiveellä koulujen musiikinopetuksen heikkenemisen kanssa. Jo nyt meiltä lähtee maailmalle paljon vähemmän huipputason laulajia kuin muutama vuosi sitten.
Ja entä se suomalainen luonne? No kun pelkästä sanasta suomalaisuus on tullut joku persujen mainoslause. Tuntuu, että se on latautunut me vastaan muut -ajattelulla ja paremmuudentunteella. Kyllä minä haluaisin vieläkin samaan aikaan huvittuneena ja ylpeänä ruotia sitä, millaisia me suomalaiset olemme. Mutta koko ajatus on jotenkin mennyt pilalle. Tuntuu, ettei tuollaisia sanoja - suomalaisuus, me suomalaiset - voi lainkaan käyttää ilman, että asettuu johonkin rintamaan, jotain toisia vastaan, että tahtomattaan liputtaa jonkun sellaisen imagon puolesta, jota nämä nationalistit markkinoivat monikulttuurisuutta vastaan.
Kun mietin, mistä Suomessa sitten voin vielä olla ylpeä, keksin yhden asian. Yhden. Se on Suomen luonto. Se on ainutlaatuinen, ja sitä minä rakastan.
Luonto pysyy merkityksellisenä, koska sillä ei ole mitään tekemistä ihmisten kanssa. Todellinen syy Suomi-angstiini onkin se, että niin sanottu Suomen kansa tuntuu olevan niin hajalla, ja tarkemmin: hajalla niin kaukana toisistaan oleviin suuntiin. Yhdistävät tekijät tuntuvat kadonneen jonnekin. Ja voi olla, että niille olisi kohta käyttöä, jos tuo yksi naapurimaa tuossa vaikka keksii aiheuttaa jotain häiriötä. Tai jos ihminen kohta saa tunaroitua niin, ettei meillä ole enää tätä luontoakaan jolla brassailla. ("Ympäristö"ministeri on lupaavasti pistänyt hommaa eteenpäin.)
Eikä se yhdistävä tekijä voi, ainakaan minulle, olla esim. muukalaisviha.
Eli mitä nyt, mitä tänään? Mikä on minun positiivinen lopputulemani? Sellaista ei ole. Tämä juttu jää auki.
Kattellaan.
perjantai 5. joulukuuta 2014
keskiviikko 3. joulukuuta 2014
3.
Minulla on lupa tehdä kaikki hyväksi.
Minä voin tehdä kaiken hyväksi.
Minä haluan tehdä kaiken hyväksi.
Minä tulen tekemään kaiken hyväksi.
Tulet itse näkemään, että kaikki kääntyy hyväksi.
--
All shall be well
and all shall be well
and all manner of thing shall be well.
Jumala Juliana Norwichlaisen näyssä
(Revelations of divine love / Jumalan rakkauden ilmestys)
tiistai 2. joulukuuta 2014
maanantai 1. joulukuuta 2014
Joulukalenteri! - 1.
Kun muutkin, niin mäkin!
Ajattelin ensin että mä en kyllä ikinä keksisi mitään kalenteri-ideaa jota jaksaisin täytellä joka päivä, mutta heti tuon ajatuksen perään tuli se idea.
Tämä on sitaattikalenteri. Tarkempia rajoitteita ei ole. Laitan joka päivä jonkun minua koskettaneen lainauksen. Se saa olla ihan mitä vaan. Ihan. Mitä. Vaan. Biisin- tai tarinanpätkä, läppä, filosofinen ajatus, irrallinen lentävä lause. Mitä vaan, paitsi Elämä on kuin... -alkuinen lälly aforismi. Tai "tee näin, niin saavutat onnellisuuden" -ohje. Saan halutessani liittää siihen esim. kuvan tai musavideon, mutta minun ei tarvitse. Enkä todellakaan ole suunnitellut tätä koko juttua etukäteen ja ajastanut postauksia. Tää on live stream! Siis reaaliaikaista dokumentointia.
Ajattelin ensin että mä en kyllä ikinä keksisi mitään kalenteri-ideaa jota jaksaisin täytellä joka päivä, mutta heti tuon ajatuksen perään tuli se idea.
Tämä on sitaattikalenteri. Tarkempia rajoitteita ei ole. Laitan joka päivä jonkun minua koskettaneen lainauksen. Se saa olla ihan mitä vaan. Ihan. Mitä. Vaan. Biisin- tai tarinanpätkä, läppä, filosofinen ajatus, irrallinen lentävä lause. Mitä vaan, paitsi Elämä on kuin... -alkuinen lälly aforismi. Tai "tee näin, niin saavutat onnellisuuden" -ohje. Saan halutessani liittää siihen esim. kuvan tai musavideon, mutta minun ei tarvitse. Enkä todellakaan ole suunnitellut tätä koko juttua etukäteen ja ajastanut postauksia. Tää on live stream! Siis reaaliaikaista dokumentointia.
1.
lauantai 29. marraskuuta 2014
Tahdon, yhä
...eli Nyt Riitti, osa 3: Jälkipyykki - tai siis vasta ensi askel tulevaan
Ja sitten hymyilin koko loppumatkan.
Ja koko loppupäivän.
Melkein. Illalla kulmani kurtistuivat muutamaan otteeseen miettiessäni eräitä riemun ja ilon lomassa esiin nousseita näkökohtia.
Facebookin etusivu oli ainakin minulla minun kaverilistoineni hyvin riemukas ja sateenkaarenvärinen. Oli juhlia, sydämiä, naurua ja ilonkyyneliä. Jep, useampi kuin yksi oli kirjoittanut purskahtaneensa ilosta itkuun.
Päivän aikana pari tyyppiä esitti kuitenkin hieman erilaisen kommentin. "Voitaisko nyt jo puhua jostain muusta, kun Suomen politiikassa on muitakin suuria ongelmia, jotka vaatisivat saman huomion kuin tämäkin" (viitaten esim. pakolaiskysymyksiin). "Ei uskalla iloita liikaa, jos seuraava hallitus sitten kaataakin tämän." Ja: "ortodoksinen kirkko ei ikinä tule vihkimään homoja."
Mietin siinä sitten iloitsemista ja tämän asian saamaa huomiota. Onhan se ollut poliittisten kysymysten joukossa suhteettoman suuressa roolissa viime aikoina. Turhankin suuressa siksi, että tasa-arvoisen avioliittolain tulisi olla itsestäänselvyys eikä tällaisen taistelun takana. Jos laki olisi mennyt läpi vähän nopeammin, oltaisiin voitu jo aiemmin alkaa miettiä muitakin ihmisoikeusasioita.
Mutta kun se nyt oli (on) tällaisen taistelun takana, ei suuri huomio asialle ole minusta missään määrin huono asia. Jos tasa-arvon toteutuminen on tällaisen väännön takana, on hyvä, että se myös näkyy. Ja on hyvä, että ilo otetuista askelista - valtavista askelista ihmiskunnalle - näkyy. Ei tämän ihmisoikeuden toteutuminen ja siitä iloitseminen ole muilta kysymyksiltä pois. Päin vastoin. Kun on iloa ja rakkautta, on myös uskoa siihen, että muillekin asioille voidaan tehdä jotain.
Tuntuu oudolta sanoa noin suuren riemun keskellä, että puhukaas nyt jo jostain muusta, tärkeämmistä asioista. Kun on vuosia kuuluttu vähemmistöön, jonka oikeuksia ei vaan millään tunnusteta, on valtava asia, kun ne oikeudet sitten viimein menevät läpi. Silloin pitääkin saada iloita ja näyttää se.
Jep, laki on vielä mutkien takana. Olisi periaatteessa mahdollista, että seuraava hallitus rupeaisikin junnaamaan sitä vastaan. Se olisi kuitenkin erittäin törkeää, kun laki on kansalaisaloitteesta alkanut ja lopulta mennyt läpi. Tällaisen saavutuksen nollaaminen olisi minusta ihmisoikeusrikkomus sekin.
Juuri siksi ilon pitää nyt saada näkyä. Jos ollaan jo valmiiksi varmuudeksi hiljaa ja varpaillaan, on vastustajien helpompi lähteä viemään juttua taaksepäin. Jos taas ollaan ylpeitä saavutetusta ja näytetään riemu, ollaan myös valmiita älähtämään ja kovaa, mikäli joku yrittää tulla laittamaan kapulaa rattaisiin. Juuri ilon näkyminen tekee niiden kapuloiden väliintulosta julkisesti vähemmän hyväksyttävää ja vaikeampaa toteuttaa.
Ja juuri siksi, vaikka syntyikin jo hashtag "me tahdoimme", tahtomisen täytyy jatkua. Ja näkyä.
Sitten oli vielä se ortodoksijuttu.
Samalla, kun evankelisluterilaisen kirkon arkkipiispa julistaa todellista kristillisen lähimmäisenrakkauden ilosanomaa, on ortodoksisen kirkon arkkipiispan näkemys asiasta ahtaan epäsuvaitseva. On ilmiselvää, että ortodoksinen kirkko, joka perustuu perinteisiin, ei voi yhtäkkiä muuttaa sääntöjään avioliitosta. Ortodoksisessa teologiassa painaa paitsi Raamatun sana, myös lukuisien kirkkoisien tulkinnat siitä, eikä yhden maan ortodoksinen kirkko käytännössä mitenkään voi yhtäkkiä muuttaa käytänteitä noin vain. Se on asia, joka tällaiseen muuttumattomuuteen pyrkivään kirkkoon kuuluvan on vain pakko hyväksyä.
Eri asia on kuitenkin se, miten ihmisistä ja heidän rakkaudestaan puhutaan. Arkkipiispa olisi voinut muotoilla asian myös niin, että kaikki ovat kirkkoon tervetulleita sellaisina kuin ovat, vaikkei heitä siellä voidakaan vihkiä. Sen sijaan hän puhui ei-heteroista ja heidän rakkaudestaan vähättelevään sävyyn.
Ei siis ihme, että minun ja monen muun valintaa pysyä ortodoksina ihmetellään. Mielestäni on kuitenkin absurdia erota kirkosta yhden siihen kuuluvan ihmisen lausuntojen vuoksi. Vaikka tuo ihminen sitten olisi arkkipiispa. Kirkko kun kuitenkin on yhtä kuin sen jokainen jäsen, ei joku yksittäinen vanha patu - tai ev.lut.kirkon kohdalla varsinkaan yksittäinen ministeri, joka nyt sattuu kuulumaan siihen kirkkoon. Minä ainakin käyn kirkossa löytääkseni yhteyden Jumalaan, joka on ihmistä ja inhimillistä vajaavuutta pienempi - en valistumassa pappien mielipiteistä.
Eräs ystävä, avoimesti homo ortodoksi, jakoi ajatuksiaan sosiaalisessa mediassa juuri siksi, että hänen kirkossa pysymistään ihmeteltiin. Ystäväni on saanut rippi-isältään tukea olla oma itsensä, ja seurakunnassa hänet hyväksytään kakistelematta. "Niin paradoksaalista, kuin se onkin, ortodoksinen kirkko pelaa kaksilla korteilla: On kirkon opillinen totuus ja sitten käytännön totuus."
Juuri näin minäkin asian koen. Vaikka arkkipiispan virallisesta lausunnosta huokuu tuomitseminen, niin käytännössä kirkosta ja sen ihmisistä huokuu rakkaus. Sama rakkaus, jolla Kristus lähestyi niitä, joita muut hyljeksivät.
Ja juuri siitähän uskossa pohjimmiltaan on kyse. Jumalan rajattomasta, loppumattomasta rakkaudesta.
Loppukevennys: Erään toisen kaverin seinällä käytiin keskustelua vastapuolen uskomattomista argumenteista ja mm. siitä Puolimatkan käsittämättömästä vastineesta, josta jo kirjoitin. Puolimatkahan ratsasti ajatuksella, että biologisten vanhempien korvaaminen (öö, siis se joka adoptiossa tapahtuu joka tapauksessa) on tässä se ongelma. Nousipa sitten esiin se pointti, että Jeesuskin eli elämänsä "isänkorvikkeen" eli Joosefin lapsena, ja - kaverin sanoin - "ihan hyvä siitä tuli". Että jospa vaikka tämän esimerkin voimalla eteenpäin! ;)
keskiviikko 26. marraskuuta 2014
Nyt riitti, osa 2
Perjantai lähestyy ja keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista kiihtyy sosiaalisessa mediassa. Nyt fesessä erottaa ihan selvästi, ketkä ovat asiasta kiinnostuneita ja ketkä pysyvät hiljaa. Sitten sitä hiljaa omassa päässään miettii, vaikeneeko tuo ja tuo tyyppi nyt sen takia, että sillä ei ole enää mitään uutta sanottavaa, vai koska a) asia ei kiinnosta tai b) siitä tyypistä hiljaa itsekseen tuntuu, että olisihan siinä vähän jotain outoa, jos ne homot sais ihan virallisesti mennä naimisiin.
Tällainen mutu-tuntuma on monella. Ja sen varaan perustetaan paljon.
Eräs fesekaveri kommentoi seinällään, että ärsyttää, kun lain vastustajat viittaavat julkisuudessa epämääräisesti "tutkimustuloksiin", joista eivät sitten kykene antamaan mitään enempää tietoa. Henkilökohtaisesti epäilen, että "tutkimuksiin" viittaaminen perustuu Tapio Puolimatkalta keväällä tilattuun niin sanottuun asiantuntijalausuntoon.
Puolimatkaa pidetään asiantuntijana ilmeisesti siksi, että hän on kasvatustieteen professori, ja näin ollen hän pääsi laatimaan lausunnon siitä, olisiko tasa-arvoinen avioliittolaki - tarkemmin ottaen sen adoption salliva osa - lasten etu. Mielenkiintoista sinänsä, että kaikista Suomen kasvatustieteilijöistä lausuntoa tekemään valittiin yksi, tiukan kristillinen mies.
Mielenkiintoista sekin, että "tieteelliseen" lausuntoon on nojauduttu senkin jälkeen, kun Lilja Tamminen heti keväällä ruoti läpi sen epäkohtia erityisesti lähdeviittausten osalta. Tai ettei lakivaliokunta kokenut tarpeelliseksi tilata toista lausuntoa joltakulta vähän eri näkökulmasta. Ilmeisesti he vakuuttuivat Puolimatkan vastineesta kritiikkiin.
Lyhyesti: Tammisen kritiikin pääpointti oli se, että tutkimukset, joihin Puolimatka viittaa, eivät mitenkään liity kahden samansukupuolisen vanhemman perheisiin. Hän viittaa tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu esim. huostaanotettuja tai yksinhuoltajien lapsia, tai uskonnollisten ryhmittymien epätieteellisiin pamfletteihin. Osa tutkimuksista oli jopa julkaistu laitoksessa, jonka alussa selvästi sanottiin, että niiden pohjalta EI voi vetää johtopäätöksiä kahden samansukupuolisen vanhemman perheitä koskien.
Vastineessaan Puolimatka noudattaa samaa taktiikkaa kuin alkuperäisessä lausunnossa: hän selittää ummet ja lammet tieteellisen kuuloista tekstiä, jolla hukuttaa kätevästi sen tosiseikan, ettei tekstillä ole vakaata pohjaa. Puolimatka on hyvä kirjoittaja, ja teksti on vakuuttavan kuuloista. Pääpointti on se, että hän ei tarkoittanutkaan kommentoida nimenomaan homovanhempien vaikutusta lapsen elämään, vaan ylipäätään tilannetta, jossa lapsi syystä tai toisesta ei elä biologisten vanhempiensa kanssa. Muutama kohta kuitenkin paljastaa aukkokohdat.
Ensinnäkin, Puolimatkan mukaan "Avioliitto on historiallisesti ymmärretty instituutioksi, jonka julkinen tehtävä on suojella lasta" (suora lainaus). Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä avioliitto on alunperin, siis nimenomaan historiallisesti, ollut lähinnä taloudellinen ratkaisu, jossa nainen on siirtynyt isän omaisuudesta aviomiehen omaisuudeksi. Todenmukaisempaa olisi ollut sanoa, että avioliitto nykyään ymmärretään instituutioksi, jonka tarkoitus on suojella lasta. Puolimatka ei kuitenkaan ole tätä tehnyt, varmasti sen takia, että tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat nojaavat "perinteisiin" ja siihen kuinka avioliitto on "historiallisesti" pyhä. Lisäksi on paha puhua avioliiton tehtävästä suojella lasta, sillä noin puolet liitoista päättyy eroon, ja siihen taas Puolimatka ei voi tässä yhteydessä puuttua, koska avioero on jo laillinen.
Toiseksi, Puolimatkan mukaan avioliittolaki heikentäisi lapsen asemaa, koska kun laissa määriteltäisiin, että toisen vanhemman voi "korvata" joku muu, isät sitoutuisivat lapsiinsa nykyistä heikommin. "Tämä johtaa lapsensa hylkäävien isien määrän nousuun." On käsittämätöntä, että yliopiston professori esittää tällaisen tämä johtaa -väittämän. Hänen jos kenen pitäisi tietää, että moisia johtopäätöksiä ei missään olosuhteissa voi vetää pelkästään omien oletustensa pohjalta.
Lisäksi tietysti perustelu on täysin absurdi. Suomessa on jo laillista erota avioliitosta tai hankkia lapsia ilman avioliittoa. Nykyiset lait antavat jo kaikki edellytykset hylätä lapsensa niille isille, jotka sitä haluavat. Laki ei muuttaisi tätä millään lailla. Lisäksi on omituista puhua lasten hylkäämisen yleistymisestä, kun kyseessä on adoptiolaki. Adoption kohteeksi päätyvät yleensä lapset, jotka on jo hylätty. He eivät joka tapauksessa tule omien biologisten vanhempiensa kasvattamiksi.
Tai jos kyse on perheensisäisestä adoptiosta: oikeus siihen on jo voimassa rekisteröidyssä parisuhteessakin, eli avioliitto-nimike ei tätä enää muuta. Lisäksi sisäistä adoptiota tuskin tapahtuu, ellei lapsen toinen vanhempi ole joka tapauksessa kuvioiden ulkopuolella. Tähän elämästä katoamisen mahdollisuuteenkaan ei tarvita avioliittolain muutosta. Näitä perheitä on jo olemassa. Uusi laki ei aiheuttaisi sitä, että sateenkaariperheitä aletaan perustaa, vaan siihen, että jo olemassa olevien sateenkaariperheiden vanhemmat voisivat halutessaan olla virallisesti aviossa, ja tulisivat tunnustetuiksi sekä saisivat lain edessä samat oikeudet kuin muutkin perheet.
Alkuperäisessä tekstissäni oli ajatusvirhe: menin väittämään, että homosuhteissa ei saisi tällä hetkellä tehdä perheensisäistä adoptiota, vaikka hyvin tiedän, että se on rekisteröidyssä parisuhteessa mahdollinen. Ilmeisesti Puolimatkan pökerryttävällä sanatulvalla oli jotain vaikutusta minuunkin, kun menin kirjoittamaan väärin. Joka tapauksessa, puhe siitä että uusi avioliittolaki tekisi mahdolliseksi lapsen biologisten vanhempien korvaamisen jollain muulla aikuisella on täysin absurdia, kun ottaa huomioon että Suomessa saa jo erota, kasvattaa lapsen yksinhuoltajana, adoptoida yksin tai heterosuhteessa sekä adoptoida perheensisäisesti myös rekisteröidyssä parisuhteessa. Miten ihmeessä se, että samansukupuoliset vanhemmat saisivat halutessaan olla myös avioliitossa ja adoptoida jo hylättyjä lapsia kasvattaisi lastensa hylkäävien isien määrää?!
Vastineessaan Puolimatka myös tyylikkäästi väistää kommentoimasta sitä tosiseikkaa, että osaa hänen siteeraamistaan tutkimuksista nimenomaan ei pitänyt käyttää saman sukupuolisten vanhempien perheitä tarkasteltaessa. Sen sijaan hän keskittyy valittamaan Lilja Tammisen sanavalinnoista ja siitä, että tämä on esimerkiksi googlannut Puolimatkan viittaamia tutkimuksia, eikä etsinyt niitä manuaalisesti kirjastosta. Ehkä Lilja Tamminen meni turhan pitkälle käyttäessään raflaavia sanavalintoja, joihin Puolimatka saattoi tarttua ja inistä siitä, että Tamminen väittää hänen pitävän homoja syntisinä. En ota kantaa siihen, ajatteleeko Puolimatka näin - jokainen voi tehdä siitä omat johtopäätöksensä. Sen sijaan kerron, minkä vaikutelman minä Puolimatkan teksteistä saan.
Akateemisen kuuloisen sanahelinän läpi kuultaa minulle se, että hänestä nyt vain tuntuu, että homojen avioliitto olisi väärin; erityisesti se, että sitten ne homot olisivat samanarvoisia vanhempia kuin me muutkin. Kyllähän minä sen ymmärrän, että tietynlaisissa oloissa kasvaneista ihmisistä voi tuntua tältä. Puolimatkan ikäluokassa heitä on varmasti paljon, ja facebookin hiljaiseläjistä uskon heitä löytyvän omassakin sukupolvessani. Kaikki me omaksumme kotona, kotikaupungissamme, koulussamme ja kaveripiirissämme vallitsevia arvoja ja uskomuksia. Moni varmasti tällä hetkellä kokee samoin kuin Puolimatka: tämä vain tuntuu jotenkin väärältä.
Kerronko, mikä minusta tuntuu väärältä? Se, että niin moni ihminen oman mutu-tuntumansa perusteella haluaa kieltää tasa-arvoiset oikeudet niin monilta muilta. Jopa siinä määrin, että lähdetään raivoisasti vastustamaan toisten, mitenkään sinuun liittymättömien henkilöiden oikeutta päästä naimisiin. Minua raivostuttaa, että omien ennakkoluulojen nimissä kirjoitetaan "tieteellisiä" lausuntoja törkeästi kaikkia tieteen periaatteita laiminlyöden. Tämä on minusta oman aseman ja tittelin väärinkäyttöä.
Tai sitten niitä tasa-arvoisia ihmisoikeuksia halutaan rajata vain siinä määrin, että jätetään lupaamatta äänestää lakialoitetta tukeneita kansanedustajia, koska ei mun tarvitse tukea sellaista, mikä tuntuu itsestä väärältä. Tietysti minä ymmärrän sen, että kaikki eivät koe asiaa omakseen eivätkä halua keskusteluun osallistua. Voi kuitenkin olla hedelmällistä haastaa itsensä edes miettimään asiaa: mitä jos se, mikä tuntuu yksilöstä kummalliselta, onkin objektiivisesti tarkasteltuna tasa-arvon tukemista eikä siis väärin, vaan oikein? Tekeekö mututuntumani minusta itseasiassa ihmisoikeuksien vastustajan?
Tällainen mutu-tuntuma on monella. Ja sen varaan perustetaan paljon.
Eräs fesekaveri kommentoi seinällään, että ärsyttää, kun lain vastustajat viittaavat julkisuudessa epämääräisesti "tutkimustuloksiin", joista eivät sitten kykene antamaan mitään enempää tietoa. Henkilökohtaisesti epäilen, että "tutkimuksiin" viittaaminen perustuu Tapio Puolimatkalta keväällä tilattuun niin sanottuun asiantuntijalausuntoon.
Puolimatkaa pidetään asiantuntijana ilmeisesti siksi, että hän on kasvatustieteen professori, ja näin ollen hän pääsi laatimaan lausunnon siitä, olisiko tasa-arvoinen avioliittolaki - tarkemmin ottaen sen adoption salliva osa - lasten etu. Mielenkiintoista sinänsä, että kaikista Suomen kasvatustieteilijöistä lausuntoa tekemään valittiin yksi, tiukan kristillinen mies.
Mielenkiintoista sekin, että "tieteelliseen" lausuntoon on nojauduttu senkin jälkeen, kun Lilja Tamminen heti keväällä ruoti läpi sen epäkohtia erityisesti lähdeviittausten osalta. Tai ettei lakivaliokunta kokenut tarpeelliseksi tilata toista lausuntoa joltakulta vähän eri näkökulmasta. Ilmeisesti he vakuuttuivat Puolimatkan vastineesta kritiikkiin.
Lyhyesti: Tammisen kritiikin pääpointti oli se, että tutkimukset, joihin Puolimatka viittaa, eivät mitenkään liity kahden samansukupuolisen vanhemman perheisiin. Hän viittaa tutkimuksiin, joissa on tarkasteltu esim. huostaanotettuja tai yksinhuoltajien lapsia, tai uskonnollisten ryhmittymien epätieteellisiin pamfletteihin. Osa tutkimuksista oli jopa julkaistu laitoksessa, jonka alussa selvästi sanottiin, että niiden pohjalta EI voi vetää johtopäätöksiä kahden samansukupuolisen vanhemman perheitä koskien.
Vastineessaan Puolimatka noudattaa samaa taktiikkaa kuin alkuperäisessä lausunnossa: hän selittää ummet ja lammet tieteellisen kuuloista tekstiä, jolla hukuttaa kätevästi sen tosiseikan, ettei tekstillä ole vakaata pohjaa. Puolimatka on hyvä kirjoittaja, ja teksti on vakuuttavan kuuloista. Pääpointti on se, että hän ei tarkoittanutkaan kommentoida nimenomaan homovanhempien vaikutusta lapsen elämään, vaan ylipäätään tilannetta, jossa lapsi syystä tai toisesta ei elä biologisten vanhempiensa kanssa. Muutama kohta kuitenkin paljastaa aukkokohdat.
Ensinnäkin, Puolimatkan mukaan "Avioliitto on historiallisesti ymmärretty instituutioksi, jonka julkinen tehtävä on suojella lasta" (suora lainaus). Tämä on mielenkiintoinen väite, sillä avioliitto on alunperin, siis nimenomaan historiallisesti, ollut lähinnä taloudellinen ratkaisu, jossa nainen on siirtynyt isän omaisuudesta aviomiehen omaisuudeksi. Todenmukaisempaa olisi ollut sanoa, että avioliitto nykyään ymmärretään instituutioksi, jonka tarkoitus on suojella lasta. Puolimatka ei kuitenkaan ole tätä tehnyt, varmasti sen takia, että tasa-arvoisen avioliittolain vastustajat nojaavat "perinteisiin" ja siihen kuinka avioliitto on "historiallisesti" pyhä. Lisäksi on paha puhua avioliiton tehtävästä suojella lasta, sillä noin puolet liitoista päättyy eroon, ja siihen taas Puolimatka ei voi tässä yhteydessä puuttua, koska avioero on jo laillinen.
Toiseksi, Puolimatkan mukaan avioliittolaki heikentäisi lapsen asemaa, koska kun laissa määriteltäisiin, että toisen vanhemman voi "korvata" joku muu, isät sitoutuisivat lapsiinsa nykyistä heikommin. "Tämä johtaa lapsensa hylkäävien isien määrän nousuun." On käsittämätöntä, että yliopiston professori esittää tällaisen tämä johtaa -väittämän. Hänen jos kenen pitäisi tietää, että moisia johtopäätöksiä ei missään olosuhteissa voi vetää pelkästään omien oletustensa pohjalta.
Lisäksi tietysti perustelu on täysin absurdi. Suomessa on jo laillista erota avioliitosta tai hankkia lapsia ilman avioliittoa. Nykyiset lait antavat jo kaikki edellytykset hylätä lapsensa niille isille, jotka sitä haluavat. Laki ei muuttaisi tätä millään lailla. Lisäksi on omituista puhua lasten hylkäämisen yleistymisestä, kun kyseessä on adoptiolaki. Adoption kohteeksi päätyvät yleensä lapset, jotka on jo hylätty. He eivät joka tapauksessa tule omien biologisten vanhempiensa kasvattamiksi.
Tai jos kyse on perheensisäisestä adoptiosta: oikeus siihen on jo voimassa rekisteröidyssä parisuhteessakin, eli avioliitto-nimike ei tätä enää muuta. Lisäksi sisäistä adoptiota tuskin tapahtuu, ellei lapsen toinen vanhempi ole joka tapauksessa kuvioiden ulkopuolella. Tähän elämästä katoamisen mahdollisuuteenkaan ei tarvita avioliittolain muutosta. Näitä perheitä on jo olemassa. Uusi laki ei aiheuttaisi sitä, että sateenkaariperheitä aletaan perustaa, vaan siihen, että jo olemassa olevien sateenkaariperheiden vanhemmat voisivat halutessaan olla virallisesti aviossa, ja tulisivat tunnustetuiksi sekä saisivat lain edessä samat oikeudet kuin muutkin perheet.
Alkuperäisessä tekstissäni oli ajatusvirhe: menin väittämään, että homosuhteissa ei saisi tällä hetkellä tehdä perheensisäistä adoptiota, vaikka hyvin tiedän, että se on rekisteröidyssä parisuhteessa mahdollinen. Ilmeisesti Puolimatkan pökerryttävällä sanatulvalla oli jotain vaikutusta minuunkin, kun menin kirjoittamaan väärin. Joka tapauksessa, puhe siitä että uusi avioliittolaki tekisi mahdolliseksi lapsen biologisten vanhempien korvaamisen jollain muulla aikuisella on täysin absurdia, kun ottaa huomioon että Suomessa saa jo erota, kasvattaa lapsen yksinhuoltajana, adoptoida yksin tai heterosuhteessa sekä adoptoida perheensisäisesti myös rekisteröidyssä parisuhteessa. Miten ihmeessä se, että samansukupuoliset vanhemmat saisivat halutessaan olla myös avioliitossa ja adoptoida jo hylättyjä lapsia kasvattaisi lastensa hylkäävien isien määrää?!
Vastineessaan Puolimatka myös tyylikkäästi väistää kommentoimasta sitä tosiseikkaa, että osaa hänen siteeraamistaan tutkimuksista nimenomaan ei pitänyt käyttää saman sukupuolisten vanhempien perheitä tarkasteltaessa. Sen sijaan hän keskittyy valittamaan Lilja Tammisen sanavalinnoista ja siitä, että tämä on esimerkiksi googlannut Puolimatkan viittaamia tutkimuksia, eikä etsinyt niitä manuaalisesti kirjastosta. Ehkä Lilja Tamminen meni turhan pitkälle käyttäessään raflaavia sanavalintoja, joihin Puolimatka saattoi tarttua ja inistä siitä, että Tamminen väittää hänen pitävän homoja syntisinä. En ota kantaa siihen, ajatteleeko Puolimatka näin - jokainen voi tehdä siitä omat johtopäätöksensä. Sen sijaan kerron, minkä vaikutelman minä Puolimatkan teksteistä saan.
Akateemisen kuuloisen sanahelinän läpi kuultaa minulle se, että hänestä nyt vain tuntuu, että homojen avioliitto olisi väärin; erityisesti se, että sitten ne homot olisivat samanarvoisia vanhempia kuin me muutkin. Kyllähän minä sen ymmärrän, että tietynlaisissa oloissa kasvaneista ihmisistä voi tuntua tältä. Puolimatkan ikäluokassa heitä on varmasti paljon, ja facebookin hiljaiseläjistä uskon heitä löytyvän omassakin sukupolvessani. Kaikki me omaksumme kotona, kotikaupungissamme, koulussamme ja kaveripiirissämme vallitsevia arvoja ja uskomuksia. Moni varmasti tällä hetkellä kokee samoin kuin Puolimatka: tämä vain tuntuu jotenkin väärältä.
Kerronko, mikä minusta tuntuu väärältä? Se, että niin moni ihminen oman mutu-tuntumansa perusteella haluaa kieltää tasa-arvoiset oikeudet niin monilta muilta. Jopa siinä määrin, että lähdetään raivoisasti vastustamaan toisten, mitenkään sinuun liittymättömien henkilöiden oikeutta päästä naimisiin. Minua raivostuttaa, että omien ennakkoluulojen nimissä kirjoitetaan "tieteellisiä" lausuntoja törkeästi kaikkia tieteen periaatteita laiminlyöden. Tämä on minusta oman aseman ja tittelin väärinkäyttöä.
Tai sitten niitä tasa-arvoisia ihmisoikeuksia halutaan rajata vain siinä määrin, että jätetään lupaamatta äänestää lakialoitetta tukeneita kansanedustajia, koska ei mun tarvitse tukea sellaista, mikä tuntuu itsestä väärältä. Tietysti minä ymmärrän sen, että kaikki eivät koe asiaa omakseen eivätkä halua keskusteluun osallistua. Voi kuitenkin olla hedelmällistä haastaa itsensä edes miettimään asiaa: mitä jos se, mikä tuntuu yksilöstä kummalliselta, onkin objektiivisesti tarkasteltuna tasa-arvon tukemista eikä siis väärin, vaan oikein? Tekeekö mututuntumani minusta itseasiassa ihmisoikeuksien vastustajan?
torstai 20. marraskuuta 2014
Nyt riitti
Lakivaliokunta hylkäsi taas aloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Päivi Räsänen keuhkoaa, että laki olisi "YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen". YLEn Atte Jääskeläinen kielsi toimittajia käyttämästä "positiivisia mielikuvia" luovaa termiä tasa-arvoinen avioliittolaki.
Ei ihme, etteivät lain vastustajat halua käyttää termiä. Paitsi, että termi on täysin totuudenmukainen, se nostaa ihmisten silmille myös sen totuuden, että lakia vastustavat ovat myös tasa-arvon vastustajia.
Tasa-arvo tarkoittaa sitä, että kaikilla ihmisillä on samat oikeudet. Piste.
Minun ei tarvitse kirjoittaa siitä, miksi laki pitäisi hyväksyä. Se on voimassa jo monessa maassa. Kattavat perustelut löytyvät esim. täältä. Kuten Juhani Mykkänen kyseisessä tekstissä kirjoittaa: "Haluaisitko itse “rekisteröidä parisuhteesi" vai solmia avioliiton? Jos valitsit jälkimmäisen, voisitko kertoa, mitä olet tehnyt ansaitaksesi yksinoikeuden puuhaan, jonka haluat evätä 5–10 prosentilta suomalaisista? Kyllä, homoseksuaalisuus on suurin piirtein yhtä yleistä kuin Helsingissä asuminen."
Minua vain vituttaa nyt niin paljon juurikin tuo tasa-arvon vastustaminen, että halusinpa nostaa aiheen esille täälläkin. On täysin käsittämätöntä, että esimerkiksi ihmiset, jotka ajavat tasa-arvoa mustien ja valkoisten välille, eivät piittaa siitä tai jopa vastustavat sitä, kun kyseessä ovat seksuaalivähemmistöt vs. heterot. Esimerkiksi eräs ystäväni, jolla on afrikkalainen poikaystävä, sanoi, että asia ei häntä kauheasti kiinnosta. Mitä, jos mustat eivät saisi mennä naimisiin (kuten aikoinaan)? Heillähän voisi olla oma systeemi, että sen parisuhteen saa kuitenkin rekisteröidä? Kuulostaako reilulta?
Jos joku nyt ajattelee, ettei homoutta voi verrata ihonväriin, niin kyllä voi. Ohessa vastakommenttini muutamaan tyypilliseen homoutta itsessään vastutavaan idiotismiin.
"Jumala ei luonut Adamia ja Steveä."
Loipas. Hän loi koko maailman ja meidät kaikki. Myös jokaisen homon, lesbo, bissen, transsukupuolisen ja jotain-siltä-väliltä. Turha tulla selittämään, että kaikki muu erilaisuus (=normista poikkeavuus) on kyllä Jumalan luomaa, mutta seksuaalinen suuntautuminen oma valinta.
"Mutta koska Adam ja Eva olivat mies ja nainen, se tarkoittaa, ettei Jumala tarkoittanut ihmisiä homoiksi."
Eikä vammaisiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai lyhytkasvuisiksi? Koska Adam ja Eva eivät olleet niitäkään?
"Okei, en tuomitse sitä, että joku on homo, vaan sen, että hän valitsee toteuttaa saman sukupuolen välisiä suhteita."
Eli tuomitset sen, että joku valitsee olla sen ihmisen kanssa jota rakastaa, eikä pakota itseään olemaan väkisin sellaisen kanssa joka kiinnostaa häntä yhtä vähän kuin homosuhde umpiheteroa.
"Homous on luonnotonta."
Eikä ole. Luonnossa esiintyy paljon homoutta, eri eläinlajeissa. Eläimet eivät käy tappamassa homostelevia lajitovereitaan. Niillä on parempaakin tekemistä.
Voinpa nyt sitten samalla mainita, että jos joku ei sitä vielä tiedä tai arvaa, niin enpä itsekään ole hetero, vaikken vuosiin ole muissa kuin heterosuhteissa ollutkaan. (Jälkimmäinen ei ole valinta, olen toiminut ihan sen mukaan, mitä mieli tekee.) Tässä siis kommenttini vielä niille, jotka kammoavat sitä, että uuden lain myötä ne homot saisivat myös adoptoida lapsia. Hei, te siellä: minä en ole hetero, minulla ei ole miestä, ja minulla on jo lapsi. Uuden lain estäminen ei estä homoja olemasta vanhempia; laki yksinkertaisesti asettaisi sateenkaarivanhemmat tasa-arvoiseen asemaan muiden kanssa. Myös adoption suhteen.
Sanon tämän nyt näin julkisesti ihan jo sen kunniaksi, että on mahdollista olla kristitty ja ei-hetero. Jumalaan / Kristukseen uskominen ei edellytä homovastaisuutta, eikä (siviili!)avioliiton pitämistä vain heteroille pyhitettynä. Minä uskon, että rakkaus on pyhää.
Lue myös nämä:
Uusi Suomi: Yksi Päivi Räsäsen lause maksaa kirkolle 800 000€
Yle: Näissä maissa samaa sukupuolta olevat voivat avioitua - liittyykö Suomi joukkoon?
Muokkaus. Ja tämä:
Lilja Tamminen: Asiantuntijalausunto homoliitoista eduskunnalle on epätieteellistä puppua
Ei ihme, etteivät lain vastustajat halua käyttää termiä. Paitsi, että termi on täysin totuudenmukainen, se nostaa ihmisten silmille myös sen totuuden, että lakia vastustavat ovat myös tasa-arvon vastustajia.
Tasa-arvo tarkoittaa sitä, että kaikilla ihmisillä on samat oikeudet. Piste.
Minun ei tarvitse kirjoittaa siitä, miksi laki pitäisi hyväksyä. Se on voimassa jo monessa maassa. Kattavat perustelut löytyvät esim. täältä. Kuten Juhani Mykkänen kyseisessä tekstissä kirjoittaa: "Haluaisitko itse “rekisteröidä parisuhteesi" vai solmia avioliiton? Jos valitsit jälkimmäisen, voisitko kertoa, mitä olet tehnyt ansaitaksesi yksinoikeuden puuhaan, jonka haluat evätä 5–10 prosentilta suomalaisista? Kyllä, homoseksuaalisuus on suurin piirtein yhtä yleistä kuin Helsingissä asuminen."
Minua vain vituttaa nyt niin paljon juurikin tuo tasa-arvon vastustaminen, että halusinpa nostaa aiheen esille täälläkin. On täysin käsittämätöntä, että esimerkiksi ihmiset, jotka ajavat tasa-arvoa mustien ja valkoisten välille, eivät piittaa siitä tai jopa vastustavat sitä, kun kyseessä ovat seksuaalivähemmistöt vs. heterot. Esimerkiksi eräs ystäväni, jolla on afrikkalainen poikaystävä, sanoi, että asia ei häntä kauheasti kiinnosta. Mitä, jos mustat eivät saisi mennä naimisiin (kuten aikoinaan)? Heillähän voisi olla oma systeemi, että sen parisuhteen saa kuitenkin rekisteröidä? Kuulostaako reilulta?
Jos joku nyt ajattelee, ettei homoutta voi verrata ihonväriin, niin kyllä voi. Ohessa vastakommenttini muutamaan tyypilliseen homoutta itsessään vastutavaan idiotismiin.
"Jumala ei luonut Adamia ja Steveä."
Loipas. Hän loi koko maailman ja meidät kaikki. Myös jokaisen homon, lesbo, bissen, transsukupuolisen ja jotain-siltä-väliltä. Turha tulla selittämään, että kaikki muu erilaisuus (=normista poikkeavuus) on kyllä Jumalan luomaa, mutta seksuaalinen suuntautuminen oma valinta.
"Mutta koska Adam ja Eva olivat mies ja nainen, se tarkoittaa, ettei Jumala tarkoittanut ihmisiä homoiksi."
Eikä vammaisiksi, sokeiksi, kuuroiksi tai lyhytkasvuisiksi? Koska Adam ja Eva eivät olleet niitäkään?
"Okei, en tuomitse sitä, että joku on homo, vaan sen, että hän valitsee toteuttaa saman sukupuolen välisiä suhteita."
Eli tuomitset sen, että joku valitsee olla sen ihmisen kanssa jota rakastaa, eikä pakota itseään olemaan väkisin sellaisen kanssa joka kiinnostaa häntä yhtä vähän kuin homosuhde umpiheteroa.
"Homous on luonnotonta."
Eikä ole. Luonnossa esiintyy paljon homoutta, eri eläinlajeissa. Eläimet eivät käy tappamassa homostelevia lajitovereitaan. Niillä on parempaakin tekemistä.
 |
| http://nyt.fi/a1305840516590 |
Voinpa nyt sitten samalla mainita, että jos joku ei sitä vielä tiedä tai arvaa, niin enpä itsekään ole hetero, vaikken vuosiin ole muissa kuin heterosuhteissa ollutkaan. (Jälkimmäinen ei ole valinta, olen toiminut ihan sen mukaan, mitä mieli tekee.) Tässä siis kommenttini vielä niille, jotka kammoavat sitä, että uuden lain myötä ne homot saisivat myös adoptoida lapsia. Hei, te siellä: minä en ole hetero, minulla ei ole miestä, ja minulla on jo lapsi. Uuden lain estäminen ei estä homoja olemasta vanhempia; laki yksinkertaisesti asettaisi sateenkaarivanhemmat tasa-arvoiseen asemaan muiden kanssa. Myös adoption suhteen.
Sanon tämän nyt näin julkisesti ihan jo sen kunniaksi, että on mahdollista olla kristitty ja ei-hetero. Jumalaan / Kristukseen uskominen ei edellytä homovastaisuutta, eikä (siviili!)avioliiton pitämistä vain heteroille pyhitettynä. Minä uskon, että rakkaus on pyhää.
Lue myös nämä:
Uusi Suomi: Yksi Päivi Räsäsen lause maksaa kirkolle 800 000€
Yle: Näissä maissa samaa sukupuolta olevat voivat avioitua - liittyykö Suomi joukkoon?
Muokkaus. Ja tämä:
Lilja Tamminen: Asiantuntijalausunto homoliitoista eduskunnalle on epätieteellistä puppua
tiistai 18. marraskuuta 2014
Yksinkertaista, rakas W
"Miksi halusit lapsia?" kysyi ystäväni Kultu viikonloppuna. Vastaus oli ilmiselvä, mutta sen pukeminen sanoiksi vaikeaa. Koska olen aina tiennyt, että haluan elää sellaista elämää. Perhe-elämää. Minä vain... tiesin sen. Olen sellainen. Tai siis tällainen.
Koska elämä lapsen tai lasten kanssa on aivan erilaista kuin ilman. Kaikki tietävät käytännön jutut, mutta siis tunnelmaltaan myös. Yleiseltä olemukseltaan.
Koska sitä ei voi verrata elämään ilman lasta. Se on ihan eri asia.
Ja siis, minä ja "mä vaan tiedän" -mututuntumani olimme aivan oikeassa. Haluan elää juuri näin.
Tyyppi juoksee ympäri kämppää ja huutaa: "Baapma! Baapma! Baapma!"
(Älkää kysykö mitä se tarkoittaa.)
Tai selittää vaikka kuinka pitään: "Kapii, kapii, kapii... Piikkaa. Piakkaa." Ja selvästi tietää, mistä puhuu.
Tai levittää silmänsä lautasiksi ja sanoo suu pyöreänä: "O-o!"
Se tarkoittaa tilanteesta riippuen pimeää / märkää / rikki / puussa ei ole lehtiä.
Kuten tästä ehkä huomaa, Watson ei siis (vielä) osaa puhua. Sen sijaan hän osaa laulaa, tanssia ja toistaa rytmejä, ja ilmaiseekin itseään edellämainituin keinoin.
Esim. autolaulun tööttäystä matkiva ääni tarkoittaa: haluan laittaa tämän tavaran pois kädestäni. Rytmi "ti-ti ti-ti taa taa" tarkoittaa jalkoja/varpaita/saappaita. Pätkä Mozartin aariaa Voi Che Sapete tarkoittaa haluan nukkumaan/sänkyyn/tutin/tuttipullon/rätin.
Noin kuukausi sitten Mummi oli muutaman päivän lomalla hoitohommistaan, ja minä ja Watson vietimme oman pienen lomamme yhdessä. Loman viimeisenä iltana meillä oli ollut vieraita, ja W oli nukkumaan mennessä edelleen aivan täpinöissään. Yritin rauhoittaa häntä vieressäni, laulaa ja ties mitä, mutta hän kiipesi kertaalleen alas sängystä eikä toisellakaan yrittämällä näyttänyt yhtään sen yhteistyökykyisemmältä.
Sanoin sitten painokkaasti: "W, nyt olis jo aika rauhoittua."
W katsoi minua kulmiaan kurtistaen, otti tutin suustaan (?!), laittoi päänsä rinnalleni - ja nukahti siihen.
Koska elämä lapsen tai lasten kanssa on aivan erilaista kuin ilman. Kaikki tietävät käytännön jutut, mutta siis tunnelmaltaan myös. Yleiseltä olemukseltaan.
Koska sitä ei voi verrata elämään ilman lasta. Se on ihan eri asia.
Ja siis, minä ja "mä vaan tiedän" -mututuntumani olimme aivan oikeassa. Haluan elää juuri näin.
Tyyppi juoksee ympäri kämppää ja huutaa: "Baapma! Baapma! Baapma!"
(Älkää kysykö mitä se tarkoittaa.)
Tai selittää vaikka kuinka pitään: "Kapii, kapii, kapii... Piikkaa. Piakkaa." Ja selvästi tietää, mistä puhuu.
Tai levittää silmänsä lautasiksi ja sanoo suu pyöreänä: "O-o!"
Se tarkoittaa tilanteesta riippuen pimeää / märkää / rikki / puussa ei ole lehtiä.
Kuten tästä ehkä huomaa, Watson ei siis (vielä) osaa puhua. Sen sijaan hän osaa laulaa, tanssia ja toistaa rytmejä, ja ilmaiseekin itseään edellämainituin keinoin.
Esim. autolaulun tööttäystä matkiva ääni tarkoittaa: haluan laittaa tämän tavaran pois kädestäni. Rytmi "ti-ti ti-ti taa taa" tarkoittaa jalkoja/varpaita/saappaita. Pätkä Mozartin aariaa Voi Che Sapete tarkoittaa haluan nukkumaan/sänkyyn/tutin/tuttipullon/rätin.
Noin kuukausi sitten Mummi oli muutaman päivän lomalla hoitohommistaan, ja minä ja Watson vietimme oman pienen lomamme yhdessä. Loman viimeisenä iltana meillä oli ollut vieraita, ja W oli nukkumaan mennessä edelleen aivan täpinöissään. Yritin rauhoittaa häntä vieressäni, laulaa ja ties mitä, mutta hän kiipesi kertaalleen alas sängystä eikä toisellakaan yrittämällä näyttänyt yhtään sen yhteistyökykyisemmältä.
Sanoin sitten painokkaasti: "W, nyt olis jo aika rauhoittua."
W katsoi minua kulmiaan kurtistaen, otti tutin suustaan (?!), laittoi päänsä rinnalleni - ja nukahti siihen.
torstai 13. marraskuuta 2014
Eikoskaan: Käsityöt
Viimein se jatkuu, projekti Eikoskaan!
Olen tässä huomannut, että asioita, joita en koskaan tee, ei yleensä myöskään huvita koskaan tehdä, joten tämä projekti oli siinä mielessä epäonnistunut idea. Koska elämässä kuitenkin tulee tilanteita, joissa joutuu tekemään sitäkin, mikä ei koskaan huvita, pääsen nyt raportoimaan ainakin yhdestä aiotusta aiheesta: käsitöistä.
Miksi ei koskaan käsitöitä minulle? Olen varmaan maailman ainoa bloggaaja, joka ei harrasta niitä. Aikoinaan olin maailman ainoa larppaaja, joka ei ommellut vaatteita. En tiedä, olenko ainoa, joka ei lähes 30 vuoden kypsässä iässä edelleenkään osaa laittaa ompelukoneeseen lankaa. Älkää käsittäkö väärin, olen minä sen opetellut. Monta kertaa. Ja unohtanut yhtä monta.
Tiedättekö yleisen jorinan siitä, kuinka kaikki ovat hyviä jossain ja vähän vähemmän hyviä jossakin muussa. No, minä olen aika paljon vähemmän hyvä käsitöissä, toisinsanoen kaikissa käden taitoja vaativissa asioissa. Ala-asteella käsityö oli ainoa aine koulussa, josta sain alle kasin. Ja vaikka sittemmin sain alle kasin myös muissa aineissa, käsitöissä en tullut yhtään paremmaksi. Enkä ole tullut tähän päivään mennessä.
Kyse ei ole pelkästä asennevammasta. Innostun käsitöistä aina välillä, kun joudun tekemään niitä jossain. Yleensä aloitan jonkin neulomis- tai virkkausprojektin. Yleensä en koskaan saa sitä loppuun asti. Siinä vaiheessa, kun mokia alkaa tulla ja huomaan, että taas pitäisi purkaa niin ja niin paljon, tai että en pysty purkamaan, koska johonkin on tullut solmu... voi huokaus.
Olen lahjakas monessa asiassa, kuten esim. kielissä ja musiikissa. Matikkakkaan ei ollut minulle vaikeaa ennen lukion pitkää. Olen siis tottunut oppimaan asioita aika helpolla. Käsityöt on ainoa asia, jossa uusien asioiden oppiminen vie minulta todella kauan; jossa mokailen aina vain; jossa etenen hitaasti ja tarvitsen apua; jossa en tajua mitään oppikirjojen kaavakuvista (ja vihaan kun minulle sanotaan: "Katso siitä kirjan kuvasta niin ymmärrät kyllä, se on tosi selkeä!"). Pystyn kyllä oppimaan käsitöitä, jos raadan sen eteen. Mutta en nauti sellaisesta raatamisesta, kun tiedän, että maailma on täynnä asioita, joita opin helposti, nopeasti ja miellyttävästi.
Olen minä ompelemisestakin toisinaan innostunut, ajatuksena ainakin. Tämän eikoskaan-tekstin piti alunperin kertoa ompelusta. Pääsin niin pitkälle, että kävin yhdellä marttojen ompelutunnilla ystäväni kanssa. Siihen se jäi. Ihmetyttää joka kerta, miten vaikeaa voi olla esim. ommella suoraan. Tai kuinka voi mokata "helpoksi harjoitustyöksi" aiotun pussukan, jollaisia alakoulun oppilaat sutaisevat kasaan tuosta vain.
Juuri alakoulun oppilaiden vuoksi joudun kuitenkin aina uudestaan tekemisiin käsitöiden kanssa. Olen ammatiltani opettaja, vaikkakin pätevöitymiseni on vielä hieman kesken. Olen aloittanut opintoni vuonna 2006, ja lykännyt gradun aloittamisen lisäksi opintoihin sisältyviä harjoitteluja viime tippaan. Niinpä olen nyt kolmannen vuoden opintoihin suositellussa harjoittelussa (voitte itse laskea kuinka kauan siitä kolmannesta opintovuodesta on kulunut).
Ei sillä, ajoitus on loistava. Koko opintojeni ajan olen valittanut harjoittelusta, joka on kaukana todellisesta työelämästä, josta taas minulla on jo paljon kokemusta. Nyt, kun teen harjoittelua yliopiston normaalikoululla, olen siitä aivan liekeissä. Työkokemukseni pohjalta pystyn hahmottamaan, mikä harjoittelussa on olennaista (juuri siksi, että se ei ole samanlaista kuin normaali työelämä), ja missä minulla opettajana on parantamisen varaa.
Yksi parantamisenvara on saada varmuutta sellaisten aineiden opettamiseen, joissa itse en loista. Lienee sanomattakin selvää, että opetettavien aineiden suosikkeja listatessa tekstiilityö on kirkkaasti viimeinen. Jep, siellä kemian ja fysiikan alapuolella (sillä niitäkin opetetaan nykyään alakoulussa).
Ei siis varmaan ihme, että hermoilin "hieman" kässän harjoittelusta. Olen kyllä opettanut käsityötunteja, niin käsittämätöntä kuin se onkin; tuolloin nojasin koulunkäyntiavustajan taitoihin ja opettelin itse auttavasti virkkaamaan pystyäkseni neuvomaan (niitä kaikkein heikoimpia) oppilaita. Siitä selvittiin, se kuopattiin - ja virkkaustaito unohdettiin taas kerran.
Niinpä harjoittelun alussa pidetyssä käsityön infossa:
Opettaja: - Niin, osaako kaikki virkata?
Minä ja kaksi nuorta miestä, jotka eivät ole eläessään opiskelleet tekstiilityötä, tunnustamme ettemme oikein osaa. Opettaja toteaa, että harjoitellaan sitten, ja niin minä opettelen virkkaamaan taas kerran.
Ensimmäiset käsityötunnit piti harjoitteluparini. Tänään koitti kuitenkin hetki, jota ei voinut enää lykätä: käsityön opettaminen harjoitteluohjaajan valvovan silmän alla. Tehtävänäni oli opettaa kaventaminen ja leventäminen (tai kuten oppilaat sanoivat, laventaminen ja supistaminen. Onks tää nyt sitä integrointia?!)
Ja minä onnistuin. Pidin täysin uskottavan käsityötunnin. Okei, oppilaat kyllä tietävät, etten ole ekspertti. Mutta se ei haittaa. Pystyn opettamaan asian, jonka olen itse ensin selvittänyt, vieläpä pedagogisesti järkevällä tavalla. Pystyn neuvomaan perusasioissa, ja ammattitaitoa vaativat kohdat hoitaa harjoittelupari. Ilman häntäkin pystyn pitämään tunteja tarvittaessa: pystyn opettamaan perusasiat varmasti jopa ompelussa, kunhan käyn ne itse ensin läpi (vaikka jonkun kokeneemman käsityöopen kanssa).
Jos joutuisin vastaamaan vaikka kutosluokan koko vuoden opetuksesta, en taida varsinaisesti täyttää OPSin asettamia vaatimuksia, ellei minulle satu sitä superlahjakasta avustajaa. Tämä on se heikko kohtani, joka minun nyt vain on hyväksyttävä. Onneksi työpaikoilta yleensä löytyy niitä opettajia, jotka mielellään kahmivat käsityön opetusta ja antavat tilalle oman luokkansa "tylsempiä" tunteja - joista jokin saattaa olla juuri minun erikoisosaamistani.
Olen tässä huomannut, että asioita, joita en koskaan tee, ei yleensä myöskään huvita koskaan tehdä, joten tämä projekti oli siinä mielessä epäonnistunut idea. Koska elämässä kuitenkin tulee tilanteita, joissa joutuu tekemään sitäkin, mikä ei koskaan huvita, pääsen nyt raportoimaan ainakin yhdestä aiotusta aiheesta: käsitöistä.
Miksi ei koskaan käsitöitä minulle? Olen varmaan maailman ainoa bloggaaja, joka ei harrasta niitä. Aikoinaan olin maailman ainoa larppaaja, joka ei ommellut vaatteita. En tiedä, olenko ainoa, joka ei lähes 30 vuoden kypsässä iässä edelleenkään osaa laittaa ompelukoneeseen lankaa. Älkää käsittäkö väärin, olen minä sen opetellut. Monta kertaa. Ja unohtanut yhtä monta.
Tiedättekö yleisen jorinan siitä, kuinka kaikki ovat hyviä jossain ja vähän vähemmän hyviä jossakin muussa. No, minä olen aika paljon vähemmän hyvä käsitöissä, toisinsanoen kaikissa käden taitoja vaativissa asioissa. Ala-asteella käsityö oli ainoa aine koulussa, josta sain alle kasin. Ja vaikka sittemmin sain alle kasin myös muissa aineissa, käsitöissä en tullut yhtään paremmaksi. Enkä ole tullut tähän päivään mennessä.
Kyse ei ole pelkästä asennevammasta. Innostun käsitöistä aina välillä, kun joudun tekemään niitä jossain. Yleensä aloitan jonkin neulomis- tai virkkausprojektin. Yleensä en koskaan saa sitä loppuun asti. Siinä vaiheessa, kun mokia alkaa tulla ja huomaan, että taas pitäisi purkaa niin ja niin paljon, tai että en pysty purkamaan, koska johonkin on tullut solmu... voi huokaus.
Olen lahjakas monessa asiassa, kuten esim. kielissä ja musiikissa. Matikkakkaan ei ollut minulle vaikeaa ennen lukion pitkää. Olen siis tottunut oppimaan asioita aika helpolla. Käsityöt on ainoa asia, jossa uusien asioiden oppiminen vie minulta todella kauan; jossa mokailen aina vain; jossa etenen hitaasti ja tarvitsen apua; jossa en tajua mitään oppikirjojen kaavakuvista (ja vihaan kun minulle sanotaan: "Katso siitä kirjan kuvasta niin ymmärrät kyllä, se on tosi selkeä!"). Pystyn kyllä oppimaan käsitöitä, jos raadan sen eteen. Mutta en nauti sellaisesta raatamisesta, kun tiedän, että maailma on täynnä asioita, joita opin helposti, nopeasti ja miellyttävästi.
Olen minä ompelemisestakin toisinaan innostunut, ajatuksena ainakin. Tämän eikoskaan-tekstin piti alunperin kertoa ompelusta. Pääsin niin pitkälle, että kävin yhdellä marttojen ompelutunnilla ystäväni kanssa. Siihen se jäi. Ihmetyttää joka kerta, miten vaikeaa voi olla esim. ommella suoraan. Tai kuinka voi mokata "helpoksi harjoitustyöksi" aiotun pussukan, jollaisia alakoulun oppilaat sutaisevat kasaan tuosta vain.
 |
| Yksinkertaista? HV, en tajua tästä mitään. Kuva täältä: http://www.knittingroom.fi/Butik/assets/Knittingroom/SE/stav.jpg |
Juuri alakoulun oppilaiden vuoksi joudun kuitenkin aina uudestaan tekemisiin käsitöiden kanssa. Olen ammatiltani opettaja, vaikkakin pätevöitymiseni on vielä hieman kesken. Olen aloittanut opintoni vuonna 2006, ja lykännyt gradun aloittamisen lisäksi opintoihin sisältyviä harjoitteluja viime tippaan. Niinpä olen nyt kolmannen vuoden opintoihin suositellussa harjoittelussa (voitte itse laskea kuinka kauan siitä kolmannesta opintovuodesta on kulunut).
Ei sillä, ajoitus on loistava. Koko opintojeni ajan olen valittanut harjoittelusta, joka on kaukana todellisesta työelämästä, josta taas minulla on jo paljon kokemusta. Nyt, kun teen harjoittelua yliopiston normaalikoululla, olen siitä aivan liekeissä. Työkokemukseni pohjalta pystyn hahmottamaan, mikä harjoittelussa on olennaista (juuri siksi, että se ei ole samanlaista kuin normaali työelämä), ja missä minulla opettajana on parantamisen varaa.
Yksi parantamisenvara on saada varmuutta sellaisten aineiden opettamiseen, joissa itse en loista. Lienee sanomattakin selvää, että opetettavien aineiden suosikkeja listatessa tekstiilityö on kirkkaasti viimeinen. Jep, siellä kemian ja fysiikan alapuolella (sillä niitäkin opetetaan nykyään alakoulussa).
Ei siis varmaan ihme, että hermoilin "hieman" kässän harjoittelusta. Olen kyllä opettanut käsityötunteja, niin käsittämätöntä kuin se onkin; tuolloin nojasin koulunkäyntiavustajan taitoihin ja opettelin itse auttavasti virkkaamaan pystyäkseni neuvomaan (niitä kaikkein heikoimpia) oppilaita. Siitä selvittiin, se kuopattiin - ja virkkaustaito unohdettiin taas kerran.
Niinpä harjoittelun alussa pidetyssä käsityön infossa:
Opettaja: - Niin, osaako kaikki virkata?
Minä ja kaksi nuorta miestä, jotka eivät ole eläessään opiskelleet tekstiilityötä, tunnustamme ettemme oikein osaa. Opettaja toteaa, että harjoitellaan sitten, ja niin minä opettelen virkkaamaan taas kerran.
Ensimmäiset käsityötunnit piti harjoitteluparini. Tänään koitti kuitenkin hetki, jota ei voinut enää lykätä: käsityön opettaminen harjoitteluohjaajan valvovan silmän alla. Tehtävänäni oli opettaa kaventaminen ja leventäminen (tai kuten oppilaat sanoivat, laventaminen ja supistaminen. Onks tää nyt sitä integrointia?!)
Ja minä onnistuin. Pidin täysin uskottavan käsityötunnin. Okei, oppilaat kyllä tietävät, etten ole ekspertti. Mutta se ei haittaa. Pystyn opettamaan asian, jonka olen itse ensin selvittänyt, vieläpä pedagogisesti järkevällä tavalla. Pystyn neuvomaan perusasioissa, ja ammattitaitoa vaativat kohdat hoitaa harjoittelupari. Ilman häntäkin pystyn pitämään tunteja tarvittaessa: pystyn opettamaan perusasiat varmasti jopa ompelussa, kunhan käyn ne itse ensin läpi (vaikka jonkun kokeneemman käsityöopen kanssa).
Jos joutuisin vastaamaan vaikka kutosluokan koko vuoden opetuksesta, en taida varsinaisesti täyttää OPSin asettamia vaatimuksia, ellei minulle satu sitä superlahjakasta avustajaa. Tämä on se heikko kohtani, joka minun nyt vain on hyväksyttävä. Onneksi työpaikoilta yleensä löytyy niitä opettajia, jotka mielellään kahmivat käsityön opetusta ja antavat tilalle oman luokkansa "tylsempiä" tunteja - joista jokin saattaa olla juuri minun erikoisosaamistani.
keskiviikko 22. lokakuuta 2014
Someterroristi
Lesosin jokin aika sitten sadannella tekstillä. Olin väärässä, tekstiluetteloon oli jäänyt vanhoja luonnoksia. Tämä on oikeasti blogini 100.kirjoitus. Sen kunniaksi jälleen hieman subjektiivista dokumentointia.
Minulla on omituinen taipumus, voisi kai melkein puhua paheesta. Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin ryhdyn facebookissa omituisiin vääntöihin omien mielipiteideni puolesta. Minut läheisemmin tuntevat kaverini nauravat jo tälle. Minäkin nauran. Ja välillä ihmettelen sitä.
Muutama esimerkki: Kerran aloin vääntää kaverin seinällä tuntemattoman ihmisen kanssa siitä, onko Ikeassa shoppailu eettisesti oikein. (Ei ole.) En sanonut mitään siitä, saako tai eikö kyseinen henkilö shoppailla Ikeassa - se on hänen oma asiansa. Sen sijaan otin asiakseni valistaa häntä (ja muita keskustelun seuraajia) siitä, mikä kaikki Ikeassa shoppailussa on epäeettistä. En voinut luovuttaa, vaan minun täytyi saada esittää yhä uusia argumentteja mielipiteeni tueksi. Vaikka kyseessä oli täysin tuntematon ihminen, joka selvästi ärsyyntyi julistamisestani.
Vähän aikaa sitten aloin käydä toisen kaverin seinällä samanlaista vääntöä uudesta alkoholilaista. Minulla ei ollut mitään toivoa saada vastapuolta (jälleen tuntematonta ihmistä) muuttamaan mieltään asiasta, mutta oli pakko jatkaa perustelua oman mielipiteeni puolesta (siis, että alkoholimainonnan kieltäminen on hyvä asia). Tunsin suorastaan käyväni oikeutettua taistelua paremman maailman puolesta, siis pelkästään esittäessäni yhä uusia ja uusia perusteluja siitä, miksi olin sitä mieltä kuin olin.
Ja nyt kolmas kaveri linkitti jutun siitä, kuinka Musta Barbaari veljeili huoltsikalla skinipomon kanssa. Oli taas pakko alkaa avautua. Minua kummastutti se, että Musta Barbaari teki niin suuren numeron siitä, että skini hyväksyi hänet. Koska selvästikään skini ei edelleenkään hyväksynyt ketään muita mustia. Vähän niin kuin jos Päivi Räsänen tulisi jollekin homolle selittämään, että hän hyväksyy tämän yhden homon joka on niin hyvä tyyppi, vaikkei hyväksy ketään muita. Ja homo sitten itkisi ilosta ja riemuitsisi asiaa julkisessa fesepostissa. Kun taas minusta tämän syrjityn, mutta nyt yksilönä hyväksytyn vähemmistön edustajan pitäisi pystyä pysymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan ahdasmielisen tyypin hyväksyntä toki positiivisena asiana, mutta asiana, jota henkilö ei tarvitse niin kipeästi, että pitää riemuita siitä julkisesti fesessä. "Vihaajani hyväksyy minut! Ihanaa!!!"
Juuri tämä viimeinen esimerkki sai minut viimein tarttumaan tähän omaan fb-rage -ilmiööni ja tarkastelemaan sitä hieman syvällisemmin. Olen jo pitkään tiedostanut, että alan avautua fesessä aina silloin, kun minulla on jotain omaa turhautumaa. "Oikeiden mielipiteiden" puolesta taisteleminen somessa on voimauttavaa: tunnen, että nyt en antanut periksi, en yrittänyt miellyttää, pidin kiinni siitä mitä ajattelen, vitsi mä oon hyvä!
Musta Barbaari pysäytti minut. Miksi minua ärsyttää NIIN paljon se, että tuntematon tyyppi riemuitsee vihaajansa hyväksynnästä? Miksi automaattisesti luen tilannetta niin, että hän on nimenomaan kaivannut vihaajansa hyväksyntää? Enhän minä voi tietää, mitä hän koki.
Kyse ei tietenkään ole oikeasti Mustasta Barbaarista, vaan minusta. Tiedän, että käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa juuri niin: iloitsisin niin paljon viimeinkin saamastani hyväksynnästä, että unohtaisin pitää kiinni arvoistani, en pystyisi pitäytymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan tapahtunutta coolisti vastaan. Miksi? Koska minä nimenomaan haen hyväksyntää jatkuvasti, sellaisiltakin tahoilta joilta en sitä käytännössä edes halua. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta se on minussa paljon syvemmällä kuin olen oikein tajunnutkaan ennen tätä syksyä.
Ja juuri siksi raivoan facessa mielipiteideni puolesta. Kun stressaan jostain tilanteesta, jossa pelkään ettei minua hyväksytä, puran stressin somerageen (ihana epäsana). Etsin facesta tilanteen, jossa minun on helppo olla välittämättä hyväksytyksi tulemista ja sen sijaan julistaa omaa mielipidettäni. Koska somessa se on paljon helpompaa kuin oikeassa elämässä, etenkin silloin, jos vastapuoli on tuntematon henkilö, jonka hyväksynnällä ei oikeasti ole mitään väliä.
Mistä tämä oikein tulee?
Se ratkesi eräässä keskustelussa muistelemalla taannoista töissä sattunutta tilannetta, jossa oli kyse samoista asioista. Eräs työkaveri sanoi minulle pahasti - menin ihan jäihin, en osannut sanoa mitään, ja itkin asiaa jälkeenpäin kotona. Kyseessä oli henkilö, jonka hyväksyntää minun ei olisi pitänyt kaivata ja tarvita, mutta silti koin romahduttavana sen, että koin menettäväni kyseisen hyväksynnän. Kirjoitin työkaverille viestin siitä, että pahoitin mieleni. Hän ei reagoinut mitenkään, ennen kuin viikon parin päästä sanoi "eiks me voida antaa jo olla" antaen ymmärtää, että minä olin skitsoillut turhasta, hän ei ollut tehnyt mitään väärää. En osannut taaskaan sanoa mitään. En osannut puolustaa itseäni ja mielipidettäni siitä, että hän oli toiminut väärin, otin vain vastaan "palautetun hyväksynnän", niin kuin minä olisin sitä johonkin tarvinnut. (Kirjoitin ilmiöstä silloin yleisluontoisesti täällä.)
"Ja nyt mä alan itkeä kun muistelenkin tota, tässä ei oo mitään järkee."
"No mistä toi kokemus on sulle entuudestaan tuttu?"
"No ei hitto. Tietty niistä kiusaamistilanteista."
"Niin. Sitä sä varmaan itket."
Sitä mä varmaan itken, vieläkin. Sen takia minussa on valtava hyväksynnäntarpeen musta aukko, jota vastaan voimaannutan itseäni vääntämällä ihmisten kanssa facessa. Mutta ehkä voin jossain vaiheessa lopettaa purkamasta tätä asiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan?
Minulla on omituinen taipumus, voisi kai melkein puhua paheesta. Säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin ryhdyn facebookissa omituisiin vääntöihin omien mielipiteideni puolesta. Minut läheisemmin tuntevat kaverini nauravat jo tälle. Minäkin nauran. Ja välillä ihmettelen sitä.
Muutama esimerkki: Kerran aloin vääntää kaverin seinällä tuntemattoman ihmisen kanssa siitä, onko Ikeassa shoppailu eettisesti oikein. (Ei ole.) En sanonut mitään siitä, saako tai eikö kyseinen henkilö shoppailla Ikeassa - se on hänen oma asiansa. Sen sijaan otin asiakseni valistaa häntä (ja muita keskustelun seuraajia) siitä, mikä kaikki Ikeassa shoppailussa on epäeettistä. En voinut luovuttaa, vaan minun täytyi saada esittää yhä uusia argumentteja mielipiteeni tueksi. Vaikka kyseessä oli täysin tuntematon ihminen, joka selvästi ärsyyntyi julistamisestani.
Vähän aikaa sitten aloin käydä toisen kaverin seinällä samanlaista vääntöä uudesta alkoholilaista. Minulla ei ollut mitään toivoa saada vastapuolta (jälleen tuntematonta ihmistä) muuttamaan mieltään asiasta, mutta oli pakko jatkaa perustelua oman mielipiteeni puolesta (siis, että alkoholimainonnan kieltäminen on hyvä asia). Tunsin suorastaan käyväni oikeutettua taistelua paremman maailman puolesta, siis pelkästään esittäessäni yhä uusia ja uusia perusteluja siitä, miksi olin sitä mieltä kuin olin.
Ja nyt kolmas kaveri linkitti jutun siitä, kuinka Musta Barbaari veljeili huoltsikalla skinipomon kanssa. Oli taas pakko alkaa avautua. Minua kummastutti se, että Musta Barbaari teki niin suuren numeron siitä, että skini hyväksyi hänet. Koska selvästikään skini ei edelleenkään hyväksynyt ketään muita mustia. Vähän niin kuin jos Päivi Räsänen tulisi jollekin homolle selittämään, että hän hyväksyy tämän yhden homon joka on niin hyvä tyyppi, vaikkei hyväksy ketään muita. Ja homo sitten itkisi ilosta ja riemuitsisi asiaa julkisessa fesepostissa. Kun taas minusta tämän syrjityn, mutta nyt yksilönä hyväksytyn vähemmistön edustajan pitäisi pystyä pysymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan ahdasmielisen tyypin hyväksyntä toki positiivisena asiana, mutta asiana, jota henkilö ei tarvitse niin kipeästi, että pitää riemuita siitä julkisesti fesessä. "Vihaajani hyväksyy minut! Ihanaa!!!"
Juuri tämä viimeinen esimerkki sai minut viimein tarttumaan tähän omaan fb-rage -ilmiööni ja tarkastelemaan sitä hieman syvällisemmin. Olen jo pitkään tiedostanut, että alan avautua fesessä aina silloin, kun minulla on jotain omaa turhautumaa. "Oikeiden mielipiteiden" puolesta taisteleminen somessa on voimauttavaa: tunnen, että nyt en antanut periksi, en yrittänyt miellyttää, pidin kiinni siitä mitä ajattelen, vitsi mä oon hyvä!
Musta Barbaari pysäytti minut. Miksi minua ärsyttää NIIN paljon se, että tuntematon tyyppi riemuitsee vihaajansa hyväksynnästä? Miksi automaattisesti luen tilannetta niin, että hän on nimenomaan kaivannut vihaajansa hyväksyntää? Enhän minä voi tietää, mitä hän koki.
Kyse ei tietenkään ole oikeasti Mustasta Barbaarista, vaan minusta. Tiedän, että käyttäytyisin vastaavassa tilanteessa juuri niin: iloitsisin niin paljon viimeinkin saamastani hyväksynnästä, että unohtaisin pitää kiinni arvoistani, en pystyisi pitäytymään tilanteen yläpuolella ja ottamaan tapahtunutta coolisti vastaan. Miksi? Koska minä nimenomaan haen hyväksyntää jatkuvasti, sellaisiltakin tahoilta joilta en sitä käytännössä edes halua. En pidä tästä piirteestä itsessäni, mutta se on minussa paljon syvemmällä kuin olen oikein tajunnutkaan ennen tätä syksyä.
Ja juuri siksi raivoan facessa mielipiteideni puolesta. Kun stressaan jostain tilanteesta, jossa pelkään ettei minua hyväksytä, puran stressin somerageen (ihana epäsana). Etsin facesta tilanteen, jossa minun on helppo olla välittämättä hyväksytyksi tulemista ja sen sijaan julistaa omaa mielipidettäni. Koska somessa se on paljon helpompaa kuin oikeassa elämässä, etenkin silloin, jos vastapuoli on tuntematon henkilö, jonka hyväksynnällä ei oikeasti ole mitään väliä.
Mistä tämä oikein tulee?
Se ratkesi eräässä keskustelussa muistelemalla taannoista töissä sattunutta tilannetta, jossa oli kyse samoista asioista. Eräs työkaveri sanoi minulle pahasti - menin ihan jäihin, en osannut sanoa mitään, ja itkin asiaa jälkeenpäin kotona. Kyseessä oli henkilö, jonka hyväksyntää minun ei olisi pitänyt kaivata ja tarvita, mutta silti koin romahduttavana sen, että koin menettäväni kyseisen hyväksynnän. Kirjoitin työkaverille viestin siitä, että pahoitin mieleni. Hän ei reagoinut mitenkään, ennen kuin viikon parin päästä sanoi "eiks me voida antaa jo olla" antaen ymmärtää, että minä olin skitsoillut turhasta, hän ei ollut tehnyt mitään väärää. En osannut taaskaan sanoa mitään. En osannut puolustaa itseäni ja mielipidettäni siitä, että hän oli toiminut väärin, otin vain vastaan "palautetun hyväksynnän", niin kuin minä olisin sitä johonkin tarvinnut. (Kirjoitin ilmiöstä silloin yleisluontoisesti täällä.)
"Ja nyt mä alan itkeä kun muistelenkin tota, tässä ei oo mitään järkee."
"No mistä toi kokemus on sulle entuudestaan tuttu?"
"No ei hitto. Tietty niistä kiusaamistilanteista."
"Niin. Sitä sä varmaan itket."
Sitä mä varmaan itken, vieläkin. Sen takia minussa on valtava hyväksynnäntarpeen musta aukko, jota vastaan voimaannutan itseäni vääntämällä ihmisten kanssa facessa. Mutta ehkä voin jossain vaiheessa lopettaa purkamasta tätä asiaa taisteluun tuulimyllyjä vastaan?
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
Todella vaikeaa
Minulla on "kiva" defenssi vaikeiden asioiden varalle. Siis niiden todella vaikeiden. Strategiani on seuraava: sulje ne pois. Siis, kun jokin on oikeasti liian vaikeaa: älä ajattele sitä. Älä edes myönnä sen olemassaoloa. Jätä se kokonaan tietoisuuden ulkopuolelle.
Kuten sanottua, oikein kiva.
Käytin tätä esimerkiksi silloin, kun joitakin vuosia sitten toinen siskoistani oli vakavasti sairas. En mitenkään tietoisesti, ei siksi, että olisin valinnut tai halunnut olla ajattelematta siskoani. En vain yksinkertaisesti voinut päästää tajuntaani sellaista ajatusta, että siskoni olisi niin sairas, että siihen voi liittyä jopa menettämisen riski. Niinpä en päästänyt tuota ajatusta itseeni ollenkaan. Se tapahtui automaattisesti. Sellaista vaihtoehtoa kuin asian hyväksyminen ei ollut, koska tavallaan koko asiaa ei edes ollut. Vaikka kävin katsomassa siskoa sairaalassa, en missään vaiheessa ottanut tietoisuuteeni sitä, miten vakavasta asiasta oikeasti oli kyse. Vasta jälkeenpäin sivusin ajatusta sen verran, että saatoin päästää sen menemään: "Siinähän oli tosi kyseessä, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan!"
Menettelytapa ei johdu siitä, etten välittäisi. Päin vastoin. En kestä sitä, miten paljon välitän, joten eliminoin liian kipeät asiat todellisuudestani.
Nyt huomasin tehneeni samaa. Tällä kertaa poissulun kohteena on ollut ebola.
Kyllä minä pystyn siihen perinteiseen panikointiin, johon kaikki kuplassa kasvaneet länsimaalaiset: mitä jos tulisikin pandemia, ja niin edelleen. Tälle linjalle ei mielestäni edes kannata lähteä, ja on fiksumpaa ihan tietoisesti olla ajattelematta mitä jos -skenaarioita, sillä pilaa vain oman päivänsä.
Pystyn myös rationaaliseen ajatteluun: Ghanaan ei kannata nyt lähteä lapsen kanssa, kun Länsi-Afrikan tilanne ebolan suhteen on hyvin epävakaa, vaikka virus ei ainakaan vielä Ghanassa olekaan.
Sitten yhtenä iltana iski se ajatus, jonka olin päättäväisesti, ja tiedostamatta, pitänyt poissa:
Niin, minä voin pysyä poissa Ghanasta, mutta entä kaikki ne läheiset, rakkaat ja kalliit ihmiset, jotka ovat siellä eivätkä sille mitään voi?
On ihan eri asia jossitella ebolan leviämistä Eurooppaan kuin sen leviämistä lisää Länsi-Afrikassa. Miten minä oikeasti reagoisin, jos ebola leviäisi Ghanaan? Kuvittelen itseäni soittamassa ystäville ja varmistelemassa, että pesevät kätensä kloorivedellä. Ajatus on surkuhupaisa. Todennäköisesti jos tilanne toteutuisi, he siellä olisivat paremmin sen tasalla kuin minä täällä.
Ensimmäinen reaktio on rauhoittelu: Accrassa, jossa rakkaat ihmiset suurimmaksi osaksi ovat, olisi varmaan koko Länsi-Afrikasta parhaat edellytykset toimia ammattimaisesti ja eristää virus, kuten Nigeriassa onnistuneesti tehtiin. Siellä ebola ei jatkanut leviämistä ja sairastuneita oli vain joitakin kymmeniä.
Ja sitten se toinen ajatus: niin, mutta mitä jos niihin muutamaan kymmeneen kuuluisi minun tuttujani?
Siinä se. Oikeastaan kukaan ei ole vain numero. Kaikki ovat jonkun tuttuja.
Loppujen lopuksi tähän mitä-jossitteluun pätee kuitenkin sama kuin pandemian maalailuunkin. Sille linjalle ei vain kannata lähteä, sillä ei tee muuta kuin pilaa oman päivänsä. Asioita on järkevämpää tarkastella sellaisina kuin ne ovat. Tällä hetkellä Ghanassa ei ole ebolaa.
En saa läntisiä asenteita hyvin havainnollistavaa kuvaa linkitettyä, mutta katsokaa tästä:
http://www.independent.co.uk/news/world/africa/whats-wrong-with-how-the-west-talks-about-ebola-in-one-image-9792853.html
Kuten sanottua, oikein kiva.
Käytin tätä esimerkiksi silloin, kun joitakin vuosia sitten toinen siskoistani oli vakavasti sairas. En mitenkään tietoisesti, ei siksi, että olisin valinnut tai halunnut olla ajattelematta siskoani. En vain yksinkertaisesti voinut päästää tajuntaani sellaista ajatusta, että siskoni olisi niin sairas, että siihen voi liittyä jopa menettämisen riski. Niinpä en päästänyt tuota ajatusta itseeni ollenkaan. Se tapahtui automaattisesti. Sellaista vaihtoehtoa kuin asian hyväksyminen ei ollut, koska tavallaan koko asiaa ei edes ollut. Vaikka kävin katsomassa siskoa sairaalassa, en missään vaiheessa ottanut tietoisuuteeni sitä, miten vakavasta asiasta oikeasti oli kyse. Vasta jälkeenpäin sivusin ajatusta sen verran, että saatoin päästää sen menemään: "Siinähän oli tosi kyseessä, mutta onneksi ei käynyt kuinkaan!"
Menettelytapa ei johdu siitä, etten välittäisi. Päin vastoin. En kestä sitä, miten paljon välitän, joten eliminoin liian kipeät asiat todellisuudestani.
Nyt huomasin tehneeni samaa. Tällä kertaa poissulun kohteena on ollut ebola.
Kyllä minä pystyn siihen perinteiseen panikointiin, johon kaikki kuplassa kasvaneet länsimaalaiset: mitä jos tulisikin pandemia, ja niin edelleen. Tälle linjalle ei mielestäni edes kannata lähteä, ja on fiksumpaa ihan tietoisesti olla ajattelematta mitä jos -skenaarioita, sillä pilaa vain oman päivänsä.
Pystyn myös rationaaliseen ajatteluun: Ghanaan ei kannata nyt lähteä lapsen kanssa, kun Länsi-Afrikan tilanne ebolan suhteen on hyvin epävakaa, vaikka virus ei ainakaan vielä Ghanassa olekaan.
Sitten yhtenä iltana iski se ajatus, jonka olin päättäväisesti, ja tiedostamatta, pitänyt poissa:
Niin, minä voin pysyä poissa Ghanasta, mutta entä kaikki ne läheiset, rakkaat ja kalliit ihmiset, jotka ovat siellä eivätkä sille mitään voi?
On ihan eri asia jossitella ebolan leviämistä Eurooppaan kuin sen leviämistä lisää Länsi-Afrikassa. Miten minä oikeasti reagoisin, jos ebola leviäisi Ghanaan? Kuvittelen itseäni soittamassa ystäville ja varmistelemassa, että pesevät kätensä kloorivedellä. Ajatus on surkuhupaisa. Todennäköisesti jos tilanne toteutuisi, he siellä olisivat paremmin sen tasalla kuin minä täällä.
Ensimmäinen reaktio on rauhoittelu: Accrassa, jossa rakkaat ihmiset suurimmaksi osaksi ovat, olisi varmaan koko Länsi-Afrikasta parhaat edellytykset toimia ammattimaisesti ja eristää virus, kuten Nigeriassa onnistuneesti tehtiin. Siellä ebola ei jatkanut leviämistä ja sairastuneita oli vain joitakin kymmeniä.
Ja sitten se toinen ajatus: niin, mutta mitä jos niihin muutamaan kymmeneen kuuluisi minun tuttujani?
Siinä se. Oikeastaan kukaan ei ole vain numero. Kaikki ovat jonkun tuttuja.
Loppujen lopuksi tähän mitä-jossitteluun pätee kuitenkin sama kuin pandemian maalailuunkin. Sille linjalle ei vain kannata lähteä, sillä ei tee muuta kuin pilaa oman päivänsä. Asioita on järkevämpää tarkastella sellaisina kuin ne ovat. Tällä hetkellä Ghanassa ei ole ebolaa.
En saa läntisiä asenteita hyvin havainnollistavaa kuvaa linkitettyä, mutta katsokaa tästä:
http://www.independent.co.uk/news/world/africa/whats-wrong-with-how-the-west-talks-about-ebola-in-one-image-9792853.html
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Syksystä, matkasta, valosta ja haluamisesta
Aikoinaan pidin syksystä, rakastin sitä jopa. Viimeiset kolme vuotta syksyt ovat kuitenkin olleet jotenkin todella raskaita ja valon vähentyessä ulkopuolelta se on tuntunut hiipuvan myös sisäpuolella. Ja on tuntunut, ettei asialle voi mitään, että näin se nyt vain on.
Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?
Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.
Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.
Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).
Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.
Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.
Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.
Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.
Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.
Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.
Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.
Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.
Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.
Katsellaan.
Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?
Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.
Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.
Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).
Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.
Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.
Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.
Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.
Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.
 |
| A lesson is repeated until it is learned. |
Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.
Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.
Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.
Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.
Katsellaan.
tiistai 30. syyskuuta 2014
Joko tai
Kaveri kirjoitti facebookiin, kuinka ystävä kylässä sai hänet tajuamaan, että "on tärkeämpiäkin asioita kuin riittävät yöunet."
Se tuntui vittuilulta. Olin juuri herännyt Watsonin kitinään läpi yön joka ikinen kerta kun olin nukahtanut/nukahtamassa. En keksinyt koko maailmassa mitään, mikä voisi olla tärkeämpää kuin riittävät yöunet. Tuli tunne, että "voi hyvä ihme kun nuo lapsettomat on ylimielisiä eikä vaan tajua."
Sitten minä tajusin: niin. Onhan minulla Watson.
Makuuhuoneeni jakaa lapsi, joka saa minut välillä menettämään yöuneni siinä määrin, että muutun hirviöksi. Olen esim. useasti tiedustellut melko ikävään sävyyn ja kirosanoilla höystettynä lapseltani, miksi hän ei nuku. Ikinä, pahimpinakaan epätoivon ja väsymyksen hetkinä ei kuitenkaan yhtäkään kertaa ole käynyt edes mielessä, että "olisinpa käyttänyt ehkäisyä".
Koska en toivo niin. Watson on tärkeämpi kuin riittävät yöunet.
Facepäivityksen tehneellä ystävällä ei ole lapsia. En tiedä, miltä se hänestä tuntuu, mutta voi olla, että ei hyvältä. Voi olla, että moni hänen tilanteessaan oleva vapaaehtoisesti vaihtaisi yöunensa siihen pieneen ihmiseen, joka terrorisoi unirauhaa. Niinhän minäkin tein.
Tässä valossa oma ajatukseni siitä, että "nuo lapsettomat ei vain tajua" tuntuu vittuilulta. Jos kyseinen kaveri sattuisi joskus lukemaan tämän: pyydän anteeksi. Olit oikeassa. Jotkut asiat ovat tärkeämpiä kuin riittävät yöunet.
Se tuntui vittuilulta. Olin juuri herännyt Watsonin kitinään läpi yön joka ikinen kerta kun olin nukahtanut/nukahtamassa. En keksinyt koko maailmassa mitään, mikä voisi olla tärkeämpää kuin riittävät yöunet. Tuli tunne, että "voi hyvä ihme kun nuo lapsettomat on ylimielisiä eikä vaan tajua."
Sitten minä tajusin: niin. Onhan minulla Watson.
Makuuhuoneeni jakaa lapsi, joka saa minut välillä menettämään yöuneni siinä määrin, että muutun hirviöksi. Olen esim. useasti tiedustellut melko ikävään sävyyn ja kirosanoilla höystettynä lapseltani, miksi hän ei nuku. Ikinä, pahimpinakaan epätoivon ja väsymyksen hetkinä ei kuitenkaan yhtäkään kertaa ole käynyt edes mielessä, että "olisinpa käyttänyt ehkäisyä".
Koska en toivo niin. Watson on tärkeämpi kuin riittävät yöunet.
Facepäivityksen tehneellä ystävällä ei ole lapsia. En tiedä, miltä se hänestä tuntuu, mutta voi olla, että ei hyvältä. Voi olla, että moni hänen tilanteessaan oleva vapaaehtoisesti vaihtaisi yöunensa siihen pieneen ihmiseen, joka terrorisoi unirauhaa. Niinhän minäkin tein.
Tässä valossa oma ajatukseni siitä, että "nuo lapsettomat ei vain tajua" tuntuu vittuilulta. Jos kyseinen kaveri sattuisi joskus lukemaan tämän: pyydän anteeksi. Olit oikeassa. Jotkut asiat ovat tärkeämpiä kuin riittävät yöunet.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Mä lennän pakoon?
Jos joku ei ole sitä rivien välistä jo tajunnut: minulla on ollut todella rankka syksy. Painin jatkuvasti vaikeiden ja raskaiden tunteiden kanssa ja ihan vain itseni kanssa. Vaikka kaikki on käytännön tasolla ihan hyvin, sisäpuolella velloo, kuohuu ja myllertää koko ajan. Ja se tekee olosta melko painavan.
En leiki marttyyria. Tämä kuuluu elämään. Kaikilla on kevyitä vaiheita ja raskaita vaiheita. Niin sen kuuluu ollakin.
Tämän tiedostaminen ei varsinaisesti tee painimatsista vähemmän kuormittavaa. Veri, hiki ja kyyneleet on puserrettava ulos, jotta olo voisi keventyä. Ja niitähän riittää. Mistä niitä aina tuleekin lisää, juuri kun luulee vääntäneensä itsensä taas kerran täysin tyhjäksi ja puhtaaksi?
Tämänhetkinen reaktioni tähän kaikkeen on: haluan matkustaa! Ghanaan, Saksaan, Kuopioon - ihan mihin vain, really. Haluan vain päästä liikkeelle, ottaa etäisyyttä, katsella kaikkea vähän kauempaa. Hengähtää. Muistaa, millaista on olla liikkeellä, vapaa.
Auttaisiko se oikeasti? Olisiko etäisyyden ottaminen ratkaisu - vai pakenemista? Sillä kyllähän minä olen osannut lähteä, aina. Kun minulla oli raskas olo vuonna 06-07, järkeilin sen johtuvan siitä, etten viihdy elämässäni, ja lähdin Ghanaan elämään toisenlaista elämää. En tietenkään päässyt pakoon itseäni, mutta sain kuitenkin oivalluksia ja valaistumisia, jotka ovat olleet paljon enemmän kuin kullan arvoisia.
22-vuotiaalle konkreettinen lähtö auttoi. Vielä monta kertaa myöhemminkin olen kokenut lyhyempienkin pyrähdysten auttavan, vievän kohti eikä pakoon. Nyt en suoraan sanottuna enää tiedä. Olen kohta 30, äiti ja ikuisuusopiskelija. En varsinaisesti voi tai edes halua lähteä kokonaan pakoon. Ehkä tällä kertaa onkin kyse siitä, että käyn paskan läpi tässä ja nyt -jotta voisin myös olla onnellinen tässä, ja nyt. Ei huomenna jossain muualla.
Sitä en sitten tiedä, olisiko pikku karkumatka jonnekin paha asia. Vai voisiko se oikeasti jopa auttaa. Vaikka sitten vain akkujen lataamisessa, jos ei muussa.
En leiki marttyyria. Tämä kuuluu elämään. Kaikilla on kevyitä vaiheita ja raskaita vaiheita. Niin sen kuuluu ollakin.
Tämän tiedostaminen ei varsinaisesti tee painimatsista vähemmän kuormittavaa. Veri, hiki ja kyyneleet on puserrettava ulos, jotta olo voisi keventyä. Ja niitähän riittää. Mistä niitä aina tuleekin lisää, juuri kun luulee vääntäneensä itsensä taas kerran täysin tyhjäksi ja puhtaaksi?
Tämänhetkinen reaktioni tähän kaikkeen on: haluan matkustaa! Ghanaan, Saksaan, Kuopioon - ihan mihin vain, really. Haluan vain päästä liikkeelle, ottaa etäisyyttä, katsella kaikkea vähän kauempaa. Hengähtää. Muistaa, millaista on olla liikkeellä, vapaa.
Auttaisiko se oikeasti? Olisiko etäisyyden ottaminen ratkaisu - vai pakenemista? Sillä kyllähän minä olen osannut lähteä, aina. Kun minulla oli raskas olo vuonna 06-07, järkeilin sen johtuvan siitä, etten viihdy elämässäni, ja lähdin Ghanaan elämään toisenlaista elämää. En tietenkään päässyt pakoon itseäni, mutta sain kuitenkin oivalluksia ja valaistumisia, jotka ovat olleet paljon enemmän kuin kullan arvoisia.
22-vuotiaalle konkreettinen lähtö auttoi. Vielä monta kertaa myöhemminkin olen kokenut lyhyempienkin pyrähdysten auttavan, vievän kohti eikä pakoon. Nyt en suoraan sanottuna enää tiedä. Olen kohta 30, äiti ja ikuisuusopiskelija. En varsinaisesti voi tai edes halua lähteä kokonaan pakoon. Ehkä tällä kertaa onkin kyse siitä, että käyn paskan läpi tässä ja nyt -jotta voisin myös olla onnellinen tässä, ja nyt. Ei huomenna jossain muualla.
Sitä en sitten tiedä, olisiko pikku karkumatka jonnekin paha asia. Vai voisiko se oikeasti jopa auttaa. Vaikka sitten vain akkujen lataamisessa, jos ei muussa.
perjantai 26. syyskuuta 2014
Outolempi: Hömppäleffat ...+Austen
Kun etsii leffoja tylsän illan piristeeksi eikä oikein tiedä, mitä kannattaisi katsoa, Jane Austen on varma taikasana. Austen-leffat yleensä toimivat aina. Ne ovat kivoja ja nättejä historiallisia ihmissuhdetarinoita. Viime vuonna, kun olin paljon Watsonin kanssa kotona, katsoin kaikki ne perinteiset Austen-filmatisoinnit, jotka ilman suurta vaivannäköä tielleni osuivat. Ja filmatisointeja riittää: vaikka Austen kirjoitti vain kuusi romaania, leffoja ja minisarjoja niistä on tehty pilvin pimein. Paljon on vielä katsomattakin.
Minä myös rakastan sitä, kun jostain vanhasta klassikosta tehdään uusi, nykyaikaan sijoittuva tulkinta. Mikään ei ole parempaa kuin Mozartin oopperat tai Shakespearen näytelmät tähän päivään siirrettynä - kunhan siirto on toimiva. Hyvä klassikko on kiinnostava sekä omaan aikaansa sijoitettuna että nykypäivään siirrettynä. Viime aikoina olenkin tajunnut, mikä kultakaivos Austenin romaaneista tehdyt uudet versiot ovat.
Ihmissuhdetarinoita on helppo siirtää ajassa. Austenin kohdeyleisönä ovat alunperinkin olleet naiset, tarinoiden keskiössä romanttiset juonet. Joten kun tarinoista tehdään nykypäivään siirrettyjä leffoja, lopputulos on ilmeinen: naisille suunnattu romanttinen hömppä.
Iih! Kyllähän minä tietysti tykkään vakavasti otettavista elokuvistakin, kuten vaikka... no en nyt juuri keksi mitään... mutta siis nämä tyttöjen hömppäleffat ovat heikko kohtani. Mutta en minä niiden suhteenkaan mitenkään kaikkiruokainen ole: romanttista hömppää on maailma pullollaan, ja ikävä kyllä tuosta merestä jos lähtee summamutikalla onkimaan jotain katsottavaa, on hyvin suuri todennäköisyys että käsiin osuu floppi, jota ei pysty katsomaan loppuun asti. Juuri siksi Austen on valttikortti: toimiva alkuperäiskäsikirjoitus antaa myös uusintatulkinnalle hyvät mahdollisuudet onnistua. Sitä paitsi on hykerryttävän hauskaa katsoa, miten alkuperäistarina on siirretty uuteen muotoon: millainen on se-ja-se hahmo, kohtaus ja paikka tässä versiossa?
Tunnetuimpia hömppäversioita Austenista on Ylpeyteen ja ennakkoluuloon perustuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Siinähän Darcyna on legendaarisessa BBC-sarjassa alkuperäisenkin roolin tehnyt Colin Firth, joka tietysti on se oikea Darcy. Bridgetissä tämän etunimi tosin on jostain syystä vaihdettu: Fitzwilliamista on tullut Mark.
Kun sain kuulla, että teiniklassikko Clueless perustuu Austenin Emmaan, korjasin välittömästi aukon sivistyksessäni ja katsoin sen. Se onkin onnistunut yhdessä asiassa, joka monelta uudelta Austen-tulkinnalta menee vähän ohi: ironiassa. Austenin tavassa kirjoittaa on paljon ironiaa ja piikkejä, mutta useimmat romanttiset komediat eivät pysty tekemään tälle täyttä oikeutta. Cluelessissa ongelma on ratkaistu tekemällä koko leffasta törkeän itseironinen. Toimii.
Taannoin tielleni osui (kaikista paikoista alunperin Ghanassa) erittäin hömppä elokuva From Prada to Nada. Kun jossain kohtaa tajusin, että katson uutta versiota Järki ja tunteet -teoksesta, keskittymiseni hyppäsi jostain 50 prosentin paikkeilta sataan. Olihan leffa toki täyttä hömppää, mutta jostain syystä jäi kuitenkin mieleen niin, että etsin sen myöhemmin Suomessa käsiini ja katsoin uudestaan, katsottuani vain vähäsen aiemmin jälleen kerran Ang Leen loistavan (modernisoimattoman) filmatisoinnin samasta teoksesta. From Prada to Nada oli toisellakin katsomisella täyttä hömppää, mutta jätti jälkeensä hyvän mielen. Siis onnistunutta hömppää.
Nyttemmin innostuin löydettyäni niin ikään hömppäversion Järjestä ja tunteista: leffan nimeltä Scents and Sensibility. Pettymys oli karvas: siinä, missä From Prada to Nada on tyylilajissaan erittäin onnistunut, Scents and Sensibility floppaa törkeästi. Pääosasiskosten näyttelijät vaikuttavat ihan pystyviltä, mutta sekä ohjaus että moni muu näyttelijä on niin huono, etteivät Dashwoodin tytöt pysty pelastamaan ainuttakaan sirpaletta surkeasta kokonaisuudesta. Näyttelijöiden väliset kemiat ... no, niitä ei ole, ja dialogi on töksähtelevää ja epäuskottavaa. Kohtaukset, joiden pitäisi sisältää suuria tunteita, jäävät latteiksi.
Juuri tämä epäonnistunut ja -miellyttävä katselukokemus sai minut miettimään, mikä tekee eron huonon ja hyvän hömpän välille; mikä saa toisen uudelleentulkinnan onnistumaan ja toisen aiheuttamaan katsojassa pelkkää myötähäpeää. Näiden kahden, tyylilajiltaan saman, mutta tasoltaan räikeän erilaisen kohdalla löytyy paitsi selviä eroja ohjauksessa, dialogissa ja näyttelijänsuorituksissa, myös eräs toinen todella merkittävä ero.
From Prada to Nada on paljon uskollisempi alkuperäiselle tarinalle. Siinä ei ole oikaistu niistä mutkista, jotka voivat tuntua hankalilta: tyttöjen isä todellakin kuolee, omaisuuden todella ilmestyy perimään joku muu (leffassa veli isän aiemmasta suhteesta - herkullinen asetelma!) ja tytöt todella joutuvat muuttamaan luksusalueelta räikeän erilaisiin olosuhteisiin. Elokuva hyödyntää alkuperäistekstistä paitsi romanttisen juonen, myös asetelman, jossa mukavaa elämää viettäneet tytöt joutuvat sopeutumaan konkreettisen erilaiseen elämään.
Juuri tässä onkin tehty ratkaisu, joka tekee elokuvasta aidosti mielenkiintoisen: tytöt muuttavat tätinsä luo meksikolaisalueelle, jossa elämä on silminnähden erilaista kuin aiemmin. Kulttuurinen asetelma tuo tarinaan oman vivahteensa. Sen ansiosta uusintaversiolla on jotain omaa, uutta annettavaa. Ja koska tyttöjen isä on todella kuollut, muutos on pysyvä. Se, että on tehty komediaelokuva, ei ole saanut tekijöitä pelkäämään ja hylkäämään tätä alun perin tärkeää pointtia: elämässä voi käydä näinkin, ihan yllättäen.
Scents and Sensibility sen sijaan ohittaa tämän kokonaan.Isä joutuu vankilaan ja perhe menettää rahat, mutta ei taloa. Vain äiti joutuu muuttamaan, tytöt asuvat kuten ennenkin ja pahin shokki on tv:n menetys. Ainoa käytännön ero aiempaan on se, että joudutaan töihin - mutta tässäkin tytöt onnistuvat ohittamaan pahimmat vaihtoehdot kuten pikaruokaloissa työskentelyn. Kovin suurta shokkia ei synny. Jostain syystä tässä versiossa myös tarinan intohimoisin osa - Mariannen rakkaus Willougbyyn - on muutettu niin, että John W. on vain random poikaystävä, jonka Marianne ihan mielellään pistää vaihtoon heti kun parempi ilmaantuu. Melko outoja ratkaisuja.
Jotenkin tuon oikeasti huonon version nähtyäni minua ei enää hävetä se, että tykkään From Prada to Nada:sta. Ja kun voin myöntää, että pidän siitä, voin myöntää myös, että nautin suunnattomasti kyseisen tyylilajin elokuvista - kunhan ne ovat hyvin tehtyjä, ja varsinkin jos ne ovat Austen-versioita!
Vinkkejä otetaan siis vastaan! Näkemättä on vielä ainakin minulle suositeltu Bride and Prejudice. Netistä löytyy tietoa valtavasta määrästä nykyversioita. Jos tiedät jonkun, joka on katsomisen arvoinen ja saatavilla ilman kohtuutonta vaivannäköä (tai sen vaivannäönkin arvoinen), vinkkaathan minulle!
Sivuhuomautus: Tämä oli 100. teksti tässä blogissa. Ei tullut tämän kummempaa juhlapostausta. :)
Minä myös rakastan sitä, kun jostain vanhasta klassikosta tehdään uusi, nykyaikaan sijoittuva tulkinta. Mikään ei ole parempaa kuin Mozartin oopperat tai Shakespearen näytelmät tähän päivään siirrettynä - kunhan siirto on toimiva. Hyvä klassikko on kiinnostava sekä omaan aikaansa sijoitettuna että nykypäivään siirrettynä. Viime aikoina olenkin tajunnut, mikä kultakaivos Austenin romaaneista tehdyt uudet versiot ovat.
 |
| http://ia.media-imdb.com/images/M/MV5BNzk1MjU3MDQyMl5BMl5BanBnXkFtZTcwNjc1OTM2MQ@@._V1_SX640_SY720_.jpg |
Ihmissuhdetarinoita on helppo siirtää ajassa. Austenin kohdeyleisönä ovat alunperinkin olleet naiset, tarinoiden keskiössä romanttiset juonet. Joten kun tarinoista tehdään nykypäivään siirrettyjä leffoja, lopputulos on ilmeinen: naisille suunnattu romanttinen hömppä.
Iih! Kyllähän minä tietysti tykkään vakavasti otettavista elokuvistakin, kuten vaikka... no en nyt juuri keksi mitään... mutta siis nämä tyttöjen hömppäleffat ovat heikko kohtani. Mutta en minä niiden suhteenkaan mitenkään kaikkiruokainen ole: romanttista hömppää on maailma pullollaan, ja ikävä kyllä tuosta merestä jos lähtee summamutikalla onkimaan jotain katsottavaa, on hyvin suuri todennäköisyys että käsiin osuu floppi, jota ei pysty katsomaan loppuun asti. Juuri siksi Austen on valttikortti: toimiva alkuperäiskäsikirjoitus antaa myös uusintatulkinnalle hyvät mahdollisuudet onnistua. Sitä paitsi on hykerryttävän hauskaa katsoa, miten alkuperäistarina on siirretty uuteen muotoon: millainen on se-ja-se hahmo, kohtaus ja paikka tässä versiossa?
Tunnetuimpia hömppäversioita Austenista on Ylpeyteen ja ennakkoluuloon perustuva Bridget Jones - elämäni sinkkuna. Siinähän Darcyna on legendaarisessa BBC-sarjassa alkuperäisenkin roolin tehnyt Colin Firth, joka tietysti on se oikea Darcy. Bridgetissä tämän etunimi tosin on jostain syystä vaihdettu: Fitzwilliamista on tullut Mark.
 |
| http://ecx.images-amazon.com/images/I/51GAS3VCA2L._SY300_.jpg |
Kun sain kuulla, että teiniklassikko Clueless perustuu Austenin Emmaan, korjasin välittömästi aukon sivistyksessäni ja katsoin sen. Se onkin onnistunut yhdessä asiassa, joka monelta uudelta Austen-tulkinnalta menee vähän ohi: ironiassa. Austenin tavassa kirjoittaa on paljon ironiaa ja piikkejä, mutta useimmat romanttiset komediat eivät pysty tekemään tälle täyttä oikeutta. Cluelessissa ongelma on ratkaistu tekemällä koko leffasta törkeän itseironinen. Toimii.
 |
| http://ia.media-imdb.com/images/M/MV5BMTgxODIxODE2MF5BMl5BanBnXkFtZTgwOTA4NjQxMTE@._V1_SX640_SY720_.jpg |
Taannoin tielleni osui (kaikista paikoista alunperin Ghanassa) erittäin hömppä elokuva From Prada to Nada. Kun jossain kohtaa tajusin, että katson uutta versiota Järki ja tunteet -teoksesta, keskittymiseni hyppäsi jostain 50 prosentin paikkeilta sataan. Olihan leffa toki täyttä hömppää, mutta jostain syystä jäi kuitenkin mieleen niin, että etsin sen myöhemmin Suomessa käsiini ja katsoin uudestaan, katsottuani vain vähäsen aiemmin jälleen kerran Ang Leen loistavan (modernisoimattoman) filmatisoinnin samasta teoksesta. From Prada to Nada oli toisellakin katsomisella täyttä hömppää, mutta jätti jälkeensä hyvän mielen. Siis onnistunutta hömppää.
 |
| http://www.fabuloussavers.com/new_wallpaper/From_Prada_To_Nada_Movie_freecomputerdesktopwallpaper_1024.jpg |
Nyttemmin innostuin löydettyäni niin ikään hömppäversion Järjestä ja tunteista: leffan nimeltä Scents and Sensibility. Pettymys oli karvas: siinä, missä From Prada to Nada on tyylilajissaan erittäin onnistunut, Scents and Sensibility floppaa törkeästi. Pääosasiskosten näyttelijät vaikuttavat ihan pystyviltä, mutta sekä ohjaus että moni muu näyttelijä on niin huono, etteivät Dashwoodin tytöt pysty pelastamaan ainuttakaan sirpaletta surkeasta kokonaisuudesta. Näyttelijöiden väliset kemiat ... no, niitä ei ole, ja dialogi on töksähtelevää ja epäuskottavaa. Kohtaukset, joiden pitäisi sisältää suuria tunteita, jäävät latteiksi.
 |
| http://inthekan.net/wp-content/uploads/2012/12/scents-and-sensibility-thumb.jpg |
Juuri tämä epäonnistunut ja -miellyttävä katselukokemus sai minut miettimään, mikä tekee eron huonon ja hyvän hömpän välille; mikä saa toisen uudelleentulkinnan onnistumaan ja toisen aiheuttamaan katsojassa pelkkää myötähäpeää. Näiden kahden, tyylilajiltaan saman, mutta tasoltaan räikeän erilaisen kohdalla löytyy paitsi selviä eroja ohjauksessa, dialogissa ja näyttelijänsuorituksissa, myös eräs toinen todella merkittävä ero.
From Prada to Nada on paljon uskollisempi alkuperäiselle tarinalle. Siinä ei ole oikaistu niistä mutkista, jotka voivat tuntua hankalilta: tyttöjen isä todellakin kuolee, omaisuuden todella ilmestyy perimään joku muu (leffassa veli isän aiemmasta suhteesta - herkullinen asetelma!) ja tytöt todella joutuvat muuttamaan luksusalueelta räikeän erilaisiin olosuhteisiin. Elokuva hyödyntää alkuperäistekstistä paitsi romanttisen juonen, myös asetelman, jossa mukavaa elämää viettäneet tytöt joutuvat sopeutumaan konkreettisen erilaiseen elämään.
Juuri tässä onkin tehty ratkaisu, joka tekee elokuvasta aidosti mielenkiintoisen: tytöt muuttavat tätinsä luo meksikolaisalueelle, jossa elämä on silminnähden erilaista kuin aiemmin. Kulttuurinen asetelma tuo tarinaan oman vivahteensa. Sen ansiosta uusintaversiolla on jotain omaa, uutta annettavaa. Ja koska tyttöjen isä on todella kuollut, muutos on pysyvä. Se, että on tehty komediaelokuva, ei ole saanut tekijöitä pelkäämään ja hylkäämään tätä alun perin tärkeää pointtia: elämässä voi käydä näinkin, ihan yllättäen.
Scents and Sensibility sen sijaan ohittaa tämän kokonaan.Isä joutuu vankilaan ja perhe menettää rahat, mutta ei taloa. Vain äiti joutuu muuttamaan, tytöt asuvat kuten ennenkin ja pahin shokki on tv:n menetys. Ainoa käytännön ero aiempaan on se, että joudutaan töihin - mutta tässäkin tytöt onnistuvat ohittamaan pahimmat vaihtoehdot kuten pikaruokaloissa työskentelyn. Kovin suurta shokkia ei synny. Jostain syystä tässä versiossa myös tarinan intohimoisin osa - Mariannen rakkaus Willougbyyn - on muutettu niin, että John W. on vain random poikaystävä, jonka Marianne ihan mielellään pistää vaihtoon heti kun parempi ilmaantuu. Melko outoja ratkaisuja.
 |
| http://doridrohd.files.wordpress.com/2012/07/aishwaryaraibrideandpre.jpg |
Jotenkin tuon oikeasti huonon version nähtyäni minua ei enää hävetä se, että tykkään From Prada to Nada:sta. Ja kun voin myöntää, että pidän siitä, voin myöntää myös, että nautin suunnattomasti kyseisen tyylilajin elokuvista - kunhan ne ovat hyvin tehtyjä, ja varsinkin jos ne ovat Austen-versioita!
Vinkkejä otetaan siis vastaan! Näkemättä on vielä ainakin minulle suositeltu Bride and Prejudice. Netistä löytyy tietoa valtavasta määrästä nykyversioita. Jos tiedät jonkun, joka on katsomisen arvoinen ja saatavilla ilman kohtuutonta vaivannäköä (tai sen vaivannäönkin arvoinen), vinkkaathan minulle!
 |
| Darcy on käynyt uimassa. http://upload.wikimedia.org/wikipedia/en/9/97/Pride_and_Prejudice_Colin_Firth_Wet_Shirt.jpg |
Sivuhuomautus: Tämä oli 100. teksti tässä blogissa. Ei tullut tämän kummempaa juhlapostausta. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)