Tämä kaikkien lainausten äiti korvaa kesken jääneen joulukalenterin. Tämän pätkän luin aikoinaan niin monta kertaa, että osasin sen ulkoa. Vuosien jälkeen se palautui mieleen ja taas sain siitä uutta. Näillä sanoilla vuodesta -14 vuoteen -15.
Elämä on kärsimystä, niinkö se meni. Niinkö sinä uskot, ukkomunkki? Kärsimys aiheutuu elämänjanosta, Ansas muistaa: Buddha on Siddhartha Gautama. Siddhartha Gautama, kuka hitto oli Siddhartha Gautama? Siddhartha Gautama oli nuori mies joka kenties vähän pelkäsi elämää; Siddhartha Gautama ehkä viihtyi hieman huonosti ruumiissaan ja kehitteli sen takia omaperäisiä ajatuksia maailmasta. Nuori mies, nuoria miehiä kaikki: Jeesus, Muhammed, Siddhartha Gautama. Ensin on nuori mies, tarvitaan vain tarpeeksi vihainen nuori mies, ja joku aina seuraa, joku aina tarttuu matkaan. Siitä se lähtee, uskonto.
Kärsimys aiheutuu elämänjanosta. Sillä tavallako sinä ukkomunkki uskot? Järkevä ajatus, noin pohjimmiltaan. Jos ei koko ajan niin helvetisti toimittaisi. Jos ei jatkuvasti melskaisi ja metelöisi. Jos ei suunnittelisi ja toivoisi ja haluaisi ja yrittäisi, jos ei aina jyräisi tahtoaan läpi. Jos olisi aina niin kuin on joskus kevätiltaisin Luosujoen rannalla, yhtä tyyni, yhtä ajatukseton - samalla tavalla yhtä universumin kanssa joka ympärillä hiljaisena solisee ja sirkuttaa. Kai se olisi helppoa. Kai se olisi onnellista. Kai se olisi kätevää, itselle ja muille.
Mutta sitten taas, toisaalta. Ihminen ei ole kuukkeli, ihminen ei ole vaivaiskoivunlehti. Ihminen ei ole vesirännin suulla klluvajääpuikko eikä lumipaakku räystään päällä. Ihminen on ihninen, ihmisen tehtävä on toinen, ihmisen luonne on pitää ääntä. Ihminen haluaa raapia jälkensä, merkitä reviirinsä. Ihminen on eläin jolla on vähän vaarallisen isot aivot. Muut eläimet eivät sitä tiedä, ihminen tietää: minä olen täällä nyt, olen täällä vain kerran. Sinäkin munkki, sinä olet täällä vain kerran, mitä sinä päivät pitkät puuhailet? Kuljet temppelistä toiseen. Et tapa kärpästäkään. Kauhot kupista laihaa keittoa. Ei janoa, ei kärsimystä. Ei kärsimystä, ei kunniaa. Sinä vain olet, sinun on hyvä olla. Ja sitten sinäkin kuolet, et ole nuori enää sinäkään, sinun päiväsi on puolessa: jonakin päivänä jonakin vuonna sinä kuolet ja sinun munkkitoverisi seisovat tässä sinun maallisten jäännöstesi kanssa ja ripottelevat sinun tuhkasi tuuleen. Olisiko silloin vasta aika olla yhtä universumin kanssa, silloin vasta kun joka tapauksessa on. Olisiko nyt kuitenkin parempi elää vain ja vähän kärsiä, kärsiä vaikka vähän enemmänkin, ottaa vastaan mitä vastaan tulee. Elämä on kärsimystä, voi harmi, ei sitten ollenkaan eletäkään. Mikäs uskonto se sellainen on? Mitäs siihen sanot, munkinpätkä?
- Juha Itkonen: Kohti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti