Mä lennän pakoon?

Jos joku ei ole sitä rivien välistä jo tajunnut: minulla on ollut todella rankka syksy. Painin jatkuvasti vaikeiden ja raskaiden tunteiden kanssa ja ihan vain itseni kanssa. Vaikka kaikki on käytännön tasolla ihan hyvin, sisäpuolella velloo, kuohuu ja myllertää koko ajan. Ja se tekee olosta melko painavan.

En leiki marttyyria. Tämä kuuluu elämään. Kaikilla on kevyitä vaiheita ja raskaita vaiheita. Niin sen kuuluu ollakin.

Tämän tiedostaminen ei varsinaisesti tee painimatsista vähemmän kuormittavaa. Veri, hiki ja kyyneleet on puserrettava ulos, jotta olo voisi keventyä. Ja niitähän riittää. Mistä niitä aina tuleekin lisää, juuri kun luulee vääntäneensä itsensä taas kerran täysin tyhjäksi ja puhtaaksi?


Tämänhetkinen reaktioni tähän kaikkeen on: haluan matkustaa! Ghanaan, Saksaan, Kuopioon - ihan mihin vain, really. Haluan vain päästä liikkeelle, ottaa etäisyyttä, katsella kaikkea vähän kauempaa. Hengähtää. Muistaa, millaista on olla liikkeellä, vapaa.

Auttaisiko se oikeasti? Olisiko etäisyyden ottaminen ratkaisu - vai pakenemista? Sillä kyllähän minä olen osannut lähteä, aina. Kun minulla oli raskas olo vuonna 06-07, järkeilin sen johtuvan siitä, etten viihdy elämässäni, ja lähdin Ghanaan elämään toisenlaista elämää. En tietenkään päässyt pakoon itseäni, mutta sain kuitenkin oivalluksia ja valaistumisia, jotka ovat olleet paljon enemmän kuin kullan arvoisia.

22-vuotiaalle konkreettinen lähtö auttoi. Vielä monta kertaa myöhemminkin olen kokenut lyhyempienkin pyrähdysten auttavan, vievän kohti eikä pakoon. Nyt en suoraan sanottuna enää tiedä. Olen kohta 30, äiti ja ikuisuusopiskelija. En varsinaisesti voi tai edes halua lähteä kokonaan pakoon. Ehkä tällä kertaa onkin kyse siitä, että käyn paskan läpi tässä ja nyt -jotta voisin myös olla onnellinen tässä, ja nyt. Ei huomenna jossain muualla.

Sitä en sitten tiedä, olisiko pikku karkumatka jonnekin paha asia. Vai voisiko se oikeasti jopa auttaa. Vaikka sitten vain akkujen lataamisessa, jos ei muussa.

Lähtijät + Holmesin raportti

Olen jo pariin kertaan hehkuttanut sitä, miten mukavaa on ollut löytää interaktiivinen bloggaaminen. Ne blogit, joita säännöllisesti luen ja kommentoin, ja joista joskus joku käy täälläkin kommentoimassa. Joskus aikoinaan koin usein ulkopuolisuutta sen vuoksi, että kaipasin pois. Sitten lähdin pois, ja aloin löytää asioita. No, nämä blogit, joita seuraan, ovat juuri lähtijöiden blogeja. Me olemme kaikki niitä, jotka eivät pelkästään kaivanneet jonnekin, vaan todella lähtivät kaukaiseen maahan - ja rakastuivat siihen, mikä vaikuttaa koko loppuelämäämme.

Nyt rakas ystävä liittyi lähtijöiden joukkoon. Jään sydän kipeänä ikävöimään, mutta innostuksella seuraamaan matkaa. Tällä kertaa ei liikuta Afrikan mantereella, vaan Intiassa. Annamarika, hänen miehensä ja heidän 5-vuotias tyttärensä lähtivät juuri puoleksi vuodeksi Keralaan lastenkotiin, jossa he eivät lomaile eivätkä edes tee vapaaehtoistyötä, vaan omiin töihinsä ja opintoihinsa liittyviä projekteja.  Jos joku muukin haluaa seurata, seikkailu löytyy täältä. Siunattua matkaa, Annamarika, Lauri ja Enni! Paitsi että, kuten me lähtijät tiedämme, ei se ole mikään matka. Se on puoli vuotta elämää toisessa kodissa.

*

Olin viikonloppuna kuoroharjoituksissa, ja Watson ekaa kertaa oikeasti hoidossa mummillaan.

Minä: "Hei, mun kuorokaveri sanoi, että niilläkin meni yöunet, kun lapsi alkoi kääntyillä ja liikkua."
Mummi: "Ai, no milloin ne tulee takaisin?"
Minä: "Se sanoi, että toivottavasti kouluikään mennessä..."

Joo, no. Suurin osa öistä menee ihan hyvin, eli herätään vain 5 kertaa yössä, eikä tarvitse nukuttaa sylissä. Ja jotkut toiset yöt sitten vähän levottomammin. Mutta jos se sitten kouluikään mennessä... Kummasti kuitenkin piristi pieni "perhekerho" kuoromme muiden lapsellisten kanssa!

Ajattelin ensin tehdä inhorealistisen raportin huonosta yöstä, mutta mitäpä noita märehtimään. Sen sijaan haluan raportoida kaikkein parhaan.

Sen, kun Watson on ollut jonkin aikaa itsekseen vaikka lattialla loikomassa ja menen hänen luokseen, ja kasvoille leviää riemastunut hymy. Vielä leveämpi versio nähtiin perjantai-iltana, kun palasin ensimmäisistä kuorotreeneistä.

Sen, kun olen syöttämässä häntä, ja yhtäkkiä hän laittaa hetkeksi pään takakenoon, vilkuilee ympärilleen, katsoo sitten minua silmiin ja alkaa selittää uskomattoman lempeästi: "Häää! Häää! Häää!"

Sen, kun hän on ollut unilla ja herää, joskus itkeskellen, joskus rauhassa - saatan vielä ajatella, että nytkö se jo heräs - nostan hänet sängystä, ja hän on pieni ja pöpperöinen ja tuhiseva sylissäni. Silloin tajuan, miten minulla oli häntä ikävä jo pelkkien päiväunien aikana.


Pyysin viime vuonna (maailmankaikkeudelta/Jumalalta/maaäidiltä/enkeleiltä/miksi ikinä haluat sitä nimittää), että saisin elää rakkaudessa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Pari päivää sitten havahduin siihen, että tuo toive on toteutunut täydellisesti. Ei tässä voi muuta kuin kiittää.

Niin, ja otsikosta: jos tuo toinen on Watson, niin, ah well. :)