Life is what happens...

Ei tämä muutu vauvablogiksi, vannon sen! ...ellei kolmea vauvakirjoitusta putkeen jo lasketa sellaiseksi muutokseksi... No, sen saa kukin itse päättää. Minä kirjoitan nyt taas Watsonista, koska elämääni ei juuri nyt mahdu kovin paljoa muuta.

Eikä tarvitse mahtuakaan. Kuvittelin, että olisi ahdistavaa vain olla kotona ja vaihdella vaippoja, ja ihmettelin, miten sitä oikein jaksaa odotella, että vauva kasvaa vähän isommaksi. Osasin kuvitella taaperon, en pikkuvauvaa. Heti siitä saakka kun hän saapui, oli kuitenkin ilmiselvää, että nimenomaan tämä vauvavaihe on jotain todella ainutlaatuista, joka tulee todennäköisesti hurahtamaan hyvin nopeasti (nyt jo yli kolme viikkoa kulunut, mitäh!) - ja jotain aivan ihanaa. Ei tällaista symbioosia pääse kokemaan missä muussa elämäntilanteessa.

Nyt ihmettelenkin niitä, jotka ryntäävät viikon vanhan kanssa kaupungille. Minun ei pariin viikkoon tehnyt mieli lähimetsän kärrykävelyä pidemmälle. Nyt nautin jo kauppaan rullailusta ja mummolavierailuista sekä suunnittelen laajentavani toimintasädettä läheisen taajaman kahvilaan. Kotona oloa piristävät tällä hetkellä lukuisat vierailijat (a.k.a. Watsonin ihailijakerholaiset). Myös Helsingin reissua on mukava suunnitella, kun tietää, että sinne voi suunnata omassa tahdissa sitten, kun hyvältä tuntuu.

Toisaalta pian ehkä ihmettelen niitä, jotka linnoittautuvat kotiin yli kuukauden ikäisen kanssa.  Kaikilla on omat tapansa, omat fiiliksensä kuhunkin vaiheeseen, ja kaikki yhtä hyviä ja oikeita.

Pian ihan tosi kirjoitan jo muustakin kuin Watsonista. Tänään pääaiheena on kuitenkin hän, joten sen kunniaksi päivän Kuumat Listat:

Asioita, joista Watson pitää: syöminen (tai kuten Mummi sanoisi: "juopottelu") - sekä muuten vain rinnalla olo, hoitopöydän oikealla laidalla oleva Tiikeri, hoitopöydän vasemmalla laidalla olevat Purkit, Daddy, Mummi ja Ukki ja Tädit, ihailijakerholaisten sylissä olo, valoisat ikkunat, laulut ja musiikki sekä niiden tahtiin hytkyttäminen
 - sekä aina pienen harkinnan jälkeen: kärryissä olo, autolla ajo.

Asioita, joita minä järjenvastaisesti pelkään:  Onko sillä sammasta suussa?! Nukkuuko se nyt kunnolla selällään vai pitäisikö noita jalkoja vielä jotenkin kääntää?! Mikä tuo näppylä on?! Huutaako se joinain päivinä herkemmin sen takia, että en ole reagoinut tarpeeksi nopeasti ja siitä on tullut "epäluuloinen"?! Onko sillä kuuma? Onko sillä kylmä?
...ja niin edelleen... Ah, äitiyden onnea!


 Otsikon lainaus muuten päättyy näin (eikä noin kokonaisena tällä hetkellä päde meihin, sillä emme uuvuta itseämme turhalla suunnittelulla, mutta hyvin sanottu joka tapauksessa):

 ...while you're busy making other plans . ( - John Lennon)

Ystäväni Watson

Nyt ymmärrän. Ymmärrän niitä bloggaajia, jotka raportoivat vauvansa joka ikisen toimen ("puoli kolmelta kakkasi taas", "hoitopöydällä itki kovaan ääneen") ja niitä, jotka kuvailevat elämää vauvan kanssa kornein lausein ("Imettäminen on ihmeen ihanaa!", "Voi sitä tunnetta kun..."). Ymmärrän, koska se - hän - vauva - on juuri niin suuri ihme ja juuri niin ihana, että kaiken siihen liittyvän voisi raportoida, tai sitten taivastella noilla korneilla lauseilla, koska mitkään sanat eivät vain riitä kuvaamaan.

Olen kuullut monenlaisia eri kokemuksia siitä, millaista on ollut nähdä vauvansa ensi kertaa. Minulle tuli koko potti, koko tunteiden kirjo. Sekä itku että nauru; riemu, hämmästys ja liikutus; ylitsevuotava rakkaus ja samalla ihmetys: kuka tämä on?

Eikä kukaan kertonut minulle, miten ihanaa vauvan kanssa on. Tai hetkinen, taisi kertoa, ainakin yrittää. Mutta totuus ei välittynyt tuosta riittämättömästä sanasta, "se on ihanaa!". Kuvittelin olevani ennen kaikkea väsynyt, hämmentynyt ja rasittunut keskellä imetyksen opettelua, pyllyn pesuja ja kaikkea sitä. No olenhan minä vähän väsynyt ja hämmentynyt, hetkittäin rasittunutkin, mutta ennen kaikkea olevan aivan haltioissani, riemuissani, innoissani! Siis kyllä, juuri pyllyn pesuista, kipeistä imetyssessioista, navan putsauksesta ja kaikesta. Nukkua ei itse meinaisi edes malttaa, kun voisi vain tuijotella vauvaa. "Onneksi" hetkittäin väsymyskin käy ylivoimaiseksi ja on taivuttava sen edessä.

Varjopuoli on käsittämätön huoli. Ei siitä, miten pärjään - kaiken oppii tehdessä! - vaan siitä, mitä jos. Jos tapahtuu jotain, mihin en voi vaikuttaa. Vauva on niin pieni! Sydän on rakkaudesta kipeä kun huoli maalaa kauhuja mieleen yön pimeinä (tai no, aika valoisina) tunteina. Olen tosin huomannut, että tähänkin auttaa se, kun saa nukuttua.

Ja onneksi tuo yksi osaa piristää minua niin hyvin. Kaikki, mitä hän tekee, on ihmeellistä tai hauskaa.Tuolla minä öisin hoitopöydän ääressä rauhoittelen kitisevää pientä käsittämättömillä pulinoilla: "Ei minkäänlaista hätää! Ystäväiseni! Mainiota, rakas Watson!"

Meneillään olevat tehopäikkärit (ehdin itse torkkua tunnin, syödä ja kirjoittaa tämän) ovat päättymässä, joten lähden jatkamaan yllämainittua höperöintiäni. Palaamme kun maltamme.