Maailma kylässä!
Viimeisten kuukausien aikana olen puristanut kasaan sellaisen määrän opintoja, että olen nyt vähintään yhtä yllättynyt ympärilläni olevat - olen nimittäin saanut kaiken tehtyä, ja näyttää siltä, että ihan kunnialla. Viimeisiä merkintöjä odotellaan vielä, ja sitten tilille onkin ropissut melkein sata opintopistettä vuoden aikana. Ihan tosissani, en tiennyt, että pystyn tällaiseen (ilman että se vie totaalisesti mielenterveyteni).
No, vähän se kyllä alkoi painaa, varsinkin kun opintojen loppusuoran kanssa päällekkäin ovat ajoittuneet työn ja asunnon hankinta. Viimeiseen tenttiin ei meinannut enää jaksaa lukea, ja kuitenkin eilen kun se oli ohi, eivät ylikierrokset meinanneet laskea millään.
Ehkä juuri stressi ja hektisyys ovat saaneet ikävöimään Ghanaa kauheammin kuin aikoihin. Siihen nähden hyvin sopivasti sattui Maailma kylässä -festari, jossa vierailin Watsonin kanssa tänään ja toivottavasti huomenna uudelleen.
Minulle se on melkeinpä Afrikka kylässä -festari. Tänään olin vielä festarialueelle tullessa stressiolon kourissa, mutta siellä pyöriessä se alkoi valoa kehosta ulos. Laskeuduin siihen toiseen rytmiin, siihen stressittömään ja kiireettömään. Ei haitannut yhtään seisoskella puoli tuntia Länsi-Afrikan ruokakojulla odottamassa grillattua plantainia, eikä se että lapsen päikkärit menivät ihan sekaisin (myöhemmin kotona heräsimme molemmat kello kuusi illalla, hups). Olisin voinut tanssia keskellä ihmisvilinää (ja oikeastaan vähän tanssinkin) ja jutella tuntemattomille (minkä teinkin).
Lisäksi törmäsin yhteen blogikasvoon, kahteen vanhaan opiskelukaveriin ja yhteen IKIvanhaan kuorotuttuun. (edit. Plus tietysti rakkaiden afrobeibien ihan suunniteltu tapaaminen.) Aika hyvä saldo yhdelle päivälle! Ja huomenna uudestaan, ihanaa kun ei enää ole mihinkään kiire ja voi mennä sinne minne nenä näyttää. Ajattelin myös juhlistaa valmistumistani tanssimalla parin viikon päästä afrobeat-bileissä.
Elämä on! <3
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämä. Näytä kaikki tekstit
lauantai 23. toukokuuta 2015
torstai 12. helmikuuta 2015
Vapaus seikkailla
Minulla oli aina tunne, että Ghanassa olen vain jotenkin määrittelemättömästi onnellisempi. En osannut selittää sitä. Ajattelin, että Ghana vain "sopii minulle". Kun joku kysyi, mitä Ghanassa on sellaista, mitä elämässäni ei täällä ole, en osannut sanoa muuta kuin sen kiireettömyyden. Ja kuitenkin olin jo täälläkin saanut elämäni tehtyä oman rytmini mukaiseksi eikä pelkäksi kiireessä juoksemiseksi. Ajattelin, että kyse on vain jostain hämäräperäisestä tunnelmaseikasta, jolle en voi mitään ja jota ei pysty sanoittamaan.
Viime lauantaina kertoilin ystävälleni (Karhunkaatajalle!) viimeaikojen kuulumisia. Nauroin itsekin ääneen hauskoille tarinoille, joita (uusienkin) ystävien kanssa mennessä ja tehdessä oli tapahtunut ihan tuosta vain. Selitin jotakin tapahtumaketjua ja löysin itseni sanomasta: "Se oli vaan niin hassua, ihan random juttuja, sellaista mitä ei ikinä osaisi kuvitella kun aamulla nousee ja lähtee päivään... Mun elämä on joskus ollut tuollaista, mutta ei pitkään aikaan... Joskus kauan sitten jossain... Niin - Ghanassa!"
Jep. Ghanassa suuri osa elämän ihanuutta oli se, että jokainen päivä oli seikkailu. Mitä vaan saattoi tapahtua. Ääriesimerkkejä löytyy esim. Kumasin seikkailulta, jolloin kaiken muun muassa minua ja ystäviäni pyydettiin musiikkivideolle, hoidimme suuren luokan shoppailurupeaman penkillä istuen, ja yhden (pitkän) trotromatkan aikana kuulimme radiosta presidentin kuolleen ja sitten seuraavan jo vannovan virkavalaa. Mutta seikkailuja ei tapahtunut pelkästään erikoistilanteissa kuten reissuilla. Jos lähti aamulla ostamaan lähikiskalta tomaatteja, saattoi päätyä kiertelemään naapuruston kujia, joilla ei ollut ikinä ennen käynytkään, ja juttelemaan tuntemattomien kanssa, joista tulikin sitten ystäviä.
Olen aina ajatellut, että Ghanassa tuollainen nyt vain on mahdollista, koska siellä ei ole sellaista raudanlujaa systeemiä, joka yhtenäistää asiat. Trotrot hajoavat tienposkeen, joutuu aina odottelemaan jotain (ja siinä välissä ehtii sattua miljoona asiaa) ja sitten tietysti kulttuuri, jossa jutellaan tuntemattomille, mahdollistaa jatkuvat uusien ihmisten kohtaamiset. Suomessa tuollaista ei vain käy.
Nyt tajuan, ettei se riipu pelkästään noista seikoista. Ghanassa on oma yhteiskuntansa ja omanlaisensa systeemi. Paikalliset ovat tottuneet siihen ja heillä on siinä oma paikkansa, mutta minulle kaikki on uutta. Pystyn hyvin avoimesti ottamaan kaiken uuden vastaan, koska minulla ei ole valmista mallia siitä, miten elämän siellä kuuluu muotoutua. Ja lisäksi - tämä on minusta erittäin merkittävää - minulla ei Ghanassa ole omaa, vakiintunutta paikkaani yhteiskunnassa ja systeemissä. Olen ulkopuolinen, ja siten vapaa elämään hyvin impulsiivisesti, tarttumaan tilaisuuksiin ja ottamaan kaiken vastaan, ilman yhteiskunnan asettamia rajoitteita siinä määrin kuin Suomessa. Jos asuisin Ghanassa pysyvästi, asettuisin pikku hiljaa tiettyyn paikkaan yhteiskunnassa ja minulle muotoutuisi tietty tapa tehdä asiat. Veikkaan silti, että veisi pitkän ajan, ennen kuin kaikki alkaisi tuntua yhtä arkiselta kuin Suomessa - jos koskaan. Olisin kuitenkin siellä aina ulkopuolelta tullut ja siten hitusen vapaampi.
Olenko siis Suomessa, tähän systeemiin syntyneenä ja juurtuneena, tuomittu elämään tutuissa uomissa ja vähän tylsempää, joskin turvallista elämää? Niin olen tainnut koko ajan olettaa, vaikka en olekaan osannut sitä oikein sanoittaa. Elämäni täällä on tuntunut valmiiksi käsikirjoitetulta tai ainakin luonnostellulta silloinkin, kun olen tehnyt omia ratkaisujani ja kuunnellut itseäni. On vain niin selkeä valmis malli kaikkeen, siihen, miten asiat menevät ja hommat hoidetaan.
Mutta ei. Minua ei ole tuomittu jämähtämään siihen malliin.
Jotakin on tapahtunut. Jotain, joka on saanut hassuja asioita tulemaan vastaan, hauskoja tilanteita muodostumaan yllättäen, niin että tajuan: "Tällaistahan oli viimeksi Ghanassa!"
Olen alkanut vapauttaa itseäni. Vapautua juuri niistä malleista ja muoteista ja normeista, joiden mukaan asiat "kuuluu" tehdä. Olen aina luullut, ettei niin voi tehdä, koska se olisi vain ihan kauheaa ja väärin ja maailmanloppu ja koska, Timo Soinin tyyliin, no kun ei voi! Mutta en minä ole mikään Timo. Ja ihanaa tässä on se, että niiden muottien rikkominen ei oikeastaan riko mitään. Se ei ole yhtään väkivaltainen ja kauhea tapahtuma. Päin vastoin, se on palaamista omaan itseen, pehmeää ja hyvää, ei ollenkaan vaarallista, vaikka se siltä näyttäisikin.
Kyse ei ole mistään maailmoja järisyttävistä kapinatoimista, vaan aivan pienistä asioista. Minulle ne ovat asioita, joissa koen, että on joku määrittelemätön odotus jonka mukaan minun pitäisi toimia, mutta kun kuuntelen itseäni, löydänkin tuosta epämääräisestä odotuksesta milloin minkäkin verran poikkeavan, oman tapani toimia, tai vain olla.
Tällä hetkellä ne asiat, jotka pystyn sanoittamaan, ovat
Ei tartte ottaa niin vakavasti. Olen tajunnut, että minulla on (huolimatta innostuvasta ja heittäytyvästä ulosannistani) taipumus usein miettiä, että mitä tästä nyt seuraa ja mihin tämä nyt johtaa, ja tämän takia joko jättää tekemättä asioita tai pilata niiden tekeminen itseltäni ottamalla ne vain ihan liian vakavasti. Tai toisin päin: joskus yritän väkisin tehdä asioita, jotka tuntuvat perustelluilta, vaikka minusta ei oikeastaan tunnu siltä. Mutta kun totuus onkin se, ettei tässä hetkessä voi vielä tietää, mitä seuraa ja mihin johtaa. Joten oikeastaan voi vain kuunnella, miten juuri nyt sisimmässään haluaa menetellä, ja antaa asioiden vain tapahtua - ja uskaltaa jättää tekemättä sellaista, mikä ei tunnu itselle hyvältä.
Naisellisuus omana itsenäni. Olen aina kokenut olevani jonkin verran naisellinen, mutta että naisellisen minun on oltava rauhallinen, pehmeä, kiltti, tunteellinen... Ja sitten, kun läpi tulevat olennaiset luonteenpiirteeni: rempseys, kovaäänisyys, voimakastahtoisuus, levottomuus ja niin edelleen, olen kokenut, että niiden kanssa en voi olla naisellinen. Yhteiskunnassamme edellä mainitut ominaisuudet ja se tietynlainen hetkessä eläminen / kevyesti ottaminen ovat ns. sallittuja miehelle, ja toki tietyssä määrin naisellekin, mutta ne eivät yhdisty mielikuvaan naisellisuudesta. Mutta minun uusi naisenergiani kumpuaakin juuri noista ominaisuuksista ja on vahvasti sidoksissa niihin. Olen kaikkea tätä ja olen Nainen. Vitsi miten siistiä. Ja jotenkin vain se oman itsen vapauttaminen vapauttaa myös ottamaan asioita vastaan. Elämä tapahtuu minulle, kun olen todella minä.
Ja sitten: Uskaltaa haluta uutta. Minun on usein vaikea ylipäätään uskaltaa haluta, kysyä itseltäni, mitä minä tahdon, ei järjellä perusteltuna vaan sisältä päin katsottuna. Nyt minut on temmattu mukaan uskaltamaan oikein huolella. Ystäväni Kanerva haastoi minut kirjoittamaan sata asiaa, joita haluaisin elämässä kokea tai tehdä. (Lista on vielä kesken...) Aiheesta keskustellessa muistin jostain lukemani lainauksen:
Viime lauantaina kertoilin ystävälleni (Karhunkaatajalle!) viimeaikojen kuulumisia. Nauroin itsekin ääneen hauskoille tarinoille, joita (uusienkin) ystävien kanssa mennessä ja tehdessä oli tapahtunut ihan tuosta vain. Selitin jotakin tapahtumaketjua ja löysin itseni sanomasta: "Se oli vaan niin hassua, ihan random juttuja, sellaista mitä ei ikinä osaisi kuvitella kun aamulla nousee ja lähtee päivään... Mun elämä on joskus ollut tuollaista, mutta ei pitkään aikaan... Joskus kauan sitten jossain... Niin - Ghanassa!"
Jep. Ghanassa suuri osa elämän ihanuutta oli se, että jokainen päivä oli seikkailu. Mitä vaan saattoi tapahtua. Ääriesimerkkejä löytyy esim. Kumasin seikkailulta, jolloin kaiken muun muassa minua ja ystäviäni pyydettiin musiikkivideolle, hoidimme suuren luokan shoppailurupeaman penkillä istuen, ja yhden (pitkän) trotromatkan aikana kuulimme radiosta presidentin kuolleen ja sitten seuraavan jo vannovan virkavalaa. Mutta seikkailuja ei tapahtunut pelkästään erikoistilanteissa kuten reissuilla. Jos lähti aamulla ostamaan lähikiskalta tomaatteja, saattoi päätyä kiertelemään naapuruston kujia, joilla ei ollut ikinä ennen käynytkään, ja juttelemaan tuntemattomien kanssa, joista tulikin sitten ystäviä.
Olen aina ajatellut, että Ghanassa tuollainen nyt vain on mahdollista, koska siellä ei ole sellaista raudanlujaa systeemiä, joka yhtenäistää asiat. Trotrot hajoavat tienposkeen, joutuu aina odottelemaan jotain (ja siinä välissä ehtii sattua miljoona asiaa) ja sitten tietysti kulttuuri, jossa jutellaan tuntemattomille, mahdollistaa jatkuvat uusien ihmisten kohtaamiset. Suomessa tuollaista ei vain käy.
Nyt tajuan, ettei se riipu pelkästään noista seikoista. Ghanassa on oma yhteiskuntansa ja omanlaisensa systeemi. Paikalliset ovat tottuneet siihen ja heillä on siinä oma paikkansa, mutta minulle kaikki on uutta. Pystyn hyvin avoimesti ottamaan kaiken uuden vastaan, koska minulla ei ole valmista mallia siitä, miten elämän siellä kuuluu muotoutua. Ja lisäksi - tämä on minusta erittäin merkittävää - minulla ei Ghanassa ole omaa, vakiintunutta paikkaani yhteiskunnassa ja systeemissä. Olen ulkopuolinen, ja siten vapaa elämään hyvin impulsiivisesti, tarttumaan tilaisuuksiin ja ottamaan kaiken vastaan, ilman yhteiskunnan asettamia rajoitteita siinä määrin kuin Suomessa. Jos asuisin Ghanassa pysyvästi, asettuisin pikku hiljaa tiettyyn paikkaan yhteiskunnassa ja minulle muotoutuisi tietty tapa tehdä asiat. Veikkaan silti, että veisi pitkän ajan, ennen kuin kaikki alkaisi tuntua yhtä arkiselta kuin Suomessa - jos koskaan. Olisin kuitenkin siellä aina ulkopuolelta tullut ja siten hitusen vapaampi.
 |
| Another unexpected adventure.... |
Olenko siis Suomessa, tähän systeemiin syntyneenä ja juurtuneena, tuomittu elämään tutuissa uomissa ja vähän tylsempää, joskin turvallista elämää? Niin olen tainnut koko ajan olettaa, vaikka en olekaan osannut sitä oikein sanoittaa. Elämäni täällä on tuntunut valmiiksi käsikirjoitetulta tai ainakin luonnostellulta silloinkin, kun olen tehnyt omia ratkaisujani ja kuunnellut itseäni. On vain niin selkeä valmis malli kaikkeen, siihen, miten asiat menevät ja hommat hoidetaan.
Mutta ei. Minua ei ole tuomittu jämähtämään siihen malliin.
Jotakin on tapahtunut. Jotain, joka on saanut hassuja asioita tulemaan vastaan, hauskoja tilanteita muodostumaan yllättäen, niin että tajuan: "Tällaistahan oli viimeksi Ghanassa!"
Olen alkanut vapauttaa itseäni. Vapautua juuri niistä malleista ja muoteista ja normeista, joiden mukaan asiat "kuuluu" tehdä. Olen aina luullut, ettei niin voi tehdä, koska se olisi vain ihan kauheaa ja väärin ja maailmanloppu ja koska, Timo Soinin tyyliin, no kun ei voi! Mutta en minä ole mikään Timo. Ja ihanaa tässä on se, että niiden muottien rikkominen ei oikeastaan riko mitään. Se ei ole yhtään väkivaltainen ja kauhea tapahtuma. Päin vastoin, se on palaamista omaan itseen, pehmeää ja hyvää, ei ollenkaan vaarallista, vaikka se siltä näyttäisikin.
Kyse ei ole mistään maailmoja järisyttävistä kapinatoimista, vaan aivan pienistä asioista. Minulle ne ovat asioita, joissa koen, että on joku määrittelemätön odotus jonka mukaan minun pitäisi toimia, mutta kun kuuntelen itseäni, löydänkin tuosta epämääräisestä odotuksesta milloin minkäkin verran poikkeavan, oman tapani toimia, tai vain olla.
Tällä hetkellä ne asiat, jotka pystyn sanoittamaan, ovat
Ei tartte ottaa niin vakavasti. Olen tajunnut, että minulla on (huolimatta innostuvasta ja heittäytyvästä ulosannistani) taipumus usein miettiä, että mitä tästä nyt seuraa ja mihin tämä nyt johtaa, ja tämän takia joko jättää tekemättä asioita tai pilata niiden tekeminen itseltäni ottamalla ne vain ihan liian vakavasti. Tai toisin päin: joskus yritän väkisin tehdä asioita, jotka tuntuvat perustelluilta, vaikka minusta ei oikeastaan tunnu siltä. Mutta kun totuus onkin se, ettei tässä hetkessä voi vielä tietää, mitä seuraa ja mihin johtaa. Joten oikeastaan voi vain kuunnella, miten juuri nyt sisimmässään haluaa menetellä, ja antaa asioiden vain tapahtua - ja uskaltaa jättää tekemättä sellaista, mikä ei tunnu itselle hyvältä.
Naisellisuus omana itsenäni. Olen aina kokenut olevani jonkin verran naisellinen, mutta että naisellisen minun on oltava rauhallinen, pehmeä, kiltti, tunteellinen... Ja sitten, kun läpi tulevat olennaiset luonteenpiirteeni: rempseys, kovaäänisyys, voimakastahtoisuus, levottomuus ja niin edelleen, olen kokenut, että niiden kanssa en voi olla naisellinen. Yhteiskunnassamme edellä mainitut ominaisuudet ja se tietynlainen hetkessä eläminen / kevyesti ottaminen ovat ns. sallittuja miehelle, ja toki tietyssä määrin naisellekin, mutta ne eivät yhdisty mielikuvaan naisellisuudesta. Mutta minun uusi naisenergiani kumpuaakin juuri noista ominaisuuksista ja on vahvasti sidoksissa niihin. Olen kaikkea tätä ja olen Nainen. Vitsi miten siistiä. Ja jotenkin vain se oman itsen vapauttaminen vapauttaa myös ottamaan asioita vastaan. Elämä tapahtuu minulle, kun olen todella minä.
Ja sitten: Uskaltaa haluta uutta. Minun on usein vaikea ylipäätään uskaltaa haluta, kysyä itseltäni, mitä minä tahdon, ei järjellä perusteltuna vaan sisältä päin katsottuna. Nyt minut on temmattu mukaan uskaltamaan oikein huolella. Ystäväni Kanerva haastoi minut kirjoittamaan sata asiaa, joita haluaisin elämässä kokea tai tehdä. (Lista on vielä kesken...) Aiheesta keskustellessa muistin jostain lukemani lainauksen:
Do you want to have something you've never had?
Then do something you've never done.
No niinpä. Tämän totuus kolahtaa minulla jonnekin hyvin syvälle. Ja jotta voisi tehdä jotain uutta, täytyy uskaltaa kysyä itseltään, mitä uutta minä haluaisin tehdä. Ja sitten - uskaltaa tehdä. Ottaa vastaan.
Ystäväni Kolibri muotoili asian joskus tosi hyvin. "Musta tuntuu, että ihmiset kysyy itseltään 'Mitä mä haluan? ...siis näissä ja näissä rajoissa'." Mutta mitä, jos uskaltaisikin kysyä itseltään, mitä minä todella haluan - en järjellä perusteltuan, vaan syvällä tunnetasolla - ilman mitään annettuja raameja? Mitä, jos uskaltaisi olla vähättelemättä tai kavahtamatta sitä, mitä vastaukseksi saa?
En tarkoita, että kaikkien pitäisi haluta maailmanympärimatkalle. On hyvä olla onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä on. Mutta on uskallettava jatkuvasti kysyä sisimmältä itseltään, mistä haaveilee ja mitä kaipaa. Ne voivat olla aivan pieniä asioita. Tai sitten jotain suurempaa. Sitä ei voi tietää ennen kuin kysyy. Juuri siitä varmaan pohjimmiltaan onkin kyse: elämän hallitsemattomuudesta. Mitä, jos kaipaankin jotain muuta, kuin mitä suunnittelin? Tai jos otan elämän vastaan sellaisena kuin se on, ja se tuo jotain muuta kuin odotin?
En tarkoita, että kaikkien pitäisi haluta maailmanympärimatkalle. On hyvä olla onnellinen ja tyytyväinen siihen, mitä on. Mutta on uskallettava jatkuvasti kysyä sisimmältä itseltään, mistä haaveilee ja mitä kaipaa. Ne voivat olla aivan pieniä asioita. Tai sitten jotain suurempaa. Sitä ei voi tietää ennen kuin kysyy. Juuri siitä varmaan pohjimmiltaan onkin kyse: elämän hallitsemattomuudesta. Mitä, jos kaipaankin jotain muuta, kuin mitä suunnittelin? Tai jos otan elämän vastaan sellaisena kuin se on, ja se tuo jotain muuta kuin odotin?
Ympyrä sulkeutuu. Ghanassa tuo hallitsemattomuus on, varmaan varsinkin turvallisista länsimaista tulevalle ulkopuoliselle, voimakkaammin nähtävillä kuin täällä raudanlujan systeemin turvallisessa otteessa. Siinä taas yksi selitys seikkailujen tapahtumiselle: siellä tajuaa elävänsä hallitsemattomassa maailmassa ja voi (halutessaan) nauttia siitä.
Mutta kaikkialla se on yhtä totta. Elämää ei voi hallita, ja jos uskaltaa päästää irti siitä puristuksesta että turhaan yrittää, voi alkaa ottaa vastaan. Elämää ja omaa itseään, sellaisina kuin ne ovat.
Ja jokainen päivä voikin olla hauska ja yllättävä seikkailu.
Mutta kaikkialla se on yhtä totta. Elämää ei voi hallita, ja jos uskaltaa päästää irti siitä puristuksesta että turhaan yrittää, voi alkaa ottaa vastaan. Elämää ja omaa itseään, sellaisina kuin ne ovat.
Ja jokainen päivä voikin olla hauska ja yllättävä seikkailu.
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Syksystä, matkasta, valosta ja haluamisesta
Aikoinaan pidin syksystä, rakastin sitä jopa. Viimeiset kolme vuotta syksyt ovat kuitenkin olleet jotenkin todella raskaita ja valon vähentyessä ulkopuolelta se on tuntunut hiipuvan myös sisäpuolella. Ja on tuntunut, ettei asialle voi mitään, että näin se nyt vain on.
Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?
Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.
Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.
Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).
Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.
Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.
Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.
Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.
Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.
Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.
Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.
Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.
Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.
Katsellaan.
Lähipäivinä olen huomannut nauttivani syksystä ensi kertaa vuosiin. Tarkemmin sanottuna edellinen kerta oli vuonna 2010. Sen jälkeen tapahtui jotain. Mitä?
Kuinka ollakaan, nyt tajuan, ettei syksyn (ja talven) kokeminen raskaana ole riippunut mitenkään syksystä itsestään, ei siitä ulkopuolisen valon vähenemisestä. Se on riippunut ihan muista asioista.
Olen tässä kulkenut sitä samaa matkaa, jonka aloitin meditoimalla kesäkuussa. On ollut yllättäviä käänteitä, kuoppia ja tosi raskaita mäkiä. Ja sitten on ollut niitä hetkiä, kun tajuaa yks kaks tulleensa sen kulloisenkin nyppylän päälle, ja ympärillä aukeaa yhtäkkiä valoa ja avaruutta. No, kukkuloilta on rymistelty alas milloin mihinkin tyyliin, mutta voitte uskoa, että ne hetket kun pitkästä aikaa näkee selkeästi eri suuntiin ja sen maiseman kauneus pysäyttää totaalisesti, saavat uskomaan, että kaikessa on paljon luultua enemmän järkeä.
Olen myös muistellut menneitä. "Luku"vuosi 2010-2011 (siis kesästä kesään) oli valoisa. Olin monessa merkityksessä auki kaikelle ja nautin asioista sellaisina kuin ne olivat. Pystyin hyväksymään asiat. Ei se mikään maailman helpoin vuosi ollut. Siihen kuului muun muassa kipeä ero pitkästä ihmissuhteesta, mutta silloinkin tiesin heti asian tapahtuessa, että sen täytyi tapahtua, se kuului suunnitelmaan (vaikkei ehkä minun suunnitelmaani).
Syksyllä 2011 kaikki oli kuitenkin taas toisin. Erinäisiä asioita oli tapahtunut, ja vasta nyt alan ymmärtää niiden vaikutukset elämässäni. Menin kiinni. Päähäni tuli lista asioista, joita halusin. Ja nyt väitän, että sen listan takia en pystynyt rakastamaan syksyä. Koska elämää ei voi rakastaa sellasena kuin se on niin kauan, kuin on kiinni siinä omassa listassaan siitä, millaista elämän "pitäisi" olla.
Älkää käsittäkö väärin. On hyvä, että haluamme: on hyvä että on unelmia, joita kohti haluamme kulkea, jotka pitävät meidät elossa, pistävät veren kiertämään. Mutta siinä vaiheessa, kun kiinnitymme siihen, Mitä Asioita Minä Haluan, kaikki menee pieleen. Koska elämä ei vain mene niin. Se antaa, ja jos ei ole valmis ottamaan vastaan, kaikesta tulee kurjempaa.
Esimerkki: kuvittele, että unelmoit tietynlaisesta työstä. Hyvä! Unelma pitää sinut liikkeellä. Mutta sitten, jos tietystä työstä tulee kuva johon takerrut, mikään muu ei enää kelpaa. Sinulle saattaa tulla monia mahdollisuuksia monenlaisiin töihin (tai muihin vaihtoehtoihin), joista jokin voisi olla se, mikä tekee sinut niin onnelliseksi kuin ikinä voit tulla. Et huomaa näitä mahdollisuuksia etkä tartu niihin, jos takerrut kuvaan siitä, mitä Sinä Haluat.
Minä siis väitän, että koska takerruin listaan haluamistani asioista, en nähnyt sitä, mitä minulle tarjottiin: syksyn kauneutta ympärilläni, esimerkiksi. Tuon seuraavan vuoden mittaan koin kyllä paljon hyvää, mutta myös kartutin listaa haluamistani asioista. Siitä seurasi paljon sellaista, jonka ilmiselvästi täytyi tapahtua, jotta tajuaisin muutamia tosiseikkoja elämästä. Mutta joka myös aiheutti itkua ja hampaidenkiristystä paitsi minulle, myös muille ihmisille ympärilläni.
Ja nyt syksy tuntuu taas hyvältä. Se ei määritä oloani, koska onnellisuuteni ei riipu siitä, mitä on ulkopuolella. Sen ei tarvitse riippua. En kuvittele, että nyt kun olen (taas) tajunnut tämän, kaikki olisi täydellisesti tästä ikuisuuteen, hallelujaa hallelujaa aamen aamen ainiaan. Kaikki on hyvin nyt. Se riittää.
 |
| A lesson is repeated until it is learned. |
Kaikki tämä alkoi siitä, kun vuonna 2006 tajusin, että elämä ei jotenkin tunnu täydeltä; että koen olevani irrallani kaikesta, kuin minun ja maailman välissä olisi kelmu. Silloin päätin alkaa ottaa selvää siitä, mikä tekee elämästä todellista. Sitä seurasi kaikki. Ghana, Jumala, liikunta, jooga, meditointi, ortodoksinen kirkko. Ja kaikki muu. Mutta nyt takaisin tuohon syksyyn 2006: silloin yksi ensimmäisiä asioita, joka auttoi minua tuntemaan olevani aidosti elossa, oli luonnossa oleminen. Päästessäni ulkoilmaan ja pois kaupungin häkistä pystyin olemaan läsnä, tunsin että asiat olivat todellisia. Muistan, kuinka silloin haaveilin elämästä, jossa saisi joka päivä kokea luonnon kauneuden, olla sillä lailla osa maailmaa. Se tuntui utopistiselta, asuinhan Helsingin keskustassa. Nyt tajuan, että haave oli kuitenkin hyvin luonteva, olihan luonnossa oleminen se ensimmäinen ja silloin ainoa asia, jonka olin löytänyt vastaukseksi kysymykseeni, mikä tekee elämästä todellista.
Nyt käyn Watsonin kanssa ulkona joka päivä. En asu enää keskustassa, ja vaikken ole lähtenyt kauas, en mihinkään landelle maantien varteen, huomaan, että tämä riittää. Kuljen pudonneitten lehtien läpi, joita lapseni riemuissaan osoittelee, ja leikkipuiston laidalta tuijotan sumuiselle taivaalle, jossa linnut lentävät. Olen tässä, olen ilman kiirettä, ja kaikki on todellista.
Okei sori, meni vähän puutalobloggauksen puolelle, mutta you get the point.
Syksyä rakastin jo silloin alun perin, ennen kuin halujen lista sotki asiat. Talveen olen suhtautunut ristiriitaisesti, vaihdellen. Kevät on näistä pisimpään ollut minulle vaikea. Mutta nyt uskon, että kun sisäpuolella valo lisääntyy, sen väheneminen ulkopuoleltakaan ei välttämättä niin paljon haittaa.
Katsellaan.
sunnuntai 28. syyskuuta 2014
Mä lennän pakoon?
Jos joku ei ole sitä rivien välistä jo tajunnut: minulla on ollut todella rankka syksy. Painin jatkuvasti vaikeiden ja raskaiden tunteiden kanssa ja ihan vain itseni kanssa. Vaikka kaikki on käytännön tasolla ihan hyvin, sisäpuolella velloo, kuohuu ja myllertää koko ajan. Ja se tekee olosta melko painavan.
En leiki marttyyria. Tämä kuuluu elämään. Kaikilla on kevyitä vaiheita ja raskaita vaiheita. Niin sen kuuluu ollakin.
Tämän tiedostaminen ei varsinaisesti tee painimatsista vähemmän kuormittavaa. Veri, hiki ja kyyneleet on puserrettava ulos, jotta olo voisi keventyä. Ja niitähän riittää. Mistä niitä aina tuleekin lisää, juuri kun luulee vääntäneensä itsensä taas kerran täysin tyhjäksi ja puhtaaksi?
Tämänhetkinen reaktioni tähän kaikkeen on: haluan matkustaa! Ghanaan, Saksaan, Kuopioon - ihan mihin vain, really. Haluan vain päästä liikkeelle, ottaa etäisyyttä, katsella kaikkea vähän kauempaa. Hengähtää. Muistaa, millaista on olla liikkeellä, vapaa.
Auttaisiko se oikeasti? Olisiko etäisyyden ottaminen ratkaisu - vai pakenemista? Sillä kyllähän minä olen osannut lähteä, aina. Kun minulla oli raskas olo vuonna 06-07, järkeilin sen johtuvan siitä, etten viihdy elämässäni, ja lähdin Ghanaan elämään toisenlaista elämää. En tietenkään päässyt pakoon itseäni, mutta sain kuitenkin oivalluksia ja valaistumisia, jotka ovat olleet paljon enemmän kuin kullan arvoisia.
22-vuotiaalle konkreettinen lähtö auttoi. Vielä monta kertaa myöhemminkin olen kokenut lyhyempienkin pyrähdysten auttavan, vievän kohti eikä pakoon. Nyt en suoraan sanottuna enää tiedä. Olen kohta 30, äiti ja ikuisuusopiskelija. En varsinaisesti voi tai edes halua lähteä kokonaan pakoon. Ehkä tällä kertaa onkin kyse siitä, että käyn paskan läpi tässä ja nyt -jotta voisin myös olla onnellinen tässä, ja nyt. Ei huomenna jossain muualla.
Sitä en sitten tiedä, olisiko pikku karkumatka jonnekin paha asia. Vai voisiko se oikeasti jopa auttaa. Vaikka sitten vain akkujen lataamisessa, jos ei muussa.
En leiki marttyyria. Tämä kuuluu elämään. Kaikilla on kevyitä vaiheita ja raskaita vaiheita. Niin sen kuuluu ollakin.
Tämän tiedostaminen ei varsinaisesti tee painimatsista vähemmän kuormittavaa. Veri, hiki ja kyyneleet on puserrettava ulos, jotta olo voisi keventyä. Ja niitähän riittää. Mistä niitä aina tuleekin lisää, juuri kun luulee vääntäneensä itsensä taas kerran täysin tyhjäksi ja puhtaaksi?
Tämänhetkinen reaktioni tähän kaikkeen on: haluan matkustaa! Ghanaan, Saksaan, Kuopioon - ihan mihin vain, really. Haluan vain päästä liikkeelle, ottaa etäisyyttä, katsella kaikkea vähän kauempaa. Hengähtää. Muistaa, millaista on olla liikkeellä, vapaa.
Auttaisiko se oikeasti? Olisiko etäisyyden ottaminen ratkaisu - vai pakenemista? Sillä kyllähän minä olen osannut lähteä, aina. Kun minulla oli raskas olo vuonna 06-07, järkeilin sen johtuvan siitä, etten viihdy elämässäni, ja lähdin Ghanaan elämään toisenlaista elämää. En tietenkään päässyt pakoon itseäni, mutta sain kuitenkin oivalluksia ja valaistumisia, jotka ovat olleet paljon enemmän kuin kullan arvoisia.
22-vuotiaalle konkreettinen lähtö auttoi. Vielä monta kertaa myöhemminkin olen kokenut lyhyempienkin pyrähdysten auttavan, vievän kohti eikä pakoon. Nyt en suoraan sanottuna enää tiedä. Olen kohta 30, äiti ja ikuisuusopiskelija. En varsinaisesti voi tai edes halua lähteä kokonaan pakoon. Ehkä tällä kertaa onkin kyse siitä, että käyn paskan läpi tässä ja nyt -jotta voisin myös olla onnellinen tässä, ja nyt. Ei huomenna jossain muualla.
Sitä en sitten tiedä, olisiko pikku karkumatka jonnekin paha asia. Vai voisiko se oikeasti jopa auttaa. Vaikka sitten vain akkujen lataamisessa, jos ei muussa.
keskiviikko 3. syyskuuta 2014
Yksinhuoltajan salaiset unelmat - osa 2
Kirjoitin jokin aika sitten yksinhuoltajana deittailemisesta. Nyt on tullut aika tehdä katsaus siihen, mitä käytännössä merkitsee, jos yksinhuoltaja etenee deittailusta uuden suhteen aloittamiseen. Kuten edellinen osa, tämäkin teksti perustuu anonyymien yksinhuoltajien tunnustuksiin, eikä siitä voida tehdä päätelmiä kirjoittajan henkilökohtaisesta elämästä.
Kuvittele uuden suhteen alku. Kaikki nuo ihanat, järjettömät hetket, jotka siihen olennaisena osana kuuluvat. Kuten nyt vaikka...
...se, kun päätätte tavata ex tempore:
"Hei, mun tekis ihan hirveästi mieli nähdä sua!"
"Niin munkin sua!"
"Tuu tänne!"
...ei kun siis: "Mun lapsi nukahtaa illalla n. klo 21, tuu sitten tänne!"
...venähtäneet treffit, eli se, kun unohdutte toistenne seuraan tunti-, jopa päiväkausiksi:
...ei kun siis: "Paljonko meillä on aikaa?"
" Mun pitää olla kotona klo 20 päästämässä lapsenvahti kotiin."
No ei, voi yksinhuoltallakin olla venähtäneet treffit. Esim. sellaiset. että vietetään ensin romanttinen iltapäivä kaupungissa graduntekoon varatulla ajalla, kävellään käsi kädessä Espalla ja nojaillaan toisiinsa Tervasaaressa. Ja sitten napataan lapsi lapsenvahdilta ja mennään jatkamaan treffejä, joiden sisältö muuttuu lapsen kanssa leikkimiseksi, syöttämiseksi ja lopulta siihen, että yksinhuoltaja nukuttaa lasta sillä välin, kun toinen odottelee sohvalla siihen kuluvan ajan, eli 5-50 min. Sitten voidaan taas nauttia laatuajasta. Jos vielä jaksetaan.
..."Hei, en haluaisi että sä lähdet. Jää tänne yöksi!"
"Okei, mä jään."
Lapsi alkaa itkeä. Yksinhuoltaja käy rauhoittamassa ja palaa pussailemaan sohvalle.
Lapsi alkaa itkeä uudestaan. Ja uudestaan. Kunnes lopulta:
"Ehkä on parempi, että jäät yöksi joku toinen kerta..."
Kyllä se yökyläilykin onnistuu.
"Tota, lapsi on nukkunut vähän levottomasti, niin sun ei varmaan kannata tulla nukkumaan meidän makkariin..." Jolloin vaihtoehdot ovat:
a) molemmat nukkuvat petauspatjalla olohuoneen lattialla, ja yksinhuoltaja hipsii siitä makkariin lapsen kanssa siinä vaiheessa, kun kitinä alkaa
b) toinen osapuoli nukkuu kapealla vieraspatjalla kuin kunnon katolinen koulupoika ainakin. Yksinhuoltaja ottaa jossain vaiheessa lapsen viereen ihan vain että saisi nukkua jonkun vieressä.
Valittu on jälkimmäinen vahtoehto, koska lapsi on kysesellä hetkellä ollut levoton ja itkeskelee öisin usein.
"Mä tuun sun viereen hetkeksi, siihen asti kunnes se ekan kerran itkee."
30 sekunnin kuluttua lapsi itkee.
"...okei, mä tuun vielä takaisin hetkeksi, jos saan sen rauhoittumaan..."
Asia hankaloituu entisestään, jos toisellakin osapuolella on lapsia, jotka ovat hänen kanssaan sovittuina aikoina:
"Tällä viikolla mä en saa lapsenvahtia alkuviikosta, ja sulla taas on lapset loppuviikosta. Eli me voidaan nähdä kahdestaan... keskiviikkona iltapäivällä. Jos mun lapsenvahti voi olla pidempään gradunteon jälkeen. Tai jos mä lintsaan gradunteosta."
Tai sitten: saapuu odotettu viikonloppu; yksinhuoltajalla on vahti ja toinen vapaalla. Yksinhuoltaja pääsee kerrankin yökylään. Aamulla soi puhelin: toisen osapuolen lapsista toinen on sairas, toinen tarvitsee vahtia. Hei hei, vapaa viikonloppu.
Ja tiedättekö sen, kun rakkaasi on sairas, ja sinä et välitä vaikka se tarttuisikin, koska olette kuitenkin jo pussailleet. Menet siis hoitamaan häntä, lojutte sohvalla, juotte teetä, katsotte telkkaria.
...
"Mä en oikein voi ottaa sitä riskiä, että mun lapsi saa ton taudin..."
"Et niin. Nähdään sitten, kun olen terve."
Eli kymmenen päivän kuluttua. Jolloin lapsi onkin joka tapauksessa jo saanut syysflunssan.
Mutta onhan se kivaa. On se kuitenkin ihan mahdollista nähdä lapsen kanssa tai kun se nukkuu. Ja kun se sitten on hoidossa, kahdenkeskistä aikaa ei ainakaan ota itsestäänselvyytenä.
Ja on vähän kevyempää olla yksinhuoltaja, kun ei ole kuitenkaan koko ajan yksin.
Kuvittele uuden suhteen alku. Kaikki nuo ihanat, järjettömät hetket, jotka siihen olennaisena osana kuuluvat. Kuten nyt vaikka...
...se, kun päätätte tavata ex tempore:
"Hei, mun tekis ihan hirveästi mieli nähdä sua!"
"Niin munkin sua!"
...ei kun siis: "Mun lapsi nukahtaa illalla n. klo 21, tuu sitten tänne!"
...venähtäneet treffit, eli se, kun unohdutte toistenne seuraan tunti-, jopa päiväkausiksi:
...ei kun siis: "Paljonko meillä on aikaa?"
" Mun pitää olla kotona klo 20 päästämässä lapsenvahti kotiin."
No ei, voi yksinhuoltallakin olla venähtäneet treffit. Esim. sellaiset. että vietetään ensin romanttinen iltapäivä kaupungissa graduntekoon varatulla ajalla, kävellään käsi kädessä Espalla ja nojaillaan toisiinsa Tervasaaressa. Ja sitten napataan lapsi lapsenvahdilta ja mennään jatkamaan treffejä, joiden sisältö muuttuu lapsen kanssa leikkimiseksi, syöttämiseksi ja lopulta siihen, että yksinhuoltaja nukuttaa lasta sillä välin, kun toinen odottelee sohvalla siihen kuluvan ajan, eli 5-50 min. Sitten voidaan taas nauttia laatuajasta. Jos vielä jaksetaan.
..."Hei, en haluaisi että sä lähdet. Jää tänne yöksi!"
"Okei, mä jään."
Lapsi alkaa itkeä. Yksinhuoltaja käy rauhoittamassa ja palaa pussailemaan sohvalle.
Lapsi alkaa itkeä uudestaan. Ja uudestaan. Kunnes lopulta:
"Ehkä on parempi, että jäät yöksi joku toinen kerta..."
Kyllä se yökyläilykin onnistuu.
"Tota, lapsi on nukkunut vähän levottomasti, niin sun ei varmaan kannata tulla nukkumaan meidän makkariin..." Jolloin vaihtoehdot ovat:
a) molemmat nukkuvat petauspatjalla olohuoneen lattialla, ja yksinhuoltaja hipsii siitä makkariin lapsen kanssa siinä vaiheessa, kun kitinä alkaa
b) toinen osapuoli nukkuu kapealla vieraspatjalla kuin kunnon katolinen koulupoika ainakin. Yksinhuoltaja ottaa jossain vaiheessa lapsen viereen ihan vain että saisi nukkua jonkun vieressä.
Valittu on jälkimmäinen vahtoehto, koska lapsi on kysesellä hetkellä ollut levoton ja itkeskelee öisin usein.
"Mä tuun sun viereen hetkeksi, siihen asti kunnes se ekan kerran itkee."
30 sekunnin kuluttua lapsi itkee.
"...okei, mä tuun vielä takaisin hetkeksi, jos saan sen rauhoittumaan..."
Asia hankaloituu entisestään, jos toisellakin osapuolella on lapsia, jotka ovat hänen kanssaan sovittuina aikoina:
"Tällä viikolla mä en saa lapsenvahtia alkuviikosta, ja sulla taas on lapset loppuviikosta. Eli me voidaan nähdä kahdestaan... keskiviikkona iltapäivällä. Jos mun lapsenvahti voi olla pidempään gradunteon jälkeen. Tai jos mä lintsaan gradunteosta."
Tai sitten: saapuu odotettu viikonloppu; yksinhuoltajalla on vahti ja toinen vapaalla. Yksinhuoltaja pääsee kerrankin yökylään. Aamulla soi puhelin: toisen osapuolen lapsista toinen on sairas, toinen tarvitsee vahtia. Hei hei, vapaa viikonloppu.
Ja tiedättekö sen, kun rakkaasi on sairas, ja sinä et välitä vaikka se tarttuisikin, koska olette kuitenkin jo pussailleet. Menet siis hoitamaan häntä, lojutte sohvalla, juotte teetä, katsotte telkkaria.
...
"Mä en oikein voi ottaa sitä riskiä, että mun lapsi saa ton taudin..."
"Et niin. Nähdään sitten, kun olen terve."
Eli kymmenen päivän kuluttua. Jolloin lapsi onkin joka tapauksessa jo saanut syysflunssan.
Kevyen aiheen kunniaksi kiva biisi päivään
Mutta onhan se kivaa. On se kuitenkin ihan mahdollista nähdä lapsen kanssa tai kun se nukkuu. Ja kun se sitten on hoidossa, kahdenkeskistä aikaa ei ainakaan ota itsestäänselvyytenä.
Ja on vähän kevyempää olla yksinhuoltaja, kun ei ole kuitenkaan koko ajan yksin.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Yksinhuoltajan salaiset unelmat
Mielestäni yksinhuoltajan elämä ei niin kauheasti eroa niiden vanhempien elämästä, joita on kotona kaksi. Arki on arkea kaikille, eivät ketkään vanhemmat ole molemmat koko ajan yhdessä kotona hoitamassa kakaraa, ja parisuhteessa on omat murheensa joista minä olen vapaa kuin taivaan lintu. Ne yh:n ongelmat, joita suhteellisilla ei ole, ovatkin tiivistettynä seuraavat: 1) ongelmat, jotka liittyvät siihen, että lapsen isä on oma exä 2) yön pimeitä tunteja ei voi ikinä delegoida kenellekään toiselle (eikä voi itkua ja hampaidenkiristystä sisältäneen päivän jälkeen lähteä tuulettumaan ja sanoa, että syötä sinä, paitsi jos saa oman äidin tai ystävän hätiin, mutta se vaatii etukäteisvarautumista). Kaikki muu menee ihan jees.
On kuitenkin eräs elämän osa-alue, joka ei (välttämättä) sisällä varsinaisesti ongelmia, mutta on erittäin voimakas erottava tekijä yksinhuoltajien ja parisuhteellisten vanhempien välillä. Jossain vaiheessa yksinhuoltaja haparoi ulos nunnan- tai munkinkammiostaan ja huomaa päässeensä yli pahimmasta "en enää ikinä ryhdy mihinkään romanttiseen" -vaiheestaan. Hän ehkä tapaa jonkun mielenkiintoisen ihmisen tai lähtee yksinkertaisesti sokkotreffeille tavatakseen joskus muitakin kuin (parisuhteellisia) muskarimammoja.
Ja tässä kohtaa hän poikkeaa vanhemmuuden valmiista muotista. Yhteiskunnassa, jossa neuvolan kaikki materiaalit yksittäistä lausetta lukuunottamatta on suunnattu pariskunnalle (ja vieläpä kantasuomalaiselle heterosellaiselle), ei vanhemmuuteen oletettavasti kuulu deittailu, tapailu, uuden suhteen haparoiva ja huumaava aloittaminen eikä mikään sellainen. Nämä eivät ole osa "normaalia vanhemmuutta", vaan jotain muuta, sitä yh-elämää.
Tiedän, että suurin osa tämän blogin seuraajista tuskin ajattelee noin, enkä väitä että se olisi jokin yleinen mielipide. Minulla nyt vain on tällainen Juttu näiden yhteiskunnan piilo-oletusten kanssa (tai pikemminkin niitä vastaan), mutta ei nyt takerruta siihen. Pointti on tällä kertaa käytännön puolella. Yh:na deittailu on oma maailmansa, joka eroaa sekä normideittailusta että pariskuntavanhempien elämästä radikaalisti.
Ensinnäkin on Se Tunne. Yksinhuoltajasta tuntuu, että deittailu ei ole ihan ensimmäinen aihevalinta lapsiperhetuttujen kanssa kuulumisia vaihtaessa (riippuu toki, kuinka läheisestä tutusta on kyse). Pariskuntavanhemmilla se vaihe on kaukana takana. Sitä seurasi rakastuminen, seurustelu, yhteenmuutto ja lopulta lapset. Se on osa kaukaista nuoruutta. Miten he suhtautuvat yksinhuoltajaan, joka alkaa tilittää treffikuvioistaan (tai vain halusta päästä treffeille)? Joskus on parempi olla ottamatta selvää.
Miten treffikuviot edes istuvat pikkulapsiarkeen? Aika huonosti. Jos haluat käydä treffeillä ilman lasta, hankit joka kerta lapsenvahdin. Pitää haluta aika tosissaan nähdä joku tyyppi uudestaan, että näkee sen vaivan. Jos taas otat lapsen mukaan deiteille, ne eivät oikeastaan ole enää deitit lainkaan. Toki uuden tuttavuuden kanssa voi käydä vaikka vaunukävelyllä, mutta kovin varteenotettavia tilanteita ne eivät ole esim. romanttisen kanssakäymisen aloittamiselle.
Mistä puheenollen, kolmas seikka: syyllisyys. Yksinhuoltajasta tuntuu, ettei saisi tapailla "vieraita ihmisiä", siis ilmeisesti jotain muita kuin lapsen toista vanhempaa, mikä on täysin absurdia, sillä tämä on jo totaalisen poissa laskuista (eikä ole tervetullut takaisin). Kun tästä sitten pääsee yli, pitää miettiä, miten deittailun yhdistää lapsen kanssa olemiseen. Näkeehän lapsi yh:n uusia kavereitakin, miksei siis myös uutta deittituttua (kunhan niitä ei tule ja mene pilvin pimein). Mutta jos asiat menevät romanttisuuksiin asti, mihin vetää rajat? Pitäisikö romanttinen kanssakäyminen karsia nollaan lapsen läsnäollessa, ainakin aluksi? Minkä verran aikaa deitin antaa viettää lapsen kanssa, ja kuinka usein? Tai kuinka usein lapsen kehtaa (tai edes onnistuu) tyrkätä hoitoon? Ja jos kaiken tämän ratkaisee, jää silti epämääräinen huono omatunto siitä, että elämä ei enää pyörikään pelkästään lapsen ympärillä, kuten tähän asti. Tekeekö se yh:sta huonomman vanhemman? Pariskuntavanhempien välisen suhteen huollon kyseessä ollessa tällainen kysymys olisi aivan naurettava.
Ja niistä lapsenvahdeista: hyvästi, yksityisyys. Aiemmin pystyit tekemään elämälläsi mitä ikinä halusit, ilman tilivelvollisuutta kellekään. Yhtäkkiä sinun on pakko selittää jotain vähintään lapsenvahdillesi. Jos se sattuu olemaan oma äiti, niin sitten joko kerrot treffikuvioistasi äidillesi tai valehtelet. Huomautettakoon, että osa äideistä toki on ihania ihmisiä, jotka eivät hiillosta kertomaan enempää kuin itse haluat, mutta silti tilanne on mikä on: jotain on sanottava, kun aiemmin saatoit ihan itse päättää, missä vaiheessa tällaiset asiat esiin otat. Valinnanvapaus on mennyttä.
On tietysti hienoa, jos on mahdollista jättää lapsi esim. iltahoitoon ystävälle: jos siis sinulla on ystävä, jonka seuraan olet jo ajoissa totuttanut lapsen, niin että nukutus ym. sujuu kivuttomasti (eli olet ennakoinut tilanteen joskus puoli vuotta sitten ja kouluttanut itsellesi treffilapsenvahdin) ja tämä ystävä vielä sattuu olemaan käytettävissä todella usein ja lyhyellä varoajalla (koska ööö, hänellä ei ole omaa elämää?). Tässäkin täysin utopistisessa tilanteessa joudut todennäköisesti tekemään tiliä treffeistäsi ystävällesi heti niiden päätyttyä, mikä voi olla kivaa tai sitten ei. Valinnanvapaus on siis edelleen mennyttä.
Mutta siis. Voi olla, että olemattomasta vapaa-ajasta huolimatta yksinhuoltaja tapaa jonkun jossain. Voi olla, että lapsenvahdinnan järjestäminen onnistuu yhdistelemällä kavereita ja sukulaisia, vaikka siinä joutusikin tekemään vähän tiliä menemisistään useammallekin taholle. Voi olla, että yh voittaa painimatsin syyllisyytensä kanssa; että lapsen kanssa hengailun saa suhteellisen kivuttomasti yhdistettyä tapailuun; että yh jopa jossain vaiheessa pääsee yli tunteesta, että kaikki tämä tekee hänestä huonomman vanhemman. Jos tämä kaikki toteutuu, niin mitä väliä sillä on, vaikka asiat ovat vähän monimutkaisia eivätkä mene minkään muotin mukaan? Sitten voi vain nojata taaksepäin ja nauttia elämästä. Ja kertoa siitä vaikka jossain vaiheessa niille pariskuntatutuillekin, jos haluaa.
Tämä teksti perustuu yleisluontoisiin ajatuksiin yksinhuoltajuudesta sekä anonyymien yksinhuoltajien tilityksiin. Se ei siis ole subjektiivista dokumentointia (eli henkilökohtaista tilitystä), eikä sen perusteella voida vetää johtopäätöksiä siitä, onko sen kirjoittajalla kokemusta asiasta, eli onko sitä nyt oltu trehveillä vai eikö ole. Jos siis jollain on puhtoinen mielikuva äitihahmosta, jolle mikään likainen deittailu ei sovi, niin saa siis ihan vapaasti pysyä siinä kuplassa, jossa pariskuntavanhemmat nojailevat toisiinsa takkatulen lämmössä ja yksinhuoltaja simahtaa sankarillisena sohvalle, koska on tänäänkin elänyt vain lastaan varten.
On kuitenkin eräs elämän osa-alue, joka ei (välttämättä) sisällä varsinaisesti ongelmia, mutta on erittäin voimakas erottava tekijä yksinhuoltajien ja parisuhteellisten vanhempien välillä. Jossain vaiheessa yksinhuoltaja haparoi ulos nunnan- tai munkinkammiostaan ja huomaa päässeensä yli pahimmasta "en enää ikinä ryhdy mihinkään romanttiseen" -vaiheestaan. Hän ehkä tapaa jonkun mielenkiintoisen ihmisen tai lähtee yksinkertaisesti sokkotreffeille tavatakseen joskus muitakin kuin (parisuhteellisia) muskarimammoja.
Ja tässä kohtaa hän poikkeaa vanhemmuuden valmiista muotista. Yhteiskunnassa, jossa neuvolan kaikki materiaalit yksittäistä lausetta lukuunottamatta on suunnattu pariskunnalle (ja vieläpä kantasuomalaiselle heterosellaiselle), ei vanhemmuuteen oletettavasti kuulu deittailu, tapailu, uuden suhteen haparoiva ja huumaava aloittaminen eikä mikään sellainen. Nämä eivät ole osa "normaalia vanhemmuutta", vaan jotain muuta, sitä yh-elämää.
Tiedän, että suurin osa tämän blogin seuraajista tuskin ajattelee noin, enkä väitä että se olisi jokin yleinen mielipide. Minulla nyt vain on tällainen Juttu näiden yhteiskunnan piilo-oletusten kanssa (tai pikemminkin niitä vastaan), mutta ei nyt takerruta siihen. Pointti on tällä kertaa käytännön puolella. Yh:na deittailu on oma maailmansa, joka eroaa sekä normideittailusta että pariskuntavanhempien elämästä radikaalisti.
Ensinnäkin on Se Tunne. Yksinhuoltajasta tuntuu, että deittailu ei ole ihan ensimmäinen aihevalinta lapsiperhetuttujen kanssa kuulumisia vaihtaessa (riippuu toki, kuinka läheisestä tutusta on kyse). Pariskuntavanhemmilla se vaihe on kaukana takana. Sitä seurasi rakastuminen, seurustelu, yhteenmuutto ja lopulta lapset. Se on osa kaukaista nuoruutta. Miten he suhtautuvat yksinhuoltajaan, joka alkaa tilittää treffikuvioistaan (tai vain halusta päästä treffeille)? Joskus on parempi olla ottamatta selvää.
Miten treffikuviot edes istuvat pikkulapsiarkeen? Aika huonosti. Jos haluat käydä treffeillä ilman lasta, hankit joka kerta lapsenvahdin. Pitää haluta aika tosissaan nähdä joku tyyppi uudestaan, että näkee sen vaivan. Jos taas otat lapsen mukaan deiteille, ne eivät oikeastaan ole enää deitit lainkaan. Toki uuden tuttavuuden kanssa voi käydä vaikka vaunukävelyllä, mutta kovin varteenotettavia tilanteita ne eivät ole esim. romanttisen kanssakäymisen aloittamiselle.
Mistä puheenollen, kolmas seikka: syyllisyys. Yksinhuoltajasta tuntuu, ettei saisi tapailla "vieraita ihmisiä", siis ilmeisesti jotain muita kuin lapsen toista vanhempaa, mikä on täysin absurdia, sillä tämä on jo totaalisen poissa laskuista (eikä ole tervetullut takaisin). Kun tästä sitten pääsee yli, pitää miettiä, miten deittailun yhdistää lapsen kanssa olemiseen. Näkeehän lapsi yh:n uusia kavereitakin, miksei siis myös uutta deittituttua (kunhan niitä ei tule ja mene pilvin pimein). Mutta jos asiat menevät romanttisuuksiin asti, mihin vetää rajat? Pitäisikö romanttinen kanssakäyminen karsia nollaan lapsen läsnäollessa, ainakin aluksi? Minkä verran aikaa deitin antaa viettää lapsen kanssa, ja kuinka usein? Tai kuinka usein lapsen kehtaa (tai edes onnistuu) tyrkätä hoitoon? Ja jos kaiken tämän ratkaisee, jää silti epämääräinen huono omatunto siitä, että elämä ei enää pyörikään pelkästään lapsen ympärillä, kuten tähän asti. Tekeekö se yh:sta huonomman vanhemman? Pariskuntavanhempien välisen suhteen huollon kyseessä ollessa tällainen kysymys olisi aivan naurettava.
Ja niistä lapsenvahdeista: hyvästi, yksityisyys. Aiemmin pystyit tekemään elämälläsi mitä ikinä halusit, ilman tilivelvollisuutta kellekään. Yhtäkkiä sinun on pakko selittää jotain vähintään lapsenvahdillesi. Jos se sattuu olemaan oma äiti, niin sitten joko kerrot treffikuvioistasi äidillesi tai valehtelet. Huomautettakoon, että osa äideistä toki on ihania ihmisiä, jotka eivät hiillosta kertomaan enempää kuin itse haluat, mutta silti tilanne on mikä on: jotain on sanottava, kun aiemmin saatoit ihan itse päättää, missä vaiheessa tällaiset asiat esiin otat. Valinnanvapaus on mennyttä.
On tietysti hienoa, jos on mahdollista jättää lapsi esim. iltahoitoon ystävälle: jos siis sinulla on ystävä, jonka seuraan olet jo ajoissa totuttanut lapsen, niin että nukutus ym. sujuu kivuttomasti (eli olet ennakoinut tilanteen joskus puoli vuotta sitten ja kouluttanut itsellesi treffilapsenvahdin) ja tämä ystävä vielä sattuu olemaan käytettävissä todella usein ja lyhyellä varoajalla (koska ööö, hänellä ei ole omaa elämää?). Tässäkin täysin utopistisessa tilanteessa joudut todennäköisesti tekemään tiliä treffeistäsi ystävällesi heti niiden päätyttyä, mikä voi olla kivaa tai sitten ei. Valinnanvapaus on siis edelleen mennyttä.
Mutta siis. Voi olla, että olemattomasta vapaa-ajasta huolimatta yksinhuoltaja tapaa jonkun jossain. Voi olla, että lapsenvahdinnan järjestäminen onnistuu yhdistelemällä kavereita ja sukulaisia, vaikka siinä joutusikin tekemään vähän tiliä menemisistään useammallekin taholle. Voi olla, että yh voittaa painimatsin syyllisyytensä kanssa; että lapsen kanssa hengailun saa suhteellisen kivuttomasti yhdistettyä tapailuun; että yh jopa jossain vaiheessa pääsee yli tunteesta, että kaikki tämä tekee hänestä huonomman vanhemman. Jos tämä kaikki toteutuu, niin mitä väliä sillä on, vaikka asiat ovat vähän monimutkaisia eivätkä mene minkään muotin mukaan? Sitten voi vain nojata taaksepäin ja nauttia elämästä. Ja kertoa siitä vaikka jossain vaiheessa niille pariskuntatutuillekin, jos haluaa.
Tämä teksti perustuu yleisluontoisiin ajatuksiin yksinhuoltajuudesta sekä anonyymien yksinhuoltajien tilityksiin. Se ei siis ole subjektiivista dokumentointia (eli henkilökohtaista tilitystä), eikä sen perusteella voida vetää johtopäätöksiä siitä, onko sen kirjoittajalla kokemusta asiasta, eli onko sitä nyt oltu trehveillä vai eikö ole. Jos siis jollain on puhtoinen mielikuva äitihahmosta, jolle mikään likainen deittailu ei sovi, niin saa siis ihan vapaasti pysyä siinä kuplassa, jossa pariskuntavanhemmat nojailevat toisiinsa takkatulen lämmössä ja yksinhuoltaja simahtaa sankarillisena sohvalle, koska on tänäänkin elänyt vain lastaan varten.
perjantai 14. helmikuuta 2014
Elämäni soundtrack
Olkoon tämä vaikka ystävänpäivän kunniaksi. Ja sen, että The Biisi vain yhtäkkiä tulee radiosta ja saa veren kiertämään. 14 (?) kappaletta jotka ovat jollakin tapaa tehneet niin lähtemättömän vaikutuksen, että kulkevat yhä mukanani, niin että jos ne kuulee pitkästä aikaa, menee jotain suoraan, no vaikka sydämeen.
Meinasin ensin tehdä jonkinlaisen listan, siis laittaa järjestykseen, mutta nämä ovat jo niin valikoituja että se on mahdotonta. Näiden merkitys ei ole jossain "sanomassa" joten turha kuunnella mistä nyt on kyse, eivätkä ne enää liity edes pelkästään mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaikka moni on alunperin jostain sellaisesta matkaan tarttunut. Nämä ovat vain biisejä, minun biisejäni.
Siis tässä suloisena sekamelskana - minun elämäni:
Uusimmatkin valinnat ovat parin vuoden takaa. Sitä tuoreemmista suosikeista ei vielä voi tietää, mitkä ovat tulleet jäädäkseen. Jos jokin olennainen on unohtunut, lisään myöhemmin. Rajasin valinnat yhteen kappaleeseen yhdeltä artistilta (paitsi Mozart, mutta nuo laulut ovat jo poimintoja kahdesta kokonaisesta oopperasta, jotka eivät olisi mahtuneet tähän sellaisinaan), muuten tämä olisi tulvinut yli äyräiden.
Ei löytynyt Youtubesta: Rajaton - Älä mene pois
Meinasin ensin tehdä jonkinlaisen listan, siis laittaa järjestykseen, mutta nämä ovat jo niin valikoituja että se on mahdotonta. Näiden merkitys ei ole jossain "sanomassa" joten turha kuunnella mistä nyt on kyse, eivätkä ne enää liity edes pelkästään mihinkään tiettyyn tilanteeseen, vaikka moni on alunperin jostain sellaisesta matkaan tarttunut. Nämä ovat vain biisejä, minun biisejäni.
Siis tässä suloisena sekamelskana - minun elämäni:
Uusimmatkin valinnat ovat parin vuoden takaa. Sitä tuoreemmista suosikeista ei vielä voi tietää, mitkä ovat tulleet jäädäkseen. Jos jokin olennainen on unohtunut, lisään myöhemmin. Rajasin valinnat yhteen kappaleeseen yhdeltä artistilta (paitsi Mozart, mutta nuo laulut ovat jo poimintoja kahdesta kokonaisesta oopperasta, jotka eivät olisi mahtuneet tähän sellaisinaan), muuten tämä olisi tulvinut yli äyräiden.
Ei löytynyt Youtubesta: Rajaton - Älä mene pois
tiistai 28. tammikuuta 2014
Elämä ennen?
Eilen illalla laitettuani W:n nukkumaan minut havahdutti ajatus: mitä ihmettä minä oikein tein ennen Watsonia? Siis ihan konkreettisesti tein? Töitä toki, ja opiskeluja, mutta tarkoitan silloin, kun olin kotona. Mitä minä tein kaikki ne hetket? Tuntuu aivan absurdilta ajatella sitä nyt. Itseäni hiljaisessa asunnossa. Vaikka tekisin samoja asioita nyt - surffaan netissä tai luen, vaikka, tai vain kuuntelen musiikkia - joka hetki on erilainen, koska tärkeintä on pitää silmällä tuota yhtä, olla valmiina reagoimaan ja tarpeen tullessa, niin no, reagoida.
Plus että näistä sohvalla istumisista, surffailuista, lukemisista on tullut vain hetkiä kaiken muun välissä. Syöttämisten, pesemisten, vaipan (ja vaatteiden...) vaihdon, nukutusten, kävelyjen. Vaarojen ääreltä pois nostamisten, leikkimisten, nauratusten (puolin ja toisin). Kaikki tämä kuulostaa tylsältä, ainakin minusta kuulosti silloin, kun etukäteen mietin arkea lapsen kanssa. Mutta kun ne eivät olekaan vain jotain syöttöjä, pesuja ja nukutuksia. Ne ovat sitä kaikkea W:n kanssa.
Niin että ei kai ihmekään jos ihmettelen, mitä tein aiemmin. Nythän tämä on yhteiselämää. W:n ehdoilla.
Murheiden ollessa pahimmillaan sain yllättäen lohdutuksen. Aioin ensin kirjoittaa siitä tänne, mutta tarina meni niin "hihhuliksi", että päätyi tuonne hengelliseen yksikköön. Jos hihhulismi ei saa sinua kiroilemaan ja tekemään mielesi vääntää joltakulta niskat nurin, voit lukea asiasta sieltä.
Plus että näistä sohvalla istumisista, surffailuista, lukemisista on tullut vain hetkiä kaiken muun välissä. Syöttämisten, pesemisten, vaipan (ja vaatteiden...) vaihdon, nukutusten, kävelyjen. Vaarojen ääreltä pois nostamisten, leikkimisten, nauratusten (puolin ja toisin). Kaikki tämä kuulostaa tylsältä, ainakin minusta kuulosti silloin, kun etukäteen mietin arkea lapsen kanssa. Mutta kun ne eivät olekaan vain jotain syöttöjä, pesuja ja nukutuksia. Ne ovat sitä kaikkea W:n kanssa.
Niin että ei kai ihmekään jos ihmettelen, mitä tein aiemmin. Nythän tämä on yhteiselämää. W:n ehdoilla.
Murheiden ollessa pahimmillaan sain yllättäen lohdutuksen. Aioin ensin kirjoittaa siitä tänne, mutta tarina meni niin "hihhuliksi", että päätyi tuonne hengelliseen yksikköön. Jos hihhulismi ei saa sinua kiroilemaan ja tekemään mielesi vääntää joltakulta niskat nurin, voit lukea asiasta sieltä.
lauantai 25. tammikuuta 2014
Subjektiivista dokumentointia
Yksinhuoltajan murheet jatkuvat. Tekisi mieleni kirjoittaa kaikki auki (toki vähän siistimmässä muodossa kuin miltä se pään sisällä tällä hetkellä tuntuu), jakaa, keventää. Mietin, missä menee yksityisyyden raja. Ainakaan toista ihmistä en ala blogissa mollaamaan (niin kuin ystäville otan vapauden valittaa silloin, kun on paha olo ja raivo päällä). Faktat voisi toki listata, mutta haluanko yksityiselämäni tällä hetkellä kipeimmän kohdan olevan periaatteessan kaikkien näkyvillä, kenen tahansa luettavissa? No en tietenkään.
Bloggaus on antoisaa, mutta kaikkeen sitä ei voi käyttää, vaikka tavallaan huvittaisikin. Rehellisyys on ainoa tapa viestiä niin, että se ehkä antaa jotain jollekulle, mutta yksityisasioilla retostelu ei ole sen coolimpaa täällä kuin tosi-tv:ssäkään. Rajanveto on välttämätöntä.
Elämä ei ole pelkkää riemua. Tällä hetkellä olen vihainen, surullinen, pettynyt, neuvoton, huolissani ja uupunut. Sen halusin kuitenkin jakaa, rehellisesti.
Parempaa huomista itse kullekin.
Koska kurjat aiheet vaativat loppukevennyksen: en ikinä väsy kertomaan, kuinka joku YLEn radiotoimittaja joskus luonnehti jonkin Beethovenin sinfonian olevan subjektiivista dokumentointia, toisin sanoen henkilökohtaista tilitystä.
Bloggaus on antoisaa, mutta kaikkeen sitä ei voi käyttää, vaikka tavallaan huvittaisikin. Rehellisyys on ainoa tapa viestiä niin, että se ehkä antaa jotain jollekulle, mutta yksityisasioilla retostelu ei ole sen coolimpaa täällä kuin tosi-tv:ssäkään. Rajanveto on välttämätöntä.
Elämä ei ole pelkkää riemua. Tällä hetkellä olen vihainen, surullinen, pettynyt, neuvoton, huolissani ja uupunut. Sen halusin kuitenkin jakaa, rehellisesti.
Parempaa huomista itse kullekin.
Koska kurjat aiheet vaativat loppukevennyksen: en ikinä väsy kertomaan, kuinka joku YLEn radiotoimittaja joskus luonnehti jonkin Beethovenin sinfonian olevan subjektiivista dokumentointia, toisin sanoen henkilökohtaista tilitystä.
tiistai 21. tammikuuta 2014
Taistelu nokkamukista ja vähän muutakin
Watson rakastaa: vessapaperia. Muutakin paperia, kuten musiikkiopiston tiedotetta, neuvolan lappuja, kuoron mainosjulistetta, tyhjiä kirjekuoria, lahjapaperia. Nurkkia, joihin voi ryömiä. Joulukalenterin luukkujen repimistä irti. Lelulaatikon kaatamista. Makeaa, sileää hedelmäsosetta. Kurkkua. Nokkamukia, yli kaiken nokkamukia ja siitä juomista.
Ja sitten kaikkea kiellettyä: muovipusseja, pistorasioita, minun kännykkääni, johtoja, lautasia pöydällä, tavaroita hyllyssä. Pesukoneen poistoletkua. Vaippapyykkikorille ryömimistä. Keinutuolin jalkoja.
Hän ei rakasta pukemista pakkaskelin ulkoiluun eikä sitä, että jotain otetaan kädestä pois (esim. johto tai muovipussi). Eikä muhkuraista juuressosetta. Hän sulkee suunsa, irvistää, tuhisee, pärisyttää. Minä yritän huijata tuomalla nokkamukia lähemmäs ja sujauttamalla soseen suuhun juuri ennen sitä. Se onnistuu yleensä kerran. Sen jälkeen hän tietää, kiskoo mukia huulet yhteen puristettuina, taistelemme ruokapöydän yllä mukista kunnes minua alkaa naurattaa.
En tiedä, onko minulla ollut kenenkään kanssa näin hauskaa. Hän yrittää syödä nenäni ja minä hihitän. Hän tajuaa, että se on hauskaa, ja tekee sen uudestaan, uudestaan. Hän rupeaa hekottamaan kesken omien puuhiensa, ilman näkyvää syytä. En pysy pahalla tuulella, jos sellaisella olin. Kun hän kiljahtelee riemuissaan ja minä kiljahdankin takaisin, hän riemastuu. Kiljumme toisillemme kuin pienet apinat. Parasta se on kun hän koikkuu vessanpytyn päällä ja minä istun vastapäätä, entisellä meditaatiotyynyllä, tämänhetkinen elämä on vähemmän meditatiivista ja enemmän jotain muuta. Läsnäoloon on monta reittiä.
Minulla on taas murheita, sitä harvinaista lajia, joita ei voi olla kuin yh:lla. Mutta minulla on myös sellainen aarre, joka menee ohi kaikesta. Kaikesta.
Ja sitten kaikkea kiellettyä: muovipusseja, pistorasioita, minun kännykkääni, johtoja, lautasia pöydällä, tavaroita hyllyssä. Pesukoneen poistoletkua. Vaippapyykkikorille ryömimistä. Keinutuolin jalkoja.
Hän ei rakasta pukemista pakkaskelin ulkoiluun eikä sitä, että jotain otetaan kädestä pois (esim. johto tai muovipussi). Eikä muhkuraista juuressosetta. Hän sulkee suunsa, irvistää, tuhisee, pärisyttää. Minä yritän huijata tuomalla nokkamukia lähemmäs ja sujauttamalla soseen suuhun juuri ennen sitä. Se onnistuu yleensä kerran. Sen jälkeen hän tietää, kiskoo mukia huulet yhteen puristettuina, taistelemme ruokapöydän yllä mukista kunnes minua alkaa naurattaa.
En tiedä, onko minulla ollut kenenkään kanssa näin hauskaa. Hän yrittää syödä nenäni ja minä hihitän. Hän tajuaa, että se on hauskaa, ja tekee sen uudestaan, uudestaan. Hän rupeaa hekottamaan kesken omien puuhiensa, ilman näkyvää syytä. En pysy pahalla tuulella, jos sellaisella olin. Kun hän kiljahtelee riemuissaan ja minä kiljahdankin takaisin, hän riemastuu. Kiljumme toisillemme kuin pienet apinat. Parasta se on kun hän koikkuu vessanpytyn päällä ja minä istun vastapäätä, entisellä meditaatiotyynyllä, tämänhetkinen elämä on vähemmän meditatiivista ja enemmän jotain muuta. Läsnäoloon on monta reittiä.
Minulla on taas murheita, sitä harvinaista lajia, joita ei voi olla kuin yh:lla. Mutta minulla on myös sellainen aarre, joka menee ohi kaikesta. Kaikesta.
tiistai 5. marraskuuta 2013
Lähtijät + Holmesin raportti
Olen jo pariin kertaan hehkuttanut sitä, miten mukavaa on ollut löytää interaktiivinen bloggaaminen. Ne blogit, joita säännöllisesti luen ja kommentoin, ja joista joskus joku käy täälläkin kommentoimassa. Joskus aikoinaan koin usein ulkopuolisuutta sen vuoksi, että kaipasin pois. Sitten lähdin pois, ja aloin löytää asioita. No, nämä blogit, joita seuraan, ovat juuri lähtijöiden blogeja. Me olemme kaikki niitä, jotka eivät pelkästään kaivanneet jonnekin, vaan todella lähtivät kaukaiseen maahan - ja rakastuivat siihen, mikä vaikuttaa koko loppuelämäämme.
Nyt rakas ystävä liittyi lähtijöiden joukkoon. Jään sydän kipeänä ikävöimään, mutta innostuksella seuraamaan matkaa. Tällä kertaa ei liikuta Afrikan mantereella, vaan Intiassa. Annamarika, hänen miehensä ja heidän 5-vuotias tyttärensä lähtivät juuri puoleksi vuodeksi Keralaan lastenkotiin, jossa he eivät lomaile eivätkä edes tee vapaaehtoistyötä, vaan omiin töihinsä ja opintoihinsa liittyviä projekteja. Jos joku muukin haluaa seurata, seikkailu löytyy täältä. Siunattua matkaa, Annamarika, Lauri ja Enni! Paitsi että, kuten me lähtijät tiedämme, ei se ole mikään matka. Se on puoli vuotta elämää toisessa kodissa.
*
Olin viikonloppuna kuoroharjoituksissa, ja Watson ekaa kertaa oikeasti hoidossa mummillaan.
Minä: "Hei, mun kuorokaveri sanoi, että niilläkin meni yöunet, kun lapsi alkoi kääntyillä ja liikkua."
Mummi: "Ai, no milloin ne tulee takaisin?"
Minä: "Se sanoi, että toivottavasti kouluikään mennessä..."
Joo, no. Suurin osa öistä menee ihan hyvin, eli herätään vain 5 kertaa yössä, eikä tarvitse nukuttaa sylissä. Ja jotkut toiset yöt sitten vähän levottomammin. Mutta jos se sitten kouluikään mennessä... Kummasti kuitenkin piristi pieni "perhekerho" kuoromme muiden lapsellisten kanssa!
Ajattelin ensin tehdä inhorealistisen raportin huonosta yöstä, mutta mitäpä noita märehtimään. Sen sijaan haluan raportoida kaikkein parhaan.
Sen, kun Watson on ollut jonkin aikaa itsekseen vaikka lattialla loikomassa ja menen hänen luokseen, ja kasvoille leviää riemastunut hymy. Vielä leveämpi versio nähtiin perjantai-iltana, kun palasin ensimmäisistä kuorotreeneistä.
Sen, kun olen syöttämässä häntä, ja yhtäkkiä hän laittaa hetkeksi pään takakenoon, vilkuilee ympärilleen, katsoo sitten minua silmiin ja alkaa selittää uskomattoman lempeästi: "Häää! Häää! Häää!"
Sen, kun hän on ollut unilla ja herää, joskus itkeskellen, joskus rauhassa - saatan vielä ajatella, että nytkö se jo heräs - nostan hänet sängystä, ja hän on pieni ja pöpperöinen ja tuhiseva sylissäni. Silloin tajuan, miten minulla oli häntä ikävä jo pelkkien päiväunien aikana.
Pyysin viime vuonna (maailmankaikkeudelta/Jumalalta/maaäidiltä/enkeleiltä/miksi ikinä haluat sitä nimittää), että saisin elää rakkaudessa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Pari päivää sitten havahduin siihen, että tuo toive on toteutunut täydellisesti. Ei tässä voi muuta kuin kiittää.
Niin, ja otsikosta: jos tuo toinen on Watson, niin, ah well. :)
Nyt rakas ystävä liittyi lähtijöiden joukkoon. Jään sydän kipeänä ikävöimään, mutta innostuksella seuraamaan matkaa. Tällä kertaa ei liikuta Afrikan mantereella, vaan Intiassa. Annamarika, hänen miehensä ja heidän 5-vuotias tyttärensä lähtivät juuri puoleksi vuodeksi Keralaan lastenkotiin, jossa he eivät lomaile eivätkä edes tee vapaaehtoistyötä, vaan omiin töihinsä ja opintoihinsa liittyviä projekteja. Jos joku muukin haluaa seurata, seikkailu löytyy täältä. Siunattua matkaa, Annamarika, Lauri ja Enni! Paitsi että, kuten me lähtijät tiedämme, ei se ole mikään matka. Se on puoli vuotta elämää toisessa kodissa.
*
Olin viikonloppuna kuoroharjoituksissa, ja Watson ekaa kertaa oikeasti hoidossa mummillaan.
Minä: "Hei, mun kuorokaveri sanoi, että niilläkin meni yöunet, kun lapsi alkoi kääntyillä ja liikkua."
Mummi: "Ai, no milloin ne tulee takaisin?"
Minä: "Se sanoi, että toivottavasti kouluikään mennessä..."
Joo, no. Suurin osa öistä menee ihan hyvin, eli herätään vain 5 kertaa yössä, eikä tarvitse nukuttaa sylissä. Ja jotkut toiset yöt sitten vähän levottomammin. Mutta jos se sitten kouluikään mennessä... Kummasti kuitenkin piristi pieni "perhekerho" kuoromme muiden lapsellisten kanssa!
Ajattelin ensin tehdä inhorealistisen raportin huonosta yöstä, mutta mitäpä noita märehtimään. Sen sijaan haluan raportoida kaikkein parhaan.
Sen, kun Watson on ollut jonkin aikaa itsekseen vaikka lattialla loikomassa ja menen hänen luokseen, ja kasvoille leviää riemastunut hymy. Vielä leveämpi versio nähtiin perjantai-iltana, kun palasin ensimmäisistä kuorotreeneistä.
Sen, kun olen syöttämässä häntä, ja yhtäkkiä hän laittaa hetkeksi pään takakenoon, vilkuilee ympärilleen, katsoo sitten minua silmiin ja alkaa selittää uskomattoman lempeästi: "Häää! Häää! Häää!"
Sen, kun hän on ollut unilla ja herää, joskus itkeskellen, joskus rauhassa - saatan vielä ajatella, että nytkö se jo heräs - nostan hänet sängystä, ja hän on pieni ja pöpperöinen ja tuhiseva sylissäni. Silloin tajuan, miten minulla oli häntä ikävä jo pelkkien päiväunien aikana.
Pyysin viime vuonna (maailmankaikkeudelta/Jumalalta/maaäidiltä/enkeleiltä/miksi ikinä haluat sitä nimittää), että saisin elää rakkaudessa, mitä ikinä se tarkoittaakaan. Pari päivää sitten havahduin siihen, että tuo toive on toteutunut täydellisesti. Ei tässä voi muuta kuin kiittää.
Niin, ja otsikosta: jos tuo toinen on Watson, niin, ah well. :)
torstai 24. lokakuuta 2013
Beauty of the continuous change
Keväällä 2012 elämäni oli jo yli vuoden kestäneessä muutosten
pyörteessä. Näissä tällaisissa on aina mahdotonta sanoa mistä se alkoi,
niin tässäkin tapauksessa, mutta silminnähtävin alku pyörteelle oli
ollut ero exästä vuotta aiemmin. Sen jälkeen elämä lähti viemään minua
ja minä - yritin roikkua mukana minkä taisin. Päätä huimasi, ja olin
huiman onnellinen.
Hurrikaanin silmä oli vuodenvaihde 2011-2012, jonka vietin Ghanassa. Tarkemmin sanoen: palasin sinne silloin pitkän tauon jälkeen. Ihmettelin etukäteen, mitä matka toisi tullessaan, sillä tunsin hyppääväni tuntemattomaan. Aavistelinkin, että matka olisi siirtymä, siirtymä vanhasta johonkin uuteen, mutta en osannut yhtään arvata, millaiseen (tai yritin, mutta arvasin ihan pieleen).
Matkan alussa kuvittelin tulleeni Ghanaan sanomaan hyvästi; kuvittelin kai sen sinetöivän vanhan vaiheen taakse jäämisen. Enpä enemmän väärässä olisi voinut olla. Matkan lopussa tajusin, että kun nyt olin saanut käytyä läpi ja päätettyä vanhan Ghanan tarinani, alkaisi uusi. Ei ilman Ghanaa, vaan aiempaa voimakkaammin kytköksissä siihen. Nyt Ghana ei enää ollut vain vapaaehtoistyövuoteni maa siltä vuodelta silloin joskus. Nyt se tulisi olemaan jotain paljon enemmän ja laajemmin.
Tulin Suomeen ja aloitin saman tien uuden työn, ensimmäistä kertaa kokonaan oman luokan opettajana. (Kutsun siihenkin sain matkani aikana, tekstarilla.) Yhtäkkiä koko elämäni oli muuttunut, ja tunsin muutoksen jatkuvan, vievän minua mukanaan, enkä tiennyt minne. Se oli pelottavaa ja ihanaa. Tunsin myös, että minä olin muuttunut, ja jatkoin muuttumista - ihan yhtä lailla tuntemattomaan suuntaan. (Tuosta työstä myös täällä.)
Ostin uudet lentoliput suunnilleen saman tien, toukokuulle. Olin Suomessa neljä kuukautta ja risat. Tuona aikana ehdin liittyä kirkkoon (prosessi oli kyllä ollut käynnissä jo pitkään), tavata Watsonin isän ( -> ihastua, aloittaa seurustelun), ja sopia, että jatkaisin työssäni myös seuraavana vuonna. Esimerkiksi.
Siihen työhön, joka vielä silloin oli sijaisuus, kuului oman nelosluokkani lisäksi aika monta tuntia seiskaluokan kuvista. Tykkään kuviksesta, mutten ole mikään taiteilija, ja tuntisuunnitelmien teko oli välillä haastavaa. Ghana-höyryissäni keksin kerran, että yksi työ voisivat olla länsiafrikkalaiset symbolit. Oppilaat voisivat suunnitella värillisen taustan ja valita sen päälle mustana tulevat symbolit. Työtä varten etsin tietoa adinkra-symboleista, joita etukäteen tunsin vain muutaman.
Samaan aikaan itselläni oli mielessä uuden blogin aloitus. Olin blogannut jo kolme vuotta, mutta kuten lienee tullut selväksi, tuossa ajassa oli muuttunut niin paljon, että halusin aloittaa jotain uutta. Adinkra-symboleita tutkiessani keksin, että voisin nimetä blogini sellaisen mukaan. Näin saisin nimen, joka kuvastaisi blogiani (sellaisen keksiminen on hankalaa!) ja samalla symboli linkittäisi blogin Ghanaan, joka oli aika olennainen osa ... noh, kaikkea.
Kävin siis symboleja läpi kriteereillä: 1) sopiva merkitys ja 2) kivan näköinen, jos mahdollista. Varsin nopeasti tajusin etsiväni merkitystä, joka sopisi elämäni/blogini keskeiseen ydinajatukseen: jatkuvaa on vain muutos. Elämän muuttuminen, minun muuttumiseni, ja sen aiheuttama jatkuva etsintä.
Löytyi muistaakseni kaksi sopivaa. En enää muista, mikä se toinen oli. Se, jonka valitsin, oli
Aloitin tuolloin Onsugarissa, jossa varsinainen symbolikin oli näkyvillä käyttäjäkuvanani. Ehkä pitäisi ottaa se tännekin, kun nyt täällä on sekä etusivulla että minun kuvanani vesiputous (vaikka tuossa käyttäjäkuvassa on tuo pikku-ukko, hii, huomaatteko! Se olen minä!) (ja putous on muuten Boti Fallsin toinen puolisko Koforiduassa).
Pidän siitä, miltä Sesa Wo Suban näyttää ja mitä se merkitsee. Pidän siitä, että sen nimi on twin kielinen ja tajuttavissa (monien merkkien viralliset nimet ovat yhdistettävissä niiden varsinaiseen merkitykseen vasta pitkällisten selitysten kautta, esim. siamilaiset krokotiilit). Pidän tuosta aamutähdestä, koska hassua kyllä, 11 vuotta sitten näytellessäni Peter Pan -musikaalissa yhtä kadonneista pojista, minulla oli esityksessä oma miekka, jonka nimesin Aamutähdeksi (tuolloin quenyan kielellä Tindomiel, joo, olin Sormusten Herra -fani). [Hassua muuten, että juuri nyt olen viimeiset pari viikkoa kuunnellut juuri Peter Pan -cd:tä Watsonin kanssa, nyt kun tuli puheeksi...]
Joten olen ollut erittäin tyytyväinen Sesa Wo Subaniin.
Maame Esi pyysi kirjoittamaan blogini nimen taustaa. Ole hyvä. :)
Hurrikaanin silmä oli vuodenvaihde 2011-2012, jonka vietin Ghanassa. Tarkemmin sanoen: palasin sinne silloin pitkän tauon jälkeen. Ihmettelin etukäteen, mitä matka toisi tullessaan, sillä tunsin hyppääväni tuntemattomaan. Aavistelinkin, että matka olisi siirtymä, siirtymä vanhasta johonkin uuteen, mutta en osannut yhtään arvata, millaiseen (tai yritin, mutta arvasin ihan pieleen).
Matkan alussa kuvittelin tulleeni Ghanaan sanomaan hyvästi; kuvittelin kai sen sinetöivän vanhan vaiheen taakse jäämisen. Enpä enemmän väärässä olisi voinut olla. Matkan lopussa tajusin, että kun nyt olin saanut käytyä läpi ja päätettyä vanhan Ghanan tarinani, alkaisi uusi. Ei ilman Ghanaa, vaan aiempaa voimakkaammin kytköksissä siihen. Nyt Ghana ei enää ollut vain vapaaehtoistyövuoteni maa siltä vuodelta silloin joskus. Nyt se tulisi olemaan jotain paljon enemmän ja laajemmin.
Tulin Suomeen ja aloitin saman tien uuden työn, ensimmäistä kertaa kokonaan oman luokan opettajana. (Kutsun siihenkin sain matkani aikana, tekstarilla.) Yhtäkkiä koko elämäni oli muuttunut, ja tunsin muutoksen jatkuvan, vievän minua mukanaan, enkä tiennyt minne. Se oli pelottavaa ja ihanaa. Tunsin myös, että minä olin muuttunut, ja jatkoin muuttumista - ihan yhtä lailla tuntemattomaan suuntaan. (Tuosta työstä myös täällä.)
Ostin uudet lentoliput suunnilleen saman tien, toukokuulle. Olin Suomessa neljä kuukautta ja risat. Tuona aikana ehdin liittyä kirkkoon (prosessi oli kyllä ollut käynnissä jo pitkään), tavata Watsonin isän ( -> ihastua, aloittaa seurustelun), ja sopia, että jatkaisin työssäni myös seuraavana vuonna. Esimerkiksi.
Siihen työhön, joka vielä silloin oli sijaisuus, kuului oman nelosluokkani lisäksi aika monta tuntia seiskaluokan kuvista. Tykkään kuviksesta, mutten ole mikään taiteilija, ja tuntisuunnitelmien teko oli välillä haastavaa. Ghana-höyryissäni keksin kerran, että yksi työ voisivat olla länsiafrikkalaiset symbolit. Oppilaat voisivat suunnitella värillisen taustan ja valita sen päälle mustana tulevat symbolit. Työtä varten etsin tietoa adinkra-symboleista, joita etukäteen tunsin vain muutaman.
Samaan aikaan itselläni oli mielessä uuden blogin aloitus. Olin blogannut jo kolme vuotta, mutta kuten lienee tullut selväksi, tuossa ajassa oli muuttunut niin paljon, että halusin aloittaa jotain uutta. Adinkra-symboleita tutkiessani keksin, että voisin nimetä blogini sellaisen mukaan. Näin saisin nimen, joka kuvastaisi blogiani (sellaisen keksiminen on hankalaa!) ja samalla symboli linkittäisi blogin Ghanaan, joka oli aika olennainen osa ... noh, kaikkea.
Kävin siis symboleja läpi kriteereillä: 1) sopiva merkitys ja 2) kivan näköinen, jos mahdollista. Varsin nopeasti tajusin etsiväni merkitystä, joka sopisi elämäni/blogini keskeiseen ydinajatukseen: jatkuvaa on vain muutos. Elämän muuttuminen, minun muuttumiseni, ja sen aiheuttama jatkuva etsintä.
Löytyi muistaakseni kaksi sopivaa. En enää muista, mikä se toinen oli. Se, jonka valitsin, oli
Sesa Wo Suban
"Change or transform your character "
symbol of life transformation
This symbol combines two separate adinkra symbols, the "Morning
Star" which can mean a new start to the day, placed inside
the wheel, representing rotation or independent movement.
Aloitin tuolloin Onsugarissa, jossa varsinainen symbolikin oli näkyvillä käyttäjäkuvanani. Ehkä pitäisi ottaa se tännekin, kun nyt täällä on sekä etusivulla että minun kuvanani vesiputous (vaikka tuossa käyttäjäkuvassa on tuo pikku-ukko, hii, huomaatteko! Se olen minä!) (ja putous on muuten Boti Fallsin toinen puolisko Koforiduassa).
Pidän siitä, miltä Sesa Wo Suban näyttää ja mitä se merkitsee. Pidän siitä, että sen nimi on twin kielinen ja tajuttavissa (monien merkkien viralliset nimet ovat yhdistettävissä niiden varsinaiseen merkitykseen vasta pitkällisten selitysten kautta, esim. siamilaiset krokotiilit). Pidän tuosta aamutähdestä, koska hassua kyllä, 11 vuotta sitten näytellessäni Peter Pan -musikaalissa yhtä kadonneista pojista, minulla oli esityksessä oma miekka, jonka nimesin Aamutähdeksi (tuolloin quenyan kielellä Tindomiel, joo, olin Sormusten Herra -fani). [Hassua muuten, että juuri nyt olen viimeiset pari viikkoa kuunnellut juuri Peter Pan -cd:tä Watsonin kanssa, nyt kun tuli puheeksi...]
Joten olen ollut erittäin tyytyväinen Sesa Wo Subaniin.
Maame Esi pyysi kirjoittamaan blogini nimen taustaa. Ole hyvä. :)
maanantai 21. lokakuuta 2013
Syyskampanja
Puhuin viikonloppuna syksystä ystävän kanssa. Mietin sitä, teenkö itselleni vain hallaa kun omaksun negatiivisen asenteen tätä vuodenaikaa ja erityisesti lähestyvää talvea kohtaan. Ystävä antoi synninpäästön: pakkopositiivisuus ei auta. Ja niinhän se on. Tunnetilat on hyväksyttävä ennen kuin niille voi tehdä yhtään mitään.
Mutta jotain olisi nyt tehtävä. Aurinkoisina päivinä kun kävelen tuolla raikkaudessa kärryt edessäni, on aika kivaa. Maailma on kaunis. Mutta lukuisina hetkinä rintaa puristaa ajatus seitsemästä edessä olevasta kuukaudesta. Tunnen irrationaalista katkeruutta siitä, että Suomen kesä on vain aivan liian lyhyt ja kerta kaikkiaan riittämätön, kun taas talvi on aivan liian pitkä. Ja pimeä. Ja kylmä. Ja pitkä, sanoinko jo? Irrationaalista katkeruus on siksi, että sillä ei ole järkevää kohdetta. Kenelle tai mille oikeastaan olen katkera, ja mitä saan sillä aikaiseksi? En mitään.
En kuitenkaan halua myrkyttää itseäni seitsemäksi kuukaudeksi: manata esiin huonoa mieltä ja syödä läsnäoloa valituksella. Viime talvena kokemaani ahdistusta auttoi valtavasti minun ja erään toisen ystävän itselääkitys: teimme listan meitä piristävistä asioista, ja aloimme tehdä niitä. Joka päivä ja joka viikko. Se auttoi välittömästi.
Nyt siis pitäisi kehittää ohjelma, jolla talvesta tulee miellyttävämpi. Viikonloppuna sanoin kaverille aloittavani syyskampanjan: alan keksiä asioita, mitä tahansa, syksyn piristykseksi. Laajennan sen täten talveen, aloitan nyt, ja pyydän ideoita keneltä tahansa tätä lukemaan osuneelta.
Tässä tähän mennessä kasaan saamani hajatukset:
- Päiväretket toisiin kaupunkeihin. Kaksi jo sovittuna, toinen kaverin kanssa ja toinen sellaisen luo.
- Lupa muistella Ghanaa. Saattaa tulla näkymään blogissa (täällä ja ehkä myös hiljaisuudesta kärsineessä Aluguntuguissa).
- Lupa unelmoida. Ghanasta pääosin.
- PAKO tammikuussa??? Minne??? *
- Lisää tilaa hengelliselle elämälle, joka on jäänyt vähän vauva-arjen jalkoihin.
- Joku ihana hoito jossain kohtaa talvea
- Meditointia mahdollisimman usein, parantaa mielialaa...
- ...ja mahdollisesti joogailua Watsonin päiväuniaikoina? Vauvajooga?
- Joulusta nauttiminen
- Kirjoittaminen. On pari omaa projektia ja tietysti blogi. Eli saatan näpytellä tänne vähän aiheiden vierestäkin, jos se minua piristää.
- Kuoroperiodit, hoitaja Watsonille...
- ...ja voisin muutenkin pian ottaa jonkun Oman Illan, juoda ystävän kanssa lasin punaviiniä ja antaa mummin huolehtia tuosta yhdestä muutaman tunnin ajan. Ja toistaa tämän tarvittaessa.
- IHMISET. Paitsi vanhat ystävät, myös uudet tuttavuudet.
* Tammikuu on jo vuositolkulla ollut minulle vuoden vaikein kuukausi. Se on aivan lohduttoman pitkä ja pimeä. Maaliskuu on toiseksi pahin. Sen vuoksi talvi painaa minua niin raskaasti: koska se ei suinkaan helpotu kuluessaan eteenpäin, vaan raskain osa on jälkipuolisko. Siksi kaipaan erityisesti piristysvinkkejä juuri tuonne joulun jälkeiselle puolelle talvea.
Päätin jo kerran, etten lähde tänä talvena ulkomaille, vaan säästän rahat Ghanaan. Tämä on uudelleenmietinnässä, sillä toistaiseksi ainoa idea tammikuusta selviytymiselle on ajatus paosta. We will see.
Minä siis hyväksyn syksyn ja talven aiheuttaman laskusuhdanteen, mutta yritän sen murehtimisen sijaan keskittyä näihin asioihin. Ja niitä tarvitaan lisää, 7kk on pitkä aika. Pliis, kaikki kynnelle kykenevät: auttakaa minua selviytymisvinkeillä! (En shoppaile, paitsi satunnaisesti kirppareilla, enkä tee käsitöitä, just for the info.)
Kirjoittamista buustatakseni teen myös jotain, mitä en ikinä ennen: kysäisen, olisiko jollakulla tätä lukevalla jotain toiveita / ideoita / kirjoitusvinkkiä aiheiden suhteen, siis jotain, mistä haluaisitte minun kirjoittelevan? Saa ehdottaa, en takaa toteutusta. (Niin, ja ehdotuksia saa toki tehdä myös noita yläpalkin kahta muuta blogia koskien, jos niikseen tulee.)
Nyt komentaja Watson vaatii minua luokseen. Arrivederci!
Mutta jotain olisi nyt tehtävä. Aurinkoisina päivinä kun kävelen tuolla raikkaudessa kärryt edessäni, on aika kivaa. Maailma on kaunis. Mutta lukuisina hetkinä rintaa puristaa ajatus seitsemästä edessä olevasta kuukaudesta. Tunnen irrationaalista katkeruutta siitä, että Suomen kesä on vain aivan liian lyhyt ja kerta kaikkiaan riittämätön, kun taas talvi on aivan liian pitkä. Ja pimeä. Ja kylmä. Ja pitkä, sanoinko jo? Irrationaalista katkeruus on siksi, että sillä ei ole järkevää kohdetta. Kenelle tai mille oikeastaan olen katkera, ja mitä saan sillä aikaiseksi? En mitään.
En kuitenkaan halua myrkyttää itseäni seitsemäksi kuukaudeksi: manata esiin huonoa mieltä ja syödä läsnäoloa valituksella. Viime talvena kokemaani ahdistusta auttoi valtavasti minun ja erään toisen ystävän itselääkitys: teimme listan meitä piristävistä asioista, ja aloimme tehdä niitä. Joka päivä ja joka viikko. Se auttoi välittömästi.
Nyt siis pitäisi kehittää ohjelma, jolla talvesta tulee miellyttävämpi. Viikonloppuna sanoin kaverille aloittavani syyskampanjan: alan keksiä asioita, mitä tahansa, syksyn piristykseksi. Laajennan sen täten talveen, aloitan nyt, ja pyydän ideoita keneltä tahansa tätä lukemaan osuneelta.
Tässä tähän mennessä kasaan saamani hajatukset:
- Päiväretket toisiin kaupunkeihin. Kaksi jo sovittuna, toinen kaverin kanssa ja toinen sellaisen luo.
- Lupa muistella Ghanaa. Saattaa tulla näkymään blogissa (täällä ja ehkä myös hiljaisuudesta kärsineessä Aluguntuguissa).
- Lupa unelmoida. Ghanasta pääosin.
- PAKO tammikuussa??? Minne??? *
- Lisää tilaa hengelliselle elämälle, joka on jäänyt vähän vauva-arjen jalkoihin.
- Joku ihana hoito jossain kohtaa talvea
- Meditointia mahdollisimman usein, parantaa mielialaa...
- ...ja mahdollisesti joogailua Watsonin päiväuniaikoina? Vauvajooga?
- Joulusta nauttiminen
- Kirjoittaminen. On pari omaa projektia ja tietysti blogi. Eli saatan näpytellä tänne vähän aiheiden vierestäkin, jos se minua piristää.
- Kuoroperiodit, hoitaja Watsonille...
- ...ja voisin muutenkin pian ottaa jonkun Oman Illan, juoda ystävän kanssa lasin punaviiniä ja antaa mummin huolehtia tuosta yhdestä muutaman tunnin ajan. Ja toistaa tämän tarvittaessa.
- IHMISET. Paitsi vanhat ystävät, myös uudet tuttavuudet.
* Tammikuu on jo vuositolkulla ollut minulle vuoden vaikein kuukausi. Se on aivan lohduttoman pitkä ja pimeä. Maaliskuu on toiseksi pahin. Sen vuoksi talvi painaa minua niin raskaasti: koska se ei suinkaan helpotu kuluessaan eteenpäin, vaan raskain osa on jälkipuolisko. Siksi kaipaan erityisesti piristysvinkkejä juuri tuonne joulun jälkeiselle puolelle talvea.
Päätin jo kerran, etten lähde tänä talvena ulkomaille, vaan säästän rahat Ghanaan. Tämä on uudelleenmietinnässä, sillä toistaiseksi ainoa idea tammikuusta selviytymiselle on ajatus paosta. We will see.
Minä siis hyväksyn syksyn ja talven aiheuttaman laskusuhdanteen, mutta yritän sen murehtimisen sijaan keskittyä näihin asioihin. Ja niitä tarvitaan lisää, 7kk on pitkä aika. Pliis, kaikki kynnelle kykenevät: auttakaa minua selviytymisvinkeillä! (En shoppaile, paitsi satunnaisesti kirppareilla, enkä tee käsitöitä, just for the info.)
Kirjoittamista buustatakseni teen myös jotain, mitä en ikinä ennen: kysäisen, olisiko jollakulla tätä lukevalla jotain toiveita / ideoita / kirjoitusvinkkiä aiheiden suhteen, siis jotain, mistä haluaisitte minun kirjoittelevan? Saa ehdottaa, en takaa toteutusta. (Niin, ja ehdotuksia saa toki tehdä myös noita yläpalkin kahta muuta blogia koskien, jos niikseen tulee.)
Nyt komentaja Watson vaatii minua luokseen. Arrivederci!
keskiviikko 7. elokuuta 2013
Uutta ja vanhaa
Moni viisas ihminen, esimerkiksi Richard Rohr, on puhunut siitä, kuinka ollakseen onnellinen tulisi elää jokainen päivä uutena, tehdä jokainen asia kuin ei olisi tehnyt niitä koskaan ennen. Lapsena teemme niin luonnostaan, mutta aikuisena totumme maailmaan niin että alamme elää silmät ummessa. Taidon olla hetkessä, ottaa kaikki uutena, voi oppia, mutta se on ikävä kyllä aika hidasta ja hankalaakin (vaikkakin hyvin yksinkertaista!).
On kuitenkin muutamia elämäntilanteita, joissa aikuinen luonnostaan pääsee taas tuohon ihanaan tilaan. Olen jo aiemmin kirjoittanut yhdestä tuollaisesta tilanteesta, ja nyt olen päässyt kokemaan toisen. Kun alkaa elämä vauvan kanssa, alkaa kuin uusi elämä. Kaikki tapahtuu kuin ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen yö omassa kodissa sairaalasta tultua on kuin olisi tullut aivan uuteen paikkaan. Ensimmäinen ulkoilu - ihana seikkailu, jokainen kadunkulma tuntuu erityiseltä. Ensimmäinen kerta kaupassa - kuin olisi tullut ihmemaahan. Ensimmäinen bussimatka - voittajafiilis; nyt mikä tahansa on meille mahdollista!
Pienten asioiden jälkeen pääsee laajentamaan skaalaa: me olemme tehneet jo ensimmäiset kotimaanmatkat. Helsingin reissua silti odotellaan edelleen, heh heh... Mutta onpa vaan ihanaa kun on edessä yhä lisää uusiavanhoja asioita. Koko syksy tuntuu edessä aukeavalta suurelta seikkailulta, ihan kuin pienenä kun alkoi uusi luokka koulussa ja tuntui, että mitä vain voi tapahtua!
Ja sitten on myös ihania vanhoja asioita, joihin palata. Kävimme musiikkijuhlilla, joissa olin töissä joka kesä 2006-2011. Luulin jättäneeni ne jo taakse, siirtyneeni "seuraavaan aikakauteen." Voi! Enkö ole oppinut, että musiikkijuhlat ovat jokin aivan perustavanlaatuinen osa elämää? Varmaan pysyvimpiä asioita minun elämässäni. Ensin oli jokakesäinen musiikkileiri 1984-2005 ja sitten tuo festivaali jossa nyt käytiin. Tunne oli ihmeen ihana, niin ihana että tuntuu käsittämättömältä, että yksi parin päivän visiitti tuollaisessa tapahtumassa voi saada sen aikaan. Olen kirjoittanut musiikkijuhlista monta monituista kertaa, mutta nuo tekstit eivät ole enää nähtävillä - no, olen mm. luonnehtinut jokakesäistä festivaalia jonakin, jollaista joulu oli lapsena. Näköjään asia ei ole muuttunut miksikään, ja hyvä niin.
Syy, miksen ollut festarilla viime kesänä, oli Ghana. Ja siinä onkin toinen paikka, johon yhtäkkiä palaan ja palaan - sisäisesti. Minulla on tapana saada eläviä flashbackeja tutuista, arkisista paikoista Ghanasta; väläyksiä, jotka ovat niin voimakkaita, että on kuin olisi siellä taas. Välillä niitä tulee harvakseltaan ja sitten on näitä kausia, jolloin kuvia asemilta, punahiekkaisilta teiltä ja trotroista hyppii silmien eteen ihan tämän tästä. Ne herättävät ihan valtavan ikävän, jolle ei ole mitään tarkkaa kohdetta, se on vain valtavaa kaipausta olla siellä. Vielä me olemmekin.
On kuitenkin muutamia elämäntilanteita, joissa aikuinen luonnostaan pääsee taas tuohon ihanaan tilaan. Olen jo aiemmin kirjoittanut yhdestä tuollaisesta tilanteesta, ja nyt olen päässyt kokemaan toisen. Kun alkaa elämä vauvan kanssa, alkaa kuin uusi elämä. Kaikki tapahtuu kuin ensimmäistä kertaa. Ensimmäinen yö omassa kodissa sairaalasta tultua on kuin olisi tullut aivan uuteen paikkaan. Ensimmäinen ulkoilu - ihana seikkailu, jokainen kadunkulma tuntuu erityiseltä. Ensimmäinen kerta kaupassa - kuin olisi tullut ihmemaahan. Ensimmäinen bussimatka - voittajafiilis; nyt mikä tahansa on meille mahdollista!
Pienten asioiden jälkeen pääsee laajentamaan skaalaa: me olemme tehneet jo ensimmäiset kotimaanmatkat. Helsingin reissua silti odotellaan edelleen, heh heh... Mutta onpa vaan ihanaa kun on edessä yhä lisää uusiavanhoja asioita. Koko syksy tuntuu edessä aukeavalta suurelta seikkailulta, ihan kuin pienenä kun alkoi uusi luokka koulussa ja tuntui, että mitä vain voi tapahtua!
Ja sitten on myös ihania vanhoja asioita, joihin palata. Kävimme musiikkijuhlilla, joissa olin töissä joka kesä 2006-2011. Luulin jättäneeni ne jo taakse, siirtyneeni "seuraavaan aikakauteen." Voi! Enkö ole oppinut, että musiikkijuhlat ovat jokin aivan perustavanlaatuinen osa elämää? Varmaan pysyvimpiä asioita minun elämässäni. Ensin oli jokakesäinen musiikkileiri 1984-2005 ja sitten tuo festivaali jossa nyt käytiin. Tunne oli ihmeen ihana, niin ihana että tuntuu käsittämättömältä, että yksi parin päivän visiitti tuollaisessa tapahtumassa voi saada sen aikaan. Olen kirjoittanut musiikkijuhlista monta monituista kertaa, mutta nuo tekstit eivät ole enää nähtävillä - no, olen mm. luonnehtinut jokakesäistä festivaalia jonakin, jollaista joulu oli lapsena. Näköjään asia ei ole muuttunut miksikään, ja hyvä niin.
Syy, miksen ollut festarilla viime kesänä, oli Ghana. Ja siinä onkin toinen paikka, johon yhtäkkiä palaan ja palaan - sisäisesti. Minulla on tapana saada eläviä flashbackeja tutuista, arkisista paikoista Ghanasta; väläyksiä, jotka ovat niin voimakkaita, että on kuin olisi siellä taas. Välillä niitä tulee harvakseltaan ja sitten on näitä kausia, jolloin kuvia asemilta, punahiekkaisilta teiltä ja trotroista hyppii silmien eteen ihan tämän tästä. Ne herättävät ihan valtavan ikävän, jolle ei ole mitään tarkkaa kohdetta, se on vain valtavaa kaipausta olla siellä. Vielä me olemmekin.
tiistai 16. heinäkuuta 2013
Life is what happens...
Ei tämä muutu vauvablogiksi, vannon sen! ...ellei kolmea vauvakirjoitusta putkeen jo lasketa sellaiseksi muutokseksi... No, sen saa kukin itse päättää. Minä kirjoitan nyt taas Watsonista, koska elämääni ei juuri nyt mahdu kovin paljoa muuta.
Eikä tarvitse mahtuakaan. Kuvittelin, että olisi ahdistavaa vain olla kotona ja vaihdella vaippoja, ja ihmettelin, miten sitä oikein jaksaa odotella, että vauva kasvaa vähän isommaksi. Osasin kuvitella taaperon, en pikkuvauvaa. Heti siitä saakka kun hän saapui, oli kuitenkin ilmiselvää, että nimenomaan tämä vauvavaihe on jotain todella ainutlaatuista, joka tulee todennäköisesti hurahtamaan hyvin nopeasti (nyt jo yli kolme viikkoa kulunut, mitäh!) - ja jotain aivan ihanaa. Ei tällaista symbioosia pääse kokemaan missä muussa elämäntilanteessa.
Nyt ihmettelenkin niitä, jotka ryntäävät viikon vanhan kanssa kaupungille. Minun ei pariin viikkoon tehnyt mieli lähimetsän kärrykävelyä pidemmälle. Nyt nautin jo kauppaan rullailusta ja mummolavierailuista sekä suunnittelen laajentavani toimintasädettä läheisen taajaman kahvilaan. Kotona oloa piristävät tällä hetkellä lukuisat vierailijat (a.k.a. Watsonin ihailijakerholaiset). Myös Helsingin reissua on mukava suunnitella, kun tietää, että sinne voi suunnata omassa tahdissa sitten, kun hyvältä tuntuu.
Toisaalta pian ehkä ihmettelen niitä, jotka linnoittautuvat kotiin yli kuukauden ikäisen kanssa. Kaikilla on omat tapansa, omat fiiliksensä kuhunkin vaiheeseen, ja kaikki yhtä hyviä ja oikeita.
Pian ihan tosi kirjoitan jo muustakin kuin Watsonista. Tänään pääaiheena on kuitenkin hän, joten sen kunniaksi päivän Kuumat Listat:
Asioita, joista Watson pitää: syöminen (tai kuten Mummi sanoisi: "juopottelu") - sekä muuten vain rinnalla olo, hoitopöydän oikealla laidalla oleva Tiikeri, hoitopöydän vasemmalla laidalla olevat Purkit, Daddy, Mummi ja Ukki ja Tädit, ihailijakerholaisten sylissä olo, valoisat ikkunat, laulut ja musiikki sekä niiden tahtiin hytkyttäminen
- sekä aina pienen harkinnan jälkeen: kärryissä olo, autolla ajo.
Asioita, joita minä järjenvastaisesti pelkään: Onko sillä sammasta suussa?! Nukkuuko se nyt kunnolla selällään vai pitäisikö noita jalkoja vielä jotenkin kääntää?! Mikä tuo näppylä on?! Huutaako se joinain päivinä herkemmin sen takia, että en ole reagoinut tarpeeksi nopeasti ja siitä on tullut "epäluuloinen"?! Onko sillä kuuma? Onko sillä kylmä?
...ja niin edelleen... Ah, äitiyden onnea!
Otsikon lainaus muuten päättyy näin (eikä noin kokonaisena tällä hetkellä päde meihin, sillä emme uuvuta itseämme turhalla suunnittelulla, mutta hyvin sanottu joka tapauksessa):
...while you're busy making other plans . ( - John Lennon)
Eikä tarvitse mahtuakaan. Kuvittelin, että olisi ahdistavaa vain olla kotona ja vaihdella vaippoja, ja ihmettelin, miten sitä oikein jaksaa odotella, että vauva kasvaa vähän isommaksi. Osasin kuvitella taaperon, en pikkuvauvaa. Heti siitä saakka kun hän saapui, oli kuitenkin ilmiselvää, että nimenomaan tämä vauvavaihe on jotain todella ainutlaatuista, joka tulee todennäköisesti hurahtamaan hyvin nopeasti (nyt jo yli kolme viikkoa kulunut, mitäh!) - ja jotain aivan ihanaa. Ei tällaista symbioosia pääse kokemaan missä muussa elämäntilanteessa.
Nyt ihmettelenkin niitä, jotka ryntäävät viikon vanhan kanssa kaupungille. Minun ei pariin viikkoon tehnyt mieli lähimetsän kärrykävelyä pidemmälle. Nyt nautin jo kauppaan rullailusta ja mummolavierailuista sekä suunnittelen laajentavani toimintasädettä läheisen taajaman kahvilaan. Kotona oloa piristävät tällä hetkellä lukuisat vierailijat (a.k.a. Watsonin ihailijakerholaiset). Myös Helsingin reissua on mukava suunnitella, kun tietää, että sinne voi suunnata omassa tahdissa sitten, kun hyvältä tuntuu.
Toisaalta pian ehkä ihmettelen niitä, jotka linnoittautuvat kotiin yli kuukauden ikäisen kanssa. Kaikilla on omat tapansa, omat fiiliksensä kuhunkin vaiheeseen, ja kaikki yhtä hyviä ja oikeita.
Pian ihan tosi kirjoitan jo muustakin kuin Watsonista. Tänään pääaiheena on kuitenkin hän, joten sen kunniaksi päivän Kuumat Listat:
Asioita, joista Watson pitää: syöminen (tai kuten Mummi sanoisi: "juopottelu") - sekä muuten vain rinnalla olo, hoitopöydän oikealla laidalla oleva Tiikeri, hoitopöydän vasemmalla laidalla olevat Purkit, Daddy, Mummi ja Ukki ja Tädit, ihailijakerholaisten sylissä olo, valoisat ikkunat, laulut ja musiikki sekä niiden tahtiin hytkyttäminen
- sekä aina pienen harkinnan jälkeen: kärryissä olo, autolla ajo.
Asioita, joita minä järjenvastaisesti pelkään: Onko sillä sammasta suussa?! Nukkuuko se nyt kunnolla selällään vai pitäisikö noita jalkoja vielä jotenkin kääntää?! Mikä tuo näppylä on?! Huutaako se joinain päivinä herkemmin sen takia, että en ole reagoinut tarpeeksi nopeasti ja siitä on tullut "epäluuloinen"?! Onko sillä kuuma? Onko sillä kylmä?
...ja niin edelleen... Ah, äitiyden onnea!
Otsikon lainaus muuten päättyy näin (eikä noin kokonaisena tällä hetkellä päde meihin, sillä emme uuvuta itseämme turhalla suunnittelulla, mutta hyvin sanottu joka tapauksessa):
...while you're busy making other plans . ( - John Lennon)
perjantai 21. kesäkuuta 2013
40+3
Ajan pysähtyminen saa uusia ulottuvuuksia. Päivät vain seuraavat
toisiaan kuin virta jotain paksua puuroa. Kun pääsee yli harmistuksen
hetkistä, tämä ei ole ollenkaan huono tila. Okei, olen kärsimätön ja
turhaudun, mutta sitten kun koittaa tyyneyden hetki, tajuan, että
kärsimättömyys ja turhautuneisuus ovat nimenomaan sellaisia inhimillisiä
tunteita, jotka johtuvat kontrolloinnin tarpeesta, takertumisesta omiin
suunnitelmiin, siitä miten vaikeaa on vain päästää irti ja olla tässä
hetkessä sellaisena kuin se on.
Elämän tärkeimmät asiathan ovat yksinkertaisuudessaan opetella hyväksymään ne asiat joille en voi mitään, ja muuttaa niitä asioita joille voin jotain. Oma olo on paljon helpompi kun hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on - ja sitten voikin tehdä omista päivistään sellaisia kuin haluaa. Pystymisen rajoissa, toki. Yritys mennä rannalle kariutui raskaaseen oloon, mutta oli terassilla Helsingissä kivempaa kuin jos olisin maannut kotona ja ripotellut päälleni tuhkaa. Tänä aamuna joogasin pitkästä aikaa, ja voi sitä hyvää oloa. Vaikka en saakaan sormia lattiaan ja kömmin asentoihin kuin nalle ylös talviuniltaan. Siis niihin muutamiin yksinkertaisiin asentoihin jotka jaksan tehdä, aurinkotervehdyksiin ja helpoimpiin istuen tehtäviin loppuliikkeisiin.
Ei ehkä ole niin kauheaa odotella, että Baby tulee sitten kun hetki on sopiva. Tai okei, on se kauheaa niinä tiettyinä hetkinä, joille ei mahda mitään, mutta sen ei tarvitse olla koko ajan kauheaa, kun olen raskausviikkoihin nähden hyvässä kuosissa ja on ihana kesä. Ainoa, mikä huolettaa, on se, että jos synnytys sitten joudutaankin käynnistämään lääkkeillä. Sitä en yhtään haluaisi, minulle olisi tosi tärkeää, että vauva alkaisi syntyä itse. Lääkkeet aiheuttavat ylimääräistä kipua eikä niiden käyttö sitäpaitsi ole hyväksi vauvalle. Tietysti on aivan turha murehtia tällaista kun lasketusta ajasta on kulunut vasta kolme päivää, mutta kun se nyt on jäänyt taakse, ajatukset tulevat väkisinkin.
Äitini kertoma pitää ehdottomasti paikkansa: kun laskettu aika on ohitettu, tuntuu aivan vuorenvarmalta, että se ei synny ikinä. Lohdutus "ei mahaankaan kukaan ole jäänyt" ei tunnu lohdulta, kun ajattelee lääkkeellistä käynnistystä - ja sitten kuitenkin, on siinä joku lohtu tietää, että ensi viikko enää, oli miten oli.
Elämän tärkeimmät asiathan ovat yksinkertaisuudessaan opetella hyväksymään ne asiat joille en voi mitään, ja muuttaa niitä asioita joille voin jotain. Oma olo on paljon helpompi kun hyväksyy tilanteen sellaisena kuin se on - ja sitten voikin tehdä omista päivistään sellaisia kuin haluaa. Pystymisen rajoissa, toki. Yritys mennä rannalle kariutui raskaaseen oloon, mutta oli terassilla Helsingissä kivempaa kuin jos olisin maannut kotona ja ripotellut päälleni tuhkaa. Tänä aamuna joogasin pitkästä aikaa, ja voi sitä hyvää oloa. Vaikka en saakaan sormia lattiaan ja kömmin asentoihin kuin nalle ylös talviuniltaan. Siis niihin muutamiin yksinkertaisiin asentoihin jotka jaksan tehdä, aurinkotervehdyksiin ja helpoimpiin istuen tehtäviin loppuliikkeisiin.
Ei ehkä ole niin kauheaa odotella, että Baby tulee sitten kun hetki on sopiva. Tai okei, on se kauheaa niinä tiettyinä hetkinä, joille ei mahda mitään, mutta sen ei tarvitse olla koko ajan kauheaa, kun olen raskausviikkoihin nähden hyvässä kuosissa ja on ihana kesä. Ainoa, mikä huolettaa, on se, että jos synnytys sitten joudutaankin käynnistämään lääkkeillä. Sitä en yhtään haluaisi, minulle olisi tosi tärkeää, että vauva alkaisi syntyä itse. Lääkkeet aiheuttavat ylimääräistä kipua eikä niiden käyttö sitäpaitsi ole hyväksi vauvalle. Tietysti on aivan turha murehtia tällaista kun lasketusta ajasta on kulunut vasta kolme päivää, mutta kun se nyt on jäänyt taakse, ajatukset tulevat väkisinkin.
Äitini kertoma pitää ehdottomasti paikkansa: kun laskettu aika on ohitettu, tuntuu aivan vuorenvarmalta, että se ei synny ikinä. Lohdutus "ei mahaankaan kukaan ole jäänyt" ei tunnu lohdulta, kun ajattelee lääkkeellistä käynnistystä - ja sitten kuitenkin, on siinä joku lohtu tietää, että ensi viikko enää, oli miten oli.
keskiviikko 12. kesäkuuta 2013
Kootut
Viime päivinä olen miettinyt läsnäoloa. Pelkkä rauhallinen elämänrytmi ei takaa sitä. Kotona voi lagata tekemättä mitään ilman puhettakaan todellisesta tässä hetkessä olemisesta. Läsnäolo on valinta: avaanko silmäni tälle hetkelle vai en. Se edellyttää kyllä pysähtymistä ja omaan itseen tulemista, ja joskus se on vaikeaa. Silloin on tietyt asiat, jotka voi tehdä auttaakseen itseään. Ne varmaan ovat jokaiselle vähän eri; jooga ja meditointi eivät ole kaikkien avain onneen.
Minä olen nyt lukenut hyvää kirjaa aiheesta (siitä ehkä lisää myöhemmin tai sitten ei), facebookittomuus on auttanut, ulkona käveleskeleminen/istuksiminen tekee hyvää jne. Nyt myös päädyin selaamaan vanhaa, nykyisin suljettua blogiani ja päätin kerätä yhteen paikkaan - siis tähän - sellaiset oivallukset, jotka olen vuosien aikana (ihan ite!) ymmärtänyt ja jotka ovat osoittautuneet niin tosiksi ja toimiviksi, että ne kulkevat mukanani edelleen.
Tässä siis minun ohjeeni, joiden sanominen itselleen aina auttaa. Olisi kiva kuulla, ovatko ne ulkopuolisille - siis juuri Sinulle - ihan yhtä tyhjän kanssa, vai tavoittavatko minun sanamuotoni jotain? Entä millaisia kiteytettyjä totuuksia te muut olette löytäneet?
*
Levottomaan/huonoon fiilikseen, käytännössä mihin vain hankaluuteen:
1. Pysähdy
2. Kuuntele itseäsi
tai toisin sanoen...
1. Pidä huolta itsestäsi...
2. ...niin kaikki muu järjestyy kyllä.
*
Sairasteluun:
We don't need to rest because we get sick;
we get sick because we need to rest.
*
Stressiin ym:
Elämässä ei tarvitse muuta kuin hengittää.
*
Löytyi vanhasta päiväkirjasta, en ole hokenut itselleni mutta tuntuu miettimisen arvoiselta:
When you catch something, you're always also caught yourself.
And the same goes for releasing something.
*
Loppukevennykseksi telkkarilainaus - joskus suurimmat viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta...!
What's the point in being afraid?
(-Desmond / LOST)
*
Vaikka tarkoitus oli listata omia ymmärryksiäni, Desmond saa seurakseen myös toisen, varmasti vertaisensa ajattelijan lauseen. Ihan vain, koska se sopii tämän merkinnän henkeen. Luin juuri Liz Gilbertin kirjan Tahdonko? (joka ei ole se hyvä kirja josta alussa puhuin, vaan minun "kevyttä lomalukemistani": jatko-osa Eat Pray Love -kirjalle), ja vaikkei kirjan tematiikka ole samalla lailla hengellissävytteinen kuin edeltäjässään, siitä nousi esiin yksi aivan ihana sitaatti, jonka haluan tässä yhteydessä jakaa. Sen lohtu ja teho voi olla hieman universaalimmin kolahtava kuin minun vaatimattomien elämänohjeideni.
Kaikki on kääntyvä hyväksi, kaikki on kääntyvä hyväksi, aivan kaikki on kääntyvä hyväksi.
(-Mystikko Juliana Norwichilaisen rukous)
Minä olen nyt lukenut hyvää kirjaa aiheesta (siitä ehkä lisää myöhemmin tai sitten ei), facebookittomuus on auttanut, ulkona käveleskeleminen/istuksiminen tekee hyvää jne. Nyt myös päädyin selaamaan vanhaa, nykyisin suljettua blogiani ja päätin kerätä yhteen paikkaan - siis tähän - sellaiset oivallukset, jotka olen vuosien aikana (ihan ite!) ymmärtänyt ja jotka ovat osoittautuneet niin tosiksi ja toimiviksi, että ne kulkevat mukanani edelleen.
Tässä siis minun ohjeeni, joiden sanominen itselleen aina auttaa. Olisi kiva kuulla, ovatko ne ulkopuolisille - siis juuri Sinulle - ihan yhtä tyhjän kanssa, vai tavoittavatko minun sanamuotoni jotain? Entä millaisia kiteytettyjä totuuksia te muut olette löytäneet?
*
Levottomaan/huonoon fiilikseen, käytännössä mihin vain hankaluuteen:
1. Pysähdy
2. Kuuntele itseäsi
tai toisin sanoen...
1. Pidä huolta itsestäsi...
2. ...niin kaikki muu järjestyy kyllä.
*
Sairasteluun:
We don't need to rest because we get sick;
we get sick because we need to rest.
*
Stressiin ym:
Elämässä ei tarvitse muuta kuin hengittää.
*
Löytyi vanhasta päiväkirjasta, en ole hokenut itselleni mutta tuntuu miettimisen arvoiselta:
When you catch something, you're always also caught yourself.
And the same goes for releasing something.
*
Loppukevennykseksi telkkarilainaus - joskus suurimmat viisaudet tulevat yllättäviltä tahoilta...!
What's the point in being afraid?
(-Desmond / LOST)
*
Vaikka tarkoitus oli listata omia ymmärryksiäni, Desmond saa seurakseen myös toisen, varmasti vertaisensa ajattelijan lauseen. Ihan vain, koska se sopii tämän merkinnän henkeen. Luin juuri Liz Gilbertin kirjan Tahdonko? (joka ei ole se hyvä kirja josta alussa puhuin, vaan minun "kevyttä lomalukemistani": jatko-osa Eat Pray Love -kirjalle), ja vaikkei kirjan tematiikka ole samalla lailla hengellissävytteinen kuin edeltäjässään, siitä nousi esiin yksi aivan ihana sitaatti, jonka haluan tässä yhteydessä jakaa. Sen lohtu ja teho voi olla hieman universaalimmin kolahtava kuin minun vaatimattomien elämänohjeideni.
Kaikki on kääntyvä hyväksi, kaikki on kääntyvä hyväksi, aivan kaikki on kääntyvä hyväksi.
(-Mystikko Juliana Norwichilaisen rukous)
maanantai 10. kesäkuuta 2013
Kauneudesta
Kävelin joen rantaan. Katselin harmaahiuksista miestä, joka seisoi parvekkeellaan kahden suuren, katosta roikkuvan ruukkukasvin välissä, joissa oli valtavasti vaaleanpunaisia kukkia, ja nyppi niistä kuivuneita pois. Kuljin syreenipensaan ohi ja haistelin kukkia, lempituoksuani. Tämä on kaikkein paras aika Suomen vuodesta: se aika, jonka syreenit kukkivat. Laajennettuna tietysti se aika, jolloin kaikki on valoisaa ja vihreää.
Tänään muistutan itseäni näistä asioista:
Tänään muistutan itseäni näistä asioista:
Jo vuosia olen tiennyt, että onnellisuus tulee läsnäolosta. Olen oppinut läsnäolemista paljon, ja kuitenkin se on yhä välillä niin vaikeaa, ihan yllättävissäkin hetkissä. Meissä on jokin osa, joka haraa sitä vastaan, jokin, joka saa sen tuntumaan vähän pelottavaltakin. Se tuntuu oudolta. Mutta on hyvä tiedostaa, että on helpompaa kuvitella jotakin "there", kuin todella olla "here" - ja että on aina parempi, aina oikea ratkaisu päästää irti tästä kuvitelmasta.
"You don't have a soul.
You are a soul.
You have a body."
- C. S. Lewis
maanantai 13. toukokuuta 2013
Aika aikaansa
En tiedä miten muiden elämä
jaksottuu, mutta minun elämäni oikeastaan aina lukion loppumisesta
lähtien koostunut toisiaan seuraavista vaiheista, jotka kestävät
vuoden tai pari ja ovat aina hyvin uudenlaisia. Monesti olen tietysti
itse kyllästynyt yhdenlaiseen elämään tietyn ajan jälkeen ja
hakeutunut johonkin uuteen. Yhtä monesti on kuitenkin käynyt niin,
että olen kuvitellut porskuttavani samoilla raiteilla vielä pitkään
eteenpäinkin, mutta elämä onkin heittänyt tielleni jotain aivan
uutta: mahdollisuuden, johon olen ehdottomasti halunnut tarttua, tai
muutoksen, jota ei ole auttanut kuin seurata.
Jotkut ehkä elävät pidemmissä
sykleissä: useampi vuosi opintoja, töitä, tiettyä parisuhdetta
tai perhe-elämää. Minun temponi on tässä ehkä nopeampi kuin
joillain, toisaalta kyse on kuitenkin ihan kunnon ajoista, joissa on
ehtinyt syventyä yhteen jos toiseenkin asiaan. Tuloksena onkin,
että vaikka en ole 28-vuotiaana vielä valmistunut miksikään, olen
kuitenkin saanut maistaa niin opintoja eri muodoissaan kuin useaa eri
työtä, lisäksi asunut Ghanassa ja kokenut muutenkin erilaisia
vaiheita elämässäni – ja pidän niistä koostuvasta
kokonaisuudesta erittäin paljon.
Marraskuussa 2011 olin elänyt
puolitoista vuotta opiskelijaelämää sivuaineopinnoistani nauttien
ja pätkätöitä tehden. Kuvittelin jatkavani samaan malliin aina
valmistumiseen asti. Samaan aikaan minulla kuitenkin oli voimakas
tunne, että jokin aikakausi elämässäni oli päättymässä ja
jotakin uutta alkamassa. Luulin kyseessä olevan enemmänkin henkisen
muutoksen, mutta myönsin etten lainkaan tiennyt mitä oli tulossa.
Lähdin tuolloin puolitoista kuukautta kestävälle matkalle Kuubaan
ja Ghanaan, ja uskoin matkan selvittävän tulevaisuudenkuvia.
Niin kävi ja paljon konkreettisemmin
kuin olin osannut odottaa. Heti matkan alkupuolella sain
tekstiviestin vanhalta työpaikaltani, jossa minulla oli takana
koulunkäyntiavustajavaihe ennen opiskelujani sekä satunnaisia
sijaisuuksia taas myöhemmissä vaiheissa. Viesti alkoi: ”Hei
maailmanmatkaaja” ja siinä kysyttiin, tulisinko koko kevääksi
opettamaan neljättä luokkaa, jonka opettaja oli jäämässä
opintovapaalle.
En ollut suunnittellut sitä. En ollut
kaivannut työelämään. Kuitenkin tiesin melkein heti viestin
saatuani, että suostuisin. Se oli yllättävää ja ihanaa. Minulla
oli reissuni verran aikaa totuttautua ajatukseen elämän
muuttumisesta. Heti kun tulin Suomeen, aloitin työt. Muistan, kuinka
työn aloitus tuntui uudenlaiselta seikkailulta – oma luokka oli
jotain, jonka olin odottanut saavani kokea, ja nyt yhtäkkiä se oli
tullut eteeni ihan nurkan takaa ja kesken kaiken.
Kyllä minua myös arvelutti – en
tuntenut luokkaa etukäteen ja pelkäsin, että uuden porukan
puikkoihin kesken talvea hyppääminen olisi enemmän hermoja
rassaavaa kuin idyllistä. Oikeastaan kuvittelin työn olevan sen
verran rankkaa, että pitäisin sen tässä kohtaa mielelläni vain
määräaikaisena vaiheena ja
palaisin sitten taas opiskelujen ja vapauden pariin.
Taas tuli yllätys.
Heti, kun aloitin työt, viihdyin. Viihdyin luokassani, viihdyin
vanhalla työpaikallani, ja ennen kaikkea viihdyin töitä tekemässä
– oli ihanaa olla taas oikeasti aktiivinen luennoilla notkumisen ja
satunnaisten sijaispäivien sijaan. Ja taas hyvin äkkiä mieleni
muuttui. Tajusin, etten halunnut palata täyspäiväisen opiskelun
pariin, vaan että pyytäisin saada syksyksikin töitä, vaikka
jonkin toisen sijaisuuden, ja tekisin tenttejä siinä sivussa.
Ja kappas vain.
Luokkani vanha opettaja pätevöityi toiseen toimenkuvaan eikä
jatkanut. Minulle tarjottiin seuraavaakin vuotta samassa luokassa –
porukassa, jossa viihdyin paremmin kuin olin osannut kuvitella
viihtyväni 10-11 -vuotiaiden kanssa (olin tietysti jopa joskus
aiemmin väittänyt, että tykkäisin opettaa joko pienempiä tai
isompia, en niitä rasittavia nelos-vitosluokkalaisia... Hahhaa!).
Elokuun
puolivälissä seisoin auringossa hiekkakentällä kyltin kanssa,
jossa luki luokkani tunnus. Olin yhtä aikaa riemuissani ja
kauhuissani. Kevään ”seikkailu” oli muuttunut koko vuoden
todelliseksi vastuuksi, johon tartuin innolla samalla kun pelkäsin
miten pärjäisin. Mutta työ imaisee heti mukaansa; päivän
päätteeksi ei ehtinyt enää jännittää turhia, kun oli kädet
täynnä hommia.
Aika
kului niin nopeasti. Toisaalta ehdin oppia tuntemaan nämä lapset
oikeasti, toisaalta en ehtinyt tehdä paljoakaan siitä, mitä olin
kuvitellut. Ehdin menettää hermoni heihin monta kertaa, nähdä
miten lapsista alkoi tulla
teinejä ja ihmetellä sitä. Ja samaan aikaan monta asiaa jäi
tekemättä ja sanomatta. Sainhan kuitenkin jo lokakuussa tietää,
etten voisi(kaan) jatkaa heidän kanssaan enää kuudetta luokkaa
käymään – mihin koko talvi hävisi? Pahoinvointiin, väsymykseen,
elämänmuutokseen; toisaalta siihen kiireeseen ja elämän
tapahtumiseen, joka lasten kanssa töitä tehdessä vain on
ja jota ei jotenkin koskaan osaa
ennustaa.
Sitten yhtäkkiä
passitus sairaslomalle kuukautta aiemmin kuin olin kuvitellut loman
alkavan. Se tiistaiaamu kun heräsin ja helpotuksen sijaan tunsinkin
tyhjyyttä, kun tajusin, että tähän loppui yksi aikakausi, taas
yllättäen. Ne kerrat, kun kävin töissä ja tajusin, että niin
mukavaa kun heitä onkin nähdä, he ovat jo lähteneet käsistäni,
minä en ole enää johdossa enkä vastuussa, minä vain moikkaan. Se
aika joka alusta katsottuna näytti niin pitkältä, on oikeasti ohi.
Tänään sitten
viralliset läksiäiset ja heipat. Käyn ehkä vielä jakamassa
todistukset tai sitten en. Se ei ole minun käsissäni. Vatsassa
potkii lupaus uudesta, erilaisemmasta kuin koskaan ennen. En voi
tietää milloin se alkaa, millaista siitä tulee, enkä vielä
sitäkään, mitä teen kun äitiysloma päättyy ja haetaan taas
suuntia. Mutta olen aivan varma, että suunnat löytyvät. Kuten aina
tähänkin asti.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)